Pyörähuoltoa

Viime viikkojen aikana polkupyörä on alkanut pitämään enenemissä määrin pahaehteisiä ääniä. Etenkin pienillä vaihteilla ajaminen tuottaa sellaisia ääniä, kuin joku kirjaimellisesti heittää kapuloita rattaisiin. Vaihteiden vaihtaminen taas kääntää naisten päät, sillä sellainen viheltävä ääni lähtee takavaihtajasta, että luulisi naisten perään viheltelyksi. Jotain piti siis tilanteelle tehdä. Työkavereiden vinkistä netistä löytyi saksalainen liike josta löytyi hyvä valikoima pyöränosia. Bike24:n sivuja tulikin perjantaina kuolattua, mutta finanssi-tilanne on nyt sellainen, että muutaman sadan euron varaosasarjan hankkiminen saa jäädä keväämmälle. Ei siis muuta kuin trasseli känsäiseen käteen ja työkalupakki toiseen ja pyörän kimppuun.

Ensimmäisenä kuitenkin piti tiskiharjalla putsata suurimmat kurat rungosta pois jotta sai varmistettua, että minkä värinen se pyörä olikaan ja oliko se edes oma – aikamoinen hiekkakasa siitä tulikin. Sitten pyörä katolleen ja selvittelemään mikä aiheuttaa moiset rutinat. Ensin tarkarengas pois. Takapakka ainakin pyöri moitteetta. Sitten takavaihtajan kimppuun. Molemmat ratas-zydeemit irti ja purkuun. Ruuvimeisselillä sai kaavittua liukupinnoilta ja urista pois melkoisen määrän mönjää irti. Vähän CRC:ä (tai jotain vastaavaa) perään ja rattaat paikalleen. Ne ainakin alkoivat pyörimään huomattavasti jouhevammin. Itse takavaihtajaan en uskaltanut koskea muuten kuin sille CRC:ä ruikkimalla.

Sitten oli vuorossa etupää. Ensin piti kuitenkin aukaista ketju. Siinä menikin sitten tovi ennenkuin löysin ketjun lukkokohdan, ja toinen tovi kuin keksein miten lukko aukeaa. Pieni crc -ruiskaisu auttoi tähänkin ja ketjun lukkoliitos aukesikin huomattavasti helpommin. Nyt saikin sitten otettua etuvaihtajan irt, ja samalla todettua, että polkimetkin pyöri, näin ilman vastusta, ihan moitteetta. Etuvaihtaja tuntui alkuun aika jäykältä, mutta rätin ja crc:n avulla sekin alkoi liikkumaan jouhevammin molempiin ääriasentoihinsa. Sitten vaan etuvaihtaja ja ketjut paikoillejaan, niin paketti oli taas kasassa. Vielä meni jonkin aikaa kun sai säädettyä etuvaihtajan kohdilleen niin, että vaihteet vaihtuivat sujuvasti, eikä ketjut lentäneet pois paikoiltaan vaihtamisen yhteydessä.

Seuraavana aamuna vähän jännitti, että toimiiko pyörässä enään mikään, mutta yllätykseksi vaihteet pelasivat hienosti ja kaikki rutinat olivat hävinneet. On se kumma kun huoltamalla saa pyörän kuntoon :). Olisi pitänyt vaan tehdä huolto viikkoa aikaisemmin, niin olisi mennyt viime sunnuntain pitkä pyörälenkki kevyemmin. Mutta eiköhän tällä taas pärjää vähän aikaa, eikä osia tarvitsekkaan alkaa vaihtelemaan. Sen verran huoltoa pitää vielä tehdä, että hieman täristävä uusi etuvanne pitäisi rihlata (tai jotain sinnepäin), eli säätää pinnat kuntoon. Toivottavasti en saa vannetta soikioksi kun lähde sitä räpeltämään, mutta pitää nyt ainakin kokeilla. Kyllä pyörän huoltaminen on hauskaa – kädet kyynärpäitä myöden mustina ja silmät täynnä hiekkaa.

Juoksurintamalla ei mitään uutta. Kolme pientä lenkkiä olen viikolla tehnyt, eikä akillestilanne ole lenkeistä juurikaan huonontunut, tosien ei parantunutkaan.

105 kunnian kilometriä

Vai onko törkeätä viitata pientä pyörälenkkiä talvisodan ihmeeseen ja 105:een kunnian päivään. Pyörälenkki olisi pitänyt tehdä vasta viikkoa myöhemmin, sillä silloin olisi ollut tasan 70 v talvisodan alkamisesta. Mutta olkoon nyt tämän päivän pyöräily sitten aikaistettu juhlapolkaisu. Vähän taistelun piirteitä reissussa oli, sillä vaikka viimepäivät ovatkin olleet suht leutoja, niin tämä aamu olikin sitten vuorostaan viileämpi ja pyörään uudelleen vaihdetut kesäkumit ja lukkopolkimet toivat pientä lisävalppautta kuuran liukastamille teille. Aamuhämärissä kello 7:30 lähdin sotkemaan kohti Alastaroa. Jos liukkautta ei oteta lukuun, niin alku sujui mukavasti auringon alkaessa nousta. Parin kympin jälkeen alkoi kuitenkin huono vaatetus tuomaan ongelmia, sillä pari sukkakerrosta ei riittänyt pitämään varpaita lämpiminä ja jouduinkin Lempäälässä pysähtymään vähäksi aikaa lämmittelemään varpaita. 10 min tauon jälkeen matka jatkui vielä vähän matkaa auringon paisteessa, mutta 50 km:n paikkeilla sumu pimensi auringon joten taivaalta ei tullut apuja varpaiden lämpimänä pitämiseen. N 55 km:ssä Krääkkiössä jouduin pysähtymään toistamiseen hieromaan varpaitani lämpimäksi. Punkalaitumelle oli matkaa tunnin verran ja suunnittelin suraavan varvashuoltotauon sinne. 80 km tuli täyteen P:laitumen keskustassa, mutta jätin tauon pitämättä vaikka varpaat olivatkin jälleen jäässä, mutta kun tunto oli vielä tallella, niin polkaisin viimeisen 25 km samaan putkeen. N. 4 tunnin 45 minuutin polkemisen jälkeen saavuin perille jossa lämmin suihku odotti. Vaikka kylmien varpaiden kanssa on ikävä pyöräillä, niin vielä tuskallisempaa oli se, kun lämpimässä suihkussa alkoi veri kiertämään taas varpaissa. Tuntui siltä kuin kymmenen uloketta jalkapöydässä olisi juuri räjähtämäisillään. Reissun jälkeen pystyi hyvällä omallatunnolla istumaan äiteen lihapatojen ääreen.

Viikolla pääsi pitkästä aikaa taas juoksunkin makuun, sillä ti, to ja la tein rauhallisen n. 30 min juoksulenkin. Tosin ensimmäinen kokeilu oli jo viikko sitten lauantaina kun kävin RiLe:n ja MaSa:n kanssa Turussa n.7 km lenkillä. Jaa mix Turus? No kun siellä oli silloin Apulannan keikka ja sitä piti tietenkin käydä katsomassa. En tiedä kumpi oli pahempi koitos akillesjäneille, reilun puolen tunnin juoksu, vai puolentoista tunnin hyppely keikalla.

Juostessa akillesjännekivut eivät vaivaa, mutta aamuisin ne ovat aika jäykät ja kipeät. Pienen kävelyn jälkeen jäykkyys ja kipu häviää, mutta tuskin tuo ihan terveen jänteen merkki on. Joka tapauksessa juokseen on vähän päästy joten jotain valoa tunnelin päässä näkyy. Onko se valo sitten auringon valoa vai onko se kajo kipinöistä joita sinkoilee kun tunnelin päätä hitsataan kiinni… saa nähdä.

Palapeliurakankin kimppuun on jo muutamana ehtoona päästy ja talvikauden ensimmäiset n. 100 palaa ovat löytäneet paikkansa. Vielä tosin on tuhansia ja taas tuhansia jäljellä.

Talvipyöräilyä

Talven ensimämiset lumet tuli sitten torstaiaamuna alas taivaalta. Omalla kohdallani se tarkoittaa sitä, että pyöräilyvermeet ja ajotapa pitää sopeuttaa liukkaisiin keleihin. Sopeuttaminen tapahtui kylläkin vaiheittain, sillä torstaina alla oli vielä kesärenkaat ja lukkopolkimet, mutta ajotapaa piti hieman rauhoittaa. Perjantaina olikin sitten tullut jo vähän enemmän lunta ja meno hidastui entisestään. Lukkopolkimista piti jo luopua sillä sen verran sohjoa oli tiellä, että jalka maassa piti mennä vähän väliä. Hieman tapahtumaakin mahtui työmatkalle, sillä aamulla meinasin ajaa kolarin toisen pyörän kanssa, kun vastaantulija kääntyi suoraan eteen, mutta onneksi kontakti oli pieni ja käsivarsi vaan osui vastaantulijan ohjaustankoon. Töistä pois pyöräillessä tuli sitten lennettyä pyörän kanssa kun etupyörä lähti alta asfaltinreunaan osuessa. Tänään vaihtuikin sitten nastarengas pyörän etupäähän joten taas on vähän turvallisempi polkea.

Onnea kaikkille iseille, ja erityisonnittelut perhe L:lle Alastarolle uuden tytön johdosta.