Eipä saanut tauti yliotetta, vaikka vielä viime viikonloppuna siltä näyttikin. Pientä niiskutusta muutama päivä oli, mutta ei se sen kummemmaksi äitynyt. Hyvä niin, sai jatkaa reenejä normaaliin tapaan.

Viime viikon lauantain Hämeen hölkän jälkeen tuli pidettyä pari päivää huilia juoksuta, mutta tiistaina ja keskiviikkona tuli taas tehtyä tunnin lenkit. Olin noina päivinä työmatkalla pääkaupunkiseudulla, tarkemmin sanottuna Espoossa Otaniemessä.

Tiistaina kiersin Laajalahden myötäpäivään. Rannan tuntumassa meni mukavia hiekkapolkuja, vaikka isojen teiden kohina koko ajan korvissa olikin. Muutenkin reitti oli mukava, kun reitille ei osunut kuin yhdet liikennevalot, varmaan harvinaista kun Hesassa lenkkeilee. Pari-kolme kertaa piti varmistaa paikallisilta, että onko suunta oikea, mutta muuten reittivalinnat osuivat kohdilleen.

Keskiviikkoaamuna hölkkäilin Seurasaareen ja kiersin sen ympäri. Lenkki oli hikinen, vaikka vauhti oli maltillinen. Aamu oli poikkeuksellisen lämmin, kun mittarissa oli klo 7 aikaan jo melkein parikymppiä ja ilmankosteuskin tuntui huomattavalta. Molemmilla lenkeillä kyllä huomasi, että viikonloppuna oli tullut tehtyä vähän rankempi lenkki. Pohkeet olivat vielä jumissa ja muutenkin jaloissa painoi. Onneksi torstaina oli tunnin jalkahieronta, jossa jalkoja vähän availtiin.

Lauantaina oli vuorossa seuraava kisa. Alkuviikosta olin päättänyt, että jos tauti ei pahene, niin Tampereen Maratonin kympille voisi osallistua. Se voisi olla hyvä viimeistelylenkki parin viikon päästä juostavalle Tampereen puolimaratonille, jolle olen jo ilmoittautunut.

Sää oli kisapäivänä lähes täydellinen. Lämpöä muutama aste alle parinkympin ja aurinkoista. Ainoa miinus oli melko navakka tuuli, joka ainakin alkukilometreillä osui melko hyvin vastaan. Lähtö oli klo 11:45 Ratinan sillan alta. Asetuin eturiviin sillä oletuksella, että kyllä sitä kymmenen kärjessä pitäisi juosta. Suunnitelmani oli juosta alkukilometrit 3:50 vauhtia. Ylämäkiosuudella vauhti voisi pari sekunttia tuosta tippua, mutta sitten pitäisi kiristää. 38 minuutin tienoilla olevaa aikaa lähdin tavoittelemaan.

Paukusta viiden hengen porukka lähti heti omille teilleen, mutta minä oli sitten seuraavassa ryhmässä. Puolen kilsan kohdilla katsoin kellosta vauhtia ja se näytti tasan neljää, joten piti vähän kiristää. Vauhti nousikin 3:45 ja kolmen kilometrin kohdalla, nousupätkän alussa, keskivauhti oli 3:50.

Rantaperkiön loivaa nousuosuutta oli noin pari kilometriä, jona aikana keskivauhti tippui pari sekunttia. Alkupätkällä olin ohittanut jokusen juoksijan ja laskujeni mukaan olin neljäntenä ja kolmossijakaan ei ollut kovin monen sekunnin päässä. Mutta ennen kutosen kylttiä porhalsi yksi juoksija, jonka olin jokunen kilsa aiemmin ohittanut, ohitseni ja meni menojaan.

Itselläni alkoi tässä vaiheessa ongelmat. Jalatkaan eivät olleet selvästikkään palautuneet edellisen viikonlopun juoksusta, mutta pelottavinta oli orastavat krampin oireen palleassa. Reilusti ennen seitsemän kilometrin tolppaa oli selvää, että loppumatkasta ei enää vauhtia kiristettäisi, ja kasin kohdalla toivottiin vain, että pystyisi edes juoksemaan maaliin, sillä palleakramppi oli päällä eikä syvään hengitys enää onnistunut kivuitta.

Loput pari kilsaa tuli kuitenkin sinniteltyä. Vauhti ei onneksi juurikaan tippunut, mutta mitään mahdollisuuksia ei ollut sitä kiristääkkään, vaikka yksi selkä olisi ollut edessä juuri sopivan iskuetäisyyden päässä. Maaliin tulin oman kelloni mukaan ajassa 38:31, mutta järjestäjien tuloksissa aika oli kymmenen sekunttia enemmän (niin kuin oli Tuulinkin aika). GPS:ni näytti 70 m ylimatkaa (niin kuin näytti Tuulinkin GPS), joten jos omaan kelloon luottaa (niin kuin teenkin), niin keskivauhtini oli 3:50.

Ilman kramppia kun olisi matkasta selvinnyt ja aika olisi ollut vaikka puolikin minuuttia parempi, niin täysin tyytyväinen olisin ollut, mutta nyt on vähän niin ja näin. Hyvä harjoitus tämä joka tapauksessa oli.

Vaikka termistä kesää näyttäisi olevan vielä rutkasti jäljellä, niin kalenterin mukaan syksyn puolelle käännytään jo reilun viikon päästä. Nyt kun jalkoja jomottaa ja nenäkin vähän vuotaa, niin on hyvä hetki muistella mitä viimeisen kahden ja puolen kuukauden aikana on oikein tapahtunut. Ja onhan sitä tapahtunut. Muistisoluja joutuu pinnistelemään kovasti, että edes kaikki tärkeimmät jutut muistuisi mieleen, mutta yritetään.

Ensin voisi pikaisesti paneutua ei-urheilullisiin asioihin. Pihasauna projekti tuli päätökseen Juhannuksena, tai siis ainakin ensimmäiset löylyt silloin tuli saunassa otettua. Ja kyllä sauna alkaa olemaan nyt, grilliä ja muutamaa pientä juttua lukukuunottamatta, ihan edustuskunnossa. Ja kyllä kiuas onkin sitten ensilämmityksen jälkeen melko monena iltana sauhuja ulkoilmaan tuprutellut.

Wuh-wuh -uutisia sen verran, että Jalo ja Sisu tulevat edelleen hyvin keskenään toimeen. Melkosia paineja ja juoksukilpailuja on välillä käynnissä, mutta vierekkäinkin osataan nukkua. Jalo ei ole vielä aivan sisäsiistiksi oppinut, vaikka öiset hädät sisällään pitääkin. Mutta pitkien työpäivien aikana lattia ei ole kuivana kovinkaan usein pysynyt.

Sitten voisikin siirtyä jo liikunnallisiin asioihin. Pääosassa ja huomion keskipisteenä on tänäkin kesänä ollut kantapää, ja sen kipuilu ja treenikesto. Alkuvuodestahan siitä löytyi ns. Haglundin kyhmy, joka suunniteltiin leikattavaksi pois nyt syksyn aikana. Keväällä se tuli kovista treeneistä sen verran kipeäksi, että leikkaus näytti selvältä. Alkukesällä se tuli kuitenkin hieman parempaan kuntoon ja aloin leikkausta vähän empimään, sillä turha puolen vuoden juoksutauko ja leikkauksen tuomat riskit eivät välttämättä kiinnostaneet. Päätin ottaa reenauksen suhteen vähän kevyemmin Jukolaan asti ja Jukolasta toivuttua alkaisin tekemään koviakin juoksutreenejä, jotta näkisin mitä kantapää siitä sanoo. Jos ei tykkää, niin sitten syksyllä puukolle, jos kestää, niin sitten operaatiota voisi siirtää eteenpäin.

Salikäynneistä voisi vaan todeta lyhyesti, että ne on nyt tältä erää ohi, sillä lopetin jäsenyyteni kesäkuussa. Ei vaan ehdi. Täytyy syksyn aikana katsoa josko sitä vähän kehittelisi omaa kotisalia, mutta sitä ei ole nyt vielä mietitty yhtään eteenpäin.

Suunnistusrintamallakin on ollut hiljaista. Jukolassa tuli suunnistettua ensimmäistä kertaa PunKu:n joukkueessa. Osuutena oli ankkuriosuus vaikka toiveissa oli joku lyhyt osuus. Oma suunnistuskuntoni oli melkoinen arvoitus, myös jalan kesto oli arvoitus ja joukkueen sijoituksenkin kannalta olisi ehkä parempi antaa minun olla metsässä mahd vähän aikaa. Mutta ankkuriosuuden yhteislähdöstä sitä itsensä tuli löydettyä. Tosi hyvin kuitenkin suunnistus onnistui. Tai kuinka paljon tuota nyt voi suunnistukseksi kutsua, kun letkassa lähes koko matka juostaan. Voisi paremminkin sanoa, että letkan valinnat onnistuivat ihan hyvin ja taisi tähän asti paras Jukolasuoritus tulla tehtyä.

Yhdet iltarastit on tullut kevään jälkeen käytyä, joten sillä ei voi kauheasti levennellä. Tuulin kanssa tuli lomalla käytyä Jämillä kolmen tunnin rogainingkisassa, joten vähän sentään metsän puolella on tullut oleiltua. Tähän kohtaa voisi mainita yhden varustehankinnan, joka tuli myös kesällä tehtyä. Ostin nimittäin Camelbakin Circuit -juomareput. Siinä on 1.5 litran pussi ja erittäin näppärän kokoinen ja istuu hyvin ainakin minun selkääni. Tuossa lyhyessä Rogainingissa se oli ensimmäistä kertaa selässä ja ajoi asiansa mainiosti. Työmatkajuoksuissa se on myös tosi hyvä, sillä kun juomapussin ottaa pois, niin reppuun mahtuu aamueväät juuri sopivasti. Myös puhelin ja avaimet menevät näppärästi vöiden taskuihin.

Kesäloman kohokohta oli Saariselällä järjestetty Suomen Tunturisuunnistus. Autojunalla menimme Rovaniemelle ja sieltä ajoimme sitten Kiilopään juurelle mökille neljäksi yöksi. Koirat olivat mukana ja junamatkakin onnistui mainiosti ja ihan sisäsiististi, vaikka mennessä juna olikin kaksi ja puoli tuntia myöhässä, koska Kemin ratapihalla oli joku kaasuvuoto ja sitä jouduimme kyttäilemään.

Tunturisuunnistukset menivät meiltä ihan onnistuneesti. Reitit olivat Kaunispään ympäristössä. Kauheasti ei avotunturia ollut, mutta ilmat onneksi suosivat, vaikka ennusteet povasivatkin kosteaa reissua. Olimme HDB-sarjassa ja ensimmäisenä päivänä matkaa oli 13,3 km. Sijoituksemme ensimmäisenä päivänä oli 24/51. Sijoitusta tosin paransi ikähyvitysminuutit, joita meillekin oli jo kertynyt 12 kappaletta. Rastit olivat melko helppoja, joten juoksukilpailuksi tuo suunnitus paremminkin meni.

Ensimmäisen päivän sijoituksen perusteella vältyimme toisen päivän yhteislähdöltä ja pääsimme mukaan takaa-ajolähtöön. Toisen päivän matka oli 14,5 km. Rasteja ei oltu tälläkään kertaa kovin hankaliin paikkoihin laitettu, joten juoksukuntoa taas kysyttiin. Päivän sijoituksemme oli 25. ja yhteissijoitus oli 27. Olimme tulosluettelon puolessa välissä, joten ihan mainiosti tunturista tänä vuonna selviydyttiin.

Pyöräilypuolellakin on yritetty olla kesän aikana aktiivisia. Pirkan Pyöräilyn jälkeen tosin ei ole tullut kuin kaksi yli satasen lenkkiä. Toinen tuli, kun Juhannuspäivänä sotkin kotoa Kurun kautta Kihniölle. Ja toinen, kun tulin Alastarolta Punkalaitumen kautta kotiin. Säijän ja Siuron lenkkejä on tullut tehtyä jonkin verran, ja työmatkapyöräilyä tietenkin. Saariselällä tuli myös tehtyä jokunen maastopyörälenkki Tuulin kanssa. Pirkkala-Lempäälä maastopyöräily tuli myös yksi viikonloppu tehtyä, josta kertyi 75 km mittariin.

Jukolan jälkeen juoksukuntoa piti aloittaa kohentamaan toden teolla ja samalla näkisi myös mikä kantapään kohtalo tulisi olemaan. Työmatkoja edestakaisin aloin taas juoksemaan paria kertaa viikossa, siten että toiseen suuntaan matka olisi vähän pidempi ja ko. päivän kilsamääräksi tulisi parikymppiä. Lauantaisin aloin tekemään kovempia lenkkejä ja sunnuntain pitkät lenkit olivat edelleen myös ohjelmassa.

Kesän aikana tein pari kertaa tonnin vetoja ja kerran 400 m vetoja. Ratakympin juoksin yksikseni kesäloman aloituksen kunniaksi aikaan 0:38:42. Pitkät lenkit ovat olleet pituudeltaan noin 25 km, ja sykkeet edellä nuo lenkit on tullut mentyä. Puolimaraton on noilla pitkillä PK1-lenkeillä ollut noin 103-104 minuuttia. Kerran tein saman lenkin PK2-sykkeillä ja tuolloin puolikkaan aika oli noin 98 minuuttia.

Saariselällä tuli myös tehtyä suunnistuksen ja maastopyöräilyn lisäksi pari juoksulenkkiä. Toinen oli ihan perusköpöttelyä, mutta suunnistusten jälkeisenä päivänä tein Kiilopään tuplahuiputuksen. Juoksin kaksi kertaa Kiilopään retkeilykeskuksen portilta huipulle ja takaisin. Matkaa 1.9 km ja nousua 200 metriä. Ensimmäiseen huipulle kapuamiseen meni aikaa hieman reilu 12 ja puoli minuuttia, ja toiseen hieman alle tuon 12 ja puoli. Seuraavana päivänä reisissä kyllä tunsi jotain tehneensä, mutta tosi hyvä mäkiharjoitus se oli. Enemmän tuollaisia pitäisi tehdä.

Pari kisaakin kesällä tuli juostua. Heti Saariselän reissun jälkeen keskiviikkona kävin juoksemassa Pirkkalan Hölkän 10,6 km. Kovana treeninä tuo oli tarkoitus ottaa, sillä alla oli viikonlopulta 4 tuntia tunturisuunnistusta sekä yhden välipäivän takaa Kiilopään huiputukset. Ja kyllä jaloissa sitten tuntuikin. Vauhti kuitenkin oli yllätys, sillä en olisi uskonut pääseväni 3:52 vauhtia ko. maastossa tuollaisen viikon jälkeen. Nousumetrejä reitillä oli noin 100 ja alusta kuntorataa.

Pirkkalan hölkän maaliintulo

Toinen kisa oli eilen Lamminpäässä – Hämeen hölkkä. Aiemmin en ole ko. kisaa juossutkaan vaikka tämä oli jo 42. kerta historiassaan. Maasto kuitenkin oli tuttu, sillä kyseisillä reiteillä on tullut hiihdettyä, maastopyöräilyä, suunnisttettua ja juostua. Kyseessä oli siis maastojuoksukisa, jossa käytiin ihan poluillakin, vaikka pääosin juostiin hiihtouraa pitkin. Nousumetrejä oli noin 250. Tuttu reitti helpotti asiaa, sillä jokainen nousu ja lasku oli tarkasti tiedossa. Sääkin oli mitä parhain, 20 astetta ja aurinkoista pienellä tuulenvireellä varustettuna.

Kisaa edeltävänä päivänä oli alkanut tulla tuntemuksia nuhan iskemisestä ja kisa-aamuna ne eivät olleet hävinneet mihinkään, tosin ei pahentunutkaan. Kurkku ja pää olivat vähän kipeänä, ja meinasin jo jättää koko rääkin väliin, mutta päätin kuitenkin lähteä yrittämään. Ja kyllä kannatti. Tämän piti olla myös lopullinen testi kantapäällekin, sillä jos se tämän kestää, niin eiköhän se sitten välty puukolta.

Sotasuunnitelmani oli, että suht tasainen alku mentäisiin neljän minuutin vauhtia, sitten ylämäissä himmattaisiin reilusti ja polkupätkät rennosti ja tarkasti. Paukusta kärki lähti omaa vauhtiaan. Oma suunnitelmani piti hyvin alkukilometreillä ja noin neljän kilometrin jälkeen, kun lyhyemmän matkan juoksijat kääntyivät takaisinpäin, niin totesin, että edessäni oli enää neljä juoksijaa, joista kaksi ihan iskuetäisyydellä.

Ensimmäinen vitonen juostiin leveää pururataa pitkin, mutta sitten siirrytiin polkuosuudelle. Taakseni en katsonut, mutta tossujen töminä oli sen verran vaimennut, että aivan takanani ei enää tainut ketään roikkua. Edessä sen sijaan yksi selkä oli ihan hyvällä etäisyydellä. Ko. selkä oli hyvä myös siihen, ettei tarvinnut koko ajan keskittyä, paikoin vähän heikkoihin, reittimerkitöihin, vaan sai seurata vaan selkää.

Puolentoista kilsan polkupätkän jälkeen alusta vaihtui hiekkatieksi. Nyt näkyvyyttä oli sen verran, että näköpiirissäni edessä oli kolme juoksijaa. Yksi vähän kauempana ja kaksi noin 50 metrin päässä. Juoksu tuntui kulkevan ihan mukavasti eikä minkäänmoisia ongelmia ollut. Jalkaan ei sattunut, palleakramppi ei ilmoitellut itsestään, orastava nuha ei haitannut hengitystä, joten annoin vaan mennä.

Vähän ennen puolimatkan juottoa alusta muuttui pehmeäksi hiekkapoluksi ja nousumetrejäkin alkoi kertymään. Omaa menoani helpotti edessäni lähenevät selät, jotka veivät vähän ajatuksia pois ylämäkien tuskasta. Juuri ennen puolivälin juottoa olin ohittanut kaikki kolme edessäni ollutta selkää, joka tuntui vielä muutama kilometri aiemmin vaikealta uskoa.

Melkein heti ohituksien jälkeen reitti muuttui tuttuakin tutummaksi hiihtoladun pohjaksi. Ketään ohittamani ei jäänyt aivan kantaani kiinni, joten sain juosta melko rennosti eikä tarvinnut mennä ylikovaa. Kilometritolpat tuli yksi toisensa jälkeen vastaan eikä edessä näkynyt ketään eikä ihan takanakaan ketään hengittänyt.

Noin kuusi kilometriä ennen maalia alkoi takaa kuulumaan uhkaavia askelten ääniä. Edessä oli kuitenkin kolmen kilometrin osuus, jossa olisi koko kisan kovimmat ylä- ja alamäet ja jotenkin oli jäänyt sellainen kuva, että juuri mäkisillä osuuksilla sain revittyä eroa muihin. Ja niin tuntui käyvän nytkin, sillä mäkiosuuden päätyttyä, noin kolme kilometriä ennen maalia takanani ei enää näkynyt ketään.

Viimeiset kolme kilometriä oli melko tasaista ja sain taas tiputettua kilometrivauhtini alle neljän minuutin. Jos takaa olisi joku yrittänyt rynniä ohi, niin ehkä yksi (tai puoli) napsua olisi ollut vielä varaa kiristääkin, mutta onneksi sitä ei tarvinnut tehdä. Tulin maaliin ajassa 1:23:51, toisena, reilu viisi minuuttia voittajalle jääneenä. Olin kuitenkin tosi tyytyväinen aikaani ja juoksutuntemuksiini eikä sijoituskaan harmittanut, sillä voittaja oli paikallinen hiihdon tulevaisuudenlupaus Antti Ojansivu. Taakseni jäi myös (ainakin) yksi kova menijä, joka tosin ei tainnut olla ihan parhaassa iskussa. Tuuli oli omassa sarjassaan kolmas, joten molemmilla oli lasitavaraa kotiintuotavaksi.

Hämeen hölkän reitti 2015

Satainen kesä- ja heinäkuu sekä aurinkoinen elokuu alkaa olla takanapäin. Edessä toivottavasti kaunis ja kilpailurikas syksy. Juuri nyt jalka on ihan suht ok, mutta parin viikon päästä, kun minulla on aika ortopedille, ratkeaa jalkani kohtalo. Toivottavasti myös blogi-kirjoittelu alkaa taas tihenemään kesätauon jälkeen.