Katkelma kirjoittamattomasta teoksesta nimeltä: “Mökillä”.

Kello on varmaankin vähän yli neljä aamuyöllä. Olin tarkastanut ajan kännykästäni, kun olin vähän aikaa sitten käynyt alakerrassa vessassa. Silloin olimme molemmat hereillä, mutta nyt sinä olet saanut jo uudellen unenpäästä kiinni, mutta minä vain pyörin omalla puolellani. Kesällä yläkerrassa nukkumisessa on se huono puoli, että siellä on huomattavasti lämpimämpi kuin alakerrassa. Eteenkin, kun olemme lämmittäneet muutamana edellisenä päivänä saunan, josta johtava piippu kulkee aivan parvella sijaitsevan makuutilan vieressä. Piippu hohkasi lämpöä. Parvikerroksen molempien päiden ikkunoiden räppänät olivat auki, mutta ne eivät tuoneet toivottua viilennystä. Järvenpuoleisesta avoimesta ikkunasta kantautui vain lokkien kirkunaa ja toisen pään ikkunasta huusivat räkätit. Aamu oli siis sarastamassa, kun linnutkin alkoivat jo heräämään. Tämä ei helpottanut yhtään minun nukkumisyritystäni.

Makasit sellälläsi ja hengitit raskaasti. Joku olisi voinut sanoa sitä jopa kuorsaukseksi, mutta ei se ihan sitäkään ollut. Mietein pitäisikö minun siirtyä alakertaan lukemaan kirjaa, jos se vaikka auttaisi nukahtamaan. Toisaalta, jos lähtisin alakertaan tulisit heräämään, sillä portaat ja lattia nariset sen verran, että herkästiheräävänä sen varmasti tekisit. En viitsisi herättää sinua, sillä parin päivän takaisen polkupyörällä kaatumisesi jälkeen et ole pystynyt nukkumaan öitä kunnolla kipujen vuoksi. Tuo onneton sattuma tapahtui, kun maantiepyöräsi etupää ei noussutkaan rotvallin yli ja lensit olkapää edellä asfalttiin. Tuo onnettomuus sattui Cube-merkkisellä pyörällä, joten olemme alkaneet kutsumaan tuota tapaturmaa “Cuberkeikaksi”. Onneksi suurempia vaurioita ei tullut, vain pintanaarmuja ja kipeitä paikkoja.

Päätin ottaa kuitenkin riskin ja hivuttauduin istumaan sängyn reunalle. Uninen hengityksesi jatkui taukoamatta. Puin T-paidan ja asettelin sukat jalkaan niin äänettömästi kuin vain pystyin. Verkkarit otin käteeni ja päätin pukea ne vasta alakerrassa – jos sinne asti vain äänettömästi pääsisin. Seuraavaksi oli päästävä pystyyn. Ei lattian narahdusta. Askel kerrallaan, kuin hidastetusta elokuvasta hiivein kohti rappusten yläpäätä. Ensin napsahti polvi sitten narahti lattia. Jähmetyin paikoilleni, mutta unesi ei katkennut. Sama raskas hengitys jatkui. Nyt seisoin jo portailla ja lähdin varovaisesti kapuamaan alaspäin. Äänetöntä liikkumista. Oliko portaiden narina hävinnyt vähän aiemmin tehtyihin vessakäynteihin? Ikkunasta näin kuinka onnettomuuteen vienyt pyöräsi nojasi terassilla seinää vasten. Ohjaustanko pitäisi suoristaa, mutta siellä ei olisi kiire, sillä ainakaan muutamaan päivään et pyörää pystyisi käyttämään. Alakerran lattia antoi armoa, ei narinaa, ei  herättänyt sinua.

Pystyin nyt pukemaan verkkarit päälleni, sillä olin turvallisimmilla vesillä – parven alapuolella keittiössä. Mietein millaisen reaktion valojen sytyttäminen aiheuttaisi. Mutta se oli pakko tehdä, mikäli aikoi alkaa lukemaan kirjaa. Vaikka aamu oli jo alkanut sarastamaan, niin ikkunasta tuleva valo ei kuitenkaan vielä riittänyt lukemiseen. Tartuin kaksin käsin seinässä olevaan valokatkaisimeen ja liikutin kytkintä niin hitaasti kuin mahdollista toiseen asentoon. Napsahdus. Ihminen on käynyt kuussa, mutta valokatkaisinta se ei ole saaneet hiljaiseksi. Pidätin henkitystä ja kuulostelin yläkertaan. Ei muutosta tilanteeseen. Kävin makaamaan alakerran sängylle.

Olin varannut viereeni Osmo Soininvaaran kirjan “Fillarilla Nizzaan”. Olin aloittanut lukemaan sitä jo edellisenä päivänä ja se oli sen verran viihdyttävää luettavaa, että epäilin sen nukuttavia ominaisuuksia. Politiikoksi Soininvaara osaa kyllä kirjoittaa leppoisaa tekstiä. Ainoana haittana siinä tällä kertaa oli, ettei se auttanut nukkumaan. Olisi pitänyt olla käsissä joku tylsä koulukirja. Luin pari kappaletta eteenpäin ja totesin, että uneen pitää päästä muilla kosteilla. Tällä kertaa tarrasin valokatkaisimeen yhdellä kädellä, sillä täysin äänetön valon katkaiseminen ei kuitenkaan ollut mahdollista, vaikka käsiä olisi ollut tusinan verran. Hämärä palasi alakertaan. Laitoin silmät kiinni ja toivoin unta.

Jääkaappi pärähti hurisemaan. Yläkerran tuhina katosi jääkaapin äänen taakse, mutta parvelta ei myöskään kuulunut tiedustelua olinpaikastani. Hurina jatkui ja se oli jokseenkin unettava, mutta ei riittävästi. Ihmisen aivot ovat kummalliset. Kuinka ne tottuvatkaan tasaiseen ääneen eikä enää reagoi siihen. Kun tasainen ääni lakkaa, niin sitten vasta aivot antavat uuden signaalin. Onkohan tuo aivojen ominaisuus pitkän avioliitonkin salaisuus? Tasaiseen naputukseen vain tottuu, eikä se aiheuta sen kummempaa reaktiota. Ainoastaan jos naputus lakkaa, niin sitten pitää huolestua. Vaikka meillä kymmenen vuotta tulikin keväällä jo täyteen, niin tasaisen naputuksen asteelle ei olla vielä päästy.

Parvelta kuuluu pientä ähinää ja sitten lattialla napsahtaa. Siellä on selvästikin herätty ja katsottu lalttialla olevasta kännykästä paljonko kello on. Tuttu ääni. Sitten kuuluu lisää ähinää ja olet ilmeisesti päässyt pystyyn. Olkapää kuulostaa edelleen olevan melko kipeä – ähinästä päätellen. Et onnistu liikkumaan yhtä äänettömästi yläkerran lattialla kuin minä. Lattia narisee ja portaiden kaide napsahtaa. Minusta tulisi kyllä hyvä murtovaras. Totesin sen jo pari kymmentä vuotta sitten, kun tulin iltariennoista kotiin ja huoneeseeni vanhempiani herättämättä – ainakin ne niin väittivät.

Ensin tuli esiin nilkat, sitten siteissä olevat polvet, vatsa, pää ja viimein unisesta suusta odotettu kysymys. Oli selityksen aika. Olin tyytyväinen etten ollut syypää heräämiseesi. Nousin itsekin sängystä ja tarkastin taas ajan kännykästä, 5:31. Jos olisi arki, niin herätyskello olisi muistuttanut olemassa olostaan minuutti sitten. Mutta nyt oli kesäloma ja oltiin mökillä. Periaatteessa ei ollut kiire mihinkään. Jos nousisi kirjoittamaan blogia, nukutaan sitten vaikka päiväunet.

Cortina d’Ampezzo, tuo vuoden -56 ylväs Olympia-kaupunki, ottaa pilvisessä säässä vastaan piskuisen Volkswagen Polon matkalaisineen, jotka ovat kivunneet parin sadan metrin korkeudessa olevasta Bresciasta 1200 metrin korkeuteen, Dolomiittien sydämeen. Olympialaisten mäkihyppymäki tervehtii meitä aivan kylän porteilla, mutta kylän keskustan läpi ajamme pikaisesti, sillä Polo joutuu kapuamaan vielä kuuden kilometrin matkan ja lähes 300 m nousun kohti Pocolia, jossa majapaikkamme sijatsee.

Brescian eilinen lähes kolmenkymmenen asteen heinäkuun puolen välin helle on vaihtunut kotoiseen viiteentoista asteeseen ja sadettakin tuntuisi olevan ilmassa. Ennen ukkosen ja kaatosateen alkamista ehdimme kuitenkin käydä tutustumassa kylän keskustaan ja vuokraamaan seuraavaksi neljäksi päiväksi maastopyörät. Hotellimme sijainti alkoi hirvittämään ja päätimme yrittää vaihtaa majapaikkaamme lähemmäksi keskustaa ja sen korkeustasoa. Kovin sesonki ei ilmeisesti ollut vielä käynnissä, sillä ensimmäinen kysely toiseen hotelliin tuotti tulosta ja saimme uuden huoneen aivan keskustasta. Ensimmäinen yö tuli tosin yövyttyä alkuperäisissä suunnitelmissa olleessa hotellissa, mutta pienellä sakolla saimme peruttua loput yöt.

Sunnuntaille, ensimmäiselle pyöräilypäivälle, oli luvattu sateista säätä, mutta päätimme kuitenkin käydä lunastamassa vuokraamamme pyörät ja tutustua lähiseudun tiestöön. Ensin lähdimme ajelemaan kohti edellispäivän tulosuuntaamme, eli alamäkeen. Parin kymmenen kilometrin laskettelun jälkeen päätimme kääntyä samaa tietä takaisinpäin, sillä sään muuttumisesta ei ollut tietoa ja kun sama parikymmentäkilometriä piti polkea takaisin ylämäkeen, niin pidemmälle ei viitsinyt mennä. Keskustaan takaisin polkeminen tuntui sen verran köykäiseltä, että päätimme ottaa lisää vaikeusastetta. Lähdimme polkemaan kohti ensimmäistä hotelliamme kohti Pocolia. Pikkuhiljaa jatkoimme matkaamme eteenpäin, tie muuttui välillä sperpentiiniksi ja sadanmetrin korkeustolpat tulivat yksi toisensa jälkeen vastaan. N. 17 kilometrin kapuamisen jälkeen päädyimme Passo Falzaregoneen, reilun 2100 m korkeuteen.

Siellä huilasimme vähän aikaa. Puimme vähän lisää vaatteita päälle, sillä lämpö oli laskenut kymmeneen asteeseen ja alaspäin laskettelu tulisi olemaan vilpoista kyytiä. Paluumatkan ensimmäisen polkaisun jälkeen seuraava tarvitsi ottaa vasta kuuden kilometrin jälkeen. Vauhti nousi välillä lähes 60 km/h ja viisikymppiä tuli saavutettua helposti. Serpentiiniosuuksilla piti vähän jarrutella, että pysyi tiellä, mutta muuten annoimme vain mennä. Viimeisillä kilometreillä alkoi sitten viimein satamaan vettä. Lyhyissä pyöräilyhousuissa reidet alkoivat jäähtymään, etenkin, kun laskussa ei tarvinnut jalkoja käyttää laisinkaan. Suojalasit olisivat olleet myös kova sana, sillä vettä lensi renkaista sen verran paljon naamalle, että näkyväisyys oli melko heikko ja mutkatiellä viidenkympin vauhdissa se ei ollut hyvä juttu. Hotellille päästessä lämmin suihku teki terää. Päivän pyöräilymääräksi tuli n.76 km.

Toinen pyöräilypäivä suuntasi kohti Dobbiacoa. Aamuaurinko paistoi pilvettömältä taivaalta joten tiedossa oli komea pyöräilypäivä. Reitti Dobbiacoon kulki vanhaa rautatienpohjaa, samaa reittiä, jota talvisin hiihdetään Tour de Ski:llä. Ensimmäinen 14 km oli loivaa nousua, mutta sen jälkeen loput 16 km oli laskettelua kohti päämäärää. Reitin varrelle näkyi komeita vuoren huippuja sekä jokunen järvikin. Vaikka reitillä näkyikin yli 3000 m korkuisia huippuja ja maisemat ovat todella hulppeat, niin viimekesän pohjois-Norjan vuoret ja vuonot eivät häpeä näitä maisemia laisinkaan.

Paluumatka kulki alkuun tuloreittiä pitkin, mutta reilun kymmenen kilometrin paluumatkan jälkeen käännyimme kohti Misurinan järveä. Kavuttavaa jälleen riitti, sillä järvi sijaitsi n. 1700 m:ssä, eikä se ollut edes reitin korkein kohta. Paikoin nousuprosentti oli 12 ja maastopyörästä piti etsiä pienimpiä vaihteita. Nousu kuitenkin kannatti, sillä Misurinan maisemat olivat todella komeat. Reitin korkein kohta oli n. 7 km Cortinasta ja siinä kohtaa korkeutta oli n.1800 m. Eli kun viimeisellä 7 km:llä laskettiin 600 m, niin vauhti oli taas sen mukaista. Alhaalla pyörän levyjarrut kärysivät tulikuumina.

Pyöräilylenkin jälkeen kävimme tekemässä vielä puolentoistatunnin vaelluksen aivan keskustan kupeesta lähtevällä helppokulkuisella reitillä. Pyöräilykilometrejä päivälle kertyi 75 ja vaellusta muutama.

Kolmas pyöräilypäivä valkeni jälleen aurinkoisena. Edellisen päivän auringonpaiste näkyi etureisissä, jotka olivat helakanpunaiset. Virheestä piti ottaa opiksi ja aurinkorasvaa siveltiin tällä kertaa huomattavasti enemmän ja rasvapullo otettiin myös reppuun mukaan. Päivän reitiksi oli valittu huomattavasti loivapiirteisempi, niin ylä- kuin alamäissäkin. Lähdimme jälleen laskettelemaan kohti kaakkoa ja sitä myöden kohti Calalzoa. 40 kilometrin laskettelun jälkeen päädyimme Lago di Cadoren rannalle. Vaikka lasku oli loivaa, niin laskua reitille kertyi kuitenkin yli 600 m, eli noustavaa oli jälleen edessä.

Nousu kuitenkin sujui yllättävänkin kevyesti, ehkä hieman myötätuulenkin ansiosta. Takaisin Cortinaan päästyämme voimia oli vielä sen verran jäljellä, että päätimme polkea vielä Dobbiacoon päin. Kävimme kääntymässä Passo Cimabanchella, joka on Cortina-Dobbiaco -reitin korkein kohta. Kääntöpaikan jälkeen loppumatka olikin taas pelkkää alamäkeä ja vauhti nousi hiekkatiellä yli neljäänkymppiin. Päivän saldo oli 103 km.

Neljännelle pyöräilypäivälle ei tullutkaan sitten kilometrejä paljon, sillä pyöräilimme vain 20 km Lago di Landro:n läheisyyteen ja teimme siellä neljän tunnin vaelluksen Tre Cime:lle. Vaelluksen aikana nousimme n.1000 m matkan aurinkoisessa ja kuumassa säässä. Matkan aikana ei muuta porukkaa juurikaan näkynyt, mutta perille päästyämme totesimme, että huipun lähelle ilmeisesti pääsee autollakin, sillä paikka oli porukkaa täynnä. Huipulta löytyi ravintolakin, jossa lepuutimme vähän aikaa jalkojamme ennenkuin lähdimme vaeltamaan takaisin alas. Pyöräilyä ei siis päivälle kertynyt kuin 40 km, mutta tämän lisäksi tuli vaellusta n.12 km.

Seuraavana päivänä jätimmekin Cortinan leppoisan sään taaksemme ja laskeuduimme takaisin tuskaiseen helteeseen. Ensin pyörähdimme Venetsiassa toteamassa, että pienelle saarelle mahtuu kyllä paljon porukkaa. Sieltä jatkoimme matkaa kohti Bergamoa ja viimeistä hotelliyötämme ennen lentoa kotimaahan. Mr and Mrs Tuulin, niin kuin meitä hotelleissa kutsuttiin, Italian-matka on päättynyt.