Tiistaina jätimme taaksemme sateisen Kilpisjärven, ja saavuimme sateiseen Norjaan. Majapaikkamme sijaitsi pienessä, vajaan 300 hengen, kylässä Tromsan kunassa. Se sijaitsee noin 14 km linnuntietä Tromsan keskustasta lounaaseen, mutta ajomatkaa kertyy noin 35 km, kiitos pohjois-Norjan vuonojen rikkoman mantereen. Tuohon matkaan sisältyy myös yksi 2,7 km mittainen suhtkoht tuore, lauttayhteyden korvannut, tunneli, joka alittaa Straumsfjorden vuonon. Tunnelimaksu oli periaatteessa 100 kruunua, mutta automaattisen valvonnan vuoksi tunnelin suussa ei ollut rahastajaa. Saa nähdä kolahtaako jossain vaiheessa postilaatikkoon 1000 kruunun lasku tunnelin käytöstä.

Syy Vikraniin saapumiseen oli rastiviikko, MG-2017, jonka Tromsan suunnistusseura järjesti. Olemme olleet samoissa keskiyönauringon kisoissa pari kertaa aiemminkin, 2009 Bodossa ja 2011 vähän samoilla seuduilla kuin nytkin, mutta jokusen kymmenen kilometriä etelämpänä. Mitkään hirmu isot kekkerit nämä eivät ole, ehkä kuutisen sataa kisaajaa, mutta maastot ovat upeat ja järjestelyt toimivat. Koti-ikävää helpottaa suomenkieli, jota kuulee kisakeskuksessa vähän liiankin paljon.

Ensimmäinen kisapäivä, tai itse asiassa kisailta, sillä ensimmäiset lähdöt olivat klo 19, sijaitsi vain noin 13 kilometrin ajomatkan päässä majapaikastamme, Straumsbuktan kylässä. Sää oli mitä komein. Lämpöä oli 9 asteen verran, tuulta ei juurikaan ja aurinko paisteli hienosti vuorten rinteille, joissa korkeimmissa oli vielä reilustikin lunta. Kisakeskuksesta lähtöpaikalle oli matkaa noin kilometrin verran, jonka aikana nousimme hyvän matkaa rinnettä ylös. Onneksi näitä nousumetrejä ei tarvinnut kisassa juosta.

Kartalta voi nostaa esiin neljä eri karttamerkkiä, jotka esiintyivät edukseen. Suo, avotunturi, korkeuskäyrä ja jyrkänne. Suota oli paljon, ne olivat pääosin nopeakulkuisia, märkiä, muttei juurikaan upottavia. Tuntui kuin olisi kostealla pesusienellä juossut. Korkeuskäyrää oli, mutta onneksi suurimmaksi osin alaspäin vievää. Jyrkänteistä voi sanoa sen verran, että niitä olisi voinut olla vähemmänkin.

Kisa lähti käyntiin osaltani ihan mukavasti. Ensimmäisen sadan metrin jälkeen nastarit olivat jo läpi märät, eli soita ja ojia ei tarvinnut enää sen kummemmin kainostella. Kolme ensimmäistä rastia löytyivät ilman isompia ongelmia. Neljännenkään kanssa ei olisi pitänyt olla ongelmia, mutta avotunturin ylitys, ja “tyhjään” ja laajaan takarinteeseen sain tuhlattua melkoisesti aikaa. Onneksi muutakin porukkaa alkoi tulemaan samaan rinteeseen, ja pienellä peesailulla löysin rastini.

Pari seuraavaa menivät taas ihan mallikkaasti, tosin hieman peesiapua taas sain, mutta kartalla kyllä olin ihan itsekin. Sitten tultiin jyrkännealueelle, jonne oli piilotettu kaksi rastia. Jyrkänteen merkkiä ja korkeuskäyrää mahtui alueelle enemmän kuin ylöjärveläisen sietokykyyn meinasi mahtua, ja epätoivo meinasi hiipiä puseroon jo ennen kuin ko. alueelle edes pääsi. Yllättävää kyllä ensimmäinen rasti löytyi suht helposti. Toisen kanssa olikin sitten pyörimistä, mutta saamaa rastia kyllä pyöri puolen tusinaa muutakin suunnistajaa. Muutaman minuutin pähkäilyn jälkeen siirryimme pari korkeuskäyrää alemmas, ja sieltähän se kadonnut puna-valkoinen aarre sitten löytyikin.

Loppuosan rastit löytyivätkin sitten ilman isompia ongelmia. Meno oli vauhdikasta, sillä alamäkeen viettävät pehmeät suot olivan mukavaa juostavaa, eikä tälläisen varovaisen metsäjuoksijankaan tarvinnut vauhdissa kauheasti säästellä. Aikaa 4,7 km rataan sain kulutettua hieman päälle 50 minuuttia, jolla hävisin H40-sarjan voittajalle noin 14 minuuttia. En ollut sarjani viimeinen, mutta huonoin suomalainen kuitenkin, onneksi en kuitenkaan kovin selvästi. Tämä oli myös ensimmäinen henk.koht. kilpailuni, jossa käytin toisessa silmässä piilolinssiä, kartan lukemisen helpottamiseksi. Ihan hyvä ratkaisu, eikä sillä melko huomaamatonta sen käyttö maastossa oli.

Toisen kilpailupäivän kisakeskus oli samassa paikassa kuin ensimmäinenkin. Lähdöt olivat hieman aiemmin kuin edellisenä päivänä, mutta matkaa oli puolestaan enemmän, minulla 8,1 km. Lämpöä oli kymmenisen astetta, suht tyyni ilma, mutta aurinko ei paistanut. Siis melko optimaalinen keli. Edellisenä päivän aurinko oli jopa haitannut näkyvyyttä avotunturissa, mutta nyt sitä ongelmaa ei ollut, vaikka kartassa olikin enemmän avonaista aluetta. Suota ja korkeuskäyrääkin löytyi edelleen ihan kiitettävästi, mutta isoja jyrkännealueita ei tällä kertaa ollut riesanamme.

Ensimmäiselle rastille meinasi tulla kunnon hakeminen, mutta onneksi maltoinen mieleni, enkä lähtenyt sinkoilemaan pitkin rinnettä ja tunturikoivikkoa, vaan sain paikallistettua itseni kartalta. Rastin hakuun ei onneksi mennyt kuin pari minuuttia ylimääräistä. Seuraavat rastivälit olivat suht selkeitä, vaihtia sai pitää, sillä alusta oli juostavaa, vaikka nilkat olivatkin kovilla, kun vinorinnettä piti painella pitkiä matkoja. Suopätkät avotunturissa oli todella mukavaa juostavaa. Näkyvyys oli hyvä ja maaston muodot selkeitä. Muutaman suht onnistuneen huipun kierron pystyin tekemään ja muutenkin rastit löytyivät omasta mielestäni melko mukavasti. Noin 72 minuutin ajallani en ollut edes sarjani huonoin suomalainen, vaikka hävisinkin kärkimiehelle n. 18 minuuttia.

Seuraavaksi oli vuorossa vapaapäivä kisoista, joka tuli käytettyä koirien ulkoiluttamiseen sekä juoksu- ja pyörälenkkiin. Näin tuli varmistettua, ettei kolmantena kisapäivänä olisi ylienerginen tunturiin lähtiessä.

Kolmas kisapäivä olikin sitten vähän kauempana, Tromsan toisella puolella, Skittenelvin kylässä, noin 60 km:n päässä majapaikastamme. Parkkipaikka ja kisakeskus olivat koululla, joten oma tukikohta oli autolla. Matkaa lähtöön oli kaksi kilometriä. Lämpöä oli 16 astetta, oli pilvistä ja tyyntä. Eli jälleen vallan mainio sää eksymiseen. Matkanani oli 4,8 kilometriä soiden peittämällä kartalla.

Tämä osakilpailu oli suht helppo, sillä itsekin suoriuduin siitä 38 minuutissa. Häviten silti kärjelle 11 minuuttia. Pesusienisoita sai loikotella taas ihan hyviä pätkiä, mutta sekaan mahtui myös nopeakulkuista tunturikoivikkoa. Hidasteena matkalla oli jokunen rapsakka nousu, jotka järkevämmällä reitinvalinnalla olisi voinut kyllä välttääkin. Pari kertaa sai ylittää myös vuolaan tunturipuron. Näihin puroihin oli kyllä merkattu ylityspaikat, mutta se ei tarkoittanut siltaa tms., vaan vähän vähemmän vettä ja pienemmän virtauksen. Tossut märkinä siis sai jälleen tulla maaliin.

Neljäs ja viimeinen kisapäivä sijaitsi samassa paikassa kuin kolmaskin. Sää oli samanlainen kuin edellisenäkin päivänä ja lähtökin oli melkein samassa paikassa. Matkaa oli kuitenkin venytetty sarjassani 7,2 kilometriin.

Ensimmäinen rasti jo enteili päivän suoritusta. Hoodeille pääsin mukavasti, mutta sitten alkoikin pyöriminen. Olin satakunta metriä pielessä enkä saanut itseäni mitenkään kartalle. Viimein tajusin lähteä takaisin päin, jolloin näin muitakin suunnistajia, jotka menivät hakemalleni rastille. Kymmenen minuutin pummi ei ole kovin kaukana totuudesta.

Seuraavat neljä rastia löytyivät sitten helposti ja rastiväliaikani olivat ihan kärkipäätä sarjassani. Hieman apuja noilla rasteilla oli, mutta kyllä itsekin olin kartalla ja juoksukin kulki. Sitten tuli yksi heikompi rastiväli vuoroon, ehkä pari-kolme minuuttia pummia, mutta sitten taas kolme hyvää rastia.

Tämän jälkeen tulikin sitten kisa pisin rastiväli, parin kilometrin luokkaa, ja rastiväli joka ns. kaiken muuttaa voi. Lähdin kiertämään korkeimpia huippuja, loikottelin pitkin soito minkä kintuistani pääsin ja sitten hävitin sijaintini kartalta. En saanut itseäni millään kiinni, ja eteeni tuli kuntorata, jonka ei olisi pitänyt tulla vielä vastaan pitkään aikaan. Hyörin ja pyörin, kirosin ja porasin (no en nyt sentään porannut, mutta kirosin sitäkin enemmän) ja laitoin pillit pussiin, kun tajusin olevani puolisen kilometriä vieressä rastista ja maalikin olisi melkein saman matkan päässä. Olkoon.

Kun en ollut ihan varma sijainnistani, niin laitoin kompassiini noinsuunnan maalia kohden ja lähdin hölkkäilemään eteenpäin. Mutta eipä tullut vieläkään sen näköistä maastoa vastaan kuin odotin. Viitisen minuuttia siinä tuli varmaankin käveltyä ja rauhallisesti hölkkäiltyä kun keksein missä olin. Mietin kuumeisesti kumpi olisi nolompaa, keskeyttää vai saada helvetin huono aika kisassa. Joskus olen keskeyttänyt ja melko useasti olen saanut helvetin huonon ajan kisoissa, ja kyllä se keskeyttäminen on jälkeenpäin enemmän harmittanut.

Suunta siis kohti rastia, joka oli noin 400 m päässä suon toisella puollella, jonne oli aikamoinen nouseminen eikä paukutkaan olleet enää kovin kuivat, mutta sinne sitä oli vaan mentävä. Tämän rastin, ja reilun kymmenen minuutin pummin jälkeen oli jäljellä vielä viisi rastia, joista kolmea vielä pummasin ihan liikaa. Ei ollut keskittyminen, motivaatio eikä tossukaan enää iskussa tuossa vaiheessa, joten maaliin tultiin hölkötellen ja sillä “helvetin huonolla ajalla”. Yksi rastiväli voi siis kaiken muuttaa ja viikon pilata. Kovin pian en tuloksia katsonut, mutta en näemmä viimeinen kuitenkaan ollut ko. osakilpailussa, mutta selvästi toiseksi huonoin. Mutta ehjänä, terveenä ja muutaman elämyksen rikkaampana viikko tuli päätettyä.

Tänä vuonna Jukolan ja Venlojen viestiä isännöi Jämsän Retki-Veikot. Kilpailukeskus oli sijoitettu Jämsänkosken Myllymäen alueelle, jossa oli hyvät tilat kilpailun järjestelyille. Autot (ainakin meidän) piti jättää vähän kauemmaksi kisakeskuksesta, mutta non-stop-bussikuljetukset siirsivät kilpailijat autoilta lähelle kilpailukeskusta. Kilpailukeskus tosin ei ollut kovin yhtenäinen, eikä näin mielestäni luonut kovin tiivistä kisatunnelmaa. Toinen asia, jota voisi kritisoida oli opasteiden heikkous. Ainakin alueelle tullessa sai välillä vähän aikaa ihmetellä missä mitäkin on, ja etenkin oman paikan teltta-alueeta löytäminen tuotti vähän vaikeuksia. Muuten järjestely toimivat moitteetta. Ruokapaikkoja oli ripoteltu ympäri kisakeskusta ja ne toimivat hyvin. Myös lähellä sydäntäni olevaa aihetta, vessoja, oli tällä kertaa riittävästi ja joka puolella.

Sää lauantaina, Venlojen viestin aikaan, oli kaikin puolin mainio. Lämpö oli hieman alle kaksikymmentä astetta ja taivas oli puolipilvinen. Aurinko ei siis päässyt porottamaan aluetta kuumaksi, mutta ajoittain tummatkin, taivaalla lipuvat pilvet, pitivät vedet sisällään, eikä kastellut yli kuusitoistatuhatpäistä kilpailijajoukkoa ja varmaankin viiteenkymmeneentuhanteen kohonnutta kokonaiskatsojamäärää. Iltaa kohden lämpötila alkoi laskemaan ja myös navakka tuuli laittoi kaivamaan lisää vaatteita päälle.

Viime vuonna itseltäni jäi viesti väliin, mutta tänä vuonna olin taas metsäänlähtökunnossa. Alastaron reserviläiset olivat kelpuuttaneet minut joukkueeseensa ja osuudeksi oli annettu kolmas, eli ns. pitkä yö. Kaksi vuotta aikaisemmin oli suunnistanut saman osuudet Metso Automationin joukkueessa Virolahdella muutaman minuutin päällä kahden tunnin aikaan. Tämän vuoden aikaa oli tosi vaikea etukäteen ennustaa, sillä suunnistukset olivat jääneet melko vähiin, eikä pitkiä juoksulenkkejä ollut viimeisen vuoden tullut tehtyä ainoatakaan. Onneksi hiihtokausi oli ollut hyvä ja pyöräilyäkin oli jonkin verran alla, joten peruskunto sinänsä piti olla kunnossa. Juoksukunto ja jalkojen kestävyys olivat vain melkoinen arvoitus.

Itse Jukolan viesti alkoi perinteiseen tapaan illalla kello 23, juuri ennen auringon laskua. Sää oli iltaa kohden seljennyt ja yöstä näytti tulevan kirkas. Viestin lähdön jälkeen meni telttaan kokeilemaan, josko saisi nukuttua edes vähäsen, ennen kuin ykkösosuuden viestinviejä tulisi maaliin ja herättäisi minut valmistautumaan omaan osuuteeni.

Kello yksi yöllä kävi käsky nousta ylös. Ulkona oli edelleen melko valoisaa, eikä mäntymetsässä olevalla telta-alueella tarvinnut lamppua liikkumiseen tai vaatteiden vaihtoon. Lämpötila oli laskenut kymmeneen asteeseen, joten aivan mahdottoman kylmä sää ei ollut, mutta sen verran kuitenkin, että päätin laittaa ylimääräisen paidan suunnistuspaidan alle. Päivällä olin ostanut uudet suunnistuskengät, mutta päätin vielä viimeistä kertaa laittaa vanhat kengät jalkaan. Se haudattaisiin sitten kilpailun jälkeen suihkuosaston roskikseen.

Ykkösosuutemme viestinviejä oli edennyt sen verran vikkelästi metsässä, että odotettavissa oli, että pääsisin metsään odotettua aikaisemmin. Tästä syystä kiiruhdin vaatteiden vaihdossa ja suuntasin kohti lähtöaluetta jo puoli kahden jälkeen. Matkalla tarkastin testileimasimella, että toimiiko emit-korttini ja niinhän siinä sitten kävi, että yhden ledinväläyksen se toimi, mutta sitten se pimeni. Samalla kun suuntasin kohti lähtöaluetta, Tuuli lähti hakemaan minulle omaa toimivaa emit-korttiaan. Lähtöalueen sisäänmenossa vielä tarkastin ja totesin toimitsijoidenkin toimesta, että korttini on pimeä, joten jäin odottelemaan Tuulin tuomaa toista korttia. Onneksi mikään kiire ei ollut, sillä kello ei ollut vielä kahtakaan kun pääsin lähtöalueelle sisälle.

Lähtöalueella seurasin kännykästäni, miten toisen osuuden menijä etenee väliaikarasteilla ja sain todeta, että hieman tuli hätäiltyä lähtöön lähdössä, sillä näytti siltä, että saisin tunnin verran värjötellä ennen metsään pääsyä. Hölkkäilyn ja neljän vessakäynnin jälkeen, melko tarkkaan kello 3, sain oman karttani käteen ja pääsin tositoimiin.

Aurinko nousisi vasta puolen tunnin päästä lähdöstäni, mutta sen verran valoisaa jo oli, että en laittanut mukanani olevaa otsalamppua edes päälle metsään lähtiessäni. Heti K-pisteen jälkeen mieleeni palautui taas, että mitä Jukolassa suunnistaminen oli. Eli piti ottaa vain suunta ja seurata oikeaan suuntaa lähtevää uraa. Ensimmäiselle rastilleni oli matkaa puolitoista kilometriä, josta käytännössä vain viimeinen 100 m piti vähän suunnistaa. Muuten sai painaa “kartta rullalla” niin paljon kuin kantti kesti. Tosin heti ensimmäistä rastia pummasin muutaman minuutin verran, mutta onneksi se jäi kisa pahimmaksi hauksi.

Seuraavat rastit alkoivat löytymään sitten jo sujuvammin, kiitos hyvien urien. Edellisiin viesteihin poiketen en joutunut missään vaiheessa mihinkään pitkään letkaan, vaan sain tehdä melko hyvin omaa suunnistustani. Tosin kyllä lähes koko ajan joku eteni kanssani samaa uraa, mutta häiriöksi tai tien tukkeeksi asti heitä ei ollut.

Seuraava pieni haku tuli vasta rastilla 11, mutta tuskin siihenkään minuttia – kahta enempää meni. Hieman liian aikaisin tuli poikettua polulta metsään, mutta virhe tuli havaittua melko pian ja rasti löytyikin edempää ilman suurempaa pyörimistä. Kahdennentoista rastin jälkeen alkoi isommat hajonnat ja siinä olikin seuraavat kuusi rastia tosi pienillä rastiväleillä. Itse löysin nuo rastini ilman mitään ongelmia, mutta muita palloilijoita ja rastinnumeron kyselijöitä metsästä kyllä löytyi.

Myös rastiväli 18-19 oli hieman yli kilometri mittainen, mutta vasta välin 22-23 voi luokitella pitkäksi, sillä se oli lähes kaksikilometriä. Tosin tuollakin välillä toteutui Jukolalle tyypillinen piirre, eli juoksua valmista uraa pitkin, vain kompassista välillä tarkastus, että suunta on todellakin oikea. Tämän vuoden Jukolalle oli tyypillistä, että rastiväleiltä löytyi runsaasti ns. stoppareita ja selviä maaston kohtia. Teitä pitkin ei juurikaan päässyt juoksemaan, mutta niiden yli tuli useaan otteeseen mentyä, joten viimeistään näissä kohdissa pääsi aina kartalle, jos olisi juoksun aikana kartalta itsensä kadottanut. Myös muita helpottavia tekijöitä metsästä löytyi, kuten suuria sähkölinjoja, kielettyjen alueiden merkintöjä ja leveitä (ja mutasia) ojia.

Loppujen rastienkaan kanssa ei ollut ongelmia, vaan ne löytyi oikeastaan ilman mitään ongelmia. Loppua kohden vauhti tuntui vain lisääntyvän, kun alkoi huomaamaan, että kyllä sitä jaksaakin loppuun asti juosta. Ja maalissa hieman harmittikin, ettei ollut uskaltanut juosta metsässä kovempaa, sillä voimia oli vielä hyvin jäljellä, kun ojensin kartan neljännen osuuden viestinviejälle.

Kaikenkaikkiaan osuudellani oli rasteja 31 kappaletta, mittaa oli merkitty olevaksi 14,4 km, mutta kiertojen kanssa GPS:ään matkaa kertyi melko tarkkaan 16 km. Nousumetrejä oli 350. Osuuteeni kulutin järjestäjien mukaan aikaa 2:01:35 ja sijoitukseni osuudellani oli 721/1549. Ja henkilökohtaisesti mikä tärkeintä, paikat pysyivät kunnossa eikä mihinkään paikkaan matkan aikana juurikaan sattunut. Jälleen yksi mukava kokemus takataskussa.

Yön sateet olivat loppuneet aamuun mennessä ja kisan lähtöhetkellä puolen päivän aikaan sää oli vallan mainio. Lämpöä hieman vajaat kaksikymmentä astetta ja aurinkokin paisteli. Reilu kolmesataapäinen joukkio oli kerääntynyt Raseborgin Kisakeskuksen nurmikolle odottamaan lähtöhetkeä.

Tasan kello kaksitoista porukka säntäsi etukäteen tarkkaan suunnitellulle reitilleen. Lähtijöillä oli kaksi eri pääsuuntaa. Toinen pääsuunta oli kohti länttä ja toinen kohti pohjoista asfalttitietä pitkin. Tämä jälkimmäinen suunta oli myös minun ja Tuulin valitsema suunta, joten ensimmäiset kilometrit tuli edettyä tietä pitkin.

Alkuksi tie oli täynnä joukkueita, mutta pikkuhiljaa joukkueista alkoi muodostumaan letka tien reunaan ja kohta kaikki olivat hajaantuneet omille reiteilleen. 8-tunnin sarjalaisilla tuntui olevan kiireempi rastien kimppuun kuin meillä 24-tunnin menijöillä. Suurin osa kävi hakemassa kisakeskuksen lähellä olevan ja tieltä helposti haettavan rastin (22), mutta me päätimme jättää ko. rastin vielä hakematta ja suuntasimme kauempana olevalle rastille (45).

Ensimmäiselle rastille mentäessä piti ensin taivaltaa melkein 4 kilometriä maantietä pitkin, ennen kuin pääsimme tositoimiin metsän puolelle totuttelemaan 1:40 000 mittakaavalla olevaan karttaan. Ensimmäinen metsäosuus sujui ihan mallikkaasti ja rastikin löytyi ilman suurempia ongelmia. Tosin saimme pientä peesiapua rastille mennessä, joten ihan oman työn piikkiin rastin löytymistä ei voinut laittaa.

Seuraavalle rastille (36) pääsikin täysin tietä pitkin. Tuulin melkein tiellä tallaama käärme oli ainoa rastivälin merkittävä tapahtuma. Vaikka tämä oli vasta toinen rasti jonka otimme, aikaa oli mennyt jo reilu tunti, joten ensimmäiset energiatankkauksetkin piti jo suorittaa – geelin muodossa.

Seuraava rasti (31) sijaitsi kahden pienen järven välisellä kannaksella polun varressa, joten tämänkään löytämisessä ei ollut ongelmia. Muutama metsäosuus piti kuitenkin suunnistaa jotta perille vievälle polulle pääsi. Tällä rastivälillä ilmaantui ensimmäiset hirvikärpäset niskaan kutittamaan.

Rastilta jatkui polkuosuus parin kilometrin verran seuraavan rastin (42) suuntaan, joten eteneminen tapahtui pääosin kevyellä hölkällä. Harmikseni sain todeta, että akillesjänne alkoi jo tässä vaiheessa vihoittelemaan, ja pistävä kipu jänteessä hankaloitti juoksemista. Onneksi loppuosuus rastille menossa oli metsäpätkää ja kävellessä ei vielä kipua tuntunut. Rasti löytyi pienen kierron jälkeen järvenrannasta. Tämä rasti oli myös ensimmäinen väliaikarastimme. Kilometrejä oli tullut jokunen suunniteltua enemmän, mutta aikaa oli kulunut sitä vastoin huomattavasti vähemmän.

Koska olimme sen verran paljon edellä aikataulua, niin päätimme käydä hakemassa yhden ylimääräisen rastin (82). Reitin suunnitteluvaiheessa tämä rasti tuntui hankalalta löytää, mutta nyt vielä tarkemmin katsottuna ei se niin paha rasti ollutkaan.

Seuraavalle rastille (77) mentäessä piti ensin mennä pieni metsäosuus, mutta sen jälkeen rastin tuntumaan pääsi teitä pitkin. Tällä kertaa hölkkäkään ei tuntunut kovin pahalta, joten tämä rastiväli sujui kirjaimellisesti melko kivuitta.

Rastille numero 67 oli myös selkeä reitti, teimme pienen tiekierron helpottaaksemme etenemistä. Seuraava rastiväli olikin sitten ensimmäinen joka meni kokonaisuudessaan metsän puolella. Vaikka rastiväli ei kovin pitkä ollut, niin pientä hakemista ennen rastin (92) löytymistä oli. Tämän mittakaavan kartalla avokalliomerkinnät eivät olleet, ainakaan meille, kovin selkeää luettavaa.

Rasti kuitenkin löytyi pienen koukun jälkeen ja tämän jälkeen suuntasimme jälleen kohti tietä jota pitkin pääsikin sitten suoraan seuraavalle rastille. Taivallettavaa oli kuitenkin reilun kolmen kilometrin verran ennen kuin rastille pääsi. Hölkkä oli taas vähän kivuliaampaa, joten loppureissu tulisi olemaan varmaankin melko kivulias. Ennen rastia oli ensimmäinen vesipisteemme, jossa pääsimme täydentämään juomareppujamme. Pidimme n. vartin tauon jonka aikana söimme vähän eväitä ja tapoimme selästä ja paidan sisältä jokusen kymmenen hirvikärpästä. Taas oli mukavampi edetä, ainakin vähän aikaa, kun ei koko aikaa selästä ryöminyt uusi hirvari niskaan kutittamaan. Rasti (24) oli aivan juottoaseman tuntumassa, joten sen löytämisessä ei ollut ongelmia.

Seuraava rasti (93) sijaitsi taas metsätien päässä ja ko. tielle pääsi helposti pienen metsäsiirtymän jälkeen. Seuraavakin rasti (102) oli myös samanlaisen taipaleen päässä. Ensin piti vähän matkaa mennä metsää pitkin ja melkein koko loppumatka olikin sitten tietä tai polkua. Tällä rastivälilä jouduin ensimmäisen kerran ottamaan suunnistustossunkin pois, sillä märässä sukassa alkoi jalkapohja jo polttelemaan. Puhdistin jalan ja tarkastin ettei rakkoa ollut vielä päässyt syntymään. Mutta jalanpohjan punoitus enteili jo sitä, että ensimmäisen rakon paikka oli jo tiedossa.

Seuraavalla rastivälillä olisi ollut parikin mahdollisuutta tehdä pieni metsäoikaisu, mutta päädyimme kuitenkin hölkkäilemään tietä pitkin. Rasti (43) oli polun päässä järven rannalla, joten tällä rastivälillä ei metsän puolelle tarvinnut poiketa.

Seuraava rastiväli alkoi taas metsäosuudella. Suunnistaminen oli kuitenkin helppoa, sillä etenimme järven reunustaa pitkin kohti tietä. Tieltä pitkin sitten pääsikin suoraan rastille (79).

Rastille 74 siirtyminen oli oikeastaan vasta toinen rastiväli jonka jouduimme kulkemaan kokonaisuudessan metsän puolella. Eteneminen oli maastosta johtuen melko verkkaista, mutta myös jalkapojat olivat alkaneet jälleen hiertämään ja se toi omaa varovaisuutta kulkemiseen. Rasti löytyi jälleen ihan mukavasti, vaikka välillä joutuikin vähän päätään raapimaan, että missä kohtaa sitä oikein mennään.

Seuraava rastiväli (32) olisi ollut suorilla reilun kilometrin mittainen, mutta päätimme kuitenkin tehdä jälleen tiekierron joka toi rastivälille lisämatkaa toisen mokoman.

Olimme asettaneet jälleen väliaikapisteen seuraavalle rastille (105). Sinne pääsi taas alkuun tietä pitkin. Rastin sijainnista ja sen pistemäärästä johtuen rastille johti jo pienimuotoinen polku eikä näin ollen metsäosuudellakaan ollut vaikeuksia löytää rastille. Tosin ensi yrittämällä rasti ei löytynytkään niemen kärjestä jossa sen kuvittelimme olevan, vaan niemen vieressä oli pieni saari jonne piti kahla jotta rastin pääsi leimaamaan. Onneksi vettä ei ollut kuin parikymmentä senttiä. Tällä väliaikapisteellä olimme ainoastaan viitisentoista minuuttia jäljessä aikataulustamme joten päätimme jatkaa suunnitellulla reitillä. Kilometrejä tosin oli tullut huomattavasti arvioitua enemmän, joka osittain johtui yhden ylimääräisen rastin hausta, mutta myös mittausvirhettä oli tullut melkoisesti. Onneksi etenemisvauhti oli kuitenkin pysynyt suunniteltua nopeampana.

Kahluuosuuden jälkeen kengät olivat täynnä vettä, eikä se tehnyt kovin hyvää jo valmiiksi hiertyneille jalanpohjille. Olisi ehkä kannattanut riisua kengät ja sukat ennen veteen menoa. Seuraavalle rastille mentäessä alkoi ilta jo hämärtymään ja kartan luku alkoi käydä hieman hankalaksi. Emme kuitenkaan vielä kaivaneet lamppuja esiin vaan tihrustimme karttaa huonossa valossa. Seuraava rasti (72) piti olla suht helpossa paikassa, mutta pimeyden yllättäessä ja avokallioilla sekoillessa pientä epävarmuutta rastin löytymisessä oli.

Enää oli yksi rasti ennen kuin lähdimme tarpomaan kohti kisakeskusta. Suuntasimme ensin kohti tietä, jossa laitoimme pienet led-lamput päähämme, sillä kartan lukeminen ilman niitä ei ollut enää mahdollista. Tuulilla oli myös isompi halogen-lamppu mukana, mutta siihen ei tarvinnut turvautua, sillä seuraavan rastin (29) tuntumaan pääsi teitä pitkin.

Tältä rastila olikin sitten tieyhteys kisakeskukseen, jota lähdimme pimeyden keskellä tuikut päässämme tarpomaan. Matkaa kisakeskukseen oli viitisen kilometriä eikä se kovin vauhdikkaasti sujunut, sillä molemmilla oli jalkapohjat melko hiertyneet ja turvotuksen aiheuttama särky alkoi viedä etenemisintoa. Huilaustauko tulisi juuri sopivaan rakoon.

Kisakeskukseen päästyämme, suuntasimme ensin autolle, jossa suoritimme reppujen juoma- ja ruokatäydennykset. Myös kaikki vaatteet menivät vaihtoon ennen kuin suuntasimme kohti järjestäjien ruokailupaikkaa. Siellä saimme paellaa, sipsejä, leipää ja mehua. Tämän jälkeen menimme telttaan nukkumaan puoleksitoista tunniksi. Jalkojen säryn vuoksi nukkumisesta ei meinannut tulla mitään, mutta sitä jokunen hetki tuli unenkin puolla oltua.

Lepo tekee aina terää, ja teltasta tulikin kömmittyä olosuhteisiin nähden melko pirteänä. Jalkojen särkykin oli kadonnut, mutta jalanpohjan rakot olivat tulleet hyvin esiin, ja niiden puhkaisu olikin seuraava operaatio.

Huoltotoimenpiteiden jälkeen reput selkään, lamput päähän ja kohti uusia rasteja. Aamuyön lenkin alkuun olimme valinneet helppoja raseja. Ensimmäiselle niistä (23) ei tarvinnut kuin tepastella tietä pitkin. Hieman hölkkääkin kokeilimme, eikä se niin kovin hirveältä tuntunutkaan. Uudet kengät eivät painaneet akillesjännettäkään samasta kohtaa joten hölkkäkään ei tehnyt kovin kipeää.

Toinen rasti (37) oli myös helppo, sillä sinne pääsi alkuun tietä pitkin ja loppumatkan uraa pitkin jonka olivat alkukisan menijät tallanneet.

Seuraavallekkaan rastille (55) ei ollut matkaa kuin n.700 m, mutta olikin sitten kokonaisuudessaan metsäpätkää. Yösuunnistus kun ei ole niitä vahvimpia taitoja, niin melko verkkaista vauhtia pilkkopimeässä metsässä tuli edettyä otsalampun varassa. Rasti oli kulkusuuntaan nähden poikittain edessä olevan tien päässä. Pelkona oli, että menemme tien pään ohi, jonka jälkeen kartalta itsensä löytäminen olisi melko hankalaa. Kaarsimme siis varmuuden vuoksi reilusti tien suuntaisesti, jotta varmasti osuisimme tielle. Tielle päästyämme totesimme, että varmistusta oli tullut otettua ainakin riittävästi, sillä tietä piti kävellä vielä melkein puoli kilometriä jotta rasti löytyi tien päästä.

Seuraavallekin rastille (38) pääsi lähes täysin tietä pitkin, mutta lopussa piti muutama sata metriä mennä metsän puolelle, joka ei tuottanut tällä kertaa ongelmia.

Pientä pyörimistä sen sijaan aiheutti seuraava rasti (33). Avokalliot tuottivat pientä pään vaivaa ja hieman mielipide-erojakin alkoi tulla nykyisestä sijainnistamme. Tuulin arvio piti paikkansa ja näin reissun viimeinen pimeän osuuden rastikin tuli löydettyä.

Pahin pimeys alkoi pikkuhiljaa väistymään seuraavalla n.1.5 kilometrin tieosuudella. Taivaanrannassa alkoi näkymään jo pientä valoa ja puutkin alkoivat erottumaan metsässä. Tällä vajaan viiden kilometrin rastivälillä aamu valkeni sitten kokonaan ja ennen kuin rasti (28) tuli löydettyä, lamput oli saanut sammuttaa.

Seuraava rastiväli ei ollut kuin puolentoista kilometrin luokkaa. Ja vaikka rastikin (85) löytyi yllättävänkin helposti, niin rastiväli oli melko hidas. Aluksi jouduimme ylittämään suurehkon hakkuuaukon joka oli melko hankalasti kuljettavaa. Tämän jälkeen jouduimme melkoiseen kivikkoon, jossa piti olla tarkkana, ettei väsyneillä jaloilla edetessä kolhinut itseään. Vielä pieni epävarmuus sijainnista hidasti etenemistä.

Rastista selvittyämme edessä oli vähän matkan päässä päivän ensimmäinen ja ainoa tankkauspiste. Täytimme tankkapisteellä juomapussit, vaikka se olikin melko turhaa, sillä aamun aikana juomaa oli kulunut huolestuttavan vähän. Muutenkin juomaa olisi ollut pitänyt juoda huomattavasti enemmän, sillä ensimmäisen päivän 11 tunnin etenemisen aikana meillä oli molemmilta mennyt vain kolmisen litraa juotavaa.

Tankkauspiste oli myös aamun ainoa väliaikapisteemme, jossa päätimme miten matkan tekemistä edetään. Olimme hyvin aikataulussa ja suunnitellut rastit voitaisiin huoletta hakea. Ylimääräisiä ei kuitenkaan uskallettu ottaa ohjelmaan lisää mukaan, sillä jalkojen kestokyvystä loppuun asti ei ollut tietoa. Jalkojen hiertymät ja särky olivat joka tapauksessa jälleen palanneet etenemiseen mukaan.

Ensimmäinen loppumatkan rasteista (57) oli melko lähellä tankkaupistetta, eikä sen kanssa ollut näin valoisan aikaan ongelmia. Nyt alkoi jo taas näkymään pitkästä aikaa muitakin joukkueita metsässä. Kovin pirteää porukkaa ei vastaan tullut, ja näytti niitä jalkaongelmia olevan muillakin.

Seuraava rastiväli sisälsi sekä metsäpätkää että maantieosuutta. Loppumatkan rastit näyttivät olevan melko selkeissä paikoissa, eikä tämäkään rasti (104) tuottanut ongelmia. Hölkkähaluat olivat jo melko kadoksissa ja tieosuudet tulikin pääosin vain klampsittua eteenpäin.

Seuraava rastiväli alkoi taas tieosuudella, mutta viimeinen puolisen kilometriä mentiin jälleen metsän puolella – tai paremminkin suon puolella. Jälleen tuli tossut uitettua oikein perusteellisesti suossa, ja kun rastiakin (34) sai pikkuisen hakea, niin kuvitelma helposta loppuosuudesta olikin vain toivetta.

Kaksi seuraavaa rastia (94 ja 65) olivatkin sitten helppoja löytää, mutta näiden jälkeen alkoikin sitten tuskainen loppumatka kohti maalia. Haimme vielä yhden rastin (22), sen jonka suuri osa muista joukkueista haki ensimmäisenä, läheltä kisakeskusta, mutta muuten etenimme viimeiset kuusi kilometriä asvalttitien reunaa pitkin kohti maalia. Välillä yritimme jopa hölkätä jotta matka taittuisi nopeammin, mutta melkoinen “via dolorosa” se oli. Jalkojen särky ja hiertymät olivat sitä luokkaa, ettei yhtään harmittanut että tulimme maaliin puolitoista tuntia etuajassa, vaikka siinä ajassa olisi ehtinyt matkalla hakemaan muutaman lisärastin. Yhtään lisäaskelta ei kuitenkaan tehnyt mieli enää ottaa.

Maaliin päästyämme pisteitä oli kertynyt 166, jolla sijoituimme sarjassamme 7. Kokonaissijoitus oli 34/80. Voittajiksi tässäkin kisassa pääsee kun oikein hakemalla hakee, sillä olimme sekasarjassa parhaita suomalaisia alle veteraani-iän sarjassa. Voitto tuli siis kotiin, ainakin itsestä – ainakin juuri ja juuri.

Seuraavan vuoden kisaan ei tehnyt mieli aivan heti ilmoittautua, mutta parin päivän päästä sitäkin alettiin jo suunnittelemaan ja uutta taktiikkaa miettimään.

Skotlannin rastiviikko järjestettiin tällä kertaa länsirannikolla Obanin ympäristössä. Kuusi kisapäivää oli mahdutettu viikkoon, joten ohjelmaa oli tiedossa. Vuoden verran oli tullut lueskeltua järjestäjien FaceBook tiedotuksia, mutta 31.7. pääsi sitten itsekin paikan päälle tutustumaan sikäläisiin suunnistumaastoihin ja -järjestelyihin.

Järestelyjen taso yllätti positiivisesti – kaikki toimi vähintäänkin yhtä hyvin kuin Suomenkin rastiviikoilla. Laatu näkyi jo heti ennen kisaa saaduissa materiaaleissa. Kunkin päivän opastukset ja järjestelyselostukset oli kerrottu perinpohjin, joten jos vain jaksoi ne lukea, niin mikään ei pitänyt jäädä epäselväksi. Jokaisena päivänä parkkipaikalle ajaessa jaettiin vielä autoihin erillinen lappu jossa oli kaikki tiedot päivän kisasta ja mahdolliset muutokset järjestelyistä. Parkkipaikan nuolenkantajat opastivat näyttävästi autot paikoilleen, ja kisakeskukset olivat muutenkin selkeät ja kompaktit. Vessoja oli riittävästi, joten kovin pitkiä jonoja ei päässyt syntymään ja paperiakin riitti.

Ensimmäinen suunnistuspäivä oli pilvinen ja harmaa, lämpöä oli kuutisentoista astetta ja lähtöhetkellä vettä suhjutti pikkuisen taivaalta, ei kuitenkaan niin paljon, että se olisi kunnolla edes kastellut. Kisakeskus sijaitsi vähän Obanin keskustan pohjoispuolella ja reitti oli Dunollie & Dunstaffnage -kartalla. Reitin pituus oli 4.9 km, jolle lähdettiin meren rannalta hiekka-beacheltä. Rasteja oli 12 kpl.

Ensimmäisen päivän lähtö

Ensimmäisen päivän kisakeskus

 Alkumatka meni kartan värityksen sopeutumiseen. Tummemma keltainen oli hyvää juostavaa niittyä, kun taas vaaleemman keltainen saattoi olla alustaltaan mitä vaan, mutta yleensä se oli hankalakulkuista mättäistä heinikkoa tai saniaista joka saattoi ulottua pään yläpuolelle. Tumman vihreästä ei kannattanut edes miettiä menevänsä läpi, sillä se oli jotain tosi tieheää koivikkoa tai sitten katajan tyyppistä pensaikkoa josta ei olisi edes päässyt läpi. Kartalle mahtui myös paljon aitoja. Joko kivisiä tai piikkilankaisia.

Pahimmat virheet kasaantui reitin alkurasteille, mutta mitään suurta eksymistä ei päässyt tulemaan. Yhdellä rastilla tosin tuli juostua niittyä ristiin rastiin yrittäen paikallistaa minkä puskan juurella sitä ollaan. Loppu menikin sitten jo paremmin eikä mitään isompaa etsimistä tullut eteen. Suurin murhe oli akillesjänne, joka ei juurikaan antanut juosta, vaan eteneminen ole melkoista nilkutusta. Päivän sijoitus oli 9/27.

Toinen päivä oli Ardenaskie:n kartalla. Sää oli edellispäivän kaltainen, lämpöä oli saman verran ja taivaalta tuli välillä pientä tihkusadetta. Reitin pituus pituus oli 5.1 km ja rasteja 16 kpl.

Toisen päivän kisakeskuksesta

Maasto oli ensimmäistä päivää hitaampikulkuisempaa, sillä aluskasvillisuutta oli paljon ja sen korkeus oli taas paikoin miehenmittaista. Hyvää juostavaa ei reitin alkupuoliskolla ollut lainkaan ja loppuosallakin vain paikoin. Päivän reitillä päästiin jo kunnon metsänkin puolelle, kun lopussa reitti kulki muutaman sadan metrin matkan tiheän kuusikon läpi.

Päivän alku lähti sujumaan heikosti ja jatkui vielä surkeemmin. Ensimmäisen neljän rastin aikana pummia oli tullut jo melkein 20 minuuttia. Tämän jälkeen tuli muutama parempi rastiväli, mutta sitten taas pari todella heikkoa. Viimeiset 7 rastia sitten sujuivat taas ihan hyvin, mutta alkumatkan katastrofeja ne eivät pystynyneet hyvittämään. Päivän sijoitus oli 18/25.

Kolmannen päivän parkkipaikka oli samassa paikassa kuin toisenkin, mutta kisakeskus oli siirretty kilometrin verran toiseen paikkaan. Tällä kertaa ilma oli vähän selkeämpi, eikä välitöntä sateen uhkaa ollut ilmassa. Lämpöä oli 19 astetta. Kartta oli Creag Mhic Chailein, reitin pituus 5.6 km ja rasteja 13 kpl.

Matka kolmannen päivän kisakeskukseen

Kolmannen päivän kisakeskus

Päivän maasto oli vaihtelemaa ja paikoin pitkiä pätkiä hyvääkin juostavaa. Paikoin oli paljon soita ja välillä taas kunnon korkeuseroja. Reitin loppupuolella päästiin taas juoksemaan vähäksi aikaa komeaan kuusimetsikköön.

Tällä kertaa suunnistus sujui mallikkaasti. Yksi pieni haku oli kolmanneksi viimeisellä rastilla, muttei siinäkään tuhlautunut aikaa kuin reilun minuutin verran. Näin hyvää suunnistusta en muista tehneenikään pitkään aikaan. Eikä nykyisellä nilkutuskunnolla juuri nopeampaan suoritukseen olisi pystynytkään. Sijoitus oli 4/28.

Löytämisen iloa kolmantena päivänä

Kolmen kisapäivän jälkeen oli vuorossa vapaapäivä. Se olikin mukavan lämmin ja aurinkoinen. Mutta neljännen kisapäivän aamuna tuli taivaalta ämmiä äkeet selässä, ja suunnistusäästä näytti tulevan todella kostea. Onneksi lähtöön mennessä sade rauhottui ja vähän lähdön jälkeen se lakkasi kokonaan. Lämpöä oli 17 astetta, joten kylmä ei päässyt sateesta huolimatta tulemaan. Torinturk:n kartalla oli 18 rastia ja matkana oli 6.3 km.

Tälläkään kertaa ei päästy kunnon metsään, vaan reitti kulki pääosin avonaisilla nummilla. Korkeuseroja oli paljon ja alusta oli raskaskulkuista ollen joko soista tai mättäistä heinikkoa. Vain paikoin pääsi juoksemaan sydämmensä kyllyydestä; tai paremminkin sen mitä akillesjänne antoi myöden.

Neljäskin päivä sujui melko hyvin eikä mitään suurta, toisen päivän kaltaista, pummia tullut. Muutama parin minuutin haku tuli, ja pari heikompaa reitinvalintaa, mutta muuten suunnistus sujui ihan mukavasti. Päivän sijoitus oli 4/27.

Viides kisapäivä sijaitsi jälleen lähempänä Obanin keskustaa eräässä niemen kärjessä. Sää ei poikennut edellisistä päivistä. Sadekuuroja tuli silloin tällöin ja lämpötila oli 18 asteen luokkaa. Loch Nell & Shenavallie -kartalla oli 16 rastia ja reitillä pituutta 5.5 km.

Alusta oli kisaviikon märin ja mutaisin. Märkiä soita ylitettiin ristiin rastiin ja ne kohdat joissa pääsi juoksemaan karja-aitauksessa, niin siellä mutaa oli paikoin puoleen sääreen asti. Myös muutama miehenkorkuinen saniaisviidakkokin tuli jälleen läpäistyä.

Muutamaa pientä koukkausta lukuunottamatta päivä oli lähes täydellinen. Vielä jaksoi juosta ihan hyvin, vaikka alusta oli todella pehmeä, märkä ja mutainen. Sijoituskin oli tähänastisista paras 3/25. Kokonaissijoitus, joka lasketaan neljästä parhaasta tuloksesta, nousikin nyt neljänneksi. Tosin kärkikolmikko oli jo sen verran karussa, ettei niitä voinut enää saada kiinni.

Kuudes päivä poikkesi kaikin puolin edellisistä. Ensinnäkin sää oli poutainen ja taivas puolipilvessa. Lämpöä oli lähes 20 astetta, joten paras suunnistussää koko viikkoon. Lähtöpaikalle oli matkaa 2 km ja jälkimmäisellä kilometrillä oli nousua lähes 200 m, joten alkulämmöt sai helposti päälle ilman juoksuakin. Kartta oli Ardchattan ja reitilläni oli 11 rastia ja pituutta 5.7 km.

Viimeisen päivän kisakeskusmaisemia

Myös maasto poikkesi edellisistä päivistä täysin, sillä kisa käytiin avonaisella vuorella jossa riitti niin korkeuseroja, notkoja, kumpareita ja puroja. Ainoastaan reitin loppuosasta löytyi vähän “saniaisvihreetä”, mutta muuten kartan väritys oli keltainen. Alusta oli tällä kertaa melko nopeakulkuinen (jos jaksoi vaan juosta).

Alun kolme ensimmäistä rastia löytyi mallikkaasti, mutta neljännelle mennessä kumpareet ja nenät menivät sekaisin ja hakua tuli varmaankin viiden minuutin verran. Rastiväli 5-6 oli pituudeltaan reilun puolitoista kilometriä ja otin siinä tietoisen riskin lähtemällä juoksemaan pelkällä kompassisuunnalla sen tarkemmin rastivälillä olevia miljoonia koukeroita lukematta. Rastin takana oli stopparina lammasaita joten jos sinne asti päädyn, niin tiedän ainakin missä olen. Vähäisestä karttaluvusta huolimatta pysyin melko hyvin kartalla, mutta aloin kuitenkin etsimään rastia liian aikaisin ja ylimääräistä pyörimistä tuli jälleen viiden minuutin verran ennenkuin rasti löytyi. Myös seuraavaa rastia tuli etsittyä muutama ylimääräinen minuutti, mutta sitten loppu sujui taas suht hyvin. Päivän sijoitus oli 7/21.

Kisan kokonaissijoitus, kun neljän parhaan päivän sijoitukset lasekettin yhteen, oli 4/32. Kolme ensimmäistä olivat suvereeneja, joten siihen joukkoon ei ollut mitään mahdollisuuksia. Hirveän kova ja laaja taso ei tuntunut meidän M35 lyhyt -sarjassa olevan, sillä näillä suunnistuksillä ei Suomessa olisi päässyt lähellekkään kärkeä, vaikka suunnistus suht mukavasti sujuikin. Tyytyväinen tulokseen kuitenkin olen, sillä alkuun tuntui, ettei “metsään” välttämättä pääsisi ollenkaan kun jalkavaivat haittasi sen verran menoa.

Aurinkoiseen Malangen Bryggeriin saavuimme tiistaina suoraan Kilpisjärveltä. Majapaikkana meillä oli Malangenin vuonon rannalla olevassa mökkikylässä, missä lumihuippuiset vuoret komistuttivat vuonon takaista maisemaa.

Ensimmäisen (kuten myös 2.:n ja 4.:n) kisapäivän kilpailukeskus sijaitsi Kjerkevikissä. Matkaa kisakeskukseen olisi ollut linnuntietä vain n. parin kilometrin verran, mutta välissä ollut vuono esti suoran kulun ja vuonon kiertoon kului aikaa reilu puoli tuntia ja matkaa kertyi päälle 30 km.

Ensimmäisen päivin lähtöni oli klo 18:25 ja päivällä ollut hieno aurinkoinen keli oli muuttunut vesisateeksi. Onneksi sade rauhottui ja loppuikin tyystin lähtöpaikalle pääsyyn mennessä. Lähtöpaikalle pääsy oli jo melkoinen ponnistus sinänsä, sillä nousumetrejä kertyi siinäkin jo hulppea määrä, ja sateen viilentämä kroppa saikin hyvän alkulämmön ennen starttia. Sen verran korkealle noustiin, että lähtöpaikalta näkyi vuonon toisella puolella sijaitseva majapaikkamme.

Lähtörutiinit Norjassa näyttivät poikkeavan jonkin verran tutuista suomalaisista vastaavista. Kolmen minuutin karsinassa järjestäjät tarkastivat onko oikea mies oikeassa paikassa. Kahden minuutin karsinassa oli tarjolla rastimääritteet. Minuutin karsina ei poikennut suomalaisesta, sillä siinä jännitys ei poikennut kotimaisesta tärinästä laisinkaan. Lähtöpiippauksen jälkeen napattiin kartta korista ja nollattiin emitti.

Ensimmäinen kisa oli ns. metsäosakilpailu ja matkaa sarjassani oli 7.7 km. Rasteja oli vain 9 kappaletta, joten pitkiä rastivälejä oli tiedossa. Kisa ei lähtenyt liikkeelle kovin mallikkaasti, sillä heti ensimmäiselle rastille tein varmaankin n.7 minuutin haun, eikä maasto tuntunut muutenkaan kovin tutulta hämäläiseltä ryteiköltä. Alusta oli tosi hyvä juosta (jos vain kovilta korkeuseroilta jaksoi) ja jopa minä pystyin vauhdissa lukemaan karttaa, sillä ei tarvinnut koko ajan pelätä, että jalka osuisi johonkin karahkaan ja olisin nenälläni turpeessa.

Toinen rasti löytyi jo vähän jouhevammin ja pikku hiljaa karttaan ja maastoon alkoi pääsemään sinuiksi. Peukalo alkoi vähitellen pysymään jatkuvasti eteen tulevien soiden ja kumpareiden ja nenien tahdissa.

Lampaiden kellojen kilkatus kuului vähän väliä jossain etäällä, mutta kertaakaan en laumaan törmännyt, vaikka muutaman kerran aitaus pitikin ylittää. Maasto oli sateen jälkeen märkää ja kun soita oli muutenkin paljon, niin melko uitettu olo välilä oli. Onneksi tiheiköt puuttuivat lähes kokonaan reitiltä joten puista ei kauheasti vettä niskaan tullut.

Muutamalla loppupään rastilla oli hieman hakua ilmassa, mutta suhteellisen mukavasti lippu kuitenkin löytyi. Etenkin pisimmästä, n.2.5 km rastivälistä olen erittäin tyytyväinen, sillä tossu tuntui etenevän ihan kiitettävästi ja rastillekin tulin kuin telkkä pönttöön (vai miten se sanonta nyt menikään). Meikäläisen vauhti on tietenkin suhteellista, sillä oma tuntuma ja tulosluettelo kertoma ihan omaa tarinaansa. No, enpä ollut ainakaan viimeinen – tänään.

Toinen osakilpailu oli teemaltaa tunturi. Lähtöpaikka oli sama kuin ensimmäisenäkin ja kelikin vähän vastasi edellistä päivää. Sadetta oli ollut juuri kisan alla ja lämpöä oli hieman päälle kymmenen astetta. Tämä oli myös ns. iltakisa, sillä lähtöaikani oli 20:17, ja kun matkaa oli edessä 9 km ja rasteja 16, niin ilta olisi jo melko pitkällä kun maalileimaus tulisi tehtyä. Onneksi pimeydestä ei tarvinnut olla huolissaan näillä leveysasteilla vaikka taivas olikin pilvessä.

K-piste oli samassa paikassa kuin edellisenäkin päivänä, mutta suunta ensimmäiselle rastille oli 90 astetta toiseen suuntaan – ylöspäin. Ensimmäinen rasti oli tällä kertaa suht. lähellä, mutta kyllä sillekin piti tehdä perinteinen hermopummi. Tosin ei niin mahtavaa kuin edellisenä päivänä.

Sitten suunnistus alkoi taas sujumaan paremmin, ja soiden lukeminen kartalta sujui ihan mukavasti. Välilä pääsi kiipeämään rinteitä ylös nelivedolla ja välillä olisi persuuksissakin pitänyt olla nasta, kun tultiin niin jyrkkiä rinteitä alas, ettei meinannut saada persliusun vauhti pysähtymään laisinkaan.

Loppupuolen rasteilla tuli tupeksittua pari hyvin alkanutta rastiväliä, kun itseluottamus petti ja aloin seurailemaan toisten menoa. Ja siitähän ei koskaan hyvää seuraa. Maaliin tultiin taas sijoilla jotain, mutta kyllä jokunen sentään taas jälkeenkin jäi.

Kolmas kisapäivä olikin Tromsan saarella, kisakeskuksena Tromsa-halli. Lähtöaikani oli vasta 18:29, mutta lähdimme jo aamupäivästä ajelemaan ja pyörimään Tromsan keskustaan. Ilta tulikin sitten pyörittyä Tromsan mettikössä. Kyseinen  kisa oli teemalla kaupunkiosakilpailu, mutta kaupunkiosakilpailua siitä ei tehnyt muu kuin kaupungin läheisyys.

Vihreitä arvoja tässä osakilpailussa oli painotettu huolella – ainakin kartan värityksessä. Lähes koko suunnistusalue oli joko vihreää tai tumman vihreää. Ja kun 4.5 km radalle oli ahdettu 19 rastia, niin sen tiesi jo alussa mitä tuleman piti. Sitä alkoi kaipaan jo jopa Tampereen ryteköitä tai Nokian kivikoita.

En nyt osaa sanoa löysinkö yhtään rastia heti ensi yrittämällä, telkkä sai tällä kertaa etsiä pönttöään oikein huolella. Viimeinen rasti taisi olla poikkeus. Mutta kun se oli loppuviitoituiksen alussa polkujen risteyksessä, niin en oikein tiedä voiko sen löytämistä pitää niin kovin suurena saavutuksena.

En nyt osaa sanoa sitäkään, että oliko tuo edes hauskaa. Hikeä ei tullut kuin tuskahien merkeissä, sillä kartaa piti pysähtyä lukemaan kymmenen metrin välein eikä sykettä saanut päälle ollenkaan. Toisaalta vaikka mikään rasti ei ihan kunnolla löytynyt, niin eipä mitään jättisuurta eksymistäkään päässyt tulemaan. Yhdellä rastivälillä jouduin palaamaan polkuviidakossa takaisinpäin ja ottamaan uudelleen vauhtia, mutta muuten meno oli pääasiassa eteenpäin – joskin hapuillen.

Neljäs ja viimeinen osakilpailu oli teemaltaan vuono. Tämän kisan lähtö olikin jo päivällä klo 15:10. Matkaa oli kartaan merkattu 7.4 km ja rasteja 17 kappaletta. Tälle päivälle järjestäjät olivat keksineet uuden lähtöpaikan, mutta säätä he eivät olleet suostuneet vaihtamaan. Vaikka aamu oli ollut lämpimän aurinkoinen, niin lähtöhetkellä alkoi taivaalta taas tiputtelemaan vettä. Viimeisillä rasteillä vettä satoi jo sen verran, että kastunut olisi jos olisi ollut kuivaa yllä, mutta sitä ei ollut.

Ensimmäinen rasti näytti tällä kertaa helpolta, mutta mitäpä sitä vanhoja tapoja vaihtamaan. Pummi alkuun pitää mielen kirkkaana loppumatkalla. Onneksi takaa lähtenyt kisakumppani huikkasi oma-aloittesesti rastille, joten kovin isoa koukkua ei tästä syntynyt. Kakkosella pystyin laittamaan hyvän kiertoon, kun näytin yhdelle saksalaiselle vanhukselle sijainnin.

Viidennelle rastille tuli sitten tehtyä päivän pahin. Jo matkalla sinne ounastelin, että nyt voi mennä pieleen ja pahasti, sillä tyhjä takarinne pitkän välin päätteeksi ei kuulu minun suurinpiin vahvuuksiini. Tuli sitten mentyä ohi ja yli oikein isolla jalalla, ja piti ottaa hattu käteen ja kysyä nöyrästi sijaintia.

Seuraavillakaan rasteilla ei tullut ihan telkkämäinen olo, mutta puu sentään oli yleensä oikea, vaikkei ihan pönttöön suoraan kopsahtanutkaan. Sijoitus oli jälleen perästäpäin luettuna ihan kohtalainenvaikka en ihan kärkikolmikkoon mahtunutkaan.

Oli kyllä ihan hieno neljän päivän rupeama. Maisemat ja maastot olivat komeita (lukuunottamatta kolmatta päivää) ja sopivan erilaisia hämeeseen verrattuna. Kelit olisivat saaneet olla suunnistuksen aikanakin paremmat, että olisi edes kerran nähnyt aurinkoa samalla kun pinkoi pitkin paljakkaa. Iltapäiväsateet taitavat olla melko yleisiä täällä päin kalottia.

Toinen positiivinen asia oli se, että polvi ja akillesjänne suostuivat jotenkin kestämään tällaisen rupeaman, vaikkei ne kovin tyytyväisiä maaliintulohetkellä olleetkaan.

Jukolan alusviikko meni pääasiassa lepäillessä. Polvivaiva äityi alkuviikosta niin kovaksi, ettei se tiistaina antanut juosta askeltakaan. Viikko siis kuluikin  seurustellessa Burana-paketin ja jääpussin kanssa. Loppuviikkoa kohden polvi alkoi olemaan jo lähes kivuton ja portaitakin uskalsi kävellä normaaliin tahtiin eikä Jukolassa polvi vaivannut enää yhtään. Torstaina kävin harmikseni tekemässä salitreenin ja siellä sain sitten tietenkin selkäni kipeäksi. Se vaiva ei hellittänytkään sitten viikonlopunkaan aikana, vaan oli jäykisteli ja alkoi särkemään jos joutui vähänkin pitempään seisoskelemaan. Onneksi selkävaivakaan ei haitannut suunnistamista lainkaan, vaan tuntui vain vertyvän juoksemisesta. Ainoa mikä metsässä alkoi vaivaamaan oli iänikuinen akillesjänne.

Sateiseen Virolahteen saavuimme jo hyvissä ajoin lauantaina puolen päivän jälkeen. Venlat joutuivat osittain suunnistamaan sateisessa säässä, mutta kun Jukolan viesti alkoi lähenemään, niin sääkin alkoi kirkastumaan ja taivas selkenemään. Joukkueemme kahdella ensimmäisellä osuudella oli tulessa sen verran kovat suunnistajat, että se tiesi sitä, että minä joutuisin kolmannella osuudella oikeasti pimeään metsään. Joukkueemme molempien ensimmäisten suunnistajien oma aikatauluarvaus osui melko hyvin kohdilleen, sillä minun arvioitu metsään lähtö aika ei viivästynyt arvioidusta klo kahdesta kuin pari kymmentä minuuttia.

Tunnin nukkumisen jälkeen avausosuutemme suunnistaja kävi herättämässä minut. Taivas näytti olevan lähes pilvetön ja pimeys ulkona ei ollutkaan niin paha kuin mitä pelkäsin. Teltassakin pystyi vaihtamaan suunnistuskamat päälle hyvin ilman taskulampun apua.

Lampun sain kytkeä päälle n. klo 2:20, kun viestintuojamme läimäytti kartan käteeni ja säntäsin kohti K-pistettä. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun suunnistin pimeällä, sillä vaikka Mikkelissä suunnistin saman osuuden, niin siellä oli matkaan lähtiessäni jo huomattavasti valoisampaa. Nyt joutui oikeasti käyttämään metsän puolella lamppua, että näki mihin astui. Aukeilla paikoilla näki kyllä suht hyvin, mutta metsän puolella lamppua tarvittiin.

Heti ensimmäiselle rastille oli matkaa yli puolitoista kilometriä, mutta rastin läheisyyteen pääsi hyvin tietä pitkin juosten, joten ensimmäinen rasti ei tuottanut ongelmia. Rastipukissa oli myös kiinni heijastin joka helpotti rastin löytämistä pimeässä, ja tämä ensimmäinen rasti näkyikin jo melko kauaus. Seuraavatkin rastit alkoivat löytymään ihan mukavasti joten suunnistusrytmi ja luottamus tekemiseen alkoi taas löytymään.

Reilun puolen tunnin jälkeen lampun tarve lakkasi, ei sitä enää juurikaan tarvinnut edes kartan lukemiseen. Etenemistä helpotti myös aikaisempien suunnistajien tekemät urat sekä muut suunnistajat joita paikka paikoin oli letkoiksi asti. Suunnistus oli siis taas muuttunut perinteiseksi “Jukola-suunnistukseksi”, eli kompassilla katsotaan mikä ura lähtee omaa rastia kohden, sitten vaan kartta rullalle, uraa pitkin juosten ja muita seuraten seuraavalle rastille. No ei se nyt ihan noin ollut, mutta ei paljon puuttunutkaan.

Kymppi-rastilla tuli tehtyä ensimmäiset zikzakit, kun löysin ensin toisen hajonnan rastin. Minun kanssa samaa rastia etsiskeli joukko muitakin menijöitä, eikä siinä montaakaan sekunttia mennyt, kun jostain huudettiin “löytyi!”. Jukola-meininkiä.

Seuraava tuskan hetki tuli jo 11-12 -välillä, kun hyppäsin tieltä uralle joka mielestäni näytti vievän seuraavalle rastilleni. Letkastamme ei kuitenkaan ketään muu näyttänyt kiinnostuvan samasta urasta ja sen huomatessani jouduin katsomaan toisen ja kolmannenkin kerran karttaa, että olenko minä nyt ihan varma, että lähden yksin kyseiseen suuntaan. Kyllä se rasti siellä oli missä pitikin, joten kerrankin kannatti pitää oma päänsä.

Kahdeksannellatoista rastilla ajauduin toisen kerran väärälle rastille, mutta nyt olin hyvin kartalla, ja oma rasti löytyikin hyvin 50 metrin päästä sivulta. Jollekin tuo olisi ollut suurikin pummi, mutta minulle se oli vain normaali pienen pieni koukkaus :).

Rastiväli 20-21 oli yksi niistä harvoista väleistä jolla ei päässyt juurikaan etenmään uraa pitkin. Tai en ainakaan löytänyt sellaista. Alkumatka tästä vajaan puolentoista kilometrin välistä juostiin pienessä letkassa, mutta jossain vaiheessa huomasin juoksevani lähes yksin – takana vain pari epätoivoista seuraajaa. Rastiväli sujui ilman uraakin ihan mallikkaasti ja rastikin löytyi ongelmitta.

Rasti-24 löytyi myös vasta toisella yrittämällä, kun kävin ensin väärällä rastilla. Tosin tiesin jo sinne mennessäni ettei se voi oma olla, muttei kantti kestänyt jättää sitä väliinkään. Oma rasti löytyi heti vähän edempää.

Seuraavat kaksi rastia löytyi taas ihan mallikkaasti, mutta viimeisen kanssa tuli vähän sählättyä. Ensin väärälle rastille, ja sitten kun oma löytyi, niin meinasin vielä lähteä väärään suuntaan maaliin nähden kun en malttanut lukea karttaa. Loppuviitoituksella löytyi vielä hyvin kirivaihde, sillä 13,5 km lenkki ei ollut vielä syönyt kaikkia voimia viikon hyvin levänneestä kropasta. Nelososuuden kartta kaverille käteen, ja näin Jukolan viestin sanoma lähti jälleen kiertämään metsää.

Osuuteni aika oli 2:02 ja se oli vartin verran ennakoitua parempi. Syynä näinkin mukavaan tulokseen oli pääasiassa se, ettei siellä metsässä nyt niin pimeää ollutkaan kuin olin odottanut. Myös suurten yksittäisten pummien (siis yli 10 min) puuttuminen edesauttoi hyvään aikaan. Metsäjuoksurohkeuden puuttuminen kyllä vähän harmittaa, sillä matkan keskisykkeen ollessa 144 voi todeta, ettei jokaista energiapisaraa tullut vuodatettua sammalmättääseen. Kun ei osaa eikä uskalla juosta, niin minkäs teet.

 Joukkueemme sijoitus oli 726, siis kautta aikojen paras. Tosin tämä oli vasta neljän kerta tällä joukkueen nimellä, ja niistäkin kaksi kertaa on tullut hylsy :).

Tänä kesänä suunnistajat kokoontuivat Saariselän Kiilopäälle mittaamaan toistensa paremmuudesta tunturien valloituksessa. Kisakeskus oli sijoitettu Kiilopään tunturikeskuksen välittömään läheisyyteen, ja se tarjosikin hyvät puitteet molempien päivien lähdöille ja maalille, sekä parkkipaikalle ja huollolle.

Kiilopään tunturikeskus

Myös sää suosi suunnistajia koko elokuisen viikonlopun ajan. Sateesta ei ollut tietoakaan ja lämpöä oli paremminkin melkein liikaa kuin liian vähän. Myös muualla maassa riehuneet myrskyt jättivät tunturit rauhaan, joten parempaa säätä ei olisi voinut toivoa. Yllätys oli myös se, ettei minkään näköistä itikkaa tai ötökkää maastosta löytynyt. Poroja kyllä näkyi, mutta niistä ei haittaa ollut.

Meille tämä oli kolmas tunturisuunnistuksemme. Viime vuonna olimme H/D A -sarjassa, mutta tällä kertaa ilmoittauduimme ensimmäisen kerran tapaan B -sarjaan. Tämä tarkoitti sitä, että molempien päivien matkat olivat “vain” noin 14 km, eikä 5 km pidemmät. Myös kartan mittakaava oli meidän sarjassamme 1:20000, kun taas A:ssa se olisi ollut 1:25000.

Ensimmäinen kisapäivä lähti liikkeelle klo 14 yhteislähdöllä. N.900 suunnistajaa oli järjestäytynyt siisteihin riveihin tunturikeskuksen parkkipaikan viereiseen tunturikoivikkoon. Lähtö oli hieman epämääräinen, sillä kunnon lähtökomentoa ei kuulunut, mutta matkaan päästiin kuitenkin ilman isompaa hässäkkää. Ensimmäiselle rastillemme oli matkaa n.800 m. Hölkkäsimme loivasti nousevaa tunturia harvassa tunturikoivikossa kartan polkuviidakkoa lukien. Hieman poluissa sekosimme ja pummasimme ensimmäistä rastia minuutin pari. Ensimmäinen rasti oli sen verran lähellä lähtöä ja kun leimasimia ei ollut kuin yksi, niin rastille muodostui melkoinen ruuhka. Pienen jonotuksen jälkeen omakin leimaus tuli tehtyä. Alku meni vielä myös mittakaavaan totuttelussa ja pohtiessa miten kartan vihreä, valkoinen, keltainen ja valkokeltainen oikein maastoon peilautuu.

Rasteja ei reitillä ollut kuin seitsemän kappaletta joten rastivälit olivat pitkiä. Heti toiselle rastille olikin sitten jo matkaa 2,5 km. Rastivälillä oli Kiilopään tunturi ja sen me päätimme kiertää vasemman kautta. Suunnistamista helpotti se, että rasti oli korkean poroaidan vieressä, ja kun olimme nousseet jo avotunturiin, niin Lapin ja Ivalon paliskuntien välisen poroaidan havaitsi jo kaukaa, eli suuntasimme vain kohti aitaa. Rasti näkyi pienen lammen rannassa jo melkein kilometrin päästä.

Kolmannelle rastille oli matkaa reilut kaksi kilometriä. Rasti sijaitsi taas pienen lammen rannalla Nilanpään ja Rautupään välisessä kurussa. Tälle rastivälille ei nousua kovinkaan paljon siunautunut ja kun avotunturin maasto oli vielä suht hyväkulkuista, niin rastivälin pystyi juoksemaan lähes kokonaan. Suunnistaa ei tälläkään välillä juurikaan tarvinnut, sillä tavoitellun kurun näki jo kaukaa, samalle rastille näytti olevan menossa muutenkin paljon muuta porukkaa joten ainoa työ oli tossun liikuttaminen.

Neljäs rastiväli olikin sitten ensimmäisen päivän pisin, n.3,5 km. Vaikka rastivälille osuikin Nilanpään tunturin huippu, niin päätimme kuitenkin edetä suoraan viivaa pitkin. Välin ensimmäinen kilometri oli melko tiukkaa nousua ja se menikin kokonaisudessaan kävellen. Tunturin huipulla pääsi juoksemaan kilometrin verran reipasta vauhtia hyväpohjaisessa maastossa, jonka jälkeen alkoi alamäki. Jyrkimmän alamäen jälkeen avotunturi muuttui harvaksi tunturikoivukoksi. Tunturikoivikko kasvoi ja tiheni aina vaan ja pian olimme hieman jo hukassa. Rastin piti sijaita pienen tiheikön keskellä olevan aukon reunassa. Tarkasta sijainnista pelkällä käyrää sisältävällä kartalla ei ollut mitään hajua, mutta yhtäkkiä tupsahdimme jollekin aukolle. Pienen ihmettelyn jälkään huomasimme, että tulimme juuri hakemallemme aukolle ja rasti oli 50 m päässä. Tällä kertaa kävi emämunkki.

Viides rastiväli oli pituudeltaan kolmisen kilometriä. Jälleen päätimme edetä kompassisuunnalla viivaa pitkin, sillä kovin kovia nousuja ei välillä ollut. Väli päästiin juoksemaan kokonaisuudessaan ja rastillekin osuimme lähes suoraan. Se lämmitti vielä entisestään mieltä kun puoli kilometriä ennen rastia meitä edellä ollut pari juoksi meitä vastaa kun olimme lähteneet jo rastilta.

Kuudennelle rastille ei ollut matkaa kuin 1,5 km. Jatkoimme valitsemaamme linjaa, eli suorilla vaan ilman kiertoja. Kilometri menikin ihan mallikkaasti, mutta sitten aloimme jälleen sekoilemaan eteen tulleessa polkuviidakossa ja tiheässä tunturikoivukossa. Onneksi lähestyessämme rastia muitakin suunnistajia oli menossa samalle rastille joten tällä rastilla saimme hieman peesiapua. Muuten olisimme menneet varmaankin hieman rastista ohi.

Viimeinen rasti oli puolen kilometrin päässä ja aivan kisakeskuksen vieressä. Rasti oli ison polun vieressä ja väli oli kokonaisuudessaan alamäkijuoksua tunturikoivikossa. Rasti löytyi helposti ja maaliin oli enää vain pari sataa metriä viitoituksen kera.

Ensimmäisen päivän reissu meni yli odotusten, sillä loppuaikamme oli 1:56 ja se oli vain 13 minuuttia enemmän kuin päivän kärjellä. Pummejakaan ei tullut kuin pari pientä. Tulimme maaliin sarjassamme kahdeksantena, mutta koska näissä sekaparisarjoissa on käytössä ikähyvitysminuutit, niin niiden jälkeen sijoituksemme oli vasta 27/57. Hyvitysminuutteja sai jokaisesta vuodesta kun parin yhteisikä meni yli 70 vuoden. Parhaimillaan joku joukkue sai hyvitystä 59 minuuttia, kun me taas saimme vain 2 minuuttia.

Toinen kisapäivä oli hieman ensimmäistä lämpimämpi ja aurinkoisempi, joten tiedossa oli jälleen hikinen urakka. Vajaan 14 km:n matka ja 350 m:n noususumma olivat kutakuinkin samat kuin edellisenäkin päivänä. Sarjamme ensimmäinen lähtöaika oli klo 10 ja ensimmäisen päivän tuloksissa puolen tunnin sisällä olleet parit lähtivät matkaa taka-ajolähtönä. Taka-ajolähtöön ei ehtinyt kuin pari kymmentä paria ja loput lähtivät sitten matkaan puolen minuutin välein. Ikähyvitysminuuttien vuoksi meidän ero kärkeen venähti reiluun 43 minuuttiin joten lähtöaikamme oli 10:44.

K-pisteelle oli 400 m kivistä vastamäkistä polkua ja sen hölkkäsimme rauhallisesti samalla kun suunnittelimme reittiä ensimmäiselle rastille. Päivän ensimmäiselle rastille oli matkaa kilometrin verran. Reitti sinne oli hyväkulkuista, nousevamaastoista tunturikoivikkoa. Tarkalla kompassisuunnalla rasin löytymisessä ei pitäisi olla vaikeuksia, sillä rasti sijaitsi tunturin jyrkän takarinteen pienen lammikon rannalla. Lähempänä rastia alkoi taas muitakin pareja näkymään ja kaikki olivat joko menossa tai tulossa juuri siltä rastilta minne mekin olimme menossa.

Toisen rastivälin pituus oli n.2 km ja siihen sisältyi pari pienempää ja yksi isompi nyppylä. Päätimme kuitenkin jatkaa ensimmäisenä päivänä hyväksi havaittua linjaa, eli suorilla vaan. Muutaman sadan metrin tunturikoivikko-osuuden jälkeen pääsimme jälleen avotunturiin. Ahopäät -tunturi tuli ylitettyä melkein korkeimmalta kohdalta ja jyrkin kohta sinne menosta tulikin käveltyä. Tunturin päälle päästyä näkyikin jo selvästi lampi jonka rannalla rasti sijaitsi.

Kolmannelle rastille oli taas hieman pidempi matka, 3,5 km. Välin ensimmäinen 1,5 km oli melko tasaista ja hyväkulkuista avotunturia, joten sen pystyi juoksemaan kokonaisuudessaan. Jälleen näkyi paljon muitakin pareja etenemässä samaan suuntaan ja tapahtuma vaikuttikin enemmän kilpajuoksulta kuin suunnistuskisalta. Myös yhden poron kanssa pääsimme ottamaan kisaa, kun se porhalsi ohitsemme täyttä vahtia vain muutaman metrin päästä – jäätiin toisiksi. Tasaisen pätkän jälkeen noustiin jonkin verran tunturiin ja nyt piti laittaa välillä kävelyksikin. Viimeinen 1,5 km rastille olikin sitten pelkkää alamäkijuoksua. Ensin avokalliossa, sitten harvassa tunturikoivikossa ja lopuksi tiheämmässä ja kivikkoisessa tunturikoivikossa. Rasti löytyi Luulammin rannasta.

Neljäs rastiväli näytti jo etukäteen viikonlopun rankimmalta. Matkaa oli jälleen n. 3,5 km, mutta reitille osui Kiilopää ja suora reitinvalinta edellytti lähes sen huipulle kipuamista. Mitään järkevää kiertotietäkään ei näkynyt, joten nousumetrejä piti alkaa keräämään. Kävelyä välille keryi yli kaksi kilometriä ja kerran piti heittää reppukin selästä ja ryömiä poroaidan ali jotta matka etenisi. Tasaiselle päästyämme laitoimme jälleen juoksuksi. Rasti näkyi melkein puolen kilometrin päähän, sillä se sijaitsi tunturin alarinteessä.

Viidenellä rastivälillä teimme poikkeuksen reitinvalintaa ja päätimme tehdä pienen kierron. Ilman kiertoa olisimme joutuneet jälleen nousemaan korkealle Kiilopäälle ja se ei enää houkutellut. Kiertoon löytyi myös hyväkulkuinen polku joten kierto oli ehdottomasti oikea ratkaisu. Polkua juoksimme kilometrin verran jonka jälkeen siiryimme etenemään tunturikoivikon ja avotunturin puolelle. Taas meinasimme juosta vähän ylärinteen puolelta ohi, mutta onneksi samalle rastille oli menossa paljon muutakin porukkaa joten huomasimme virheemme ajoissa ja kaarsimme alas rastille.

Maaliin oli matkaa enää reilu kilometri ja kaksi viimeistä rastia oli aivan maalin läheisyydessä. Vielä kun suurin osa tuosta matkasta oli alamäkeä ja hyväkulkuista leveää polkua, niin loppumatka menikin kilpajuoksuksi.

Toinen päivä meni ehkä vielä ensimmäistäkin päivää puhtaammin eikä pummausta tullut juuri ollenkaan. Toisen päivän aika oli 1:53 ja se oli vain 20 minuuttia päivän voittajaa hitaampi. Sijoitus oli 10/57. Kokonaistuoksissa olimme sijalla 15. ja eroa kärkeen kertyi 40 minuuttia. Hieman spekuloivaa tuloslaskentaakin tuli tehtyä, sillä pikaisesti katsottuna, ilman ensimmäisen päivän hyvitysminuutteja olisimme olleet kahdeksansia. Tulos oli siis yli kaikkien odotusten ja ennen kaikkea olen tyytyväinen lähes puhtaaseen suoritukseen. Toisaalta muutamalla rastilla oli hieman onneakin mukana, ja loppujen lopuksi kovin kummoisia suunnistustaitojakaan ei ainakaan meidän sarjassamme vaadittu. Juoksukunto oli suunnistustaitoa tärkeämpi ominaisuus.