Tämän vuoden Pirkan hiihdossa ei ollut tähtimerkki kohdallaan. Se oli kyllä odotettavissa, sillä hiihtoa edeltävälle yölle ja aamulle oli ennustettu runsaasti uutta lunta, kovan tuulen kera sekä kymmenkunta astetta pakkasta. Ihme ja ikävä kyllä, nuo ennusteet tällä kertaa toteutuivat. Odotettavissa oli siis huonoa luistoa ja pehmeitä latuja. Myös nuo odotukset toteutuivat. Tavoitteeksi hiihdolle tulikin vain läpi pääseminen.
Ensimmäinen vajaa pari kymppinen meni vanhaan tuttuun tapaan. Alkukiihdytyksessä ensin kauhea ryysis, mutta kuuden kilsan kohdalla olevan ensimmäisen pienen ylämäen jälkeen yhtenäinen letka alkoi hajoamaan. Pitkiä letkoja oli kuitenkin aiempia vuosia pidempään, sillä kaikki hiihtivät samaa latua, sillä heikko luisto hiihdetyn ladun ulkopuolella oli sen verran heikko, ettei siellä ollut mitään järkeä hiihtää. Tästä syystä letkoja syntyi, sillä harvalla oli intoa lähteä kuluttamaan voimiaan luistamattomalle ladulle. Myös jokavuotinen selkäkramppi iski taas ensimmäisen juoton paikkeilla, mutta onneksi se helpotti ennen Jämille tuloa.
Jämin jälkeen latu parani selvästi ja meno alkoi maistumaan mukavammalta, eikä keskeyttämisajatukset enää pyörinyt päässä. Pito oli hyvä enkä luistossakaan juuri jäänyt muille, vaikkei se kovin hyvä ollutkaan. Se oli kuitenkin käynyt heti alusta pitäen selväksi, että puolimatkaan en tulisi tänä vuonna ehtimään ennen Puoli-Pirkan hiihtäjien lähtöä, joten pelonsekavin tuntein mietein, mitä siitä seuraisi. Jämiltä lentokentälle eli reissun puoliväliin asti, latu oli moitteettomassa kunnossa (lukuunottamatta paria viimeistä kilometriä, missä lumi oli tuiskannut ladun umpeen ja kaikki olivatkin hiihtäneet latujen välissä).
Puolivälin kohdassa olin ajassa 3:20, eli PP:läiset olivat lähteneet 20 min ennen minun saapumistani lentokentälle. Laskeskelin päässäni kuinka pian ensimmäiset voisivat tulle selkä edellä vastaan ja päädyin pariin kilometria ennen Kyröskosken juottoasemaa. Ja niinhän siinä juuri kävikin. Latu oli muuttunut lentokentän jälkeen jälleen tosi huonokuntoiseksi, kun suuri määrä hiihtäjiä oli niitä kuluttanut. Meno kuitenkin maistui ja voimiakin tuntui olevan vielä ihan hyvin jäljellä. Ainoana ongelma oli kuitenkin ollut jo jonkin aikaan vatsanväänteet, jotka eivät tuntuneet hellittävän millään. Olikohan edellisen päivän tankkaus mennyt vähän överiksi. Vessaan olisi tehnyt mieli pysähtyä, mutta aavistelin, ettei siitä kuitenkaan hyötyä olisi.
Kyröskosken juotosta sitten alkoi ryysis. Jo juotossa oli sellaiset jonot PP:läisiä, että minun piti tyytyä vain mukilliseen kuntojuomaa, ja siitä sitten heti kilometrin kävely(=juoksu)osuudelle. Kävelypätkä oli mustanaan PP:läisiä, joten hölkkäily meni melkoiseksi pujotteluksi. Kaiken lisäksi sukseni siteestä putosi palautuskumi (tai millä nimellä sitä nyt kutsutaankaan). Ilman ko. siteen osaa ei huvittanut hiihtää, joten ei muuta kuin takaisin päin hölkkäilemään. Onneksi eräs hiihtäjä löysi sen, kun olin kyselijöille kertonut mitä oikein maasta tiirailin. Hölkkä jatkui kunnes huomasin, että nyt oli toisestakin suksesta pudonnut sama osa. Onneksi se oli tippunut aivan äsken, joten huomasin sen heti kun käännyin sitä etsimään. Näiden osien etsiskelyyn ja paikalle asenteluun kului kuitenkin jonkin verran “arvokasta” aikaa.
Pahin oli kuitenkin vielä edessä. Sillä ladulle päästyäni PP:läisiä oli reitin ainoalla ladulla jatkuvina letkoina, joten jouduin käyttämään ohituksiin jatkuvasti luistamatonta ladun sivua. Ja tämänhän vei aikaa ja voimia… ja hermoja. Lintuharjun juotolle päästyäni oli ohittanut jo varmaankin useamman sataa PP:läistä, ja se alkoi jo tuntumaan voimissani. Ja kun vatsakin vielä oireili, niin hiihtohuumori alkoi olla tiessään. Lintuharjun jälkeen sama ohittelu jatkui vielä jonkin aikaa, mutta noin 60 km:n kohdalla selät alkoivat vähenemään ja olivat vain yksittäisiä eikä enää pitkiä letkoja.
Rokkakosken juoton jälkeen huomasin, että vatsa ei enää vaivannut ja ladullakin alkoi olla väljempää. Yksi syy tähän väljyyteen oli, että omakin meno alkoi toden teolla hyytymään, joten en saanut enää edellä meneviä kiinni. Rokkakosken nousut hyydyttivät menoa ja voimia entisestään ja GPS:n kilometrilukemat vaihtuivat tuskastuttavan hitaasti. Myös krampit olivat alkaneet vaivaamaan. Varpaat olivat jo kramppaileet pitkään, mutta nyt mukaan oli tullut myös pallea, etureidet ja säären ulkosyrjä. Ennen Julkujärven juottoa, kramppaaviin kohtiin liittyi mukaan myös lonkankoukistaja ja -ojentaja. Koukistajan kramppi oli siitä ikävä, että se kesti yhtäjaksoisesti pari kilometriä ja vei potkusta tehon ja ilon.
Viimeinen kymppi meni kuitenkin yllättävän pirteästi. Latu oli taas parantunut melkoisesti ja lähestyvä maali antoi intoa hiihtoon. Loppukilometeillä tuli vielä muutama selkäkin ohitettua, mutta viimeisessä alamäessä kyllä yksi meni ohikin. Loppuaika 7:01:50 ei kauheasti hymyilytä, etenkin kun viimevuonna aika alkoi 5:lla. Tosin sijoitus oli viime vuotta parempi, 45. neljäkymppisten sarjassa. Yleisessä sarjassa sija olisi ollut vielä pykälää parempi. Tulipahan nyt reissu tehtyä, mutta ei yhtään harmita, että seuraava Pirkan hiihto on vasta vuoden päästä. Mutta eiköhän silloinkin viivalla olla.
