Viime viikolla tuli sitten avattua juoksukausi. 500 m hölkkää toppa-asussa 20 asteen pakkasessa oli ensimmäinen tossujen ulkoilutus sitten kantapääleikkauksen. Kai se juoksua oli, sillä kävelyn määritelmähän on, että liikutaan jalan siten että ainakin toinen jalka on koko ajan kontaktissa maahan ja tuo ei osaltani toteutunut. Vauhti kylläkin oli kävelyyn verrattavissa.

Kivutontakaan ei tuo hölkkä missään määrin ollut, mutta ei nyt ihan hammasta purrenkaan tarvinnut mennä. Jumppa, venyttely ja excentriset harjoitteet ovat jalalle jatkuneet, joten toivotaan, että niistä on edes jotain apua toipumiseen. Myös sisäpyöräily ja kotisalilla rehkiminen on jatkunut.

Talvikin tuntuisi nyt vihdoin ja viimein tekevän tuloaan. Pakkasta ainakin on ollut ihan riittämiin ja nyt näyttäisi luntakin tulevan. Toivottavasti siis hiihtokausi pääsee pian alkamaan.

Kuusi viikkoa operaatiosta takana. Viikolla kävin kantapääni kanssa jälkitarkastuksessa ja leikannut ortopeni oli tyytyväinen työnsä jälkeen ja toipumiseni etenemiseen. Fysiossa kävin myös reilut viikko sitten ja sain uusia hieman vaativampia kuntoutusliikkeitä (kuminauhaa, kyykkyä yms.). Sen verran hyvin on kaikki edenneet, että sain luvan vuoden vaihteen jälkeen kokeilla pieniä pätkiä hölkkääkin kivun sallimissa puitteisssa.

Liukkaita kelejä ei tarvitse ainakaan pelätä, sillä nämä kahdeksan asteen lämmöt ja vesisade kyllä vievät loputkin viikolla sataneet lumet tehokkaasti pois. Eikä ennusteetkaan näytä kovin jouluista keliä ensi viikolle. Juhannuksenakin on ollut kylmempää kuin mitä nyt on.

Treenit ovat jatkuneet edellisviikojen tapaan. Työmatkat pyörällä ja kotona sitten joko salitreeniä tai rullilla pyöräilyä. Eikä tuohon tahtiin taida lähiaikoina olla muutosta tulossa. Joten taitaa blogin puolellakin olla tulossa vähän hiljaisempaa, mikäli jalankaan tilassa ei isompia muutoksia tule.

Neljäs saikkuviikko muuttuikin ensimmäiseksi työviikoksi. Jalka alkoi olemaan jo sen verran hyvässä kävelykunnossa, että en enää kehdannut sairastella kotona. Pitkät istumiset kyllä jäykistivät nilkkaa sen verran, että liikkeelle lähdöt olivat kankeita ja kivuliaitakin, mutta kun vähän aikaa köpötteli, niin tasamaan kävelyt sujuivat ongelmitta.

Työmatkat pystyi pyöräilemään ilman ongelmia, tosin lukkopolkimia en vielä tässä vaiheessa viitsinyt käyttää. Maltillisia sisäpyöräilytreenejäkin tein jo muutaman kerran jo lukkupolkimienkin kanssa, kun kerran kenkä tuntui mahtuvan ihan hyvin jalkaan. Muutama punttitreenikin viikkoon mahtui. Olkapäävaiva vaan hieman rajoittaa millaisia yläkropan liikkeitä pystyy tekemään. Myös koiralenkkejä on tullut jo tällä viikolla tehtyä.

Eli pikkuhiljaa ollaan menty kuntoutumisen kanssa eteenpäin. Ainakin pari viikkoa pitää vielä ottaa melko rauhallisesti ettei takapakkia tule. Ensi viikolla onkin taas aika fysioterapiaan ja sitä seuraavalla viikolla leikkauksen jälkitarkastukseen.

Kolmas sairaslomaviikko alkoi viikonloppuna sataneiden lumien sulamista seuraillessa. Akillesortoosista otin viikonloppuna kantakorokkeen pois ja sisätiloissa liikkuessani jätin koko ortoosin pois käytöstä. Ulkona käydessäni vielä alkuviikosta sitä käytin, mutta lumien sulettua jätin koko muovikengän nurkkaan mököttämään ja alkoin teputtelemaan ulkonakin normikengällä.

Torstaina kävin palauttamassa kyynärsauvat terveyskeskukseen ja sen päällä kävin ensimmäistä kertaa fysioterapiassa kantapäätäni näyttämässä. TeppoS oli positiivisesti yllättynyt jalkani kunnosta ja tavasta jolla pystyin sen kanssa jo liikkumaan. Nilkutusta oli, muttei kovin pahaa. Hän oli myös optimistinen, että kyllä tuolla kintulla vielä juoksulenkillekin pääsee. Sain hieman ultraääntä leikkauskohtaan ja kevyitä jumppaohjeita nilkalle. Mitään exsentrisiä venytyksiä ei vielä saisi tehdä, kevyttä nilkan liikuttelua vain. Nilkutuksesta myös pitäisi päästä eroon.

Viikkoon kertyi 7 tuntia punttitreeniä. Kaikki pääasiassa ylä- tai keskikroppaan, mutta yhtenä päivänä tein jo vähän jalkojakin (niin ettei nilkka rasittunut). Sunnuntaina tein myös ensimmäisen aerobisen treeninkin kun pyöräilin rullilla 52 minuuttia. Nilkka on varmaankin vähän vielä turvoksissa koska pyöräilykenkä hieman puristi, mutta kevyt rullaus, jollainen koko harjoitus oli, ei nilkkaan sattunut yhtään. Näyttäisi siis siltä, että neljän viikon saikku lyhenee viikolla ja menen huomenna jo katsomaan mitä työpaikalla on tapahtunut.

9.11.2015

Klo 7.15: Olen juuri saapunut TAYS:n Lyhki-osastolle, istun odotusaulassa lukemassa kirjaa ja päälläni on sairaalan aina muodikkaat paita, housut ja sukat. Hoitaja noutaa minut ja ohjaa pieneen koppiin, jossa käydään läpi esitietolomakkeet yms. rutiinikysymykset, jonka jälkeen siirryn osaston heräämön odotushuoneeseen jatkamaan kirjan lukua.

klo 7.45: Leikkuksen tekevä erikoislääkäri HH tulee vaihtamaan muutaman sanan ja piirtää suunniteltuun leikkauskohtaan tussilla viivan. Kirjan luku ja vessassa ramppaaminen jatkuu. Olo on ihan levollinen ja lukemiseen keskittyminen onnistuu ongelmitta. Puoli yhdeksältä pitäisi tulla nouto operaatioon.

klo 8.35: Hoitaja opastaa minun leikkauhuoneeseen, jossa käyn makaamaan operaatiopöydälle selälleni. Samalla kun minuun asennellaan tippaletua ja kaikennäköisiä seurantalaitteita hoitaja kyselee jälleen liudan rutiinikysymyksiä. Äkkiseltään kysymyksistä olisi voinut kuvitella, että potilaan pitää kertoa miten toimenpide tehdään. Mutta kyllä siinä vain varmistuttiin siitä, että ollaan yksimielisiä tulevasta toimenpiteestä ja sen kohteesta. Että vasen jalka on oikea jalka…

Letkujen kiinnityksen ja kyselyjen jälkeen huoneeseen saapuu anestesialääkäri, jonka olisi tarkoitus antaa selkäydinpuudutus. Minut käännetään kyljelleen sikiöasentoon. Jotain ongelmia pistojen kanssa on, ja kuulen kun sananvaihtoa käydään jostain selkäydinnesteiden nousemattomuudesta tai jostain sellaisesta. Hankalassa asennossa oleminen loppuu tuskastuttavan pitkän tuntuisen ajan jälkeen.

klo 9.00: Makaan mukavasti mahallani operaatiopöydällä. Vasen jalka on jo ihan tunnoton ja kaikki tuntuisi olevan valmiina leikkauksen alkamiseksi. HH:n tuleminen kuitenkin kestää. Mittari näyttää sykkeeksi viittäkymmentä, välillä allekin, eli mitään paniikki ei ole ilmassa. Varpaita tekisi mieli heilutella, mutta kun ei pysty, niin ajatukset pitää siirtää pois niistä ettei iske paniikki. Jatkan vain odottelua ja hoitajien juttujen kuuntelua.

klo 9.30: HH saapuu saliin vierailevan ortopedin norjalaisen Palsrundin kanssa. En osaa sanoa (onneksi) milloin itse operaatio alkaa, mutta jossain vaiheessa alkaa pieni paukutus kuulumaan ja yläkropassa asti huomaa, että nyt luuta naputellaan pois. Potilaskertomuksessa kerrotaan seuraavaa:

“Kiertämällä verityhjiö 300 mmHg. Vanhaan arveen viilto, jota jatketaan aavistus distalisemmin. Avataan iho ja jänteen liukukudokset. Heti jänteen ja calcaneuksen välistä pullahtaa ärsyyntynyt, paksu retrocalcaneul bursa, joka resekoidaan kokonaisuudessaan. Paljastetaan kantaluun takoa, koko kantaluun kärki/Haglundin alue on erittäin ärtyneen näköinen. Taltalla lyödään reilusti tuo yläkulma pois. Purijalla siistitään reunat. Hemostaasi diatermialla. Haavan sulku kerroksittain ja haavalle V-Loc sulava ommel ja haavateipit.”

klo 10.00: Toimenpide on ohi ja minut pyöräytetään toiseen petiin jolla pääsen heräämöön odottelemaan kotiin paluuta. Aikaa yritin kuluttaa jälleen kirjaa lukemalla, Spotifya kuuntelemalla ja seuraamalla heräämön tapahtumia. Tipasta valui nestettä suoraan suoneen, verenpaineet mitattiin automaattisesti 15 minuutin välein ja sydänkäyräkin tallentui jatkuvasti. Tässä vaiheessa vasta huomasin, että itseasiassa toinenkin jalka oli poissa pelistä. Pehvasta asti alaspäin olin siis ihan tunnoton.

klo 11.30: Hoitajan mukaan jalat liikkuivat sen verran, että sain syödä aamupalaa. En tosin tiedä mihin tuo päätelmä ihan perustui, sillä vasen jalka oli vielä täysin liikkumaton ja oikeakin meni vain koukkuun, mutta varpaat olivat vielä sähkötyksen ulottumattomissa. Pehva ja muutenkin tuo seutu oli täysin tunto pois. Täytyi toivoa, että ei ole vessahätä, sillä pidätyskykyä ei ollut.

klo 12.00: Ensimmäiset suusta laitettavat kipulääkkeet alas. Burana 600:lla lähdettiin liikkeelle. Kipuja tosin ei ollut ollut, mutta ehkä se otettiin vain varmuuden vuoksi.

klo 13.00: Seuraava kipulääke alas. Nyt oli vuorossa 1g:n Banacol. Ei vieläkään kipuja. Oikea jalka alkoi jo liikkumaan hyvin ja varpaitakin pystyi napsuttelemaan. Vasen jalka ja pehvanseutu edelleen poissa pelistä.

klo 14.20: Laitoin Tuulille viestin, että tulee hakemaan minut pois ja tuo kepit mukanaan. Vasen jalkakin oli jo melko hyvin kehissä. Pehvassa ei vielä tuntunut nipistys, mutta lihakset tuntuivat toimivan. Olin istuskellut muutamaan otteeseen sängyn reunalla eikä huonoa oloa ollut tullut. Hoitajan kanssa olitiin kokeiltu jo oikealla jalalla seisomista ja kotihoito-ohjeet oltiin käyty läpi.

klo 15.00: Tuuli tuo kepit ja pääsen kokeilemaan vessassa käyntiä. Hyvin lorisi, joten kanyyli pois kädestä, kantakorotettu akillesortoosi jalkaan ja olin valmis kepittelemään kotiin.

Ilta meni sohvalla makaillessa ja televisiota katsellessa. Isompia kipuja ei ilmennyt. Otin klo 20 Burana-annoksen ja klo 21 Banacol-annoksen. Yöksi suositeltiin otettavaksi vahva kolmiolääke, mutta jätin ottamatta nuo mömmöt, koska kipuja ei ollut eikä muutenkaan vituttanut.

10.11.2015

Ensimmäinen yö meni ilman kipuja. Pysytyin nukkumaan hyvin, vaikka välillä hereillä olinkin ja kuulostelin jalkaa. Aamulla sama setti lääkkeitä kuin illallakin.

Päivän aikana aika paljon lepäilyä, mutta jonkin verran myös pystyssä. Päivällä sama lääkeannos kuin aamulla, mutta illalla 2 x 400 Burana.

11.11.2015

Yö taas ongelmitta. Melkein koko päivä jalkeilla. Kipuja ei tullut, mutta jalassa hieman enemmän turvotusta. Lääkitys aamulla ja illalla 2 x 400 Burana.

12.11.2015

Vieläkin hengissä.

15.11.2015

Ensimmäinen klenkkaviikko kohta takana päin. Tosi hyvin on mennyt. Oikeita kipuja ei ole ollut oikeastaan laisinkaan. Pientä jomotusta aina silloin tällöin. Viimeiset lääkkeet otin perjantaiaamuna. Pystyssä olen ollut melko paljon vaikka liikkuminen on hidasta ja hankalaa kantakorotetun akillesortoosin vuoksi. Se kuvaa hyvin ortoosin hankaluutta, että kepeillä on nopeampi edetä kuin ilman niitä.

No niin, nyt löytyi nilkkaongelmiini syy. Kävin kaksi viikkoa sitten uudelleen magneettikuvissa ja viime viikolla sain tietää, että kyllä nilkasta vikaa löytyy. Vaivan nimi on hyperos peronos syndrooma. Vaiva on Suomessa harvinainen eikä niitä ole havaittu kuin pari tapausta ennen minua.

Onneksi Tampereelta löytyi ulkomailta ko. osaamista hakenut ortopedi, ja olinkin hänen leikkauspöydällään eilen (sain nopeasti jonkun peruutuspaikan, kun ei kuulemma Kenian poika ehtinyt tulemaan). Ko. syndroomassa alempaan nilkkaniveleen muodostuu luunokka, joka kalvaa keskimmäistä nilkkajännettä. Samaan aikaan, jos on ottanut kortisonipiikkejä nilkan seudulle, saattaa koko nilkkajänne hankautua olemattomiin, jonka seurauksena jalkapöytä romahtaa. Ja minun nilkalleni on käynyt juuri noin.

Leikkauksen yhteydessä kyseinen luunokka hiotaan tasaiseksi ja keskimmäinen nilkkajänne poistettiin kokonaan. Jänne olisi pitänyt korvata nimen omaan oikean käden peukalon koukistajajänteellä, jotta kehon tasapaino säilyisi (leikattu nilkka oli siis vasen). Halusin kuitenkin ehdottomasti, että jänne otettaisiin vasemmasta peukalosta, sillä käytän suunnistaessani peukalokompassia juuri oikeassa peukalossa ja ko. peukalon puuttuminen haittaisi suunnistusta melkoisesti.

Ortopedi ehdotti myös kikkaa, jolla saisin tulevaisuudessa hyvin kimmoisuutta ja vauhtia juoksuuni. Pitäisi kuulemma vain leikata pois myös alempi nilkkajänne ja korvata se kengurun häntäjänteellä. Erityisesti rengashäntäkalliokenguruiden häntäjännettä kannattaa käyttää sillä niissä on eniten voimaa. Innostuin asiasta ja jänteen vaihto tehtiin samalla leikkauskerralla. Itseasiassa ko. siirros tehtiin molempiin jalkoihin. Näitä jänteenvaihtoja kuulemma tehdään Australiassa useita kuukaudessa, lähinnä kenialaisille. Se minua tosin vähän ihmetyttää, mistä leikkaava lääkäri löysi niin pikaisesti kyseisen eläimen jänteitä, mutta samapa tuo.

Nyt tässä odotellaan, että leikkaushaavat paranevat ja sitten heti treenaamaan uusia jänteitä. Maratonaikojen pitäisi parantua ko. operaation ansiosta 20%:lla. Kuntoutusjakson aikana kannattaa kuulemma syödä runsaasti kasviksia, sillä ne ovat kenguruidenkin ruokaa ja vähentää näin ollen siirrettyjen kengurunjänteiden hylkimisreaktiota. Ruokavaliossa kannattaa suosia myös silliä sekä juoda kuravettä päälle. Loikkimisiin.

Olen tässä miettinyt, että minun ei kannata ajautua kovin huonoihin väleihin kenenkään kanssa. Tai ainakaan niin huonoihin, että tämä joku haluaisi päästää minut päiviltä. Meikäläisen eliminointi nimittäin onnistuisi melko yksinkertaisesti, päivärytmini on sen verran vakio, että ei tarvitse kuin esimerkiksi odotella jossain pusikossa pyörätien varrella tiettyyn aikaan ja posauttaa kiväärillä päähän.

Salamurhaajaa helpottaakseni, tässä arkipäivieni ohjelma. Kello soi 5:30. Ylös nousen 2 minuuttia myöhemmin ja raahaudun pesuhuoneeseen pukemaan pyöräilykamat päälle. Kodinhoitohuoneen avattuani Sisu ryntää jalkojen välistä ulko-ovelle ja tahtoo pissalle. Talviaamuina pissa (Sisun) tulee joko lipputangon juurelle tai tuija pensaaseen joten ulkoilutus ei kestä kuin 2 minuuttia, kesällä minuutin kauemmin, koska pissa tehdään metsän puolelle. Tämä aikaero kompensoituu kuitenkin pukemisajassa, sillä kesäaikaan pukeutuminen sujuu nopeampaan.

Sitten koira sisälle ja itse pöntölle. Pönttöaika on 4-7 minuuttia, eli tässä kohtaa aamun aikataulu vaihtelee eniten. Hampaiden harjaus ja keittiöön. Puuro on pöydässä noin 5:48, riippuen pönttöajasta. Puuron syömiseen, loppujen kamojen pukemiseen ja pyörän ottamiseen varastosta kestää 13 minuuttia, eli poistun pihasta muutaman minuutin yli klo 6. Jos näin ei ole, niin jotain poikkeavaa on tapahtunut, jonka seurauksena aamurutiinit ovat sekaisin ja tästä syystä melko varmaan unohdan jotain kotiin. Täten koko aikataulu kusee pahasti, kun joudun palaamaan takaisin hakemaan sen puuttuvan jutun.

Pyöräreittini kulkee Tukiaistenmaan pyörätietä kohti Käyräkujan 90 asteen mutkaa, ja siitä Mastontietä kohti Ylöjärven keskustaa. Tälle välille ei kannata kuitenkaan jäädä minua kyttäämään, sillä Mastontiellä ohitan aina kaksi pyöräilijää ja yksi tulee vastaan, myös kaksi koiran kusettajaa on tuolloin liikkeellä ja bussi hurauttaa ohi, joten tarkka-ampujalla on suuri mahdollisuus jäädä kiinni verekseltään ja pakomatka voi jäädä lyhyeksi.

Keskustasta käännyn Hartuntielle ja siitä Koulupuiston läpi ja Vaasantien ali Ulkoilijantielle. Ja siinä on se paikka, jossa kannattaa toimia. Kun käännyn Ulkoilijantielle, niin joudun ottamaan vauhdin pois ysikympin mutkaan tullessani, mutkan jälkeen on pieni ylämäki, jossa joudun vaihtamaan pienemmälle vaihteelle, ja kun vaihtajakin vielä yleensä tässä kohden sohlaa, niin vauhti putoaa melko pieneksi.

Ulkoilijantien varressa on joku, olisikohan lämpölaitos tai joku semmoinen, jonka katolle pääsee varmaankin helposti. Olen tuossa kohdassa klo 6:18, eli kun kiipeää klo 6:13 katolle, niin ehtii hyvin vielä vetämään hermosauhut ja ottamaan hyvän ampuma-asennon. Muutaman minuutin odotus ja tule suoraan kohti kiikaritähtäintäsi. Tarkka osuma keskelle päätä (mieluummin yläpäätä) ja se on siinä, et voi missata. Sinulla on hyvin aikaa purkaa aseesi ja tulla pois katolta ja poistua pois paikalta. Suosittelen poistumista Aron rantaan päin, sillä toiseen suuntaa lähtiessäsi voit törmätä kahteen mieheen, jotka ulkoiluttavat kultaista noutajaa tai punaiseen autoon, joka kääntyy lukion pihaan.

Jos kuitenkin kavahdat asetta, niin myrkyttäminen on toinen vaihtoehto. Olen nimittäin EasyFitin salilla klo 6:25. Ja täytän juomapulloni pukuhuoneen invavessassa klo 6:29. Jos asennat paria minuuttia aiemmin hanaan jonkun myrkkykapselin, niin tulos on taattu. Toivottavasti käytät jotain nopeasti vaikuttavaa ainetta, sillä ei viitsisi turhaan tehdä aamutreeniä, jos kerran vähän myöhemmin kupsahtaa.

Mikäli tämäkään vaihtoehto ei miellytä, niin seuraava vaihtoehto on vasta iltapäivällä, sillä kun pyöräilen salin ja työpaikan välin klo 7:36 – 7:43 on liikennettä jo se verran, ettei kannata riskeerata operaatiota.

Töistä lähden klo 16:06. Kotimatkani kulkee Huurretietä, Soppeentietä ja Kolmenkulmantietä kohti Leppiojankatua. Suosittelen että odotat minua Koukkujärventien ja Kolmenkulmantien risteyksessä parkissa ja varmistat kummalla pyörällä olen liikenteessä. Jos olen maantiepyörällä, niin joudut hommiin minuutin aiemmin, kuin jos olisin vanhalla Nishikilläni reissun päällä. Ko. risteyksestä kohtaan, jossa vaihdan Leppiojankadulla maantien reunasta pyörätielle, siten että joudun ylittämään tien on matkaa kaksi kilometriä eli pyörästä riippuen siihen menee aikaa joko 4 tai 6 minuuttia, myös vastatuuli kannattaa ottaa huomioon. Eli olen tuossa tien ylityskohdassa noin 16:19. Jasperin hallin kohdalla nostat vauhdin sataseen ja reilusti tömäytät päälle, kun olen ylittämässä tietä.

Suosittelen kuitenkin toimimista aamulla, sillä silloin on pienempi mahdollisuus jäädä kiinni. Nuo tiellä tehdyt jutut on aina vähän riskialttiimpia ja niissä voi jäädä kitumaan. Älä myöskään masennu, mikäli ensimmäisellä kerralla et onnistu, sillä seuraavana päivänä on samanlainen uusi mahdollisuus. Hmm… pitäisiköhän sittenkin siirtää herätyskelloa vartin verran jompaan kumpaan suuntaan…

Viikon kuva By Tuuli

Nyt on sitten käyty röntgenit ja magneetit läpi ja vierailtu pariin otteeseen ortopedilla. Kuvia on katseltu ja jalkaa on väännelty ja käännelty. Ja lopputulos on, että nilkka on täysi kunnossa, ei mitään vikaa. Että mitä siinä valitat. Ainoa vika, mikä siinä on, ettei se kestä juoksemista. Joku tässä ei nyt ihan täsmää.

Seuraavaksi kokeillaan fysioterapeutin taitoja ja mikäli sieltäkään ei löydy apuja, niin sitten pitää mennä jo varmaankin psykologille. Sieltä viimeistään saa avun nappien muodossa, sillä vitutus alkaa muuttumaan jo masennuksen puolelle. Ei vaan, juokseminen ja suunnistus onkin ihan perseestä, ja nyt on ainakin hyvä syy olla harrastamatta niitä.

Onneksi talvikin oli tällainen, ettei suksia tarvinnut juurikaan kuluttaa. Kapulat on nyt laitettu jo kesävoiteisiin eikä kilsoja kertynyt kuin pari sataa kilometriä. Eipä tarvinnut siis laduillakaan hikoilla.

Pyöräilykelitkin ovat vielä sen verran vilpoiset, ettei maantiepyörääkään oikein viitsi kaivaa esiin. Pyörätiet ovat kyllä vielä sen verran kovassa sepelissä, ettei siellä renkaan kovin pitkää matkaa ehjinä säilyisikään.

Nyt kun vielä saisi tulevina viikkoina koiran juoksuaitauksen valmiiksi, niin ei tarvitsisi enää koiralenkeilläkään käydä. Sitten voisi hommata kunnon tv-tuolin ja alkaa löhöämään siinä ja aloittaa vaikkapa oluiden maisteluharrastuksen.

Viikon wuh-wuh -kuva By Tuuli

“Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla…” julistaa Toni Wirtanen korviin tungetuista kuulokkeista. Vakava katseeni on kohti lattiaa. Muutama tippa vierähtää lattialle silmieni eteen. Oloni on tuskainen ja sydän pyrkii rinnasta ulos. En jaksaisi enää. Hieman aiemmin rautaneito oli laulanut pitkänmatkanjuoksijan yksinäisyydestä, mutta nyt oli kyse aivan muusta. Olin hämärässä huoneessa, ollut melkein tunnin, täysin yksin. Tuska kasvoi ja jälleen muutama uusi tippa valahtaa lattialle edellisten viereen. Pian olisi tehtävä ratkaiseva päätös.

Aika on täynnä. Isken perseeni penkkiin ja väännän spinning-pyörän vastusta pienemmälle. Hörppään pullosta vettä, pyyhkäisen hikisen naamani ja käsivarteni ohjaustangolla roikkuvaan pyyhkeeseen. Kahden minuutin jakso isolla vastuksella oli ohi ja muutaman minuutin päästä olisi edessä puolen minuutin spurtti. Vilkaisen vielä varmuudeksi ympärilleni, että varmasti olen yksin, sillä Apulannan voima oli saanut minut päästämään muutaman laulunsanan suustani vahingossa ulos.

Tätä on nyt jatkunut jo jokusen viikon ajan neljänä päivänä viikossa. Jotain aerobista liikuntaa sitä on pakko tehdä. Ja kun juoksemaan ei pysty, niin olkoon se sitten sisäpyöräilyä. Aluksi tämä tuntui todella tylsältä hommalta, mutta kaikkeen tottuu ja nyt tästä on alkanut jopa tykkäämään. Suurena apuna homman mielekkyyteen on ollut Spotifystä virtaava musiikki.

Ensi viikolla olisi kolmas piikki tiedossa. Viisi viikkoa aiemmin saadusta kortisonista ei ollut minkäännäköistä apua kantapäävaivaani, mutta otetaan nyt se kolmaskin, kun sellaisen voi lääkärin mukaan vielä tähän aikaikkunaan ottaa. Mutta sitten on kuulemma pidettävä pidempi paussi pistelyssä. Toivottavasti kantapää tulisi edes hiihtokuntoon, jos sen juoksut on muka nyt juostu.

Jalat vispaavat mielettömästi ja sydän hakkaa taas kuin viimeistä päivää. Tunnin viimeiset vedot ovat ohi ja nyt taas rullataan kevyesti. Tunti hikiliikuntaa olisi melkein takana. Jare Henrik Tiihonen uhoaa kappaleessaan ja pyrkii ulos kuulokkeista, fiilis on korkealla ja meno on mitä kiihkeintä. Polkisko vielä toisenkin tunnin?

Katkelma kirjoittamattomasta teoksesta nimeltä: “Mökillä”.

Kello on varmaankin vähän yli neljä aamuyöllä. Olin tarkastanut ajan kännykästäni, kun olin vähän aikaa sitten käynyt alakerrassa vessassa. Silloin olimme molemmat hereillä, mutta nyt sinä olet saanut jo uudellen unenpäästä kiinni, mutta minä vain pyörin omalla puolellani. Kesällä yläkerrassa nukkumisessa on se huono puoli, että siellä on huomattavasti lämpimämpi kuin alakerrassa. Eteenkin, kun olemme lämmittäneet muutamana edellisenä päivänä saunan, josta johtava piippu kulkee aivan parvella sijaitsevan makuutilan vieressä. Piippu hohkasi lämpöä. Parvikerroksen molempien päiden ikkunoiden räppänät olivat auki, mutta ne eivät tuoneet toivottua viilennystä. Järvenpuoleisesta avoimesta ikkunasta kantautui vain lokkien kirkunaa ja toisen pään ikkunasta huusivat räkätit. Aamu oli siis sarastamassa, kun linnutkin alkoivat jo heräämään. Tämä ei helpottanut yhtään minun nukkumisyritystäni.

Makasit sellälläsi ja hengitit raskaasti. Joku olisi voinut sanoa sitä jopa kuorsaukseksi, mutta ei se ihan sitäkään ollut. Mietein pitäisikö minun siirtyä alakertaan lukemaan kirjaa, jos se vaikka auttaisi nukahtamaan. Toisaalta, jos lähtisin alakertaan tulisit heräämään, sillä portaat ja lattia nariset sen verran, että herkästiheräävänä sen varmasti tekisit. En viitsisi herättää sinua, sillä parin päivän takaisen polkupyörällä kaatumisesi jälkeen et ole pystynyt nukkumaan öitä kunnolla kipujen vuoksi. Tuo onneton sattuma tapahtui, kun maantiepyöräsi etupää ei noussutkaan rotvallin yli ja lensit olkapää edellä asfalttiin. Tuo onnettomuus sattui Cube-merkkisellä pyörällä, joten olemme alkaneet kutsumaan tuota tapaturmaa “Cuberkeikaksi”. Onneksi suurempia vaurioita ei tullut, vain pintanaarmuja ja kipeitä paikkoja.

Päätin ottaa kuitenkin riskin ja hivuttauduin istumaan sängyn reunalle. Uninen hengityksesi jatkui taukoamatta. Puin T-paidan ja asettelin sukat jalkaan niin äänettömästi kuin vain pystyin. Verkkarit otin käteeni ja päätin pukea ne vasta alakerrassa – jos sinne asti vain äänettömästi pääsisin. Seuraavaksi oli päästävä pystyyn. Ei lattian narahdusta. Askel kerrallaan, kuin hidastetusta elokuvasta hiivein kohti rappusten yläpäätä. Ensin napsahti polvi sitten narahti lattia. Jähmetyin paikoilleni, mutta unesi ei katkennut. Sama raskas hengitys jatkui. Nyt seisoin jo portailla ja lähdin varovaisesti kapuamaan alaspäin. Äänetöntä liikkumista. Oliko portaiden narina hävinnyt vähän aiemmin tehtyihin vessakäynteihin? Ikkunasta näin kuinka onnettomuuteen vienyt pyöräsi nojasi terassilla seinää vasten. Ohjaustanko pitäisi suoristaa, mutta siellä ei olisi kiire, sillä ainakaan muutamaan päivään et pyörää pystyisi käyttämään. Alakerran lattia antoi armoa, ei narinaa, ei  herättänyt sinua.

Pystyin nyt pukemaan verkkarit päälleni, sillä olin turvallisimmilla vesillä – parven alapuolella keittiössä. Mietein millaisen reaktion valojen sytyttäminen aiheuttaisi. Mutta se oli pakko tehdä, mikäli aikoi alkaa lukemaan kirjaa. Vaikka aamu oli jo alkanut sarastamaan, niin ikkunasta tuleva valo ei kuitenkaan vielä riittänyt lukemiseen. Tartuin kaksin käsin seinässä olevaan valokatkaisimeen ja liikutin kytkintä niin hitaasti kuin mahdollista toiseen asentoon. Napsahdus. Ihminen on käynyt kuussa, mutta valokatkaisinta se ei ole saaneet hiljaiseksi. Pidätin henkitystä ja kuulostelin yläkertaan. Ei muutosta tilanteeseen. Kävin makaamaan alakerran sängylle.

Olin varannut viereeni Osmo Soininvaaran kirjan “Fillarilla Nizzaan”. Olin aloittanut lukemaan sitä jo edellisenä päivänä ja se oli sen verran viihdyttävää luettavaa, että epäilin sen nukuttavia ominaisuuksia. Politiikoksi Soininvaara osaa kyllä kirjoittaa leppoisaa tekstiä. Ainoana haittana siinä tällä kertaa oli, ettei se auttanut nukkumaan. Olisi pitänyt olla käsissä joku tylsä koulukirja. Luin pari kappaletta eteenpäin ja totesin, että uneen pitää päästä muilla kosteilla. Tällä kertaa tarrasin valokatkaisimeen yhdellä kädellä, sillä täysin äänetön valon katkaiseminen ei kuitenkaan ollut mahdollista, vaikka käsiä olisi ollut tusinan verran. Hämärä palasi alakertaan. Laitoin silmät kiinni ja toivoin unta.

Jääkaappi pärähti hurisemaan. Yläkerran tuhina katosi jääkaapin äänen taakse, mutta parvelta ei myöskään kuulunut tiedustelua olinpaikastani. Hurina jatkui ja se oli jokseenkin unettava, mutta ei riittävästi. Ihmisen aivot ovat kummalliset. Kuinka ne tottuvatkaan tasaiseen ääneen eikä enää reagoi siihen. Kun tasainen ääni lakkaa, niin sitten vasta aivot antavat uuden signaalin. Onkohan tuo aivojen ominaisuus pitkän avioliitonkin salaisuus? Tasaiseen naputukseen vain tottuu, eikä se aiheuta sen kummempaa reaktiota. Ainoastaan jos naputus lakkaa, niin sitten pitää huolestua. Vaikka meillä kymmenen vuotta tulikin keväällä jo täyteen, niin tasaisen naputuksen asteelle ei olla vielä päästy.

Parvelta kuuluu pientä ähinää ja sitten lattialla napsahtaa. Siellä on selvästikin herätty ja katsottu lalttialla olevasta kännykästä paljonko kello on. Tuttu ääni. Sitten kuuluu lisää ähinää ja olet ilmeisesti päässyt pystyyn. Olkapää kuulostaa edelleen olevan melko kipeä – ähinästä päätellen. Et onnistu liikkumaan yhtä äänettömästi yläkerran lattialla kuin minä. Lattia narisee ja portaiden kaide napsahtaa. Minusta tulisi kyllä hyvä murtovaras. Totesin sen jo pari kymmentä vuotta sitten, kun tulin iltariennoista kotiin ja huoneeseeni vanhempiani herättämättä – ainakin ne niin väittivät.

Ensin tuli esiin nilkat, sitten siteissä olevat polvet, vatsa, pää ja viimein unisesta suusta odotettu kysymys. Oli selityksen aika. Olin tyytyväinen etten ollut syypää heräämiseesi. Nousin itsekin sängystä ja tarkastin taas ajan kännykästä, 5:31. Jos olisi arki, niin herätyskello olisi muistuttanut olemassa olostaan minuutti sitten. Mutta nyt oli kesäloma ja oltiin mökillä. Periaatteessa ei ollut kiire mihinkään. Jos nousisi kirjoittamaan blogia, nukutaan sitten vaikka päiväunet.