Kaikkeen tottuu

“Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla…” julistaa Toni Wirtanen korviin tungetuista kuulokkeista. Vakava katseeni on kohti lattiaa. Muutama tippa vierähtää lattialle silmieni eteen. Oloni on tuskainen ja sydän pyrkii rinnasta ulos. En jaksaisi enää. Hieman aiemmin rautaneito oli laulanut pitkänmatkanjuoksijan yksinäisyydestä, mutta nyt oli kyse aivan muusta. Olin hämärässä huoneessa, ollut melkein tunnin, täysin yksin. Tuska kasvoi ja jälleen muutama uusi tippa valahtaa lattialle edellisten viereen. Pian olisi tehtävä ratkaiseva päätös.

Aika on täynnä. Isken perseeni penkkiin ja väännän spinning-pyörän vastusta pienemmälle. Hörppään pullosta vettä, pyyhkäisen hikisen naamani ja käsivarteni ohjaustangolla roikkuvaan pyyhkeeseen. Kahden minuutin jakso isolla vastuksella oli ohi ja muutaman minuutin päästä olisi edessä puolen minuutin spurtti. Vilkaisen vielä varmuudeksi ympärilleni, että varmasti olen yksin, sillä Apulannan voima oli saanut minut päästämään muutaman laulunsanan suustani vahingossa ulos.

Tätä on nyt jatkunut jo jokusen viikon ajan neljänä päivänä viikossa. Jotain aerobista liikuntaa sitä on pakko tehdä. Ja kun juoksemaan ei pysty, niin olkoon se sitten sisäpyöräilyä. Aluksi tämä tuntui todella tylsältä hommalta, mutta kaikkeen tottuu ja nyt tästä on alkanut jopa tykkäämään. Suurena apuna homman mielekkyyteen on ollut Spotifystä virtaava musiikki.

Ensi viikolla olisi kolmas piikki tiedossa. Viisi viikkoa aiemmin saadusta kortisonista ei ollut minkäännäköistä apua kantapäävaivaani, mutta otetaan nyt se kolmaskin, kun sellaisen voi lääkärin mukaan vielä tähän aikaikkunaan ottaa. Mutta sitten on kuulemma pidettävä pidempi paussi pistelyssä. Toivottavasti kantapää tulisi edes hiihtokuntoon, jos sen juoksut on muka nyt juostu.

Jalat vispaavat mielettömästi ja sydän hakkaa taas kuin viimeistä päivää. Tunnin viimeiset vedot ovat ohi ja nyt taas rullataan kevyesti. Tunti hikiliikuntaa olisi melkein takana. Jare Henrik Tiihonen uhoaa kappaleessaan ja pyrkii ulos kuulokkeista, fiilis on korkealla ja meno on mitä kiihkeintä. Polkisko vielä toisenkin tunnin?

Karkauspäivät

Kaksi viikkoa on nyt takana lääkärin määräämää juoksutaukoa. Ulkoilut ovat jääneet siis työmatkapyöräilyn ja Sisun ulkoiluttamisen varaan. Sisäliikunnan määrä on puolestaan vähän lisääntynyt, sillä olen nyt käynyt viikonloppuisinkin salilla polkemassa spinning-pyörää. Eipä se kovin mieltä ylentävää hommaa ole, mutta hiki siinä sentään tulee.

Ihan totaalinen juoksutauko ei ole ollut, sillä tänään juoksin 200 m (jopa melko kovaa) saappaat jalassa Sisun perässä, kun se taas (toisen kerran) karkasi pihasta täydellä laukalla naapurin pihaan. Onneksi siellä ei ollut tällä kertaa ketään kotona, toisin kuin maanantaiaamuna, jolloin Sisu pölähti naapurin avoimesta takaovesta sisälle – klo 6 – nice.

Viikon wuh-wuh -kuva by Tuuli

Viikon wuh-wuh -kuva by Tuuli