Jumia

Hups. Jäi näemmä viime viikon päivitys tekemättä. On tässä ollut vähän kiireitä, mutta otetaan nyt vahinko takaisin. Viime viikolla pidin vielä pari päivää kesälomaa, mutta loppuviikon olinkin sitten jo työpöydän ääressä.

Viikolla tuli kuitenkin tehtyä jokunen ihan laadukaskin treeni. Tiistaina tein kovan kymmenen kilometrin testijuoksun parin kilsan alku- ja loppuveryttelyineen. Kymppi meni aikaan 38:50, eli muutaman sekunnin kovempaa kuin kevään Raholan kympissä. Eli suunta on oikea, kun yksin pystyy vetämään kovempaa kuin porukassa kisassa.

Seuraavana päivänä juoksin töihin, ja sillä matkalla alkoi jo tuntumaan pohkeissa jumia. Torstaina yritin rauhallisella kympin lenkillä avata vähän jalkoja, mutta eipä tuntunut juurikaan apua olevan.

Lauantain treeni ei kauheasti auttanut pohjejumiin. Kävin nimittäin juoksemassa Lamminpään kilpa5 -reitin. Yhteensä matkaa kertyi vähän vajaat 12 km ja nousumetrejä noin 200. Vauhti oli 4:30 min/km paikkeilla. Tosi hyvä voimatreeni. Sunnuntaina jätin pitkän lenkin väliin ja tein vain vajaan 19 km juoksulenkin, mutta hieman pk-vauhtia kovempaa.

Täma viikko piti ottaa hieman rauhallisemmin juoksun suhteen, mutta kyllä sitä melkein 70 km tällekin viikolle tuli juoksentelua. Viikkoon mahtui myös pitkästä aikaa pari kotisalitreeniä, joilla sain taas paikat kunnolla kipeäksi. Sulkapalloa ei tullut tällekkään viikolle, vaikka niin lupailin koko koko kesän käydä sulkaakin plätkimässä, mutta nyt on jo useampi viikkoa taukoa. Ehkä sitten ensi viikolla.

Tiistaina juoksin vähän reippaamman reilun 13 km:n lenkin. Pohkeet alkoivat tuntumaan jo vähän paremmilta. Omronin “sähköshokit” alkavat tuottaa tulosta. Keskiviikkona piti tehdä rauhallinen ja palauttava lenkki, mutta vauhti nousi kuitenkin 4:46 min/km:iin. Mutta sykkeet olivat kyllä alhaalla, joten kyllä lenkki varmaan sitten ajoi asiansa. Torstaina juoksin jälleen Lamminpään kilpa5:n. Jalat tuntuivat jo hyviltä ja ylämäkiäkin jaksoi puskea ylös ihan mallikkaasti. Keskari hieman alle 4:30.

Perjantai olikin sitten vaihteeksi lepopäivä. Lauantaina poljin kotoa Vehkajärvelle viettämään jokusta lomapäivää. Kerrankin oli vallan mainio pyöräilysää. Aurinko paisteli mukavasti, lämpöä oli hieman alle kaksi kymmentä astetta ja tuulen suuntakin oli tällä kertaa melko suosiollinen. Kun vielä pyörä ja äijäkin toimivat, niin keskinopeus nousi 31.7 km/h. Melko mainio fiilis ajon jälkeen.

Sunnuntain pitkällä juoksulenkillä piti jatkaa edelispäivän hyvää fiilistä, mutta eihän se tietenkään niin mene kuin suunnittelee etukäteen. Tarkoitus oli juosta lenkki Punkalaitumen keskustan kautta, josta kertyy hieman päälle 28 km. Suunnitelmissa oli, että teen PK2-treenin, sillä edellisen päivän pyöräily kävi ihan hyvin viikon PK-treenistä. Tarkoitus siis oli, että maksimisyke saisi olla enintään 138 ja ajattelin, että noin 4:45 min/km vauhtia voisi päästä. Sääkin oli mukava, melko tyyntä ja sopivasti lämpöä. Aurinko tosin porotti lähes pilvettömältä taivaalta.

Alkumatka menikin ihan suunnitelmien mukaisesti, mutta jo ennen kahdeksannen kilometrin täyttymistä syke käväisi jo 140:ssä. Puoliväliin asti meni suht mukavasti, mutta sitten alkoivat sykkeet nousemaan ja vauhtikin tippumaan. Auringon porotuskin alkoi hieman rassaamaan. Jokunen kilometri ennen maalia sykkeet olivat jo käyneet lähellä 150:ä ja vauhtikin tippunut 4:50 min/km. Kun sykkeet ja vauhti eivät menneet suunnitellusti, niin päätin poiketa sitten myös matkan suhteen ja tein parin kilometrin lisälenkin jotta 30 km menisi rikki. Taisi edellisen päivän pyöräily sitten kuitenkin hieman painaa kropassa, vaikka ihan hyvin jaksoikin köpötellä.

Kotiutuminen

Maanantaina pakkasimme auton takapenkin taas kattoon asti täyteen kasseja ja koirat takalukkuun, ja jätimme sateisen pohjois-Norjan taaksemme. Reittimme kulki sateen kasteleman Kilpisjärven ja auringon hellimän Hetan kautta juuri sateesta selvinneelle Ylläkselle.

Tiistaiaamu oli Ylläksellä vielä hieno ja lämmin. Aamuisen juoksulenkin pystyi tekemään lyhyissä kamppeissa, sillä aurinko paistoi ja lämpöä oli liki 20 astetta. Juoksin Ylläsjärven puolella sijaitsevasta majapaikastamme Tunturijärvelle ja takaisin ja tämän päälle vielä pieni lisälenkki, jolloin matkaa kertyi 18,5 km.

Illalla alkoi jo tuuli yltymään ja vettäkin alkoi ripottelemaan. Keskiviikkona sitten oli melko karun oloinen sää, sillä tuuli oli sen verran kova, että hieman hirvitti tehdä ulkona koiralenkkiäkin. Lämpöä oli nelisen astetta ja vettä tuli vaakasuoraan. Kovasti näytti, että päivästä tulisi huilipäivä, mutta pääti kuitenkin tehdä reilun 8 km:n saunalenkin. Sää oli samanlainen kuin aiemminkin päivällä, ja melko viileä lenkki oli. Onneksi sauna oli lämmin.

Torstaina oli aika jättää jäähyväiset Ylläksellekin. Jälleen auton pakkausta ja mökin siivousta. Sitä ennen tuli kuitenkin tehtyä reilun tunnin juoksulenkki, kun sääkin oli jo vähän suotuisampi. Edelleen tuuli jonkin verran, mutta vettä ei juurikaan satanut. Lämpö ei ollut montaakaan astetta noussut edellisestä päivästä. Illalla saavuimme Oulun Nallikarin Edenin kylpylään pulikoimaan.

Tein aamusta Jalon kanssa vajaan 12 km:n juoksulenkin. Ristiin rastiin Toppilansaarta ja Hietasaarta teputimme ihan kohtalaisella vauhdilla. Jalollakin oli meno päällä, kun pitkästä aikaa sai ravata ihan kunnolla eikä pelkästään kävelyvauhtia. Aamulenkin päälle maistui sekä kylpylän aamusauna ja porealtaan kuin hotelliaamiainenkin. Sitten olikin aika suunnata auton nokka kohti Ylöjärveä ja kotia.

Lauantaina tulikin tehtyä pitkästä aikaa maantiepyörälenkki. Illalla tehty pyörälenkki sujui hyvissä olosuhteissa vauhdikkaasti, sillä Säijän 60 km:n polkaisun keskari oli 31,5 km/h. Yksin ajettuna harvemmin saan tuollaisia keskinopeuksia, mutta nyt suht tyyneen ja lämpimähköön keliin sekin ihme onnistui.

Sunnuntaiaamusta tein pitkän juoksulenkin. Tämä oli ensimmäinen kunnon pitkä PK-lenkki vähään aikaan. Reilu 25 km tuli juoksenneltua. Vähän oli meno väsynyttä ja sykkeetkin olisi voinut olla hieman alempana. Liekö syy lämmin keli vai viikon muut juoksentelut. Tälle viikolle nimittäin tuli pitkästä aikaa kuunnon kilometrit, melkein 80.

Midnattsolgaloppen 2017

Tiistaina jätimme taaksemme sateisen Kilpisjärven, ja saavuimme sateiseen Norjaan. Majapaikkamme sijaitsi pienessä, vajaan 300 hengen, kylässä Tromsan kunassa. Se sijaitsee noin 14 km linnuntietä Tromsan keskustasta lounaaseen, mutta ajomatkaa kertyy noin 35 km, kiitos pohjois-Norjan vuonojen rikkoman mantereen. Tuohon matkaan sisältyy myös yksi 2,7 km mittainen suhtkoht tuore, lauttayhteyden korvannut, tunneli, joka alittaa Straumsfjorden vuonon. Tunnelimaksu oli periaatteessa 100 kruunua, mutta automaattisen valvonnan vuoksi tunnelin suussa ei ollut rahastajaa. Saa nähdä kolahtaako jossain vaiheessa postilaatikkoon 1000 kruunun lasku tunnelin käytöstä.

Syy Vikraniin saapumiseen oli rastiviikko, MG-2017, jonka Tromsan suunnistusseura järjesti. Olemme olleet samoissa keskiyönauringon kisoissa pari kertaa aiemminkin, 2009 Bodossa ja 2011 vähän samoilla seuduilla kuin nytkin, mutta jokusen kymmenen kilometriä etelämpänä. Mitkään hirmu isot kekkerit nämä eivät ole, ehkä kuutisen sataa kisaajaa, mutta maastot ovat upeat ja järjestelyt toimivat. Koti-ikävää helpottaa suomenkieli, jota kuulee kisakeskuksessa vähän liiankin paljon.

Ensimmäinen kisapäivä, tai itse asiassa kisailta, sillä ensimmäiset lähdöt olivat klo 19, sijaitsi vain noin 13 kilometrin ajomatkan päässä majapaikastamme, Straumsbuktan kylässä. Sää oli mitä komein. Lämpöä oli 9 asteen verran, tuulta ei juurikaan ja aurinko paisteli hienosti vuorten rinteille, joissa korkeimmissa oli vielä reilustikin lunta. Kisakeskuksesta lähtöpaikalle oli matkaa noin kilometrin verran, jonka aikana nousimme hyvän matkaa rinnettä ylös. Onneksi näitä nousumetrejä ei tarvinnut kisassa juosta.

Kartalta voi nostaa esiin neljä eri karttamerkkiä, jotka esiintyivät edukseen. Suo, avotunturi, korkeuskäyrä ja jyrkänne. Suota oli paljon, ne olivat pääosin nopeakulkuisia, märkiä, muttei juurikaan upottavia. Tuntui kuin olisi kostealla pesusienellä juossut. Korkeuskäyrää oli, mutta onneksi suurimmaksi osin alaspäin vievää. Jyrkänteistä voi sanoa sen verran, että niitä olisi voinut olla vähemmänkin.

Kisa lähti käyntiin osaltani ihan mukavasti. Ensimmäisen sadan metrin jälkeen nastarit olivat jo läpi märät, eli soita ja ojia ei tarvinnut enää sen kummemmin kainostella. Kolme ensimmäistä rastia löytyivät ilman isompia ongelmia. Neljännenkään kanssa ei olisi pitänyt olla ongelmia, mutta avotunturin ylitys, ja “tyhjään” ja laajaan takarinteeseen sain tuhlattua melkoisesti aikaa. Onneksi muutakin porukkaa alkoi tulemaan samaan rinteeseen, ja pienellä peesailulla löysin rastini.

Pari seuraavaa menivät taas ihan mallikkaasti, tosin hieman peesiapua taas sain, mutta kartalla kyllä olin ihan itsekin. Sitten tultiin jyrkännealueelle, jonne oli piilotettu kaksi rastia. Jyrkänteen merkkiä ja korkeuskäyrää mahtui alueelle enemmän kuin ylöjärveläisen sietokykyyn meinasi mahtua, ja epätoivo meinasi hiipiä puseroon jo ennen kuin ko. alueelle edes pääsi. Yllättävää kyllä ensimmäinen rasti löytyi suht helposti. Toisen kanssa olikin sitten pyörimistä, mutta saamaa rastia kyllä pyöri puolen tusinaa muutakin suunnistajaa. Muutaman minuutin pähkäilyn jälkeen siirryimme pari korkeuskäyrää alemmas, ja sieltähän se kadonnut puna-valkoinen aarre sitten löytyikin.

Loppuosan rastit löytyivätkin sitten ilman isompia ongelmia. Meno oli vauhdikasta, sillä alamäkeen viettävät pehmeät suot olivan mukavaa juostavaa, eikä tälläisen varovaisen metsäjuoksijankaan tarvinnut vauhdissa kauheasti säästellä. Aikaa 4,7 km rataan sain kulutettua hieman päälle 50 minuuttia, jolla hävisin H40-sarjan voittajalle noin 14 minuuttia. En ollut sarjani viimeinen, mutta huonoin suomalainen kuitenkin, onneksi en kuitenkaan kovin selvästi. Tämä oli myös ensimmäinen henk.koht. kilpailuni, jossa käytin toisessa silmässä piilolinssiä, kartan lukemisen helpottamiseksi. Ihan hyvä ratkaisu, eikä sillä melko huomaamatonta sen käyttö maastossa oli.

Toisen kilpailupäivän kisakeskus oli samassa paikassa kuin ensimmäinenkin. Lähdöt olivat hieman aiemmin kuin edellisenä päivänä, mutta matkaa oli puolestaan enemmän, minulla 8,1 km. Lämpöä oli kymmenisen astetta, suht tyyni ilma, mutta aurinko ei paistanut. Siis melko optimaalinen keli. Edellisenä päivän aurinko oli jopa haitannut näkyvyyttä avotunturissa, mutta nyt sitä ongelmaa ei ollut, vaikka kartassa olikin enemmän avonaista aluetta. Suota ja korkeuskäyrääkin löytyi edelleen ihan kiitettävästi, mutta isoja jyrkännealueita ei tällä kertaa ollut riesanamme.

Ensimmäiselle rastille meinasi tulla kunnon hakeminen, mutta onneksi maltoinen mieleni, enkä lähtenyt sinkoilemaan pitkin rinnettä ja tunturikoivikkoa, vaan sain paikallistettua itseni kartalta. Rastin hakuun ei onneksi mennyt kuin pari minuuttia ylimääräistä. Seuraavat rastivälit olivat suht selkeitä, vaihtia sai pitää, sillä alusta oli juostavaa, vaikka nilkat olivatkin kovilla, kun vinorinnettä piti painella pitkiä matkoja. Suopätkät avotunturissa oli todella mukavaa juostavaa. Näkyvyys oli hyvä ja maaston muodot selkeitä. Muutaman suht onnistuneen huipun kierron pystyin tekemään ja muutenkin rastit löytyivät omasta mielestäni melko mukavasti. Noin 72 minuutin ajallani en ollut edes sarjani huonoin suomalainen, vaikka hävisinkin kärkimiehelle n. 18 minuuttia.

Seuraavaksi oli vuorossa vapaapäivä kisoista, joka tuli käytettyä koirien ulkoiluttamiseen sekä juoksu- ja pyörälenkkiin. Näin tuli varmistettua, ettei kolmantena kisapäivänä olisi ylienerginen tunturiin lähtiessä.

Kolmas kisapäivä olikin sitten vähän kauempana, Tromsan toisella puolella, Skittenelvin kylässä, noin 60 km:n päässä majapaikastamme. Parkkipaikka ja kisakeskus olivat koululla, joten oma tukikohta oli autolla. Matkaa lähtöön oli kaksi kilometriä. Lämpöä oli 16 astetta, oli pilvistä ja tyyntä. Eli jälleen vallan mainio sää eksymiseen. Matkanani oli 4,8 kilometriä soiden peittämällä kartalla.

Tämä osakilpailu oli suht helppo, sillä itsekin suoriuduin siitä 38 minuutissa. Häviten silti kärjelle 11 minuuttia. Pesusienisoita sai loikotella taas ihan hyviä pätkiä, mutta sekaan mahtui myös nopeakulkuista tunturikoivikkoa. Hidasteena matkalla oli jokunen rapsakka nousu, jotka järkevämmällä reitinvalinnalla olisi voinut kyllä välttääkin. Pari kertaa sai ylittää myös vuolaan tunturipuron. Näihin puroihin oli kyllä merkattu ylityspaikat, mutta se ei tarkoittanut siltaa tms., vaan vähän vähemmän vettä ja pienemmän virtauksen. Tossut märkinä siis sai jälleen tulla maaliin.

Neljäs ja viimeinen kisapäivä sijaitsi samassa paikassa kuin kolmaskin. Sää oli samanlainen kuin edellisenäkin päivänä ja lähtökin oli melkein samassa paikassa. Matkaa oli kuitenkin venytetty sarjassani 7,2 kilometriin.

Ensimmäinen rasti jo enteili päivän suoritusta. Hoodeille pääsin mukavasti, mutta sitten alkoikin pyöriminen. Olin satakunta metriä pielessä enkä saanut itseäni mitenkään kartalle. Viimein tajusin lähteä takaisin päin, jolloin näin muitakin suunnistajia, jotka menivät hakemalleni rastille. Kymmenen minuutin pummi ei ole kovin kaukana totuudesta.

Seuraavat neljä rastia löytyivät sitten helposti ja rastiväliaikani olivat ihan kärkipäätä sarjassani. Hieman apuja noilla rasteilla oli, mutta kyllä itsekin olin kartalla ja juoksukin kulki. Sitten tuli yksi heikompi rastiväli vuoroon, ehkä pari-kolme minuuttia pummia, mutta sitten taas kolme hyvää rastia.

Tämän jälkeen tulikin sitten kisa pisin rastiväli, parin kilometrin luokkaa, ja rastiväli joka ns. kaiken muuttaa voi. Lähdin kiertämään korkeimpia huippuja, loikottelin pitkin soito minkä kintuistani pääsin ja sitten hävitin sijaintini kartalta. En saanut itseäni millään kiinni, ja eteeni tuli kuntorata, jonka ei olisi pitänyt tulla vielä vastaan pitkään aikaan. Hyörin ja pyörin, kirosin ja porasin (no en nyt sentään porannut, mutta kirosin sitäkin enemmän) ja laitoin pillit pussiin, kun tajusin olevani puolisen kilometriä vieressä rastista ja maalikin olisi melkein saman matkan päässä. Olkoon.

Kun en ollut ihan varma sijainnistani, niin laitoin kompassiini noinsuunnan maalia kohden ja lähdin hölkkäilemään eteenpäin. Mutta eipä tullut vieläkään sen näköistä maastoa vastaan kuin odotin. Viitisen minuuttia siinä tuli varmaankin käveltyä ja rauhallisesti hölkkäiltyä kun keksein missä olin. Mietin kuumeisesti kumpi olisi nolompaa, keskeyttää vai saada helvetin huono aika kisassa. Joskus olen keskeyttänyt ja melko useasti olen saanut helvetin huonon ajan kisoissa, ja kyllä se keskeyttäminen on jälkeenpäin enemmän harmittanut.

Suunta siis kohti rastia, joka oli noin 400 m päässä suon toisella puollella, jonne oli aikamoinen nouseminen eikä paukutkaan olleet enää kovin kuivat, mutta sinne sitä oli vaan mentävä. Tämän rastin, ja reilun kymmenen minuutin pummin jälkeen oli jäljellä vielä viisi rastia, joista kolmea vielä pummasin ihan liikaa. Ei ollut keskittyminen, motivaatio eikä tossukaan enää iskussa tuossa vaiheessa, joten maaliin tultiin hölkötellen ja sillä “helvetin huonolla ajalla”. Yksi rastiväli voi siis kaiken muuttaa ja viikon pilata. Kovin pian en tuloksia katsonut, mutta en näemmä viimeinen kuitenkaan ollut ko. osakilpailussa, mutta selvästi toiseksi huonoin. Mutta ehjänä, terveenä ja muutaman elämyksen rikkaampana viikko tuli päätettyä.