Tämän kesän juoksujen “päätavoite” oli asetettu alkukesästä Tampereen puolimaratonille. Tuolloin ei vielä aikatavoitetta laitettu vaan ainoastaan, että puolikkaan pystyisi kilpailumielessä ja -hengessä juoksemaan. Jos jalka vaan kestää kesän laadukkaat harjoittelut.

Tuo tapahtuma oli nyt sitten lauantaina ja kesän harjoittelut oli tarkoitus ulosmitata parhaalla mahdollisella ajalla. Sää oli syyskuun puolenvälin sääksi poikkeuksellisen hyvä. Lämpöä 18 astetta ja aurinko paistoi. Itäistä tuulta oli myös jonkin verran matkan varrella, mutta eipä juuri haitaksi asti.

Tämän kertainen sotasuunnitelma oli sellainen, että kuusitoista kilsaa 4 min/km vauhtia ja sitten kiristettäisiin loppukilometreillä sen verran, että 84 minuutin alle päästäisiin. Mielessä toki oli vielä parin viikon takainen kymppi, jossa alkoi kylkeä kramppaamaan ja matka meinasi tyssätä siihen. Olin asennoitunut jo siihenkin, että jos samanlainen kramppi iskisi, niin sitten keskeytetään ja koitataan myöhemmin syksyllä uudelleen.

Kympin juoksijat lähtivät kaksi minuuttia ennen meitä, pari sataa metriä meidän lähtöpaikkamme edestä. Tästäkin huolimatta ensimmäisen juostun kilometrin jälkeen tuli vähän ruuhkaa, vaikka ajoteillä pääsimmekin juoksemaan. Lähtö oli keskustorilta, jonka jälkeen teimme kierroksen keskustassa ja sitten suuntasimme kohti Tampellan aluetta ja sieltä Finlaysonin kautta Kekkosentien viertä kohti Lapinniemeä.

Alkukilometrit olivat hieman suunniteltua nopeampia, mutta Lapinniemeen tultaessa keskivauhti oli asettunut neljän minuutin paikkeille. Juoksu ei tuntunut niin kevyeltä kuin mitä olisi pitänyt neljänneksen juoksun jälkeen tuntua. Muuten kuitenkin kaikki oli ok, mihinkään ei sattunut eikä krampin tunteita vielä ollut. Ensimmäisen juoton Dexal taisi kuitenkin olla vähän liian tujua, sillä vatsassa alkoi vähän kipristelemään – ei kuitenkaan mitenkään pahasti.

Lapinniemestä suuntasimme takaisin kohti Tampellaa, josta reitti jatkui Tammerkosken reunustaa pitkin läpi Koskipuiston, ali Hämeenkadun kohti Ratinan stadionia. Stadionilla tehtiin puolenvälin kunniakierros, jonka jälkeen matka jatkuisi kohti Hatanpäätä ja Arboretumia. Etenkin tuolla keskustaosuudella oli melko paljon tiukkoja mutkia, jotka varmaankin haittasi alle 80 minuutin juoksijoita, sillä paikoin itsellänikin meinasi mennä kurvit pitkäksi.

Alkumatkasta kilometritolpat ja GPS näyttivät suurin piirtein samaa matkaa, mutta matkan edetessä GPS alkoi näyttämään vähän liian lyhyitä kilometrejä. Oman kelloni mukaan ensimmäinen kymppi olisi mennyt aikaan 39:40, mutta todellisuudessa se oli varmaankin aika tarkkaan 40 minuuttia. Järjestäjien tulospalvelun kympin aika ei kyllä pidä paikkaansa alkuun, sillä chip-ajanotto oli jokusen sata metriä kympin kyltin jälkeen.

Stadionin kierron jälkeen edessä oli siis Hatanpää, Arboretum sekä nousu Rantaperkiöön. Vähän ennen Ratinan stadionille tuloa kympin juoksijat olivat kääntyneet kohti maaliviitoitusta, joten nyt kaikki edessä olevat olivat saman matkan menijöitä. Stadionilta poistumiseni jälkeen kuulin järjestäjien kuulutuksesta, että stadionilla olisi käynyt seitsemän juoksijaa, johon tosin en uskonut ja joka todellisuudessa ei pitänytkään paikkansa. Olin nimittän tuossa vaiheessa ehkä 11. Ehkä siksi, että en ole täysin varma montako ohitin loppumatkasta, mielestäni kaksi, enintään kolme.

Noin kolmentoista kilometrin kohdalla ohitin toisen noista kahdesta. Meno ei tuntunut kovin hyvältä, mutta onneksi jokunen selkä näkyi edessä, niin se antoi voimia mennä eteenpäin. Vauhti oli edelleen neljän tuntumassa. Viidentoista kilometrin tolpan kohdalla Rantaperkiön nousuosuuden jälkeen kelloni näytti täsmälleen tunnin aikaa. Matkaa tosin oli 150 m enemmän kuin järjestäjät olivat mitänneet, joten omat kilometriaikani olivat vähän liian kovia.

Vihilahteen saapuessani eteeni oli tullut jälleen yksi selkä, jonka ohitinkin kun saavuimme uudelleen Arboretumiin. Kilometriajat olivat pysyneet sitkeästi tasan neljässä minuutissa, vaikka nyt olisi pitänyt juosta niitä hieman nopeampia kilometrejä. Jalat olivat kuitenkin jo sen verran loppu, että loppukiriä ei uskaltanut vielä tässä vaiheessa ottaa, sillä kovin pahaan katkeamiseen ei ollut varaa, jos halusi päästä vähänkin lähelle tavoiteaikaa.

Kahdenkympin kohdalla uskalsin sitten kiristää vauhtia ja sainkin sitten sen yhden kymmenen sekunttia pois kilometriajasta. Se ei kuitenkaan riittänyt 84 minuutin alitukseen vaan aika meni 13 sekunttia yli. Maaliin tuli kuitenkin päästyä ja sijoitus oli 9. Mitään isompia ongelmia ei ollut, mahaa vähän matkan aikan kivisti, mutta muuten ei ole selityksille sijaa. Päivän kunto on nyt vaan tämmöinen.

Jos leikkauspäiväksi pitää valita joko perjantai ja 13. päivä tai 9.11., niin vaaka kallistuu kyllä tuon jälkimmäisen puoleen, vaikka siinäkin pieni pahanenteinen kaiku onkin. Kantapään alustava leikkauspäivä on nyt siis varattu. Onneksi tuohon päivään on vielä pari kuukautta aikaa, joten operaatiota voi vielä siirtää eteenpäin, jos jalka tuntuu olevan kunnossa.

Kävin keskiviikkona TAYS:ssa ortopedin juttusilla suunnittelemassa mitä tuon jalan kanssa oikein tehdään. Viime aikoina se ei ole ollut kovin huonona, mutta toisaalta ei täysin hyväkään. Ja kuvien perusteella sieltä löytyy vikaa, joka ei itsestään tule kuntoon. Toisaalta nyt se on kestänyt melko hyvin koviakin lenkkejä, joten tässä on kyllä riittävästi pohdittavaa parin kuukauden ajaksi.

Jos keskiviikkona olisi pitänyt päättää, mitä jalalle tehdään, niin puukolle olisin kyllä mennyt, sillä se oli taas niitä vähän huonompia päiviä, kipua, särkyä ja jomotusta. Lauantaina olin taas heittämässä veitseä nurkkaan, sillä mäkilenkki meni täysin ilman kipuja.

Viikkoon kertyi vähän vajaat 60 km juoksua. Pääasiassa rauhallisia lenkkejä, sillä nyt pitää jo vähän himmata viikon päästä olevaa puolimaratonia silmällä pitäen. Sunnuntaina tuli tehtyä muutaman viikon tauon jälkeen maantiepyörälenkkikin. Vaikka sää ja keli olivat vallan mainiot, niin kyllä ilmassa alkaa olemaan vahvaa syksyn tuntua. Mutta mikäs siinä, pimeneviä iltoja odotellessa.

Eipä saanut tauti yliotetta, vaikka vielä viime viikonloppuna siltä näyttikin. Pientä niiskutusta muutama päivä oli, mutta ei se sen kummemmaksi äitynyt. Hyvä niin, sai jatkaa reenejä normaaliin tapaan.

Viime viikon lauantain Hämeen hölkän jälkeen tuli pidettyä pari päivää huilia juoksuta, mutta tiistaina ja keskiviikkona tuli taas tehtyä tunnin lenkit. Olin noina päivinä työmatkalla pääkaupunkiseudulla, tarkemmin sanottuna Espoossa Otaniemessä.

Tiistaina kiersin Laajalahden myötäpäivään. Rannan tuntumassa meni mukavia hiekkapolkuja, vaikka isojen teiden kohina koko ajan korvissa olikin. Muutenkin reitti oli mukava, kun reitille ei osunut kuin yhdet liikennevalot, varmaan harvinaista kun Hesassa lenkkeilee. Pari-kolme kertaa piti varmistaa paikallisilta, että onko suunta oikea, mutta muuten reittivalinnat osuivat kohdilleen.

Keskiviikkoaamuna hölkkäilin Seurasaareen ja kiersin sen ympäri. Lenkki oli hikinen, vaikka vauhti oli maltillinen. Aamu oli poikkeuksellisen lämmin, kun mittarissa oli klo 7 aikaan jo melkein parikymppiä ja ilmankosteuskin tuntui huomattavalta. Molemmilla lenkeillä kyllä huomasi, että viikonloppuna oli tullut tehtyä vähän rankempi lenkki. Pohkeet olivat vielä jumissa ja muutenkin jaloissa painoi. Onneksi torstaina oli tunnin jalkahieronta, jossa jalkoja vähän availtiin.

Lauantaina oli vuorossa seuraava kisa. Alkuviikosta olin päättänyt, että jos tauti ei pahene, niin Tampereen Maratonin kympille voisi osallistua. Se voisi olla hyvä viimeistelylenkki parin viikon päästä juostavalle Tampereen puolimaratonille, jolle olen jo ilmoittautunut.

Sää oli kisapäivänä lähes täydellinen. Lämpöä muutama aste alle parinkympin ja aurinkoista. Ainoa miinus oli melko navakka tuuli, joka ainakin alkukilometreillä osui melko hyvin vastaan. Lähtö oli klo 11:45 Ratinan sillan alta. Asetuin eturiviin sillä oletuksella, että kyllä sitä kymmenen kärjessä pitäisi juosta. Suunnitelmani oli juosta alkukilometrit 3:50 vauhtia. Ylämäkiosuudella vauhti voisi pari sekunttia tuosta tippua, mutta sitten pitäisi kiristää. 38 minuutin tienoilla olevaa aikaa lähdin tavoittelemaan.

Paukusta viiden hengen porukka lähti heti omille teilleen, mutta minä oli sitten seuraavassa ryhmässä. Puolen kilsan kohdilla katsoin kellosta vauhtia ja se näytti tasan neljää, joten piti vähän kiristää. Vauhti nousikin 3:45 ja kolmen kilometrin kohdalla, nousupätkän alussa, keskivauhti oli 3:50.

Rantaperkiön loivaa nousuosuutta oli noin pari kilometriä, jona aikana keskivauhti tippui pari sekunttia. Alkupätkällä olin ohittanut jokusen juoksijan ja laskujeni mukaan olin neljäntenä ja kolmossijakaan ei ollut kovin monen sekunnin päässä. Mutta ennen kutosen kylttiä porhalsi yksi juoksija, jonka olin jokunen kilsa aiemmin ohittanut, ohitseni ja meni menojaan.

Itselläni alkoi tässä vaiheessa ongelmat. Jalatkaan eivät olleet selvästikkään palautuneet edellisen viikonlopun juoksusta, mutta pelottavinta oli orastavat krampin oireen palleassa. Reilusti ennen seitsemän kilometrin tolppaa oli selvää, että loppumatkasta ei enää vauhtia kiristettäisi, ja kasin kohdalla toivottiin vain, että pystyisi edes juoksemaan maaliin, sillä palleakramppi oli päällä eikä syvään hengitys enää onnistunut kivuitta.

Loput pari kilsaa tuli kuitenkin sinniteltyä. Vauhti ei onneksi juurikaan tippunut, mutta mitään mahdollisuuksia ei ollut sitä kiristääkkään, vaikka yksi selkä olisi ollut edessä juuri sopivan iskuetäisyyden päässä. Maaliin tulin oman kelloni mukaan ajassa 38:31, mutta järjestäjien tuloksissa aika oli kymmenen sekunttia enemmän (niin kuin oli Tuulinkin aika). GPS:ni näytti 70 m ylimatkaa (niin kuin näytti Tuulinkin GPS), joten jos omaan kelloon luottaa (niin kuin teenkin), niin keskivauhtini oli 3:50.

Ilman kramppia kun olisi matkasta selvinnyt ja aika olisi ollut vaikka puolikin minuuttia parempi, niin täysin tyytyväinen olisin ollut, mutta nyt on vähän niin ja näin. Hyvä harjoitus tämä joka tapauksessa oli.

Vaikka termistä kesää näyttäisi olevan vielä rutkasti jäljellä, niin kalenterin mukaan syksyn puolelle käännytään jo reilun viikon päästä. Nyt kun jalkoja jomottaa ja nenäkin vähän vuotaa, niin on hyvä hetki muistella mitä viimeisen kahden ja puolen kuukauden aikana on oikein tapahtunut. Ja onhan sitä tapahtunut. Muistisoluja joutuu pinnistelemään kovasti, että edes kaikki tärkeimmät jutut muistuisi mieleen, mutta yritetään.

Ensin voisi pikaisesti paneutua ei-urheilullisiin asioihin. Pihasauna projekti tuli päätökseen Juhannuksena, tai siis ainakin ensimmäiset löylyt silloin tuli saunassa otettua. Ja kyllä sauna alkaa olemaan nyt, grilliä ja muutamaa pientä juttua lukukuunottamatta, ihan edustuskunnossa. Ja kyllä kiuas onkin sitten ensilämmityksen jälkeen melko monena iltana sauhuja ulkoilmaan tuprutellut.

Wuh-wuh -uutisia sen verran, että Jalo ja Sisu tulevat edelleen hyvin keskenään toimeen. Melkosia paineja ja juoksukilpailuja on välillä käynnissä, mutta vierekkäinkin osataan nukkua. Jalo ei ole vielä aivan sisäsiistiksi oppinut, vaikka öiset hädät sisällään pitääkin. Mutta pitkien työpäivien aikana lattia ei ole kuivana kovinkaan usein pysynyt.

Sitten voisikin siirtyä jo liikunnallisiin asioihin. Pääosassa ja huomion keskipisteenä on tänäkin kesänä ollut kantapää, ja sen kipuilu ja treenikesto. Alkuvuodestahan siitä löytyi ns. Haglundin kyhmy, joka suunniteltiin leikattavaksi pois nyt syksyn aikana. Keväällä se tuli kovista treeneistä sen verran kipeäksi, että leikkaus näytti selvältä. Alkukesällä se tuli kuitenkin hieman parempaan kuntoon ja aloin leikkausta vähän empimään, sillä turha puolen vuoden juoksutauko ja leikkauksen tuomat riskit eivät välttämättä kiinnostaneet. Päätin ottaa reenauksen suhteen vähän kevyemmin Jukolaan asti ja Jukolasta toivuttua alkaisin tekemään koviakin juoksutreenejä, jotta näkisin mitä kantapää siitä sanoo. Jos ei tykkää, niin sitten syksyllä puukolle, jos kestää, niin sitten operaatiota voisi siirtää eteenpäin.

Salikäynneistä voisi vaan todeta lyhyesti, että ne on nyt tältä erää ohi, sillä lopetin jäsenyyteni kesäkuussa. Ei vaan ehdi. Täytyy syksyn aikana katsoa josko sitä vähän kehittelisi omaa kotisalia, mutta sitä ei ole nyt vielä mietitty yhtään eteenpäin.

Suunnistusrintamallakin on ollut hiljaista. Jukolassa tuli suunnistettua ensimmäistä kertaa PunKu:n joukkueessa. Osuutena oli ankkuriosuus vaikka toiveissa oli joku lyhyt osuus. Oma suunnistuskuntoni oli melkoinen arvoitus, myös jalan kesto oli arvoitus ja joukkueen sijoituksenkin kannalta olisi ehkä parempi antaa minun olla metsässä mahd vähän aikaa. Mutta ankkuriosuuden yhteislähdöstä sitä itsensä tuli löydettyä. Tosi hyvin kuitenkin suunnistus onnistui. Tai kuinka paljon tuota nyt voi suunnistukseksi kutsua, kun letkassa lähes koko matka juostaan. Voisi paremminkin sanoa, että letkan valinnat onnistuivat ihan hyvin ja taisi tähän asti paras Jukolasuoritus tulla tehtyä.

Yhdet iltarastit on tullut kevään jälkeen käytyä, joten sillä ei voi kauheasti levennellä. Tuulin kanssa tuli lomalla käytyä Jämillä kolmen tunnin rogainingkisassa, joten vähän sentään metsän puolella on tullut oleiltua. Tähän kohtaa voisi mainita yhden varustehankinnan, joka tuli myös kesällä tehtyä. Ostin nimittäin Camelbakin Circuit -juomareput. Siinä on 1.5 litran pussi ja erittäin näppärän kokoinen ja istuu hyvin ainakin minun selkääni. Tuossa lyhyessä Rogainingissa se oli ensimmäistä kertaa selässä ja ajoi asiansa mainiosti. Työmatkajuoksuissa se on myös tosi hyvä, sillä kun juomapussin ottaa pois, niin reppuun mahtuu aamueväät juuri sopivasti. Myös puhelin ja avaimet menevät näppärästi vöiden taskuihin.

Kesäloman kohokohta oli Saariselällä järjestetty Suomen Tunturisuunnistus. Autojunalla menimme Rovaniemelle ja sieltä ajoimme sitten Kiilopään juurelle mökille neljäksi yöksi. Koirat olivat mukana ja junamatkakin onnistui mainiosti ja ihan sisäsiististi, vaikka mennessä juna olikin kaksi ja puoli tuntia myöhässä, koska Kemin ratapihalla oli joku kaasuvuoto ja sitä jouduimme kyttäilemään.

Tunturisuunnistukset menivät meiltä ihan onnistuneesti. Reitit olivat Kaunispään ympäristössä. Kauheasti ei avotunturia ollut, mutta ilmat onneksi suosivat, vaikka ennusteet povasivatkin kosteaa reissua. Olimme HDB-sarjassa ja ensimmäisenä päivänä matkaa oli 13,3 km. Sijoituksemme ensimmäisenä päivänä oli 24/51. Sijoitusta tosin paransi ikähyvitysminuutit, joita meillekin oli jo kertynyt 12 kappaletta. Rastit olivat melko helppoja, joten juoksukilpailuksi tuo suunnitus paremminkin meni.

Ensimmäisen päivän sijoituksen perusteella vältyimme toisen päivän yhteislähdöltä ja pääsimme mukaan takaa-ajolähtöön. Toisen päivän matka oli 14,5 km. Rasteja ei oltu tälläkään kertaa kovin hankaliin paikkoihin laitettu, joten juoksukuntoa taas kysyttiin. Päivän sijoituksemme oli 25. ja yhteissijoitus oli 27. Olimme tulosluettelon puolessa välissä, joten ihan mainiosti tunturista tänä vuonna selviydyttiin.

Pyöräilypuolellakin on yritetty olla kesän aikana aktiivisia. Pirkan Pyöräilyn jälkeen tosin ei ole tullut kuin kaksi yli satasen lenkkiä. Toinen tuli, kun Juhannuspäivänä sotkin kotoa Kurun kautta Kihniölle. Ja toinen, kun tulin Alastarolta Punkalaitumen kautta kotiin. Säijän ja Siuron lenkkejä on tullut tehtyä jonkin verran, ja työmatkapyöräilyä tietenkin. Saariselällä tuli myös tehtyä jokunen maastopyörälenkki Tuulin kanssa. Pirkkala-Lempäälä maastopyöräily tuli myös yksi viikonloppu tehtyä, josta kertyi 75 km mittariin.

Jukolan jälkeen juoksukuntoa piti aloittaa kohentamaan toden teolla ja samalla näkisi myös mikä kantapään kohtalo tulisi olemaan. Työmatkoja edestakaisin aloin taas juoksemaan paria kertaa viikossa, siten että toiseen suuntaan matka olisi vähän pidempi ja ko. päivän kilsamääräksi tulisi parikymppiä. Lauantaisin aloin tekemään kovempia lenkkejä ja sunnuntain pitkät lenkit olivat edelleen myös ohjelmassa.

Kesän aikana tein pari kertaa tonnin vetoja ja kerran 400 m vetoja. Ratakympin juoksin yksikseni kesäloman aloituksen kunniaksi aikaan 0:38:42. Pitkät lenkit ovat olleet pituudeltaan noin 25 km, ja sykkeet edellä nuo lenkit on tullut mentyä. Puolimaraton on noilla pitkillä PK1-lenkeillä ollut noin 103-104 minuuttia. Kerran tein saman lenkin PK2-sykkeillä ja tuolloin puolikkaan aika oli noin 98 minuuttia.

Saariselällä tuli myös tehtyä suunnistuksen ja maastopyöräilyn lisäksi pari juoksulenkkiä. Toinen oli ihan perusköpöttelyä, mutta suunnistusten jälkeisenä päivänä tein Kiilopään tuplahuiputuksen. Juoksin kaksi kertaa Kiilopään retkeilykeskuksen portilta huipulle ja takaisin. Matkaa 1.9 km ja nousua 200 metriä. Ensimmäiseen huipulle kapuamiseen meni aikaa hieman reilu 12 ja puoli minuuttia, ja toiseen hieman alle tuon 12 ja puoli. Seuraavana päivänä reisissä kyllä tunsi jotain tehneensä, mutta tosi hyvä mäkiharjoitus se oli. Enemmän tuollaisia pitäisi tehdä.

Pari kisaakin kesällä tuli juostua. Heti Saariselän reissun jälkeen keskiviikkona kävin juoksemassa Pirkkalan Hölkän 10,6 km. Kovana treeninä tuo oli tarkoitus ottaa, sillä alla oli viikonlopulta 4 tuntia tunturisuunnistusta sekä yhden välipäivän takaa Kiilopään huiputukset. Ja kyllä jaloissa sitten tuntuikin. Vauhti kuitenkin oli yllätys, sillä en olisi uskonut pääseväni 3:52 vauhtia ko. maastossa tuollaisen viikon jälkeen. Nousumetrejä reitillä oli noin 100 ja alusta kuntorataa.

Toinen kisa oli eilen Lamminpäässä – Hämeen hölkkä. Aiemmin en ole ko. kisaa juossutkaan vaikka tämä oli jo 42. kerta historiassaan. Maasto kuitenkin oli tuttu, sillä kyseisillä reiteillä on tullut hiihdettyä, maastopyöräilyä, suunnisttettua ja juostua. Kyseessä oli siis maastojuoksukisa, jossa käytiin ihan poluillakin, vaikka pääosin juostiin hiihtouraa pitkin. Nousumetrejä oli noin 250. Tuttu reitti helpotti asiaa, sillä jokainen nousu ja lasku oli tarkasti tiedossa. Sääkin oli mitä parhain, 20 astetta ja aurinkoista pienellä tuulenvireellä varustettuna.

Kisaa edeltävänä päivänä oli alkanut tulla tuntemuksia nuhan iskemisestä ja kisa-aamuna ne eivät olleet hävinneet mihinkään, tosin ei pahentunutkaan. Kurkku ja pää olivat vähän kipeänä, ja meinasin jo jättää koko rääkin väliin, mutta päätin kuitenkin lähteä yrittämään. Ja kyllä kannatti. Tämän piti olla myös lopullinen testi kantapäällekin, sillä jos se tämän kestää, niin eiköhän se sitten välty puukolta.

Sotasuunnitelmani oli, että suht tasainen alku mentäisiin neljän minuutin vauhtia, sitten ylämäissä himmattaisiin reilusti ja polkupätkät rennosti ja tarkasti. Paukusta kärki lähti omaa vauhtiaan. Oma suunnitelmani piti hyvin alkukilometreillä ja noin neljän kilometrin jälkeen, kun lyhyemmän matkan juoksijat kääntyivät takaisinpäin, niin totesin, että edessäni oli enää neljä juoksijaa, joista kaksi ihan iskuetäisyydellä.

Ensimmäinen vitonen juostiin leveää pururataa pitkin, mutta sitten siirrytiin polkuosuudelle. Taakseni en katsonut, mutta tossujen töminä oli sen verran vaimennut, että aivan takanani ei enää tainut ketään roikkua. Edessä sen sijaan yksi selkä oli ihan hyvällä etäisyydellä. Ko. selkä oli hyvä myös siihen, ettei tarvinnut koko ajan keskittyä, paikoin vähän heikkoihin, reittimerkitöihin, vaan sai seurata vaan selkää.

Puolentoista kilsan polkupätkän jälkeen alusta vaihtui hiekkatieksi. Nyt näkyvyyttä oli sen verran, että näköpiirissäni edessä oli kolme juoksijaa. Yksi vähän kauempana ja kaksi noin 50 metrin päässä. Juoksu tuntui kulkevan ihan mukavasti eikä minkäänmoisia ongelmia ollut. Jalkaan ei sattunut, palleakramppi ei ilmoitellut itsestään, orastava nuha ei haitannut hengitystä, joten annoin vaan mennä.

Vähän ennen puolimatkan juottoa alusta muuttui pehmeäksi hiekkapoluksi ja nousumetrejäkin alkoi kertymään. Omaa menoani helpotti edessäni lähenevät selät, jotka veivät vähän ajatuksia pois ylämäkien tuskasta. Juuri ennen puolivälin juottoa olin ohittanut kaikki kolme edessäni ollutta selkää, joka tuntui vielä muutama kilometri aiemmin vaikealta uskoa.

Melkein heti ohituksien jälkeen reitti muuttui tuttuakin tutummaksi hiihtoladun pohjaksi. Ketään ohittamani ei jäänyt aivan kantaani kiinni, joten sain juosta melko rennosti eikä tarvinnut mennä ylikovaa. Kilometritolpat tuli yksi toisensa jälkeen vastaan eikä edessä näkynyt ketään eikä ihan takanakaan ketään hengittänyt.

Noin kuusi kilometriä ennen maalia alkoi takaa kuulumaan uhkaavia askelten ääniä. Edessä oli kuitenkin kolmen kilometrin osuus, jossa olisi koko kisan kovimmat ylä- ja alamäet ja jotenkin oli jäänyt sellainen kuva, että juuri mäkisillä osuuksilla sain revittyä eroa muihin. Ja niin tuntui käyvän nytkin, sillä mäkiosuuden päätyttyä, noin kolme kilometriä ennen maalia takanani ei enää näkynyt ketään.

Viimeiset kolme kilometriä oli melko tasaista ja sain taas tiputettua kilometrivauhtini alle neljän minuutin. Jos takaa olisi joku yrittänyt rynniä ohi, niin ehkä yksi (tai puoli) napsua olisi ollut vielä varaa kiristääkin, mutta onneksi sitä ei tarvinnut tehdä. Tulin maaliin ajassa 1:23:51, toisena, reilu viisi minuuttia voittajalle jääneenä. Olin kuitenkin tosi tyytyväinen aikaani ja juoksutuntemuksiini eikä sijoituskaan harmittanut, sillä voittaja oli paikallinen hiihdon tulevaisuudenlupaus Antti Ojansivu. Taakseni jäi myös (ainakin) yksi kova menijä, joka tosin ei tainnut olla ihan parhaassa iskussa. Tuuli oli omassa sarjassaan kolmas, joten molemmilla oli lasitavaraa kotiintuotavaksi.

Satainen kesä- ja heinäkuu sekä aurinkoinen elokuu alkaa olla takanapäin. Edessä toivottavasti kaunis ja kilpailurikas syksy. Juuri nyt jalka on ihan suht ok, mutta parin viikon päästä, kun minulla on aika ortopedille, ratkeaa jalkani kohtalo. Toivottavasti myös blogi-kirjoittelu alkaa taas tihenemään kesätauon jälkeen.

Nyt on sitten omalta osaltani ensimmäistä kertaa poljettu Pirkan pyöräilyn täyspitkä lenkki 217 km (=215 km). Ilmottautumishetkellä homma vähän arvelutti, kun ulkopyöräilykilometrejä (jos työmatkoja ei lasketa) oli tasan nolla. Ennen Pirkkaa sain kutenkin tehtyä pari reilun neljänkympin lenkkiä, yhden kuuskymppisen ja viikko sitten tein reilun satakympin. Tuo viime viikon pitkä lenkki antoi hieman itseluottamusta Pirkan Lenkin läpi pääsemiseen, sillä jos reilu satakymppi menee yksin pyöräiltynä kovassa tuulessa 30 km/h vauhdilla, niin kyllä tuplamatka pitäisi jaksaa mennä 28 km/h -vauhtiryhmässä.

Pirkan pyöräilyn aamu valkeni aurinkoisena, mutta tuuli on kova, jopa myrskyinen. Toisaalta parempi kova tuuli kuin kova vesisade. Lämpöä oli 11 astetta. Pitkään mietein millaisilla housuilla lähtisi liikenteeseen, lyhyillä vai pitkillä. Viime hetkillä vielä vaihdoin pitkäpunttiset pöksyt jalkaani, eikä tuota valintaa tarvinnut matkan aikana katua.

Nopeusryhmämme (28 km/h) pääsi matkaan 7:45. Sää oli muuten upea, mutta tuuli oli juuri sitä miltä se näyttikin. Puuskat ottivat välillä pyörään kiinni niin, että sai olla tarkkana ettei tullut vahinkoja. Parijonossa etenimme ja kärjessä oli kolme paria kokeneempia menijöitä, jotka vetivät vuorotellen noin 50 hengen letkaa. Me muut nauteimme peesin tuomasta hyödystä, vaikka kyllä tuuli koitteli koko porukkaa. Itse poljin letkan neljännessä parissa.

Siuron jälkeen, noin 30 km kohdalla pysähdyimme ensimmäisen kerran tyhjennystauolle. Ilmeisesti toiveeni oli kantautunut ryhmänjohtajan korviin, sillä tunnin verran oli ollut sellainen kupla otsassa, että stoppi olisi pitänyt tehdä vähän ajan päästä joka tapauksessa. Autuaan lorottelun jälkeen matkanteko tuntui jo paljon helpommalta. Jopa niin helpolta, että suostuin vapaaehtoisena mukaan vetoporukkaan, jota kasvatettiin kahdeksaan henkeen.

Oma tieteenlajinsa tuo vetoporukassa oleminen tuntui olevan. Ohjeita kun kuunteli, niin kyllä siinä jotenkin oppi olemaan, mutta kyllä vielä viimeisillä kilometreilläkin vielä neuvoja tuli. Homma toimi siten, että parijonon oikea etummainen siirtyi vasemman jonon keulille, ja vasemman jonon viimeinen vetomies siirtyi oikean jonon viimeiseksi. Kovimmilla vastatuuliosuuksilla etumiehet vaihtui melkein jatkuvasti, mutta myötäosuuksilla järjessä jaksoi polkea vähän pidemmänkin matkan. Letkan pituuden vuoksi vauhdin lisäykset ja vähentämiset piti osata ajoittaa oikeeseen kohtaan mäkeä, ettei letkan häntäpää joudu kiristimään tai himmaamaan liikaa vauhtia. Välillä homma toimi paremmin, välillä huonommin. Pääasiassa palautetta tuli liian kovasta vauhdin pidosta.

Ensimmäinen huoltopiste 35 km:n kohdalla Miharissa jätettiin väliin ja jatkoimme vastatuuleen puskemista. Keskivauhti oli alle 27 km/h, mutta Häijääntielle päästyämme ja myötätuuliosuuden alkaessa vauhditkin alkoivat kasvaa. Hämeenkyrössä, noin 65 km kohdilla oli ensimmäinen huoltopiste jossa teimme 10 minuutin stopin. Tyhjennys ja tankkaus, ja jälleen polkeminen jatkui. Omalta osaltani matka taittui vielä ihan mukavasti ja kevyesti. Myös myötätuuli siivitti matkaa.

85 km kohdalla Komissa teimme jo seuraavan huoltopysähdyksen. Perinteisellä lihakeittopisteellä piti kuulemma ehdottomasti pysähtyä. 15 minuutin pysähdyksessä ehti hyvin tekemään kaikki tarvittavat huoltotoimenpiteet ennen kuin matka jälleen jatkui. Jatkoin edelleen vetoryhmässä. Tuuli oli muuttunut sivutuuleksi ja välillä sai tosissaan pitää pyörästä kiinni etteivät puuskat riuhtaisseet menopeliä mukaansa.

Ylöjärven keskustaan päästyämme matkaa oli takana reilu satanen ja suunta kääntyi kohti Kurua. Nyt alkoi jälleen myötätuuliosuus. Tosin tuuli pyöri sen verran pahasti, että sen suunnasta ei välillä ottanut selvää. Pari seuraavaa huoltopistettä jätettiin väliin ja seuraava pysähdys olikin vasta Muroleessa noin 160 km kohdilla. Myötätuuli oli siivittänyt keskivauhtimme 28.7 km/h ja olimme ohittaneet Kurun johtavalla tiellä toisen 28 km/h -vauhtiryhmän, joka oli pysähtynyt pientareelle tyhjennyksellä.

Murole olikin sitten viimeinen pysähdys ennen maalia, eli jätimme kaksi viimeistä huoltopistettä myös väliin. Muroleen jälkeen saimme taas vastatuulen seuraksemme ja Kapeen mutkaisella ja mäkisille tiellä alkoi myös lyhyemmän matkan polkijoita tulla enenemissä määrin selkä edellä vastaan. Tämä toi oman masteensa matkan tekoon, sillä ohitustilanteet olivat yleensä melko vauhdikkaita ja varovainen piti olla, sillä tuulen ja ohitettavien lisäksi tie oli paikoin huonokuntoinen ja jokusia autojakin oli matkaamme värittämässä.

Terälahdella pääsimme parempikuntoiselle ja isommalle tiellä, jossa oli vähän väljempää mennä ja ohitella hitaampia. Autoja tosin yli myös enemmän ja heidän vauhtinsa oli myös kovempi. Terälahdesta tuulen suunta ei ollutkaan, ennakkoarvailujen vastaisesti, aivan vastainen vaan pääasiassa sivusta. Edelleen matka taittui mukavasti ja melko kevyestikin, joten omia vetovuoroja ei tarvinnut jättää väliin.

Maalissa pyöräilyaikamme oli 7:36. Tähän ei sisälly noin 40 minuutin tauot. Keskivauhti oli 28.3 km/h, joten hyvin aikataulussa pysyttiin. Keskisykkeeni oli 124, eli ihan tiukoille en joutunut. Ensi vuonna voisi jopa harkita 30 km/h -vauhtiryhmää.

Viikon päästä olisi sitten vuorossa Jukolan viesti. Kolmen iltarastin treenauksella pitäisi ankkuriosuudelle lähteä. Mutta jos Pirkkakin meni noin mukavasti vähällä treenauksella, niin jospa Jukolakin menisi samalla tavalla. Pieni pelko kuitenkin persuuksissa on.

Tässä on nyt muutama viimeinen viikko tasapainoteltu henkisen ja fyysisen kivun kanssa ja yritetty löytää sopiva viikottainen juoksukilometrimäärä, jotta kivut olisivat jotenkuten balanssissa. Välillä on yritetty kestää vähän enemmän fyysistä kipua, jotta voisi henkisesti paremmin ja välillä toisinpäin. Kolmen juoksulenkin ja noin 50 km:n viikkoihin on nyt ajauduttu. Edestakaisista työmatkajuoksuista on vähäksi aikaa luovuttu eikä kovia lenkkejä ole myöskään tullut tehtyä. Viikonlopun pitkä lenkki on kuitenkin melko hyvin pysynyt ohjelmassa.

Tänään juhlistin äitienpäiväaamua tekemällä Alastarolla vähän pitemmän lenkin ja annoin koiraveljesten viihdyttää päivänsankaria. Lenkillä mietein valituksia maaseudun pitkistä etäisyyksistä. Maalaiskylä, jossa asuin ensimmäiset 18 vuottani on kutistunut lapsuuteni jälkeisinä vuosina melkoisesti.

Aamun lenkillä GPS näytti yhden kilometrin lukemia yläasteen kohdalla, jota kävin kolme vuotta. Yläasteikäisenä tuo matka tuntui ihan kunnon matkalta. Kylän keskustaan on matkaa puolitoista kilometriä ja tuollaiselle matkalle lähtemistä piti tuolloin harkita tarkkaa. Hieman reilun kahden kilometrin kohdalla aamulenkkiä päättyi kylän taajama. Lapsena tuo oli melkein valtakunnan raja.

Luokkakaveri, joka asui melkein maailman äärissä olikin vain noin kolmen kilometrin päässä. Yläasteella naapurikylän koulun lapset, joita en ollut koskaan ennen nähnytkään löytyi kuuden kilometrin etäisyydeltä kotoa. Partiosta lähdettiin joskus maailman ääriin yöretkille oikein kahdeksan kilometrin päähän kotoa. Niin se maailma on vaan kutistunut.

Suunnistus- ja maantiepyöräkausi ulkona ovat edelleen avaamatta. Maantiepyörään en ole edes vielä yrittänyt tuoda ulos, mutta iltarasteilla on pitänyt jo muutamaan otteeseen käydä. Rasteille lähteminen on jäänyt väliin monestakin syystä, eikä vähiten saunaraksan “kiireiden” ja uuden koiranpennun vuoksi. Säälittävin syy on ollut vesisateet, jotka ovat juuri rastipäivinä yllättäneet. Toisaalta nastareiden ja kompassin vaihtuminen naulapyssyyn ja vatupassiin ei ole tuottanut kovin suuria omantunnontuskia. Mutta jospa jo ensiviikolla saisi sekä ulkopyöräily- että suunnistuskauden avattua.

Kevät keikkuen tulevi, ja samoin keikkuu nilkan kunto. Edellinen viikko oli suorastaan loistelias juoksuviikko, ainakin määrän suhteen. Piiiitkästä aikaa meni kahdeksankymmenen kilsan raja rikki. Ja taisi mennä jotakin muutakin rikki, sillä tällä viikolla on maksettu edellisen viikon velkoja.

Alkuviikko meni palautellessa särkeviä jalkoja, mutta keskiviikona piti päästä jo tossuttelemaan. Töihin päin meni ihan mukavasti, mutta töistä lähtö oli täyttä tuskaa. Ensimmäinen puoli kilsaa oli sen verran tuskaista, että jos joku tuttu olisi mennyt autolla ohi, niin kyytiin olisin liftannut. Joka askel sattu ihan keleesti kantapäähän. Kilsan kohdalla kivut olivat sitten poissa ja 12 km meni ihan mukavasti. Kumma koipi.

Perjantaina juoksin töihin pururataa pitkin Lamminpään ja Julkujärven kautta. Lumet olivat jo lähes täysin sulaneet lenkkipolulta, joten kohta pääsee tekemään maastopyörälenkkejäkin. Kotiin juoksu oli armollisempi kuin keskiviikkona, sillä vastaavia kipuja ei ollut. Sunnuntaiaamun lenkki oli taas keskiviikon iltalenkin kaltainen, eli ensimmäinen puoli kilsaa oli täyttä tuskaa ja puukkojen iskuja kantapäähän. Tällä kertaa en kiusannut kinttuani enempää, vaan kävelin kotiin ja vaihdoin sisäpyöräilykamppeet päälle ja purin perkeleeni polkimiin.

Kyllä se nyt alkaa näyttämään melko varmalta, että syksyllä pitää sinne leikkaukseen mennä. Saa nähdä vaan millainen taival tästä sinne on. Iltarastikauttakaan ei ole vielä tullut avattua, mutta ehkä tuossa viikon päästä ensimmäisille rasteille pääsisi kokeilemaan kintun kestävyyttä mettässä.

Saunaraksakin etenee pikkuhiljaa. Lattia on kauttaaltaan ummessa ja väliseinäkin pystyssä ja paneloitu. Myös saunan katto on paneloitu, ja saunan puoli lattiaa lukuunottamatta pintakäsitelty. Sähköhommatkin on saatu alkuun ja omatoimisen putkituksen jälkeen isä kävi tänään vetelemässä vähän johto paikoilleen.

Pääsiäisviikko oli hieman kevyempi viikko, treenien puolesta, herkuttelun puolesta ei. Sain tehtyä kuitenkin muutaman hyvänkin juoksutreenin viikon aikana. Tiistaina tuli tehtyä pitkästä aikaa vähän pidempi vk-treeni. Reilun 12 km:n lenkillä keskivauhti oli 4:13, josta ensimmäinen 11 km oli 4:09 vauhtia ja 8 km:n pätkä 4:03 min/km vauhtia. Lenkistä jäi vielä sellainen maku, että pidempäänkin olisi jaksanut ja jonkin verran kovempaakin, joten sopivaa vk-vauhtia siis. Kantapää ei oikein tykännyt kyllä tuosta tempaisusta, mutta muuten jäi lenkistä hyvä maku.

Toinen laatulenkki oli lauantaina. Tein 25 km:n rauhallisen hölköttelyn ja sain edellisen viikon tapaan pidettyä vauhdit ja sykkeet kurissa. Keskisyke oli 126 ja vauhti napsun alle viiden. Tuli taas todistettua se, että jos alkukilometreilla saa sykkeet pidettyä tosi alhaalla, niin sykkeet kyllä saa myöhemminkin pitkän lenkin aikana alas, vaikka ne välillä vähän korkeammalla kävisikin.

Saunaprojektikin heräteltiin talviunesta. Ensin piti roudata saunan siltä talven suojassa ollutta tavaraa pois ja sitten pääsi lattian teon makuun. Lattian kannattimet on nyt laitettua oikeaan tasoonsa siten, että lattiaan tulee kaatoa sopivasti vesikouruun päin. Seuraavaksi pitäisi sitten alkaa laittamaan lattialautaa paikoilleen, jonka jälkeen pääsee väliseinän ja sisäkaton kimppuun. Sähkösuunnitteluakin jo hieman isän kanssa suunniteltiin. Joten eiköhän sitä vielä tämän vuoden aikana pääse pihasaunaa lämmittämään.

Takapiha on vielä ihan valkoinen, mutta ilmassa on jo kevään tuntua. Toivottavasti pahimmat yöpakkaset ovat nyt tältä erää takanapäin ja loppujenkin lumien sulaminen pääsisi kunnolla vauhtiin. Vesisateita on ainakin lähiennusteessa luvattu, joten katupölykin pysyy kurissa.

Loputkin lumet voisi tosiaan jo sulaa pois, ainakin kuntopoluilta. Alkaa tuo kovalla asvaltilla teputtaminen riittämään eikä se ole muutenkaan, ainakaan minun jaloilleni, kovin suotavaa isommissa määrin. Määrää onkin tässä parina viime viikkona tullut ihan mukavasti. Kaksi yli 70 km:n viikkoa on viime viikkojen saldona. Viimeksi tuollaisia viikkoja on tullut elokuussa 2013.

Jalka on joten kuten sietänyt nuo juoksumäärät. Kipeytyyhän se, muttei nyt ihan tippa silmässä ole tarvinnut lenkkejä tehdä. Hommasin jopa sellaisen geelisukan estämään pahinta kengän hiertämistä akillesjänteen kohdalta. Siitä on ehkä ollut jopa apua, etenkin koiralenkeillä se ollut ihan hyvä hiertämisen suoja. Tosin se hieman pienentää kengän kokoa ja varpaiden kärjet ovat tuolloin melko kengän kärjessä. Kaikista naftimmeissa juoksukengissä ei niitä parane käyttää.

Juoksulenkkien vauhdit ovat vähän päässeet hiihtokauden jälkeen karkaamaan ja sitä myöden myös sykkeet. Tänään pitkällä lenkillä sain kuitenkin maltettua mieleni ja juoksin riittävän rauhallisesti. Sykkeet pyöri siinä 130 molemmin puolin ja keskisyke oli 128. Keskivauhti oli pari sekunttia alle viiden minuutin, joten ihan kelvollinen 22 km:n lenkki tähän vaiheeseen kautta.

Vielä ei meikäläinen ulkopyöräilykautta pysty avaamaan. Vaikka pyörätiet ovatkin jo melko hyvin putsattu hiekoista, niin lämpötilat ovat vielä sen verran viileät, että pitää vielä tyytyä sisäpyöräilyyn. Maastopyöräreititkin ovat varmaan sen verran jäiset, ettei nastattomilla renkailla ole sinne vielä mitään asiaa. Kevään etenemistä odotellessa.

Taas on aika palata lempiaiheeseeni. Ei, se ei ole vatsan toiminta ja kakkajutut, niin kuin joku saattaisi luulla. Nyt on vuorossa juttua jalkavaivoista. Kävinpä tuossa jokunen viikko sitten kuvauttamassa magneetilla jälleen vasemman nilkkani ja akillesjänteen. Maanantaina oli sitten vuorossa ortopedin tuomio. Tässä kuitenkin ensin radiologin lausunto:

“Calcaneuksen taka- ylänurkassa on Haglund-deformiteetti, luuprominenssia akillesinsertion yläpuolella. Haglund-deformiteetin alueella on voimakas reaktiivinen hohkaluuödeema ja myös voimakas ödeema retrocalcaneaaribursassa. Akillesjänteessä on lievää tendinoosia ja paksuuntumista. Insertioalueen ympärillä on voimakas peritendiniitti, insertiitti. Akillejänne ruptuuraa ei todeta. Muuten jännerakenteet ovat normaalit. Nilkan ligamenteissa ei todeta poikkeavaa. Muuten ei ajankohtaista patologista.”

Reptuuraa (repeämää) ei ole, mutta muuten melko pelottavan näköistä tekstiä. Toisaalta jos tuota hieman avaa näin maalikkona, niin ei nuo löydökset niin maailmanloppu olekkaan. Ödeemakaan ei ole mikään luuhun pesiytynyt alkueläin, vaan ihan tavallista turvotusta vaan. Tendinoosi on (oman käsitykseni mukaan) kroonisen tulehduksen aiheuttamaan paksuuntumaa. Prominenssi tarkoittaa kohoumaa eli tässä tapauksessa luukyhmyä. Peritendiniitti on puolestaan tulehdusta.

Eli pääsanoma kuvien perusteella on, että kantaluun yläkulmassa on Haglundin kyhmy, eli luupatti, joka aiheuttaa hankausta akillesjänteen ja kantaluun kiinnityskohtaan ja samoilla kohdilla olevaan limapussiin. Akillesjänteen alaosan toinen reuna on ottanut myös hieman nokkiinsa tuosta ja siitäkin löytyy hieman kudosvaurioita. Eli ei ihme että vähän juoksussa tunttu. Mutta enpä saanut mitään rajoitteita liikuntaan.

Reenaus on siis jatkunut em. tuomiosta huolimatta. Vuoden toiseksi paras juoksuviikko takana ja juoksu tuntuu kantapäätuntemuksia lukuunottamatta ihan hyvältä. Sukset tuli laitettua kesäteloille, vaikka jonkinnäköistä takatalvea on ennustettukin. Koukkujärvellä kuulemma pääsisi kuulemma vielä hiihtämään, mutta eiköhän tuo laji ole taas vähäksi aikaa nähty. Ulkopyöräilykautta odotellessa ja pyöräuutuuksia kuolatessa.

Niin, ja kyllä sitä on suunnitelmissa vielä saada tuo koipi kuntoon. Syksyksi on alustavasti varattu leikkausaika. Katsotaan nyt miten kesä sujuu, että tuleeko joku ihmeparantuminen vai meneekö huonompaan suuntaan ja otetaan leikkaus jo heti alkusyksystä. Juoksutaukoa leikkauksesta voi kuulemma seurata puolisen vuotta, joten kerätään nyt kaikki kilometrit mitä saatavilla on. Ja on kuulemma jopa jonkinmoinen mahdollisuus, että leikkaus vie tilannetta vain huonompaan suuntaa, mutta se on sen ajan murhe. Sitten keskitytään vain koirien hoitoon.