Viikko 41/2023 (9.-15.10.2023)

Syyskauden pääkisaksi oli määritelty Amsterdamin marathon. Edeelisvuosien muutaman vaisumman marathonajan jälkeen oli taas tarkoitus lähteä tosissaan rikkomaan kolmen tunnin “haamurajaa”, joka on viime vuosina ollut aina tavoitteena. Tällä kertaa odotukset olivat korkeammalla, koska kesän ja alkusykysyn puolimarathonien ajat lupailivat ihan hyvää. Paikat olivat myös pysyneet melko hyvässä kunnossa, joten treenaamista oli päässyt jatkamaan ilman isompia taukoja.

Tulosodotuksia puolestaan heikensi vaiva, joka tuli kaksi viikkoa ennen starttia oikean patellajänteen alakiinnityskohtaan. Sain onneksi kuitenkin vaivaan kortisonipiikin puolitoista viikkoa ennen kisaa ja kipu rauhoittuikin tosi hyvin, vaikkei täysin hävinnytkään. Myös ennustettu heikohko sää aiheutti jännitystä, että kuinka heikko se starttihetkellä sitten lopulta onkaan. Kymmenen päivän ennustetta tulikin seurattua melko tiiviisti ja toiveena oli että alun ennusteen 11 asteen lämpö ja sadekuurot muuttuisivat päivien mittaan parempaan suuntaan.

Polvivaivan vuoksi kaksi viimeistä viikkoa tuli otettua treenien osalta erittäin kevyesti. Ehkä hyväkin niin. Kisaviikon maanantaina tuli poljettua sisäpyörää 80 minuuttia. Tiistaina kävin töissä pyörällä ja illalla tein kotisalitreenin. Keskiviikkona kävin uimassa pari kilsaa. Torstaina tein viikon ensimmäisen pienen juoksulenkin, jossa herättelin taas vähän kroppaa juoksuun. Vitosen verran juoksin ja vauhtina noin kolmen tunnin marathonvauhti. Lauantaina tuli myös iltapäivällä heräteltyä paikkoja kuuden kilsan rauhallisella lenkillä Amsterdamin kaduilla.

Kisapäivän aamuna kello herätti normaalin arkiaamun aikaan 5:30. Koska kisastartti olisi klo 9.00 ja hotellin aikaistettukin aamiainen alkoi vasta 6:30, niin aamupalaksi piti syödä kaupasta haalittuja eväitä. Minun mahani kun vaatii sen kolmen tunnin sulattelun ennen kisasuoritusta. Onneksi edellisenä iltana olimme käyneet kisajärjestäjän pasta partyssä syömässä itsemme ähkyyn, joten tankkauspuoli piti kyllä olla kunnossa, vaikka nesteen nauttiminen olikin jäänyt normaalia vähemmälle. Edellisenä päivänä olimme myös hakeneet jo kisanumeron, joten sen noutamiseen ei tarvinnut varata aamusta aikaa.

Yöllä oli tullut kunnolla vettä, mutta aamulla puoli kahdeksan aikaan kun kävelimme metropysäkille, niin enää vain ripotteli vähäsen. Ennuste päivälle oli kuitenkin edelleen se, että sadekuuroja olisi tiedossa. Lämpöä oli myös viimeisinä päivinä ennusteessa ollut 7 astetta, tuuli sen sijaan ei onneksi ollut niin kova kuin edellisinä päivinä. Metro oli vielä suht väljän oloinen, mutta päätepysäkiltä eteenpäin alkoi väkeä kertymään eri suunnista ja suuntana kaikilla oli kohti olympiastadionia.

Saavuimme kisapaikalle hyvissä ajoin, joten aikaa oli vähän pyöriä ja imeä itseensä kisatunnelmaa. Sää tuntui myös melko mukavalta. Kolmisen varttia ennen starttia riisuin itseni kisa-asuun, joka tällä kertaa oli ihan normi “lyhyt”-versio + irtohihat ja puffa. Juuri kun oli tarkoitus viedä reppu tavarasäilytykseen, alkoi vähän satelemaan vettä ja sitten saman tien enemmän ja sitten sade muuttuikin raesateeksi. Onneksi väentungoksessakin löysimme paikan katoksen alta, joten kamppeet pysyivät kuivina. Sateen rauhoituttua puin vielä kertakäyttösadetakin päälleni ja lähdin viemään tavaroita säilytykseen.

Alkuverkkaa en ollut ehtinyt tehdä yhtään, mutta yritin vähän hölkätä sen muutaman sadan metrin verran, mitä stadionille ja lähtöviivan tuntumaan oli matkaa. Aikaa starttiin oli vielä vartin verran ja totesin, että ykkösellä pitäisi vielä käydä. Ja kun en nähnyt pystypaikkaa lähtöalueella, niin oli pakko hölkätä ihmisten vastavirtaan ulos stadionilta ja etsiä tyhjennyspaikka ja sitten taas takaisin lähtösuoralle läpi ihmismassojen. Kun pääsin asettumaan lähtösuoralle suurin piirtein siihen kohtaan, jossa tavoiteajaltaan alle kolmen tunnin juoksijoiden piti olla, niin aikaa paukkuun oli vielä vähän alle kahdeksan minuuttia.

Siinä sitä sitten tuli seiskoskeltua tuhansien muiden juoksijoiden kanssa kuin sillit suolassa odottaen että kello tuli 9. Aika rauhallista tahtia minuutit tuntuivat kuluvan. Muusiikki raikasi, selostaja kailotti ja yleisö hurrasi. Pikku hiljaa alkoi ympäriltäni ihmiset heittelemään juomapulloja, sadetakkejaan yms. lämmittelyvaatetta radan sivuun ja pian myös itsekin riisuin kertakäyttösadettakini pois. Samalla huomasin, että olin jättänyt juoksuhanskani Tuulin taskuun vaatteita vaihtaessani, mutta sitä ei nyt parantunut surra, vaan toivoa ettei näpit jäätyisi.

Starttipaukun jälkeen ei omalta osaltani heti tapahtunut mitään. Kesti vielä toista minuuttia ennen kuin pääsin ylittämään lähtöviivan, mutta sitten pääsikin heti juoksemaan väljästi. Pari kymmentä metriä ennen lähtöviivaa oli nimittäin tehty järkevä sikaani, jossa väki pakkautui ennen lähtöviivaa ja pääsi sen jälkeen juoksemaan vapaammin. Ensimmäisen kilometrin pääsikin juoksemaan suht väljästi, mutta pian lähtöryhmä B:n juoksijat yhtyivät reitille ja muutenkin väki alkoi pakkautumaan ja alkoi sitten alkoikin olemaan ahtaampaa.

Väkeä oli reitin varrella paljon ja maisema, vaikka kaupungin kaduilla juostiinkin, olivat ihan näkemisen arvoisia, mutta päähuomio meni alkukilometreillä vain siihen, ettei hyppäisi kenenkään kantapäille tai ei itse kiilaisi kenenkään eteen, sillä seurauksella että tämä astuisi kantapäille ja tossu irtoisi tai kaatuisi.

Ensimmäinen 5 kilometriä meni aikaan 0:20:43, eli keskivauhti oli ihan spekseissä 4:09 min/km. Kymmenen kilometrin tolpalle tultaessa meno oli jatkunut entisellään. Ruuhkaa oli, vesilammikoita sai välillä väistellä, mutta sää suosi. Puffan oli saanut riisua päästä jo alkumetreillä ja irtohihojakin olin rullannut vähän alemmaksi. Kympin aika oli 0:41:26, eli tasaista 4:09 min/km keskivauhtia oli matka edennyt.

Noin 11 kilometrin kohdalla pääsin ohittamaan kolmen tunnin jäniksen – joka oli vetänyt reipasta ylivauhtia. Tämän jälkeen juokseminen muuttui väljemmäksi, sillä jänisten perään kerääntyy yleensäkin isompaa ryhmää ja sellaisista pitää päästä äkkiä ohi. 13 kilometrin kohdalla pääsimme pois kaupungin kaduilta ja lähdimme juoksemaan Amstel-joen reunustaa kohti etelää. Tässä kohtaa meno väljeni entisestään, mutta ei vieläkään tarvinnut yksin juosta. 15 km:n kohdalla kello näytti aikaa 1:01:54, eli vauhti oli jopa vähän parantunut alkuun nähden. Syynä tähän oli varmaankin väljempi juoksureitti ja varmaankin oli myös myötätuultakin.

Amstelin vartta kohti etelää juoksimme kuutisen kilometriä. Jossain välissä vastarannalla näkyi kisan kärkiryhmä – aika monta kilsaa oltiin jo tässä vaiheessa mustia miehiä perässä. Joella oli myös kaikennäköistä toimintaa. Oli soutajia ja orkesterilautta ja muutakin metkuilua. Sää oli edelleen hyvä, ei ollut ongelmia ja meno maistui, piti vaan muistaa nauttia vielä kun pystyi. Joki ylitettiin vähän ennen 20 kilometrin väliaikapaikkaa, ja siinä kohdassa olikin reitin siihen asti kovin ylämäki, tosien ei sekään mikään paha ollut. Välittömästi kahdenkympin jälkeen alkoi vähän ripottelemaan vettä. Melko nopeasti sitä alkoi tulla enemmänkin ja tuuli voimistui melkoisesti ja tietenkin vastatuuleksi. Puolimatkan aika oli 1:26:55, eli keskivauhti 4:07 min/km, joka oli jopa tavoiteaikaani nopeampi, mielessä pyöri vaan, että toivottavasti hieman ylikova alkuvauhti ei kostautuisi.

Suuntana oli siis takaisin kaupunkiin päin, ja Amstelin varrelta käännyimme pois 26 kilometrin kohdalla. Isompaa sadekuuroa ei onneksi tullut, vaan sade jatkui kuurottaisena ja lakkasi ennen kaupunkia kokonaan. Myöskään tuulen vaikutusta juoksuun en juurikaan huomannut. Välillä pääsi peesailemaan ja muutenkin tuulen suunta kääntyi sivuun. Vauhti oli pysynyt edelleen hyvänä, sillä 25 kilometrin kohdalla aikani oli 1:43:04, eli keskari oli pysynyt puolimatkaan nähden samana. Nyt tosin alkoi jo pakaroiden seudulla tuntumman jäykkyyttä, mutta kilometriaikoihin se ei vielä näyttänyt vaikuttavan.

Kaupungin puolelle päästyä alkoi reitin varrella olemaan taas enemmän kannustusta. Välillä huuto otti jopa korviin ja mökä tuntui olevan paikoin ihan jatkuvaa. Mukavaa oli kuulla usein myös oma nimen huuto, silla numerolapussa oleva nimi näkyi hyvin yleisölle ja lyhyt nimi oli varmaan helppo huutuu (Tumii). Saihan huudoista tsemppiä ja sitä alettiin pikku hiljaa tarvitsemaankin. 30 kilometrin kohdalla aika oli vieläkin yllättävän hyvä 2:03:56, keskivauhti .4:08 min/km. Tuolla vauhdilla mentäisiin hyvin uuteen ennätykseen ja vähän olisi vielä varanttiakin.

Kilometrin taittuessa alkoi jäykkyys ja kivut pahenemaan ja olemaan sitä luokkaa, että vauhti väkisinkin rauhottui. Etenkin viimeisellä kympillä joutui ihan tosissaan tsemppaamaan itseään, ettei antaisi kivulle valtaa ja luovuttaisi tai edes rauhottaisi menoa. Mentävä oli niin kauan vain kuin pystyssä pysyisi. Melko usein sai itselleen toitottaa, että “se on vaan kipua, ei sen kummempaa”. Vaikka kipu on tietenkin aina merkki jostain huonosta, niin tämä kipu oli kuitenkin sellaista, että tiesi sen olevan vaaratonta ja sen tuottamat vauriot tultaisiin kärsimään jokusen seuraavan päivän aikana. 35 kilometrin keskari 4:09 min/km oli edelleen yllätys, ettei vauhti ollut hiipunut sen enempää. Vieläkin oltiin siis enkkavauhdissa.

Viimeisellä seitsämällä kilometrillä tuli jo vähän laskeskeltua, että kuinka hitaita kilometrejä viimeiset saisivat olla, jotta vielä pääsisi tavoitteeseen, eli alle kolmeen tuntiin. Sen verran huono oli jo luottamus jalkojen kuntoon, että tuollaista piti laskea. Siinä vaiheessa kun yli viiden minuutin kilsat veisivät tavoitteeseen, niin aloin jo uskomaan siihen. Tosin esimerkiksi paha takareisikramppi voisi lopettaa juoksun kokonaan heti siihen paikkaan. Tosin oireita sellaisesta ei ollut ollut, eikä muitakaan krampin oireita missään. Vatsakin oli toiminut, eikä syödyt geelit tai juodut urheilujuomat olleet tökkineen tai alkaneet pistämään. Vessahädästäkään ei ollut tietoakaan missään vaiheessa. Yllättävää oli myös, että viimeisin polvivaivakaan ei ilmoitellut itsestään yhtään. Adrenaliinitasot taisivat olla melko korkealla. Ainoa ongelma oli vain jumalaton kipu jaloissa jota oli jatkunut, onneksi vain, jokusen kilometrin ajan.

40 kilometriä, periaatteessa loppusuoran tuntua kun kaupungin kadut oltiin aidattu molemmin puolin. Niiden välissä joukoittain juoksijoita ja aitojen ulkopuolella massoittain kannattajia. Näin ilmeisesti oli äänistä päätellen. Itse keskityin katsomaan jälleen pääasiassa vain katuun, että mihin astuisi ja mutkissa olemaan tarkkana ettei, vähän liukkaanoloinen, tossu lipsahtaisi vesilammikossa tai ratikkakiskolla. Se olisi tässä vaiheessa melko kohtalokasta, sillä silloin olisi varmasti joku kramppi päällä ja siitä eteenpäin pääseminen jopa mahdotonta. 2,2 kilsaa ennen maalia oli melko selvää ettei ennätykseen ollut mahdollisuuksia, sillä aikaa siihen oli vain 8:20, joka tarkoittaisi 3:45 min/km vauhtia. Periaatteessa tuo olisi ollut madollista, mutta käytännössä näillä jaloilla tässä kohtaa, ei.

Kun olympiastadionin portti alkoi lähestymään alkoi mökä taas kasvamaan. Stadionille päästyä mökä vaan kasvoi entisestään ja kuulutukset pauhasivat. Ennätyksestä jääminen ei haitannut tässä vaiheessa tippaakaan, vaan nyt piti vain nauttia kymmenin muiden loppusuoralla olevien juoksijoiden kanssa tunnelmasta ja maaliin pääsystä. Maalivaatteen päällä oleva kello näytti 2:57:46 (bruttoaika), mutta kun nettoaika lasketaan lähtöviivan ylityksen jälkeisestä ajasta, niin virallinen aikani oli 2:56:25.

Bruttoajan perusteella sijoitukseni koko marathonilla oli 825.(/16068) ja kaikista 12049 miehestä 787. Nettoajan perusteella olin ikäsarjassani (M50) 26., eurooppalaisita viiskymppisistä 23., pohjoismaalaisista 3. ja ykkönen suomalaisista viiskymppisistä. Täytyy sitä jollain perusteella olla ykkönen. Ei onneksi tarvinnut mennä kaupunki- tai katukohtaiseen tarkkailuun.

Maaliviivan ylityksen jälkeen hämmästelin myös oloani. Ei ollut ollenkaan heikko olo, eikä edes meinannut päässä pimentyä. Ilmeisesti jalkojen kunto esti ottamasta ihan kaikkea irti itsestä ja tämän vuoksi olokaan ei ollut ihan kuoleman väsynyt. Pikkuhiljaa pääsin etenemään kohti stadionin uloskäyntiä, jota ennen jaettiin vielä osallistumismitalli sekä muoviviitta, jolla sai pidettyä vähän lämpöä niskassa. Tässä kohtaa alkoi myös nousemaan vähän tunteetkin pintaan, sen verran koville kroppa oli tainnut kuitenkin joutua. Stadionin ulkopuolella sai sitten banaanin ja vähän juotavaa. Aika vähiin tarjoamiset jäivät järjestäjän osalta – no, kisapaita oli sentään saatu jo edellisenä päivänä. Varusteiden noutoon ei onneksi tarvinnut jonottaa, ja muutenkin liikkuminen oli vielä väljää, tosin kuin kuulemma myöhemmin kun kaikki paikat olivat ihmisiä täynnä, eikä eteenpäin päässyt kuin matelemalla. Onneksi tuli siis päästyä maaliin ensimmäisen tuhannen juoksijan joukossa.

Kun olin saanut vähän kuivaa vaatetta yläpäähäni lähdin vaeltamaan kankein jaloin kohti metropysäkkiä, josta olisi vain kymmenen minuutin matka hotellihuoneeseen. Kävi kuitenkin ilmi, että kyseinen pysäkki oli suljettu lähtevältä liikenteeltä, koska puolimarathonille tulijat, jotka lähtisivät matkaan vajaan parin tunnin päästä, olivat täyttäneet koko aseman. Onneksi muutamalla muullakin oli sama ongelma kuin minulla, ja lähdin seuraamaan yhtä ranskalais(?)pariskuntaa. Reilun puolen kilometrin siirtymään tulikin kaksi kilometriä lisää. Se ei ollut mikään mieltä ylentävä lisämatka jäykillä jaloilla, nälkäisenä ja sadekuurojen siivittämänä. Lopulta kuitenkin hotellihuoneeseen tuli päästyä ja sen jälkeen saunaan. Ensi vuonna sitten varmaankin jonnekin muualle juoksemaan.

Viikko 33/2018 (13. – 19.8.2018)

Tälle viikolle kertyi harvinaisen vähän taskeja. Kaikennäköiset muut menot häiritsivät normaalirytmiä sen verran, että viikolle ei tullut kuin työmatkapyöräilyä kolmena päivän, yksi jalkahieronta ja yksi 16 km:n juoksu aamulla töihin.

Yksi syy vähäiseen reeniin oli lauantaina kalenteriin ilmestynyt Himos Trail Extreme. Kyseinen häppeninki järjestettiin nimensä mukaisesti Himoksen laskettelukeskuksessa ja Extreme tarkoitti, että matkana oli 26 km ja nousua oli yhteensä hulppeat 945 m. Vaihtoehtoina oli juosta myös hieman lyhyempi (17 km) tai sitten tuplata Extreme-matka (ja nousumetrit). Itse otin siis Extremen – kaikilla mausteilla.

Sen verran mielenkiintoinen reitti oli, että etukäteen oli hankala arvioida, mikä voisi olla sopiva vauhdinjako reitille, kun matkan aikana kuitenkin tulisi olemaan neljä melko hapokasta nousua. Arvioni etukäteen oli, että jos 6 min/km vauhtia pääsisi, niin hyvä olisi. Juomarepun päätin ottaa myös varmuuden vuoksi matkaan mukaan, vaikka reitillä olikin neljä juottopistettä.

Startti oli klo 13:30, jolloin lämpöä oli pikkuisen reilut parikymmentä astetta ja aurinko paisteli. Noin 250 Extreme ja Challenge -sarjalaista lähtivät tuolloin matkaan. Ensimmäinen kunnon nousi tuli jo 500 m juoksun jälkeen. Nousimme reilun kilometrin aikana reilusti toista sataa metriä. Itse juoksin tässä mäessä jo jalat sen verran hapoille, että se kostautui seuraavien kilometrien aikana. Olisi pitänyt malttaa ja kävellä suurempi osa ylämäestä.

Viiden kilometrin kohdilla oli ensimmäinen juotto ja siihen mennessä olimme nousseet jo toisenkin reilun sadan nousumetrin mäen. Tosin se oli hieman loivempi kuin ensimmäinen. Se oli myös sen verran huonokulkuisempi, että siinä tuli väkisinkin käveltyä. Juotossa ei kauheasti aikaa tuhlattu, vaan matka jatkui pienen vesihörpyn ja suklaan palasen jälkeen.

Seuraavalla neljällä kilometrillä ei ollut kovin pitkiä nousuja. Jokunen lyhyempi ja jyrkempi, joissa joutui ottamaan kävelyaskelia. Maha alkoi hieman oireilemaan ja muitakin pistoksia alkoi rinnassa tuntumaan. Onneksi ei mitään sen pahempaa ja matka sai jatkua. Jalat alkoivat olemaan jo tässä vaiheessa kovilla, oikeassa akillesjänteessäkin alkoi polkujen röykytys tuntumaan.

Reilun kymmenen kilometrin kohdalla, kun pitkä alamäki oli suoritettu, pääsimme reitin hankalimpaan nousuun, ns. nelivetoon. Juoksuaskeliin ei ollut mitään mahdollisuuksia, sen verran jyrkkä ja huonokuntoinen nousu oli, mutta ei nyt sentään ihan nelivedolle tarvinnut laittaan. Jalat hapottivat mäkeä kävellessäkin ihan törkeästi ja mäen päällä juoksuun lähtö oli suht kankean oloista. Onneksi seuraavat kilometrit, aina toiseen juottoon (13 km kohdalla) asti, olivat melko hyvä- ja nopeakulkuista, joten keskivauhti nousi ja jalatkin palautuivat, kun pääsi rennommin juoksemaan. Tässä vaiheessa tosin alkoi tulemaan lyhyemmän matkan juoksijoita selkä edellä vastaan ja niitä sai ohitella oikealta ja vasemmalta.

Jossain neljätoista kilometrin kohdilla tuli ryynättyä ensimmäisen kerran. Muutamaan kertaan oli ollut jo lähellä, mutta tuossa kohtaa otettiin sitten ensimmäistä kertaa maakontaktia. Polviin tuli vähän skröpöä, mutta se ei menoa haitannut.

Viidentoista kilometrin kohdilla alkoi jyrkkä alamäki, joka päättyi kisakeskuksen läpijuoksuun ja heti perään viimeiseen kunnon nousuun. Noin 90 m nousua noin 600 metriin laittoi jälleen kävelemään. Aurinko porotti ja oli muutenkin melko hapokas olo.

Kolmas juotto oli 17,6 km:n kohdalla, ja tämän jälkeen maasto muuttui tasaisemmaksi ja reitti kulki kalliopolkuja pitkin. Polku oli ihan hyväkulkuista, mutta sen verran mutkikasta meno oli, että vauhtia ei pystynyt juurikaan nostamaan. Maisemiakaan ei oikein uskaltanut katsella, kun piti seurata sen verran tarkkaan mihin jalkansa laittaa ja keskittyä siihen, että jalka nousee riittävästi.

Noin neljä kilometriä ennen maalia oli viimeinen juotto. Tälläkään juotolla ei juurikaan tullut vietettyä aikaa vaan hinku oli kova päästä maaliin. Matka alkoi kuitenkin sen verran painamaan, että parinsadan metrin pätkällä otin pari kertaa maakosketuksen ja muutama kerta lisää oli melko lähellä. Kompurointien yhteydessä meinasi pohkeet alkaa kramppaamaan, mutta niin ei onneksi käynyt. Nopeat maasta ylösnousemiset toi myös hetkeksi huonon olon ja laatta meinasi kerran lentää. Muutenkin maha vähän sohlasi.

23 km:n kohdilla oli vielä yksi kävelymäki, mutta sen jälkeen tuli vähän tasaista ja sitten loppumatka mukavaa alamäkeä. Helpohkon lopun ansiosta sain matkan keskivauhdin tippumaan juuri ja juuri alle 6 min/km. Sijoitus oli 13. ja kärjelle hävisin 35 minuuttia, tosin kärjessä oli melko kovatasoista menijää.

Kisan jälkeen fiilis oli ihan jees. Alkunousu tuli varmaankin otettua hieman liian kovin, mutta muuten en keksi mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Polkujuoksu on vaan minulle melko vaikea juttu kun ei uskalla ja osaa juosta rennosti huonokulkuisella alustalla. Sen vuoksi varmaan sunnuntaina olikin melko hakattu olo – reiden etuosat, pohkeet ja jalkapohjat eivät antaneet lupaa lähteä sunnuntaina juoksulenkille.

Reittikartta: 

Keväällä kun aloin miettimään tulevaa kisakalenteria, niin toukokuun lopulla järjestettävä Oulun Terwamaraton osui sopivasti Saariselän lomaviikkomme aloittajaisiksi. Ensin oli tarkoitus juosta siellä vain puolikas, mutta kevään mittaa kunto tuntui kehittyvän siihen malliin, että ilmoittauduin sitten kuitenkin koko matkalle.

Pari viimeistä maratonia edeltävää viikkoa tuli otettua treenien suhteen melko rauhallisesti, ja etenkin kisaviikolla ei tullut tehtyä kuin yksi rauhallinen juoksulenkki. Hiilaritankkaus alkoi keskiviikkona ja myös torstaina tuli vedettyä ruokaa enemmän kuin normaalisti. Perjantaina palattiin sitten normaaliin rytmiin, tosin illalla Oulussa tuli syötyä ravintolan tuplapasta-annos. Nestettä tuli juotua torstaista lähtöhetkeen asti, ja sen verran runsaasti, että vessareissut alkoivat ottamaan jo vähän päähän.

Oulussa helteet onneksi loppuivat sopivasti perjantaihin ja lauantaina lähtöhetkellä oli viitisentoista astetta lämpöä, eli sen puoleen oli vallan mainio kisasää. Aurinko tosin porotti pilvettömältä taivaalta ja pahin juttu oli tosi tuulinen sää. Vaahtopäät vain vilkkui Nallikarin rannassa kun lähdin polkemaan pyörällä kolmen kilometrin päässä olevalle kisapaikalle, Raatin kentälle.

Maratonin startti oli Raatin stadionin takasuoralta, ja siellä asetuin noin kymmenen muun juoksijan kanssa tavoiteajaltaan alle kolmen tunnin karsinaan. Kello 11 kajahti lähtölaukaus, ja heti paukusta karkuteille lähti neljän juoksijan porukka. Kilometrin kohdilla nelikko oli jo selvästi muista erossa, sitten meni yksi juoksija ja seuraavaksi minä, selvästi viidennen sijan takana. Taakseni en katsonut, mutta ihan kantapäilläni ei ketään tullut.

Reitti suuntasi ensin kohti Nallikaria, ja juuri tuo suunta oli pahin vastatuulen suhteen. Onneksi pääosin oli melko suojaista, mutta rannan tuntumaan tultaessa tuulen voimakkuus kävi selväksi. Neljän kilometrin kohdilla reitti kääntyi sen verran, että tuuli kääntyi selän puolelle. Tuossa kohdin oli myös ensimmäinen juotto, jossa kostutin suuni vedellä.

Viiden kilometrin kohdilla neljän hengen porukka ohitti minut. Kyseinen ryhmä jakautui pian kahteen kahden hengen parivaljakkoon, joista vauhdikkaampi pari juoksi ehkä noin 4 min/km vauhdilla. Itselläni oli suunnitelmissa juosta ensimmäinen kierros, eli puolimaraton 4:05 min/km vauhdilla, karkuun lähtevän ryhmän peesiin oli siis turha lähteä mukaan. Toinen parivaljakko juoksi sitten jotain siltä väliltä, mutta kuitenkin vähän minua vauhdikkaammin, eli jäin juoksemaan yksikseni.

Edessäni juossut vauhdikkaampi ryhmä karkasi koko ajan kauemmaksi, mutta jälkimmäinen kaksikko “jämähti” noin sadan metrin päähän minusta. Reitti kulki tässä kohtaa Oulujoen pohjoispuolta, ja aina noin neljääntoista kilometriin asti. Reitti oli suht tasaista, varjopaikkoja ei juurikaan ollut, mutta onneksi tuuli kävi pääosin selän takaa. Juottopisteillä join vuoroin vettä ja vuoroin urheilujuomaa. Noin kympin kohdalla otin ensimmäisen geelin.

Neljäntoista kilometrin kohdilla ylitimme Oulujoen ja reitti kääntyi taas siten, että tuuli alkoi puhaltamaan vasten naamaa. Olin myös pikkuhiljaa tavoittanut edelläni juoksevaa parivaljakkoa ja noin 15 km:n kohdilla pääsin heidän kantaansa ja samantein ohi. Toinen heistä jäi peesiini juoksemaan, mutta toinen tippui melko pian kyydistä. Jälkeenpäin tuloksista huomasin, että samalla siirryin M45-sarjan kärkipaikalle.

Vastatuuliosuus jatkui ensimmäisen kierroksen loppuun asti. Välillä tuulen suojaa ei ollut laisinkaan, välillä rakennukset auttoivat vähäsen. Pari kilsaa ennen ensimmäisen kierroksen päättymistä, lyhyemmän matkan juoksijoiden reitti yhtyi maratonreitiin ja tuo parin kilometrin matka olikin melko ruuhkaista. Toisaalta fiilis vähän kohosi, kun kannustustakin tuli enemmän ja porukkaa sai ohitella solkenaan.

Jälkimmäiselle kierokkselle lähtiessä meno muuttui taas yksinäisemmäksi, sillä kaikki muut juoksivat kohti maalia, mutta minä ja peesaajani käännyttiin kahdestaan jatkamaan matkaa. Puolimatkan aikani oli noin 1:26:30, eli melko hyvin tavoiteajassani olin. Myös M45-sarjan kärkisija oli edelleen hallussani, tosin kakkonen vaani heti takanani (tosin sitä en siinä vaiheessa tiennyt).

Toisen geelin sain järjestäjien toimesta heti kierroksen aluksi. Noin 24 km:n kohdilla reitti kääntyi taas Nallikarilla myötätuuliosuudeksi. Juoksu tuntui vielä ihan suht ok:lta, mutta noin 27 km:n kohdilla tuli ensimmäinen huono hetki. Tuntui siltä että jalat loppuisivat siihen paikkaan ja keskeytys tulisi mikäli vauhtia ei tiputtaisi radikaalisti. Onneksi takanani juoksija pakotti jatkamaan ja pian huono hetki menikin ohi ja juoksu tuntui taas paremmalta.

Seuraava ongelma iski noin kolmenkymmenen kilometrin kohdilla. Mahassa aloi tuntumaan siltä, että pieni pysähdys voisi olla paikoillaan. Tiesin, että pian tulisi juottopiste, jossa olisi myös WC. Pikaisen pähkimisen jälkeen päätin käydä tyhjennyksellä. Voi olla, että mahaoireet olisivat menneet ohi, mutta toisaalta koko loppumatka olisi voinut mennä pilalle, jos maha olisi mennyt viivytetyn tyhjennyksen vuoksi ihan sekaisin. Kirosin ongelmaani peesaajalleni ja sain vastaukseksi myös manausta, sillä hän menetti siinä kohdin peesiavun.

Availin housujen naruja jo hyvissä ajoin ennen pysähdystä ja muutenkin tarkoitus oli pitää pikastoppi. Samalla otin juottopisteeltä hieman rusinaa ja suolakurkkua kun joka tapauksessa rytmi oli mennyt jo sekaisin. Noin minuutin hitaampi kilometri tuosta tuli, joten suht nopeasti hommasta selvisin. Aiempi peesaajani oli noin parin sadan metrin päässä edellä ja huomasin, että taakani noin sadan metrin päässä tuli uhkaava parivaljakko.

Jonkin matkaa meno tuntui taas kulkevan, mutta muutaman kilometrin jälkeen yksinäinen taivallus alkoi tuntumaan ja odottelinkin koko ajan milloin takaani lähestyvä kaksikko pyyhältäisi ohitseni. Olin edellen niukasti ennätysvauhdissani, mutta tiesin viimeisien kilometrien vastatuuliosuuden romuttavan sen haaveen.

Noin 34 km:n juotossa otin kolmannen geelini ja valmistauduin henkisesti pian alkavaan ja loppuun asti kestävään vastatuuliosuuteen. 36 km:n kohdilla jalat alkoivat olemaan ihan loppu ja tuntui siltä, että vauhti tippui totaalisesti – onneksi kello oli armeliaampi ja kilometriajat pysyivät kuitenkin vielä ihan kohtalaisina. Vielä meni kilometri ennen kuin takaani tultiin ohi, mutta ainoastaan yhden juoksijan voimin. Parivaljakosta toinen oli ilmeisesti hyytynyt.

Sain hieman lisää virtaa kun sain eteeni kirittäjän ja pysyinkin pari kilsaa hänen kannassaan, mutta sitten vauhtini ei enää riittänyt sarjassani toiseksi tulleelle, vann hän lähti karkumatkalle. Viimeiset kilometrit olivat melkoista sinnittelyä, mutta onneksi reitin varrella oli taas enemmän kannustusta. Takaakaan ei näyttänyt tulevan uhkaajia, joten kovin kummoista loppupuristusta ei tarvinnut kehittää, jos siihen edes olisin pystynyt.

Loppuaikani 2:56:15, joka jäi vain 45 sekunttia ennätyksestäni, ja vähintään tuon verran vessapysähdykseni kesti. Toinen jossiteltava asia oli kova tuuli, joka varmaankin vaikutti loppuaikaan. Eli ennätyssaumoja oli olemassa.

Seitsemän vuotta siitä on sitten kulunut kun viimeksi olen maratonin lähtöviivalle asettunut. Kun vuonna 2010 juoksin edellisen maratonini Kankaanpäässä, niin silloin ei ollut tarkoitusta pitää näin pitkää kisataukoa maratonien suhteen, mutta tässä on nyt ollut vaikeita kausia takana akillesjänne- ja kantapääongelmien vuoksi. Jossain vaiheessa olin jo melko varma, ettei maratonin mittaista kisaa tule enää eteen. Eikä tänä vuonnakaan minun pitänyt tätä urakkaa vielä tehdä. Mutta toisin kävi.

Loppukesästä alkoi näyttämään siltä, että kunto voisi riittää moiseen matkaan, jos vain paikat pysyisivät kunnossa. Suunnitelmani oli ensin juosta puolikas Jyväskylässä ja jos siellä kaikki menne hyvin ja parissa viikossa palautuu, niin sitten juostaan Pirkan hölkkäkin. Jos taas Pirkka menee kunnialla läpi ja palautuminen siitä sujuu suunnitelmien mukaan, niin sitten voisi lähteä Kankaanpäähän kokonaiselle maratonille.

Eilen, lauantaina sitä sitten hytistiin nollakelissä Niinisalon koulun edustalla puoli kahdentoista aikaa odottaen lähtölaukausta. Sää tosiaan olisi voinut olla ainakin jonkin verran lämpimämpi, sillä asteen pakkasella oleva ilma ei ole minulle mikään optimi juoksulämpö. Tuulta ei onneksi ollut juuri nimeksikään ja alustakin oli kuiva, joten liukastella ei tarvinnut.

Siitä lähtien kun oli päättänyt lähteä Kankaanpäähän, niin olin pähkinyt, että mitä vauhtia sitä uskaltaisi lähteä juoksemaan. Puolikas ja Pirkka olivan menneet sen verran hyvin, että kolmen tunnin rikkominen oli ihan mahdollista. Mutta ei kuitenkaan niin hyvin, että ennätystä uskaltaisi lähteä kokeilemaan. Sopiva vauhti olisi siis jossain 4:10 – 4:15 välillä. Koska tämä oli vähän tällainen semi-extempore maratoni, niin hieman riskilläkin saisi lähteä matkaa. Eli jos menee vähän alle 4:10 vauhtia, niin menköön, kauheasti hävittävää ei ollut.

Ensimmäinen kilsa oli 4:06 vauhtia ja kun ympärillä tuntui olevan ihan hyvä ryhmä, niin päätin pysytellä ryhmässä, jos vain vauhti ei kauheasti suuntaan tai toiseen muutu. Ensimmäinen kierros meni ihan mukavasti ja 6-8 -hengen ryhmä pysyi melko hyvin koko kierroksen kasassa. Välillä tuli pieniä eroja, mutta ne otettiin pian kiinni. Ensimmäisen kierroksen aikani oli 43:48. Tällä kierroksella ei tullut vielä otettua mitään tankkausta, vaikka etukäteen suunnittelin ottavani geelin kierroksen päätteeksi.

Toinen kierros meni samanlaisesti kuin ensimmäinenkin. Ryhmässä juostiin ihan hyvällä rytmillä. Hieman alkoi jo pelottamaan, että näinköhän sitä on tullut lähdettyä liian kovaan kyytiin. Ongelmia ei ollut, mutta jaloissa alkoi jo vähän tuntumaan. Tuulilta sain toisen kierroksen päätteeksi geelitankkauksen, jonka lisäksi otin urheilujuoman huoltopisteeltä. Aikaa oli kulunut kahteen kierrokseen 1:27:39.

Kolmannellekin kierrokselle lähdimme melko tiiviissä 6-8 -hengen ryhmässä, mutta melko pian ryhmä muuttui letkaksi ja välimatkojakin alkoi syntymään. Ryhmästä pari kiristi tahtia ja jäin heistä pikku hiljaa enemmän ja enemmän. Taakseni en katsonut miten muu ryhmä pärjäili, mutta askeleet ainakin hiljenivät aivan takanani. Tämä kolmas kierros oli henkisesti pahin. Välillä olin valmis jättämään leikin kesken tämän kierroksen jälkeen, toisinaan taas juoksu tuntui ihan siedettävältä. 27 km:n kohdalla kilometriajat alkoivat kuitenkin hidastumaan jonkin verran. Myös näpit olivat koko kierroksen ihan jäässä.

Vähän ennen kolmenkympin kylttiä ajattelin, että viimeiselle kierrokselle sentään pääsee suht hyväkuntoisena, mutta heti pian alkoi painamaan tosi pahasti ja jaloista tuntui lähtevän voimat ihan täysin. Melko pian ohitseni pyyhälsi vielä yksi kanssakilpailija, eikä minulla ollut mitään saumaa pysyä hänen kyydissään. Kolmannen kierroksen päätteeksi sain onneksi Tuulilta taas geelin ja huoltopisteellä otin muutaman kävelyaskeleen, jotta sain syötyä muutaman rusinan ja juotua urheilujuoman rauhassa. Ajattelin, että tämän kävelyn aikana porukkaa tulee taas ohi, mutta näin ei kuitenkaan käynyt.

Tuskien kierros oli alkamassa, mutta olin joka tapauksessa päässyt tähän asti, enkä ollut jättänyt hommaa kesken. Aikaa kolmeen kierrokseen oli kulunut noin 2:13, joten kolmen tunnin alitukseen oli vielä mahdollisuuksia. 33 km:n kohdilla alkoi kuitenkin pohkeet kramppailemaan. Ensin toinen ja sitten myös toinen. Seuraavalla huoltopisteella nappasin vauhdista kourallisen suolakurkunsiivuja matkaani ja mussuttelin niitä. Pohkeet eivät sentään ihan kiinni asti krampanneet, mutta melkoista nyppimistä niissä oli jatkuvasti. Välillä tuntui, että jalkaterät elivät omaa elämäänsä kun pohkeet nappailivat kiinni.

38 km:n kohdalla tapahtui se mitä olin koko viimeisen kierroksen pelännyt, eli myös takareidessä alkoi tuntumaan krampin oireita. Puoli kilometriä eteenpäin ja takareisi sitten nappasi kiinni ja jouduin pysähtymään venyttämään sitä. Se onneksi auttoi ja pääsin jatkamaan matkaani. Myös varpaat olivat alkaneet kramppailemaan, joten polvista alaspäin lihakset olivat jo melko lopussa.

Neljänkympin kyltin kohdalla aikaa oli kulunut 2:50:17, eli alle viiden minuutin vauhtia piti loppumatka päästä jotta kolme tuntia alittuisi. Voimaa juoksemiseen edelleen tuntui olevan ihan hyvin, mutta jalat olivat täysin loppu. Päätin lähteä riskillä kiristämään vauhtia, sillä kolme tuntia pitäisi alittaa maksoi mitä maksoi. Pohje- ja varvaskramppien kanssa varmaankin tulee toimeen, mutta takareisikrampien iskiessä juoksu loppuisi siihen ja kolme tuntia jäisi vain haaveeksi. Riski kuitenkin kannatti ja maaliviiva tuli ylitettyä ajassa 2:58:31.

Vaikka matkalla oli tosi vaikeitakin hetkiä, niin onneksi ei tullut jätettyä matkaa kesken, sillä tämä tulos on kyllä kruunu tälle kaudelle. Ratakymppi, puolikas, Pirkka ja nyt vielä maratonikin on kulkenut tänä syksynä ihan mallikkaasti. Nyt voi pitää parin viikon juoksutauon ja suunnitellan ensi vuoden koitoksia: Ja silloin olenkin jo M45-sarjassa. Tosin taso ei tässä sarjassa ainakaan heikkeni, sillä nytkin Kankaanpäässä ainostaan yksi yleisen sarjan juoksija oli minun edelläni, mutta M40-sarjalaisia oli 3 ja M45-sarjalaisia 2.

Tämä viikko on otettu juoksun osalta erittäin kevyesti, sillä sunnuntaina oli edessä Pirkan hölkkä. Edellisen kerran olen ko. tapahtumaan osallistunut vuonna 2006, joten jo oli aikakin taas osallistua syksyiseen “juoksuiloitteluun”. Syynä moiseen taukoon on ollut, että aina syksyllä on ollut jalat niin huonossa kunnossa, että kisaamaan ei ole päässyt. Nyt kaikki näytti vielä perjantaihin asti hyvältä, mutta torstaina Valmetin juoksukoulussa ole ohjelmassa vetoharjoituksia ja menin sitten tekemään vedot vähän liian kovalla vauhdilla, että sain taas jalkani kipeäksi. Perjantaina ja lauantaina en käynyt juoksemassa, joten asian karmeus selvisi vasta sunnuntaiaamuna, kun olin ilmoittautunut Pirkkaan ja aloin tekemään alkuveryttelyä. Reiden lähentäjät, takareidet ja myös pohkeet olivat edelleen torstaista sen verran kipeät, että koko osallistuminen alkoi jo ennen lähtöä kaduttamaan. Ajattelin jo, että nyt taitaa tulla ensimmäinen keskeytys juoksukisoissa ja olinkin jo varautunut laittamaan tähän blogi-kirjoitukseen otsikoksi “DNF”.

Matkaan kuitenkin lähdettiin ja ihan eturivin tuntumasta. Sää oli sen verran viileän oloinen, että olin pukenut pitkät trikoot ja yläpäässä oli lämpökerraston paita ja sen päällä t-paita. 7 asteen lämpöön tuo oli ihan hyvä valinta ja kun aurinkokaan ei paistanut koko matkan aikan, niin ei liian kuumakaan tullut. Onneksi kunnon vesisateeltakin vältyttiin vaikka jossain kohtaa pientä suhjua tulikin.

Kolme ensimmäistä kilometriä juostiin asfalttia pitkin ja tuona aikana, ainakin omalla kohdallani juoksuasetelmat vakiintuivat jo melko hyvin. Kärjessä pyyhälsi neljän hengen porukka. Vähän heidän jälkeen tuli reilun kymmenen hengen ryhmä ja minä sitten vähän jäljessä heistä. Eli polkuosuuksille lähdettäessä olin parinkymmenen ensimmäisen joukossa.

Viiden kilometrin kohdalla ohitin yhden naisjuoksijan ja kuuden kilometrin kohdalla, jossa oli ensimmäinen juotto hän ei enää ollut aivan perässäni. Juoton jälkeen alkoi kapeampi polkuosuus, mutta koska sain yksin painella menemään, niin vauhdin sai myös itse määritellä eikä toisten kantapäitä tarvinnut varoa. Tässä vaiheessa juoksu tuntui ihan hyvältä, vaikka kovin rullaavalta meni ei tuntunutkaan.

Kymmenen kilometrin kohdalla, vähän ennen Rutajärven huoltopistettä eteeni ilmestyi yksi selkä, joka läheni hyvää vauhtia. Juotossa sain hänet kiinni, mutta koska pysähdyin  itse ottamaan pari suolakurkkua ja urheilujuomaa, niin en päässyt juottoasemalla hänestä vielä ohi. Mutta juuri ennen Rutajärventielle tuloa,  noin 11 km:n kohdilla, sain ohituksen tehtyä.

Edessä oli nelisen kilometriä nousuvoittoista ja mäkistä tiepätkää. Osuudella oli kolmas juotto, jossa otin mukillisen mehua. Mehusta kolmannes meni suuhun, kolmannes naamalle ja kolmannes rinnuksille. Vähän matkaa oli siis kaikin puolin makea olo. Muuten olo alkoi tuntumaan jo tuskaiselta. Meno alkoi tuntumaan väkinäiseltä ja jaloissa alkoi tuntumaan enemmän kuin tässä vaiheessa vielä olisi saanut tuntua. 20 km oli vielä edessä. Juosta jaksoi, mutta jalat tuntuivat tönköiltä. Tieosuudella oli sen verran pitkiä suoria, että näin edessäni menevän ryhmän, mutta siihen oli jokunen sata metriä matkaa, eli ihan heti sieltä ei tulisi ketään selkä edellä vastaan. Taakseni en uskaltanut edes katsoa.

Matkan puolen välin tiennoilla oli noin kolmen kilometrin suht haastava polkuosuus. Polkuosuudelle lähtiessä keskivauhtini oli 4:18 min/km, mutta sieltä selvittyäni keskari oli tippunut 4:24 min/km:iin. Tosin ainakin yhdellä toisella oli vielä enemmän haasteita ko. pätkällä, sillä tällä pätkällä ohitin erään Annemari Kiekaran (o.s. Sandell). Tämä meriitti oli ihan pakko mainita. Ennen tätä olin mennyt taas varmaankin viisi kilometriä yksikseni eikä Annemarikaan jäänyt minun seurakseni juoksemaan, vaan ohituksen jälkeen yksinäinen meno jatkui jälleen.

Taivalpirtin huolto oli noin 20 km:n kohdilla ja sinne tullessa söin mukanani olleen ainoan geelin. Huollosta pikaisesti vettä päälle ja matka jatkui. Pienen polkuosuuden jälkeen reitti jatkui isomman hiekkatien reunaa pitkin. 23 km:n kohdilla alkoi takaa kuulumaan teputusta ja 24 km tolpalla Kiekara nappasi minut kiinni. Seuraava kilsa siinä mentiin rintarinnan ja muutama sanakin vaihdettiin. Odotin vaan, että missä vaiheessa hän lähtisi menemään menojaan. Mutta yllätyksekseni, kun käännyimme taas polkuosuudelle ja Vormiston juotolle, niin hän jäi taakseni ja eroa alkoi taas tulemaan enemmän.

Suolijärven lenkkipoluille saavuttaessa eteeni oli ilmestynyt jälleen yksi uusi selkä ja 26,5 km:n kohdalla olleessa alamäessä rullailin hänen ohitseen, ja sain jätetty samantein. Alamäkien paukutus alkoi jo tuntumaan melkoisesti jaloissa, mutta pelkäämiäni kramppeja ei ollut vielä ilmaantunut, vaikka jalat olivat jo melko lopussa. Hervannan ylämäissä hieman hellitin vauhtia, mutta muuten yritin pitää hyvää rytmiä päälle, enkä antanut kivun haitata.

Hervannan huoltopisteellä en enää ottanut mitään vaikka matkaa olikin nelisen kilsaa maaliin. Jalat alkoi nyt ihan tosissaan painamaan ja kolmenkympin jälkeen oikeassa pohkeessa tuntui vähän krampin oireita, mutta onneksi se ei napannut kiinni. Loppukilometreillä oli onneksi jonkin verran laskupätkiä, ja muutenkin sain vähän kiristettyä tahtia. Lopussa tosin oli vielä jonkinlainen nousu, mutta kun matkaa ei ollut enää kuin pari sataa metriä, niin siinä uskalsi jo vähän riskillä jatkaa ylivauhtia.

Maalissa oli ajassa (oman kellon mukaan) 2:22:02 matkan ollessa 32.75. Keskivauhti oli siis 4:20 eli juuri se mitä olin lähtenyt tavoittelemaan. Toiveissa kuitenkin oli, että olisin vähän paremmalla keskarilla päässyt läpi, mutta lähtöpaikalla olleisiin tuntemuksiin nähden oli ylipäätään ihme, että tulin maaliin asti. Ja 11 vuoden takainen ennätyskin parani melkein 6 minuuttia. Eli jonkin näköinen torjuntavoitto tämä nyt kuitenkin oli. M40-sarjassa olin 2., joten kauden podium-putki sai jatkoa. Kokonaiskisassa olin vähän toisella kymmenellä (lopullisia tuloksia ei ole vielä julkaistu).

Pari viimeistä viikkoa on mennyt vähän huonoilla juoksukilometreillä. Toisaalta juoksemattomuuteen on ollut kohtuullisen hyviä syitäkin. Perimmäinen syy on ollut eilen, lauantaina Jyväskylässä juostu puolimaraton, jota silmällä pitäen on tullut vähän vähennettyä treenimääriä. Muutenkin antennit ovat olleet vähän herkemmässä ja luulotaudin seurauksena on ollut kaikennäköistä ennennäkemätöntä akillesjännevaivaa ja flunssan oiretta. Onneksi kaikki oireet menivät luulotaudin piikkiin ja viivalle pääsin suht koht täydessä iskussa.

Jyväskylän reissuun jouduin lähtemään yksikseni, koska Tuuli tuli viime metreillä flunssaan, joten hänellä ei luulotaudista ollut kyse. Viikon mittaan sääennuste starttihetkelle oli vaihdellut melkoisesti, mutta onneksi ruletti pysähtyi suht hyvään sektoriin, sillä lämpöä oli 9 astetta ja taivas oli puolipilvessä. Jos keli olisi ollut ihan täydellinen, niin tuulta olisi voinut olla hieman vähemmän.

Alkuveryttelyssä alkoi hieman arvelluttamaan, että olisiko tankkaus mennyt hieman yli, sillä maha tuntui puolituntia ennen lähtöä vielä melko täydeltä eikä vessareissutkaan olleet tuottaneet haluttua tulosta, vaikka ruokailusta oli kulunut aikaa jo nelisen tuntia. “Tunti ennen banaaniakaan” en uskoltanut syödä ja viimehetken geelinkin sai jättää reppuun.

Klo 15.15 lähtökarsinassa oli tuhatkunta puolikkaalle lähtijää, mutta itse pääsin kuitenkin helposti pujahtamaan ihan lähtöviivan tuntumaan. Lähtöpaukku tuli hieman yllättäen, mutta ainakin viivan tuntumassa kaikki oli sen verran hereillä, että matkaan päästiin sujuvasti. Muutaman sadan metrin jälkeen olin viidentoista ensimmäisen joukossa ja kärkikin oli vielä ihan nenän edessä. Piti siis alkaa heti tarkkailemaan kelloa, ettei vauhti lähtisi käsistä.

Tarkoitukseni oli lähteä heiman alle 4 minuutin vauhtia, maksimissaan 3:55:n. Jos vauhti nousisi tuota kovemmaksi, niin sitten himmattaisiin. Ensisijainen tavoitteeni oli alittaa oma M40-sarjan ennätykseni, joka on vuodelta 2015, 1:24:16. Toissijainen tavoite oli alittaa se reilusti, muttei niin reilusti, että lähtisin riskivauhdilla liikenteeseen.

Omalta osaltani asetelmat vakiintuivat melko pian lähdöstä. Puolentoista kilometrin kohdalla yksi juoksija tuli ohitseni, jonka perässä juoksin pari sataa metriä, mutta sitten päätin mennä omaa vauhtiani enkä jäänyt hänen peesiinsä. Juoksu tuntui rennolta ja jopa suht helpon tuntuiselta joten fiilekset tuntuivat hyvältä ja juoksusta pääsi nauttimaan.

Noin 8 kilometrin kohdalla tuli jälleen yksi juoksija ohitseni ja tein saman päätöksen kuin ensimmäisenkin kohdalla, eli annoin hänen mennä ja jatkoin omaa vauhtiani. Kilometriaikani olivat olleet tähän mennessä kaikki alle neljän minuuttia, lukuunottamatta kuudetta kilometriä, jossa noustiin reitin “pahin” nousu ja tuolloin vauhtia oli tasan neljä.

Vähän yhdeksännen kilometrin jälkeen oli minun vuoroni tehdä ohitus. Toki ohituksia oli tullut tehtyä ensimmäisellä kierroksella paljonkin, mutta ne olivat maratonin juoksijoita. He olivat lähteneet matkaan jo kello 12, joten ihan kärkipään menijöitä he eivät olleet. Ensimmäinen kierros meni aikaan 41:23, eli keskivauhti oli 3:55.

Toinen kierros alkoi vielä ihan hyvillä fiiliksillä ja juoksu oli edelleen suht rentoa. Yhdentoista kilometrin kohdalla peesiini tuli kolmikko, jolla tuntui olevan kanssani samanlainen vauhti, joten he jäivät perääni juoksemaan. Kahdentoista kilometrin kohdilla kolmikko otti vetovuoron ja jäin heidän taakseen peesaileen. Sen verran hyvän oloista heidän juoksunsa oli, että pelkäsin jääväni heidän vauhdistaan piankin. Etenkin kun itselläni alkoi vähän vatsa oireilemaan, taisi tulla sittenkin hieman ylitankattua, niin kuin alkuverkassa vähän tuntui.

Pysyin kuitenkin kolmikon mukana ja pian huomasin taas vetäväni kvartettia. Noin neljäntoista kilometrin kohdalla alkoi tuntumaan palleassa pientä krampin oireita. Pari sataa metriä se hieman paheni ja kiroilinkin muulle ryhmälle asiasta ja pelkäsin, että homma jää pian kesken. Juoksu tuntui kuitenkin edelleen muuten hyvältä ja kilometrivauhditkin olivat ihan suunnitelman mukaisia.

Vaihtelin hieman juoksuasentoa ja hengittelin vähän aikaa syvempään ja pian krampin oireet alkoivat häviämään palleasta. Fiilis parani huomattavasti eikä vauhtia tarvinnut himmata yhtään. Mutta seuraavat kilometrit kuulosteltiin tarkkaan, mitä pallean seudulla tapahtui. Onneksi ei mitään kriittistä.

Noin 18 kilometrin kohdalla reitti kääntyi siten, että edessä oli vastatuuliosuus. Ryhmämme oli kutistunut kolmeen eikä vetohaluisia oikein löytynyt, joten minä lähdin tuulen halkojaksi. Homma muuttui heti raskaammaksi, jaloissa alkoi painamaan ja meno alkoi tuntua väkinäiseltä. Onneksi pari kilsaa ennen maalia ryhmästä tuli toinen keulille, mutta eipä tainnut peesistä olla juurikaan apua, kun tuuli oli vaihtunut sivuvastaiseksi.

Noin kilometri ennen maalia aloin kehittelemään loppukiriä ja ottamaan viimeisiä sekuntteja ajasta pois. Apuna oli pari kilpailijaa, jotka menivät noin viitisenkymmentä metriä edempänä. Ja sain kuin sainkin rutistettua viimeisellä sadalla metrillä noiden kahden ohi.

Kelloni pysähtyi aikaan 1.22.36. Keskivauhti oli 3:55 ja -syke 164, maksimisykkeen ollessa 183. Tavoite tuli saavutettua ja sen lisäksi pääsin vielä pokkaamaan M40-sarjan ykköspystiä. Jos aikatavoite tuli saavutettua, niin myös se tavoite, ettei paikat hajoaisi tuli saavutettua. Mikään paikka ei krampannut, akilles oli kunnossa eikä muitakaan vaivoja juoksun jälkeen ollut jaloissa. Ainoa mikä otti itseensä oli maha, joka on edelleenkin tätä kirjoittaessa hieman sekaisin ja polttelee. Eli jotenkin tankkaus meni varmaankin pieleen. Mutta kaikin puolin muuten olen tyytyväin suoritukseen ja tästä on hyvä siirtyä ensi vuonna hakemaan tulosta M45-sarjasta.

Asiasta toiseen. Tämä kirjoitus oli muuten ns. juhlakirjoitus, sillä blogini täytti tällä viikolla 10 vuotta. Silloin tuli kirjoitettua ensin pari jaarittelukirjoitusta, mutta ensimmäinen treeniraportti oli karhunkierroksen juoksusta.

Sunnuntaina ensimmäistä kertaa järjestetty Raholan kymppi oli uusi mukava tapahtuma länsi-Tampereella. Team-Rahola oli tehnyt hyvää työtä, sillä järjestelyt pelasivat mainiosti. Reitti oli selkeästi merkitty, huolto pelasi ja kaikille osallistujille riitti arvontapalkintokin, myös tulokset tulivat ripeästi nettiin. Reitti kulki aivan kotikulmilla, joten reitin jokainen möykky ja asvaltin railokin oli hyvin tiedossa – yllätyksiä ei päässyt siis reitin suhteen tulemaan. Reitti olikin melko tasainen, vaikka yksi kohtalainen mäkikin reitille osui ja sen yli juostiinkin molemmista suunnista.

Keli oli melko hyvä. Lämpö ei ollut vielä päässyt kohoamaan paljoakaan kymmenen asteen yläpuolelle, sillä lähtö oli sopivasti jo klo 11. Aurinko paistoi ja lounaasta puhalteli kohtalaisen napakka tuuli. Paikalle oli tullut reilu kuutisenkymmentä juoksijaa sekä kourallinen kävelijöitä. Harmi että samana päivänä oli myös Kaupissa toinen kympin kisa, joka verotti varmaankin vähän osanottajia. Tosin ei Kaupin Kympilläkään kovin suuri osanotto ollut.

Itse lähdin tavoittelemaan 37-alkuista aikaa, mutta en pitänyt 36-alkuistakaan aivan mahdottomana ajatuksena. Lähtöviivalta tunnistin heti Karran, Saarijärven ja Syrjälän, eli ryhmän jonka kyytiin ei ainakaan kannata lähteä. Alkukiihdytyksestä meitä erkani heti 7-henkinen porukka jonka jälkeen tuli pieni rako. Ensimmäinen kilsa päättyi edellä mainittuun mäkeen. KM-aikani oli 3:40 joka oli ihan suunnitellun mukainen (eli hieman ylikova alkukilsa, jonka aikaa ylämäki heikensi). Asetelmat alkoivat myös jo selkeytyä: Syrjälä meni selvästi muita edellä, sitten oli viiden hengen “pääryhmä” ja tämän perässä parivaljakko jonka hännillä minä olin.

Toinen kilometri olikin sitten alamäkivoittoinen ja sen aika olikin heti parempi – 3:35. Heti toisen kilometritolpan jälkeen siirryin parivaljakkomme vetäjäksi, ja toinen osapuoli alkoikin pikkuisen siitä heti jäämään. Kaksi ensimmäistä kilometriä juostiin hiekkapohjaista kävelytietä pitkin, mutta kolmas kilometri oli jo kestopäällystettä. Kolmas, neljäs ja vielä viideskin kilometri oli melko tasaista, joskin hieman ylöspäin viettävää ja viidennen kilometrin lopulla alkoi nousua tulla enemmän. Juoksu tuntui vielä ihan hyvältä ja KM-ajat noille kilometreille olikin 3:36, 3:39 ja 3:45. Reilun kolmen kilometrin jälkeen alkoi pitkä suora jossa koko kärkipää näkyi. Se oli yllättävänkin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Tosin yksi näytti alkavan putoamaan “pääryhmästä” jolla oli jo selvästi eroa kärki-Teppoon.

Viiden ja kuuden kilometrin välillä pääryhmästä tippunut Välimäki alkoi olemaan jo sellaisella etäisyydellä, että hänen ohittaminen voisi tulla mahdolliseksi. Kuudesta kilometristä eteenpäin alusta muuttui taas hiekkapintaiseksi ja pieni loiva nousukin mahtui reitille ennen seitsemännen kilometrin täyttymistä. Kilometriajat olivat 3:45 luokkaa, mutta edellä menevällä heikennystä aikoihin oli tullut vieläkin enemmän, sillä pian seiskan jälkeen sain edellä menneen selän kiinni. Ohitin heti kantaan päästyäni ja yritin vähän nykäistäkin. Vauhdin lisäys ei kestänyt kuin pari kymmentä metriä, mutta sen verran kuitenkin ettei Välimäki päässyt aivan kantaan kiinni. Kahdeksas kilometri oli muutenkin hyvä, sillä sen aika oli 3:29.

Toiseksi viimeinen kilometri olikin sitten nousuvoittoinen ja se päättyi samaan mäkeen joka juostiin kisan alussa toisesta suunnasta. Tämä kilometri olikin reissun huonoin 3:50. Mutta onneksi olin saanut tiputettua tällä kilometrillä niskaanpuuskuttajat kannoiltani ja sain rauhassa juoksennella maaliin. Viimeinen kilometri olikin sitten alamäkivoittoinen ja sen kilometriajaksi tulkin 3:28. Loppuaijaksi tuli 36:42, ja tyytyväinen tyytyväinen täytyy olla. Onneksi viimeisillä kilometreillä oli kirittävä selkä edessä, sillä ilman sitä olisin tuskin pystynyt aivan tuohon aikaan pääsemään. Yksi toinenkin positiivinen asia myös juoksussa oli – palleakrammia ei tullut, eikä se oikein edes ilmoitellutkaan itsestään. Hyvä näin.

Eipä jäänyt paljon muisteltavaa tämän kertaisesta Helsinki City Run:sta. Riskillä kun lähtee liikenteeseen, niin siinä on suuri todennäköisyys, että homma menee käteen. Ja niin siitä tällä kertaa pääsi käymään. Tosin ei aika nyt ihan hirveä katastrofikaan ollut, mutta kaukana siitä mitä lähdettiin hakemaan.

Ilma sentään oli komean aurinkoinen ja lämpötilakin oli melko sopiva: 15 astetta. Tuulta olisi saanut olla hieman vähemmän, sillä paikoin vastatuuli haittasi menoa. Etenkin Pikku Huopalahden kierossa tuuli pääsi puhaltamaan ikävästi vastaan. Juoksijoita oli ennätykselliset yli 13000 ja maaliinkin tuli yli 10000. Osanottajamäärään nähden sijoitus neljänkymmenen joukkoon voisi kuulostaa ihan mukavalta suoritukselta, mutta sijoitus on sivuseikka jos aika jää tavoitteesta.

Olin mukana ensimmäisessä (kuudesta) lähtöryhmässä. Tulin vähän liian myöhään lähtöpaikalle ja jouduinkin hyppäämään aidan yli, jotta pääsisin edes suht lähelle kärkipään lähtijöitä. Suht sujuvasti lähtö kuitenkin onnistui ja parin ensimmäisen sadan metrin pujottelun jälkeen juoksutilaa alkoi löytymään. Lähdin pitämään n. 3:40 – 3:45 min/km vauhtia ja alussa se onnistuikin ihan hyvin. Kahden km:n kohdalla tuli ensimmäinen vauhtia hidastava ylämäki. Sitten pari kilsaa tasaista ja sitten taas reippaahko ylämäki. Tämän jälkeen oli pari kilometriä melko mäkistä maastoa jonka jälkeen reitti tasottui ja laski reippaasti Pikku Huopalahden rantaan tullessa. 17 km:n jälkeen noustiin taas reippaasti jonka jälkeen tuli vielä muutama hapottava ylämäki.

Seitsemään kilometriin asti juoksu kulki ilman suurempia ongelmia, vaikka ylämäet olivatkin vähän hyydyttäneet jo vauhtia ja jalkoja. Mutta seiskan jälkeen alkoi ensin vähän vaivaamaan taas palleakramppi. Se ei äitynyt ihan hirveän pahaksi, mutta ei antanut mahdollisuuksia ajatukselle vauhdin lisäämisestä. Onneksi olin hyvässä porukassa jossa ei tarvinnut itse pitää vauhtia, vaan riitti että katseli kantapäitä ja antoi vaan mennä. Kilometriajat olivat kuitenkin tippuneet jo päälle 3:45 min/km. Ennen kymppiä alkoi mahassakin tuntumaan oudolta. Puolivälin matolla (jos se nyt oli puolessavälissä) kello näytti vielä hitusen alle 80 minuuttiin tähtäävää loppuaikaa. Mutta sitten vatsa alkoi muuttumaan kovaksi ja alkoi kivistämään, ja juoksemisesta alkoi loppumaan huumori.

Kolmentoista kilometrin juomapaikan kohdalla säntäsin suoraa päätä bajamajaan. Mitään ei tullut, mutta se minuutin istunto helpotti vatsanväänteitä. Se porukka, jossa ennen vessakäyntiä olin, oli tietenkin jo tavoittamattomissa, joten nyt piti yrittää pitää itse vauhtia yllä. Pääsin ohittelemaan toistamiseen samoja selkiä joita olin ohittanut jo muutama kilometri aiemmin. Onneksi niitä selkiä oli suht tasaisesti koko loppumatkan edessä, sillä niistä sai sopivia välitavoitteita ennen maaliin pääsyä. Nettoaika 1:21:37 jäi melkoisesti tavoitellusta 80 minuutista, ja tuskin ilman vessakeikkaakaan se olisi rikkoutunut. Toisaalta melko lähelle olisi voinut päästä, sillä yksi niistä, joka juoksi siinä porukasta josta jättäydyin 13 km:n kohdalla juoksi 4 sekuntia päälle 80 min.

Hengissä onneksi sentään selvittiin, sillä kaikista siitä ei voi sanoa. Yksi -53 syntynyt mies menehtyi muutama sata metriä ennen maalia. Ikävä tapaus.

Nyt vaan reeniä sisään ja uutta yritystä tulevaisuudessa.

Kolmaskymmenes Savihölkkä juostiin Loimaalla vappuaattona. Sää oli perinteisen keväinen: hieman koleahko 10 asteen lämpöineen ja pohjoistuulineen. Aurinko sentään paistoi, vaikka jokuseen otteeseen taivaalta muutama sadepisarakin tuli.

Itselleni tämä oli vasta kolmas Savihölkkä. Ensimmäiseen savikseen tuli osallistuttua 9 vuotta sitten. Silloin en edellisenä päivänä edes tiennyt osallistuvani ko. tapahtumaan, mutta kisa-aamuna minut saateltiin Tampereella rautatieasemalle ja lyötiin lippu (pelkkä menolippu) kouraan. Junassa sitten pakotettiin pukemaan vaaleanpunainen hiihtotrikoo päälle, samanvärinen uimalakki päähän ja suojalasit silmille. Ja eiku viivalle. Kyseessä oli siis rakkaiden kavereiden polttariyllätys. Silloinkin kisa meni kaikesta huolimatta ihan mukavasti. Suunnattoman alkukirini ansiosta johdin jopa kisaa ensimmäisen kilometrin ajan ja maaliinkin pääsin alle puolessa tunnissa (vajaan 7 km:n lekillä). Tuolloin menoa vähän haittasi juottoasemat, joista ensimmäisellä oli tarjolla olutta ja siiderä. Olut vielä upposi pari kilometrin juoksun jälkeen, mutta myöhemmin tarjottu kossupaukku laittoi jo vähän yskimään ja polttelemaan kurkkua. Kisa oli ikimuistoinen ja todistusaineistoakin tuli, sillä pääsin suorituksellani jopa paikallislehden etusivulle.

Toinen osallistumiseni tähän tapahtumaan oli kaksi vuotta sitten, jolloin sijoituin neljänneksi ajalla 24:35. Tämän vuotinen juoksu piti olla vähän niin kuin valmisteleva harjoitus ensi viikkonlopun puolimaratonille. Sijoitustavoitteita ei juurikaan ollut, mutta ainahan sitä on mukava koittaa pysyä mahdollisimman lähellä kärkeä. Ensimmäinen takaisku sijoituksen suhteen tuli heti paikan päälle saavuttua, sillä Karran Tommihan se siellä verrytteli kentän laidassa. Eli ei ollut siis mitään mahdollisuuksia pysyä kärjen tuntumassa edes vähää aikaa. Sitten näkyi Mahlamäen Jouko, ja lähtöviivalle tuli odotetusti myös Jääskeläisen Jouko. Lähdössä esiteltiin olevan myös Mikko Lahtio, moninkertainen SM-voittaja 800 m:llä. Viivalta löytyi myös maratonin SM-voittaja Vaittisen Marko. Mieleni teki ottaa askel taaksepäin, mutta pidin kuitenkin tossuni tiukasti kalkkiviivassa kiinni Jääskeläisen ja Lahtion välissä.

Alku lähti liikkeelle perinteiseen tapaan, eli porukkaa lappasi ohi ensimmäisillä kymmenillä metreillä oikealta ja vasemmalta. Ensimmäisten satojen metrien jälkeen olinkin varmaan jossain 20. sijan paikkeilla, mutta ensimmäisen kilometrin jälkeen (km aika 3:26) olin jo reilun 10. sijan paikkeilla. Toisen kilometrin aikana ohittelin 4-5 juoksijaa ja sijoitukseni nousi 8.:nneksi. Seuraavat edellä menijät olivat jo n.100 m:n päässä ja sitä porukkaa johti Jääskeläinen, joten siihen vauhtiin oli turha yrittääkkään mukaan, eli sijoituksen suhteen piti vain seurata takaa tulijoita.

Reilun parin kilometrin jälkeen alkoi takaakin puuskutus hiljenemään, joten meno muuttui yksitäiseksi vastatuuleen puskemiseksi. Ja vastatuulta riittikin ihan riittävästi parin kilometrin matkan. Edessä oli tapahtunut sen verran, että Jääskeläisen kyydistä alkoi putoamaan ampumahiihdon SM-mitalleillakin lähivuosina ollut Tapio Pukki. Hänen selkänsä alkoikin lähestymään sitä vauhtia, että vielä oli mahdollisuuksia nostaa sijaa yhdellä pykälällä. Viiden kilometrin paikkeilla pääsinkin hivuttautumaan Tapion rinnalle ja ohi. Mutta samalla hetkellä alkoi taas palleakramppi, enkä päässyt Tapiosta eroon. Onneksi ehdin päästä hänen ohitsee, joten minä pääsin määräämään vauhdin ja vetämään vähän henkeä. Kramppi ei onneksi yltynyt ihan mahdottomaksi ja sainkin pidettyä vauhtia hyvin yllä. Puolitoista kilometriä ennen maalia meinasin vetää yhdessä s-mutkassa toisen mutkan suoraksi ja siinä Tapio pääsikin taas rinnalle, mutta pystyin kiristämään vielä vähän vauhtia ja sain tiputettua hänet kyydistäni. Viimeinenkin kilometri meni yllättävän hyvin, jalat toimivat mainiosti eikä kramppi juurikaan haitannut. Maalissa olin ajassa 24:12 ja sijoitus 7. Tappiota voittaneelle Mahlamäelle 2 min 11 sek, ja parin vuoden takainen aika parani yli kahdella kymmenellä sekunnilla. Ihan OK suoritus.

Maratonarit olivat ehtineet tarpoa jo melkein kaksi tuntia reitillään Jyväsjärveä ympäri, kun me vasta käännyimme autolla Rantaväylältä kohti Jyväskylän Paviljonkin parkkipaikkaa. Vajaan kahden tunnin aikana 600-päinen maratonari joukko oli ehtinyt levittäytymään kolme kertaa Jyväsjärven ympäri kiertävälle reitilleen jo hyvin, eikä mitään suuria ruuhkia reitillä näkynyt.

Parkkeerasimme auton Paviljonkin eteen ja lähdimme välittömästi hakemaan numerolappuja ja jonottamaan ensimmäiselle vessakäynnille. Tuuli oli ilmoittautunut rantaraitin 12 km reitille, mutta minulla oli tarkoitus juosta puolimaraton. Omiin lähtöihimme oli aikaa vielä toista tuntia joten lähdimme seuraamaan maratonin etenemistä ja vetreyttämään parituntisen automatkan puuduttamia jalkojamme. Laskeskelimme, että rauhallisisesti etenevät maratonarit olivat varmaankin toisella kierokksellaan sillä reitin varressa oli maratonareiden 18 km tolppa. Pikaisella päässälaskulla maalissa heidän loppuaikansa tulisi olemaan lähempänä 4,5 tuntia kuin 4 tuntia. Myös maratonareiden 31 km:n tolppa oli vähän matkan päässä ja taas piti alkaa laskeskelemaan, että mikä olisi kärjen loppuaika jos se tuli nyt tälle kohdalle. Päädyimme tulokseen 2:45 joten kyllä kärjen pitäisi pian saapua. Eikä mennytkään kuin hetki kun poliisimoottoripyörä tuli vilkut päällä ohitsemme ja vähän sen jälkeen maratonin kärkijuoksija Pirkka Kirjavainen. Kovin tiukkaa ei kärjessä tuntunut olevan, sillä seuraava maratonari tuli vasta noin minuutin kulutta ja kolmantenakin oleva oli kakkosta melko selvästi perässä. Tummapintaisia juoksijoita ei kärjessä näkynyt ja otaksuimme, että tuskin niitä jäljempänäkään enää tulisi, joten Masai-heimon maratonarit eivät olleet Suomen koleaan syksyyn tarjenneet tulla. Toisin sää oli mitä suosiollisin juoksutapahtumalle. 13 astetta lämmintä, taivas pilvessä ja heikko etelä-tuuli suosi alkusyksyn lauantain juoksuintoilijoita.

Toisen vessakieroksen jälkeen lähdimme lämmittelylenkille kuulostelemaan mikä päivän kunto voisi olla. Verryttely tuntui rennon ja kevyen oloiselta eikä viimeaikojen vaivatkaan tuntuneet kovin paljon kevyessä hölkässä vaivaavan. Valmistautuminen oli siis tainut osua melko hyvin kohdilleen. Perjantaina olin tehnyt 4 km kevyen hölkän johon sisältyi km:n kisavauhtinen veto. Torstaina en ollut juossut ollenkaan, vaan pelkästään käynyt pyörällä töissä. Tiistaina ja keskiviikkona oli ollut ohjelmassa 16 km rennot juoksut. Tankkaus oli enkä mennyt ihan överiksi, sillä maha oli vieläkin melko täyden oloinen, joten jos sitä ei saisi enää tyhjennettyä, niin siitä voisi muodostua kisassa ongelma. Hölkkäsin autolle riisumaan lämmittelyvarusteet pois ja sieltä jonottamaan viimeiselle vessakerralle. Aikaa tosin ei ollut lähtöön enää kuin reilu 15 minuuttia joten kovin pitkään jonoon ei saisi enää törmätä. Samaan aikaan kun Antero “Antza” Mertaranta kuulutti ensimmäisten maratonareiden maaliintuloa minä hölkkäilin kohti sisävessoja. Siellä oli kuitenkin niin kauheat jonot, että päätin mennä jonottamaan lähtöpaikan lähellä oleviin vessoihin. Siellä oli kyllä samanlaiset jonot, mutta siitä olisi vain minuutin matka lähtöviivalle.

Lähtöpaikalle ehdein noin 5 minuuttia ennen starttia. Viimeisestä vessakeikasta ei ollut mitään apua mahan tyhjennykseen joten nähtäväksi jäi miten maha reakoisi. Messukadulle, lähtövaatteen taakse oli ahtautunut n.1400 mies- tai nais-puolimaratonaria. Sain ängettyä itseni aivan eturiviin ja uskoin, etten jäisi sillä paikalla ihan jyrätyksi, sillä olin päättänyt lähteä tavoittelemaan 80 minuutin alitusta ja uskoin, että tuskin kovin montaa kymmentä muuta siihen aikaan yltäisi. Tosin omasta vauhtikestävyyskunnostani en ollut kovin varma, sillä viimeinen puolimaraton oli yli vuoden takaa kesältä ja alkuvuosi oli mennyt juoksun osalta ihan lepäilyksi akillesjännevaivojen vuoksi, joten varmaa ei ollut olisinko päässyt edellisvuoden juoksukuntoon.

Lähtökiihdytyksessä en jäänyt muiden jalkoihin vaikka pari kymmentä kanssakilpailijaa pyyhälsikin ohitseni, yksi nainen siinä mukana. Parin sadan metrin jälkeen käännyimme Messukadulta vasemmalle Satamakadulle. Kuokkalan sillalle tiukahko nousu sisältyi heti ensimmäiselle kilometrille, joten vauhti ei päässyt karkaamaan käsistä heti alussa. Juoksu tuntui rennolta ja sillalle nousukaan ei aiheuttanut sen suurempaa hapotusta jaloissa. Ensimmäinen kilometri taittui sopivaan 3:49 aikaa ja tuohon sisältyi siis n.500 m ylämäkiosuus. Toinen kilometri meni samaa vauhtia ja nyt alkoi jo juoksuasetelmatkin asettua paikoilleen. Pari juoksijaa tuli ohitettua kahden kilometrin tolpan kohdilla, mutta samalla takaa pyyhkäisi ohitseni naisten sarjan kakkosjuoksija Minna Kainlauri. Liimauduin hänen peräänsä sillä hän tuntui menevän juuri sopivaa vauhtia.

Reilun neljän kilometrin jälkeen oli ensimmäinen huoltopiste, mutta sivuutin sen tarjoilut ja jatkoin rentoa juoksuani. Vauhti oli pysynyt aivan tavoitellussa, eikä mitään ongelmia tuntunut olevan. Viiden kilometrin kohdilla käännyimme kohti Rauhalahtea ja siinä samassa tuli ohitettua taas yksi parivaljakkona juossut kaksikko. Ainakin toinen heistä tuntui olevan paikallisia juoksijoita, sillä sen verran kovaa kannustusta hän reitinvarrelta sai. Parivaljakko jäi taakseni, mutta myös minä aloin jäämään pikkuisen Kainlaurin kyydistä. Päätin kuitenkin jatkaa omaa rentoa menoani sillä kilometriajat näyttivät ihan hyviltä eikä ollut mitään järkeä lähteä tässä vaiheessa rynnimään. Eikä siinä sitten mennytkään kuin reilu kilometri kun olin jälleen Minnan peesissä ja matka jatkui taas peräkanaa.

Vähän ennen ensimmäistä juottoa oli maratoonareiden reitti yhtynyt meidän reittiimme ja siitä asti reitillä oli ollut ohiteltavaa. Noin 7 km:n kohdilla kiinitin huomioni yhteen maratonariin. En tiedä oliko hän vasta toisella kierroksella vai oliko matkaa maaliin enää pari kilometriä, mutta juoksu oli jo omituisen vaappuvaa. Asento oli jyrkästi etukenoinen ja jalat vaappuivat holtittomasti, mutta eteenpäin ne kuitenkin vielä veivät. Ohittaessani hänet katsoin minkä näköinen maratoonari oli kyseessä. Silmistä päätellen matkan teko alkoi hänellä todellakin painamaan, ja en ehtinytkään hänen ohitseen kuin jokusen kymmenen metriä kun kuulin takanani omituisen äänen. Kun katsoin taakseni näin äskeisen hoipertelijan makaavan selällään maassa. Onneksi reitin varrella oli katsojia jotka varmaankin hälyttäisivät apua kaverille, joten en kääntynyt itse hätiin. Hieman aikaa asia kyllä päätäni vaivasi, mutta sitten keskityin taas pysymään Minnan vauhdissa.

Kahdeksan kilometrin kohdilla oli tiukka käännös vasempaan. Lähestyimme Kainlaurin kanssa rintarinnan tuota käännöstä. Itse olin sisäkurvin puolella ja päätin ottaa pienen nykäisyn, ettei kurvissa tuli ahdasta. Nykäisy aiheutti kuitenkin sen, että hän ei päässytkään enää imuuni vaan alkoi jäämään vauhdistani metri metriltä. Toinen huoltopiste oli heti kahdeksan kilometrin jälkeen ja siitä yritin napata jo vesimukin. Vauhtia hidastamatta kouraisin mukin pöydältä, mutta kovin isoa tippaa mukin pohjalle ei jäänyt, kun suurin osa vedestä roiskahti yli reunojen. Sain kuitenkin edes vähän suuta kostutettua.

Nyt jouduin siis etenemään yksikseni. Onneksi edessäni, n.100 m päässä näkyi yksi selkä ja vähän sen edellä toinen. Juoksu oli edelleen ihan hyväoloisen tuntuista. Ainut mikä oli hieman alkanut vaivaamaan oli pallea, jossa alkoi taas tuntumaan pientä krampin oiretta. En kuitenkaan antanut sen hidastaa vauhtia, vaan jatkoin samaa menoa juoksuasentoa hieman välillä kyyristäen. Vauhtia ei tosin kyllä uskaltanut nostaakaan tässä vaiheessa.

Vajaan yhdeksän km:n kohdilla minulle huudettiin kokonaissijoitukseni. Olin kuulevinani, että kuudes, mutta sitä en uskonut ja uskoin, että paremminkin se oli 16. Muutaman sadan metrin päästä epäilykseni saivat vahvistusta, sillä jälleen sijoitukseni huudettiin yleisön joukosta ja siinä se oli epäilemäni kuudestoista. Kuudeskin olisi kyllä kelvannut. Nyt reitti kiersi läheltä lähtöpaikkaa Jyväsjärven satamassa ja kannustusta oli taas ihan mukavasti. Sitten reitti suuntasi kohden Mattilanniemeä ja Korkeakoskenlahtea. Kymmenen kilometrin kohdille tuli melko tarkkaan ajassa 38 minuuttia. Eli tämän vuoden paras kympin aikani oli nähnyt päivänvalon.

Heti kymin jälkeen oli edessä seuraava huoltopiste. Jälleen hamusin pöydältä vesimukia ja edellisen huollon kouraisu toistui ja mukin pohjalle jäi taas vain pieni tilkka. Olin saavuttanut jo jonkin verran edellä menevää selkää ja Korkeakoskenlahden käännöksessä olin päässyt jo aivan hänen imuunsa. En jäänyt selkää katselemaan vaan pyyhälsin saman tien ohi tavoitteena muutaman kymmenen metrin päässä oleva seuraava selkä. Tämän toinenkin selkä tuli otettua kiinni ennen kolmentoista kilometrin tolppaa. Nytkin pääsin hyvin ohi, mutta tälläkertaa kaveri jäikin peesiin roikkumaan. Vajaan kilometrin hän kannoillani tuli, mutta yhdessä pienessä nyppylässä hän jäi muutaman metrin ja sen jälkeisessä alamäessä sain jätettyä hänet lopullisesti.

Nyt edessäni ei näkynytkään enää puolimaratonin menijöitä. Pelkästään maratoonin kävelijöitä joiden loppuaika tulisi varmaankin olemaan vajaan viiden tunnin luokkaan. Niistä ei paljon kiriapua saisi. Muutenkin alkoi jo ehkä hieman painamaan ja vatsassakin alkoi olemaan vähän outoja tuntemuksia. Kilometriajat tippuivat hieman 3:50 huonommalle puolelle ja loppuaika alkoi huolestuttamaan. Huolestumistani ei helpottanut yhtään se, että edessä olisi reitin pahin nousu, kipuaminen Äijälänjoen sillalle. Sain kuitenkin puristettua sen verran vauhtia, että kilometriajat eivät kauheasti tippuneet. Äijälänjoen sillalta maaliin olikin jo tuttua reittiä, sillä se oltiin juostu jo ensimmäisellä kierroksella ja tiesin, että se olisi melko tasaista loppuun asti.

17 km kohdalla oli viimeinen huoltopiste ja jälleen lähdin hapuilemaan pöydältä vesimukia. Tälläkertaa tulos oli tähänastisista huonoin, sillä nyt en saanut mukia matkaan ollenkaan ja samalla kertaa kaadoin pöydästä varmaankin kolme neljä muutakin mukia. Ei tuosta tosin suurempaa haittaa ollut. Aloin kiristämään pikkuhiljaa vauhtia, sillä ennätysaikani saavuttamiseksi neljältä viimeiseltä kilometriltä vaadittiin vauhdin paranemista. 80 minuutin alitukseen ei enää käytännössä ollut mahdollisuuksia, mutta omaan ennätykseen niitä vielä oli.

Maaliin saapuvia maratonareita alkoi olemaan reitillä jo melkein haitaksi asti, mutta onneksi ohitukset sujuivat ongelmitta. Oli se itsetuntoa kohottavaa, kun oma vauhtia oli jossain 3:45 paikkeilla ja viimeisiä kilometrejä hölkkäävillä, noin 4.5 tunnin aikaan tulevilla maratonareilla tuplasti hitaampaa. Melkoista pujottelua se paikoin oli. Viimeisen kahden kilometrin alkaessa päätin ottaa kaikki irti. Jos ei koita, niin ei mitään saakkaan. Tiesin, että jos palleakramppi iskisi, niin matkan teko loppuisi  muutaman sadanmetrin varoituksella. Mutta pakko oli koittaa mikäli ennätyksen haluaisi – ja kukapa ei haluaisi.

Viimeinen km tuli tykitettyä minkä kintuista pääsi. Ihmettelin oikein kuinka kevyttä juokseminen loppujen lopuksi onkaan. Jaloissa ei hapota vielä yhtään ja kaikki tuntui olevan kiinni vain hapenotosta. Viimeisen täyden kilmetrin aika oli minun nopein, 3:36. 150 m ennen maalia meni umpeen 80 minuuttia, mutta se oli ollut jo pitkään tiedossa, että siihen aikaan en tulisi yltämään. Samaan aikaan huomasin maaliin virtaavien maratoonareiden keskellä Jämsän Retki-Veikkojen kisapaidan. Muistin nähneeni saman paidan ohittavan minut ensimmäisellä kilometrillä. Paidan kantaja ei ollut kuin pari kymmentä metriä minun edelläni ja oma vauhtini oli huomattavasti kovempi kuin hänen. Mikäli hän ei huomaisi loppukiriäni, niin pääsisin vielä ohitse. 50 m ennen maalia ohitin Retki-Veikkojen juoksijan ja tiesin, ettei hän pysty enää sellaiseen rytminvaihtoon, että pääsisi ohitseni. Yhdellä sekunnilla voitin Jämsäläisen, mutta mikä parasta oma ennätykseni parani reilulla puolella minuutilla ollen nyt 1:20:36.

Vaikka 80 minuuttia ei alittunutkaan, niin olen silti tyytyväinen tulokseeni. Vaikean alkuvuoden jälkeen kun pääsi vielä tekemään uuden ennätyksen, niin se kyllä kelpasi. Vielä kun juoksu kulki koko matkan todella rennon tuntuisesti, eikä akillesjänteet, takareisi eikä mikään muukaan paikka (lukuunottamatta pientä palleakrampin poikasta) vaivannut, niin hyvillä mielin voi suunnata kohti seuraavaa koitosta.

Maalissa