Tämän vuoden Pirkan hiihdossa ei ollut tähtimerkki kohdallaan. Se oli kyllä odotettavissa, sillä hiihtoa edeltävälle yölle ja aamulle oli ennustettu runsaasti uutta lunta, kovan tuulen kera sekä kymmenkunta astetta pakkasta. Ihme ja ikävä kyllä, nuo ennusteet tällä kertaa toteutuivat. Odotettavissa oli siis huonoa luistoa ja pehmeitä latuja. Myös nuo odotukset toteutuivat. Tavoitteeksi hiihdolle tulikin vain läpi pääseminen.

Ensimmäinen vajaa pari kymppinen meni vanhaan tuttuun tapaan. Alkukiihdytyksessä ensin kauhea ryysis, mutta kuuden kilsan kohdalla olevan ensimmäisen pienen ylämäen jälkeen yhtenäinen letka alkoi hajoamaan. Pitkiä letkoja oli kuitenkin aiempia vuosia pidempään, sillä kaikki hiihtivät samaa latua, sillä heikko luisto hiihdetyn ladun ulkopuolella oli sen verran heikko, ettei siellä ollut mitään järkeä hiihtää. Tästä syystä letkoja syntyi, sillä harvalla oli intoa lähteä kuluttamaan voimiaan luistamattomalle ladulle. Myös jokavuotinen selkäkramppi iski taas ensimmäisen juoton paikkeilla, mutta onneksi se helpotti ennen Jämille tuloa.

Jämin jälkeen latu parani selvästi ja meno alkoi maistumaan mukavammalta, eikä keskeyttämisajatukset enää pyörinyt päässä. Pito oli hyvä enkä luistossakaan juuri jäänyt muille, vaikkei se kovin hyvä ollutkaan. Se oli kuitenkin käynyt heti alusta pitäen selväksi, että puolimatkaan en tulisi tänä vuonna ehtimään ennen Puoli-Pirkan hiihtäjien lähtöä, joten pelonsekavin tuntein mietein, mitä siitä seuraisi. Jämiltä lentokentälle eli reissun puoliväliin asti, latu oli moitteettomassa kunnossa (lukuunottamatta paria viimeistä kilometriä, missä lumi oli tuiskannut ladun umpeen ja kaikki olivatkin hiihtäneet latujen välissä).

Puolivälin kohdassa olin ajassa 3:20, eli PP:läiset olivat lähteneet 20 min ennen minun saapumistani lentokentälle. Laskeskelin päässäni kuinka pian ensimmäiset voisivat tulle selkä edellä vastaan ja päädyin pariin kilometria ennen Kyröskosken juottoasemaa. Ja niinhän siinä juuri kävikin. Latu oli muuttunut lentokentän jälkeen jälleen tosi huonokuntoiseksi, kun suuri määrä hiihtäjiä oli niitä kuluttanut. Meno kuitenkin maistui ja voimiakin tuntui olevan vielä ihan hyvin jäljellä. Ainoana ongelma oli kuitenkin ollut jo jonkin aikaan vatsanväänteet, jotka eivät tuntuneet hellittävän millään. Olikohan edellisen päivän tankkaus mennyt vähän överiksi. Vessaan olisi tehnyt mieli pysähtyä, mutta aavistelin, ettei siitä kuitenkaan hyötyä olisi.

Kyröskosken juotosta sitten alkoi ryysis. Jo juotossa oli sellaiset jonot PP:läisiä, että minun piti tyytyä vain mukilliseen kuntojuomaa, ja siitä sitten heti kilometrin kävely(=juoksu)osuudelle. Kävelypätkä oli mustanaan PP:läisiä, joten hölkkäily meni melkoiseksi pujotteluksi. Kaiken lisäksi sukseni siteestä putosi palautuskumi (tai millä nimellä sitä nyt kutsutaankaan). Ilman ko. siteen osaa ei huvittanut hiihtää, joten ei muuta kuin takaisin päin hölkkäilemään. Onneksi eräs hiihtäjä löysi sen, kun olin kyselijöille kertonut mitä oikein maasta tiirailin. Hölkkä jatkui kunnes huomasin, että nyt oli toisestakin suksesta pudonnut sama osa. Onneksi se oli tippunut aivan äsken, joten huomasin sen heti kun käännyin sitä etsimään. Näiden osien etsiskelyyn ja paikalle asenteluun kului kuitenkin jonkin verran “arvokasta” aikaa.

Pahin oli kuitenkin vielä edessä. Sillä ladulle päästyäni PP:läisiä oli reitin ainoalla ladulla jatkuvina letkoina, joten jouduin käyttämään ohituksiin jatkuvasti luistamatonta ladun sivua. Ja tämänhän vei aikaa ja voimia… ja hermoja. Lintuharjun juotolle päästyäni oli ohittanut jo varmaankin useamman sataa PP:läistä, ja se alkoi jo tuntumaan voimissani. Ja kun vatsakin vielä oireili, niin hiihtohuumori alkoi olla tiessään. Lintuharjun jälkeen sama ohittelu jatkui vielä jonkin aikaa, mutta noin 60 km:n kohdalla selät alkoivat vähenemään ja olivat vain yksittäisiä eikä enää pitkiä letkoja.

Rokkakosken juoton jälkeen huomasin, että vatsa ei enää vaivannut ja ladullakin alkoi olla väljempää. Yksi syy tähän väljyyteen oli, että omakin meno alkoi toden teolla hyytymään, joten en saanut enää edellä meneviä kiinni. Rokkakosken nousut hyydyttivät menoa ja voimia entisestään ja GPS:n kilometrilukemat vaihtuivat tuskastuttavan hitaasti. Myös krampit olivat alkaneet vaivaamaan. Varpaat olivat jo kramppaileet pitkään, mutta nyt mukaan oli tullut myös pallea, etureidet ja säären ulkosyrjä. Ennen Julkujärven juottoa, kramppaaviin kohtiin liittyi mukaan myös lonkankoukistaja ja -ojentaja. Koukistajan kramppi oli siitä ikävä, että se kesti yhtäjaksoisesti pari kilometriä ja vei potkusta tehon ja ilon.

Viimeinen kymppi meni kuitenkin yllättävän pirteästi. Latu oli taas parantunut melkoisesti ja lähestyvä maali antoi intoa hiihtoon. Loppukilometeillä tuli vielä muutama selkäkin ohitettua, mutta viimeisessä alamäessä kyllä yksi meni ohikin. Loppuaika 7:01:50 ei kauheasti hymyilytä, etenkin kun viimevuonna aika alkoi 5:lla. Tosin sijoitus oli viime vuotta parempi, 45. neljäkymppisten sarjassa. Yleisessä sarjassa sija olisi ollut vielä pykälää parempi. Tulipahan nyt reissu tehtyä, mutta ei yhtään harmita, että seuraava Pirkan hiihto on vasta vuoden päästä. Mutta eiköhän silloinkin viivalla olla.

Pirkan hiihto -viikko muodostui melko kevyeksi. Suunnitelmissa oli, että pari hiihtolenkkiä tulisi tehtyä, mutta yhteen se sitten loppujen lopuksi jäi. Syynä ei ollut tällä kertaa kovat pakkaset, vaan liian lämpimät kelit. Ei innostanut lähteä märille laduille räpiköimään ja kuluttamaan turhaan energiaa. Viikolla tulikin harrastettua pääosin vain työmatkapyöräilyä.

Itse Pirkka-aamu oli mitä mahtavin. Uutta luntakaan ei ollut yöllä satanut (perinteistä poiketen), vaan ladut olivat suht liukkaat. Kotoa lähtiessä pakkasta oli kuutisen astetta, mutta normaaliin tapaan se jonkin verran taas kiristyi Niinisaloon pästyä. Linja-autokuski ilmoitti, että asteita olisi ollut -11,5.

Lähtörutiinit eivät poikenneet edellisvuosista. Linja-autosta suoraan vessajonoon (jotka olivat yllättävän lyhyet tänä vuonna), sitten hiihtovaatteiden, monojen ja numerolapun pukeminen ja reppu varustekuljetukseen. Sitten numerolapun riisuminen, hiihtokamojen purkaminen ja uudelleen vessaan. Tämän jälkeen oltiinkin sitten valmiita kiiruhtamaan lähtöpaikalle. Muiden punatarraisten hiihtäjien joukkoon ängin muutamaa minuuttia ennen lähtölaukausta.

Ensimmäiset kilometrit olivat taas melkoista härdelliä, kun kaikki yritti löytää omaa paikkaansa laduilta. Jokusen kilometrin jälkeen pääsi hiihtämään omaa rytmiään eikä ketään enää hiihdellyt kantapäillä. Alkumatka oli pelkkää tasatyöntöä, sillä latu tuntui mukavan liukkaalta. Luistokin tuntui tällä kertaa olevan kohdallaan, sillä pysyin melko hyvin letkoissa mukana aina ensimmäiselle juotolle asti.

Ensimmäisen juoton jälkeen sopivaa letkaa ei tuntunut oikein löytyvän – joko niiden vauhti oli liian verkkaista, tai sitten niiden mukana ei rennolla vauhdilla pysynyt. Jämin jälkeisillä laskuosuuksilla korjaantui harhakuva hyvin luistavista suksista, sillä takaa tultiin ryminällä ohi. Taas alkoi harmittamaan, että tätäkö se loppumatka sitten taas on, että nousuissa kiritään ja laskuissa jäädään.

Sen verran sukset kuitenkin luistivat, että jotenkin pysyin letkojen hännillä, kun peesissä pääsi laskemaan. Siinä löytyikin sitten sopiva letkakin, jonka mukana matka sujui joutuisasti, ja lentokentälle tuli päästyä kymmenisen minuuttia ennen puoli-Pirkan lähtöä.

Kyröskoskelle oli taas laskuvoittoista menoa ja letkassa pysyminen teetti töitä. Heti juoksupätkän alussa puoli-Pirkan kärki pyyhälsi ohi. Ja yhtä suhinaa se sitten olikin seuraavat kymmenen kilsaa. Porukkaa lappasi ohi ihan urakalla, mutta onneksi pääasiassa kaikki olivat puolikkaan hiihtäjiä.

Juuri ennen Lintuharjun huoltoa kuului takaa tulevan tervehdys. Kun käännyin katsomaan, niin sieltähän tuli itse Alex Stubb. Siinä sitten vaihdeltiin jonkin aikaa kuulumisia ministerin kanssa. Hänellä oli kuulemma allaan lainasukset ja voitelijakin oli kuulemma ihan ammattimies – ilmankos en kovin pitkään puolikkaan hiihtäjän vauhdissa mukana pysynytkään.

Rokkakosken jälkeen suksen luisto huononi merkittävästi. Matkan taittaminen alkoi tuntumaan oikein työltä. Porukkaa ei kuitenkaan lapannut ohi ja itse jopa tavoitin jokusia hiihtäjiä, joten taisi muillakin olla ongelmia luiston kanssa. Tosin Pentinmaan jälkeen joku liimautui peesiin ja lasketteli aina alamäissä ohi, mutta jättäytyi kuitenkin joka kerta takaisin peesiin.

Julkujärven laduille päästyä luisto parani taas selvästi. “Perskärpänen” oli pari kertaa päässyt karkuun, mutta molemmilla kerroilla olin saanut hänet jossain vaiheessa kiinni. Julkujärven jälkeen olin taas edellä, mutta moottoritiesillan jälkeen hän taas lasketteli ohi, enkä enää tavoittanut.

Maaliin tuli lykittyä ajassa 5:54:46. Ennätys parani vajaat pari minuuttia, vaikka edellistä ennätystäni olin jo pitänyt rikkomattomana. Tämän suorituksen jälkeen jäi vielä sellainen tunne, että aikaa kyllä pystyy parantamaan mikäli suksi vaan toimisi kunnolla. Sijoitus tippui normaalista jonkin verran, joten ihan putkeen hiihto ei sen puolesta mennyt. Aika olisi pitänyt olla melkein puoli tuntia kovempi, jotta edellisen vuoden sijoille olisin päässyt. Tuuli paransi ennätystään juuri tulla puolella tunnilla, joten kyllä minunkin olisi pitänyt parantaa enemmän kuin tuon pari minuuttia.

Ladut olivat mainiot ja aurinkoisessa, muutamaan pakkasasteeseen lämmenneessä kelissä oli ihan mukava hiihdellä. Kolmastoista peräkkäinen Pirkka tuli hiihdeltyä perinteiseen tapaan perinteisellä tyylillä ja eiköhän sitä ensi vuonna taas viivalle pyritä pääsemään.

Pirkan hiihtoon valmistautuminen sujui ihan suunnitellusti. Talviloma tuli pidettyä pari viikkoa ennen Pirkkaa, tosin kilometrit jäivät jonkin verran suunnitellusta sillä hiihtämässä en päässyt käymään kuin viisi kertaa ja kilometrejä kertyi vain vajaat 230. Torstain hiihto muuttui pakkasten vuoksi juoksupäiväksi ja sunnuntai oli vallan lepoa kun tuli tehtyä ns. tyhjennysharjoitus (tosin ei siinä mielessä mitä sillä urheilupiireissä yleensä tarkoitetaan). Tuo sunnuntai olikin vuoden ensimmäinen täyslepopäivä.

Pirkkaviikolla tuli käytyä kolmena aamuna juoksemassa matolla ja niistä päivistä parina myös hiihtämässä. Torstaina en enää viitsinyt ladulle lähteä, sillä jalat tuntuivat melko tukkoisilta ja kipeiltä, joten sunnuntaihin asti tuli pidettyä lepoa (paitsi perjantaina tuli pyörällä töissä käytyä).

Pirkanhiihtopäivän aamun sää oli lähes täydellinen. Kuutisen astetta pakkasta ja selkeä taivas. Ainoa haitta oli jo jokusen päivää jatkunut navakka tuuli joka likastutti ladut. Tuulen suunta tosin oli myötäinen joten se ainakin oli siinä positiivista. Viikolla oli muutamana päivänä lämpötila käynyt plussalla ja vähän vesi-räntääkin oli taivaalta tullut, joten ladut olivat muuttuneet liukkaat. Sukseksi valitsin pari viikkoa omistuksessani olleet Atomic:n RC-II:t jotka olin hankkinut kaverin kaverilta. Ja sukseen ihan perus purkkipitovoitelu.

Kuninkaanlähteelle asti mentiin lähes koko matka tasatyöntöä, sillä ladut olivat mukavan liukkaat. Ainoastaan 6 km kohdalla olleessa pienehkössä ylämäessä tuli testattu myös suksen pitopuoli ja sekin tuntui vielä siinä vaiheessa ihan hyvältä. Kuniinkaanlähteelle tullessani aikaa oli kulunut n.37 min, eli melkoinen lentokeli tuntui olevan. Kuninkaanlähde-Jämi -välikin on vielä melko tasaista joten sekin väli lykittiin suurimmaksi osin tasatyöntöä. Välillä lykein latujenkin välissä, sillä siinä luisto tuntui olevan vieläkin parempi.

Jämin jälkeen alkoi reitillä olemaan jo vähän ylämäkiäkin, mutta edelleen pito tuntui olevan ihan kohtalaisen hyvä. Tosin alamäissä jäin letkoista aina jälkeen ja jouduinkin tekemään aina kovan homman, että pääsen letkaan takaisin mukaan. 30 km:n kohdalla alkoi näyttämään siltä, että tänä vuonna voisi hyvin ehtiä puolimatkaan, ennenkuin puoli-Pirkkalaiset starttaavat sieltä. Vatula-Lentokenttä -välillä alkoi ladut muuttumaan tosi roskaisiksi ja välillä joutui siirtymään latujen väliin löytääkseen puhtaampaa alustaa. N. 40 km:n kohdalla kun reitti tuli Hämeenkyrön puolelle, jossa myös ladunhoitovastuu näemmä muuttuu, ja ladun luistokin muuttui jonkin verran huonommaksi. Olisikohan latu ajettu jollain isomalla koneella?

Puolimatkaan pääsin kuitenkin ajassa 2:50 joten puoli-Pirkkalaiset eivät ehtineet ladulle tukkeeksi. Matka sujui mukavasti ilman isompia ruuhkia, edes juottopaikoilla. Kyröskosken juoksuosuuden jälkeen puoli-Pirkan kärki ohitti minut ja siitä eteenpäin heitä tulikin tasaiseen tahtiin ohitseni, loppua kohden kuitenkin väheten. Tässä vaiheessa matkani ainoa harmi alkoi vaivata, sillä oikea ranne alkoi kipeytyä siinä määrin, että sauvalla työntäminen teki joka työnnöllä kipeää. Hieman auttoi, kun sauvan kahvaa piti työnnön ajan nyrkissä, eikä ojentanut täysin suoraksi, mutta kipeä se oli siitäkin huolimatta.

60 km:n kohdilla olin vielä vähän alle kuuden tunnin ajassa, mutta edessä oli reitin pahimmat nousut. Matkantekokin alkoi käymään yksinäiseksi, sillä ohittelevat puoli-Pirkan menijät alkoivat vähetä, eikä täysi-Pirkan menijöitäkään montaa näkynyt. Juoksupätkän jälkeen minut ohitti 2 koko matkan hiihtäjää ja minä ohitin 13, joten hiljaista oli sillä saralla.

Rokkakosken jälkeisiin nousuihin tullessa oli pidot jo kuluneet niin paljon pois, ettei jyrkimpien ylämäkien nousu suorilla enää onnistunut vaan piti laittaa haarakäynnille. Onneksi voimia oli vielä sen verran jäljellä, että haaranousut pystyi pääosin menemään loikalla ylös. Loppumatka olikin sitten taistelua kelloa ja 6 tunnin alitusta vastaan. Loppu tuli kuitenkin ihan mallikkaasti ja kun matkakin oli, oman mittarini mukaan, reilu 1.5 km alle 90 km, niin 6 tunnin aika tuli ensimmäitä kertaa alitettua. Loppuaikana oli 5:56:36.

Melko hyvin jaksoi loppuun asti lykkiä. Tasatyöntöä tuli paljon joten yläkroppa oli kovilla. Sain myös pidettyä itseni melko tiukilla koko ajan, sillä keskisyke oli jopa 146 ja maksimi 171. Muuten en ole tänä vuonna saanut varmaan kertaakaan keskisykettä hiihdossa nousemaan yli 130. Suksikin oli ihan ok, vaikka letkoista aina jäinkin alamäissä, mutta se taitaa olla Atomicille tyypillinen piirre – ainakin jos Roposelta kysytään. Pitopuoli alkuun ihan hyvä, mutta matkan puolenvälin paikkeilla se alkoivat olla jo melko kuluneet, mutta ei hiihto sen vuoksi ihan mahdottomaksi tullut. Ihan tyytyväinen. Tuskin tulen enää tuota aikaa koskaan parantamaan.

Sunnuntain aamuhämärissä tuli sitten seisoskeltua 11. kerran Niinisalon varuskunta-alueella odottaen, että Pirkanhiihto ammuttaisiin taas liikkeelle. Eipä antanut herra pakkanen tänäkään vuonna armoa, vaan pudotti lämpömittarin lukeman 13 pakkasasteen kieppeille. Onneksi ei sentään tullut sellaisia asteita mitä viikolla vielä ennustettiin (-19 ast.), sillä sitten olisi ollut taas alkumatka tuskien taivalta. Nyttenkin vähän pelotti sormiosaston kohtalo, sillä jokusen vuoden vanhat Sinisalon Lopsterit on myllänyt sen verran monta kertaa pesukoneessa, että paras lämmityskyky on tumpuista jo hävinnyt. Ja näytää sorkkakäsineistä muuta pieni reikäkin jo löytyvän, joten roskiin lentävät Sinisalot tämän hiihtokauden jälkeen. Uusia vastaavia kintaita on metsästetty kissojen ja koirien kanssa, mutta kun hiihtoinnostus on vallannut koko kansakunnan, niin kaikki vastaavanlaiset sormenlämmittimet ovat kaupoista loppuneet. Kerrastopuoli on sentään kunnossa, sillä alusasuksi tuli puettua lähes tuliterä Devold:n merinovillainen lämpökerrasto. Toisaalta kyllä tänä talvena tällaisiin pakkasiin on jo totuttu, joten ei se mikään yli-inhimillinen koitos pitäisi olla, etenkin kun päivälämmöksi on ennustettu -5 astetta ja aurinkokin tulisi päivällä vielä lämmittämään menoa.

En tiedä onko Suomen puolustusvoimien tykit mennyt talven pakkasissa umpijäähän, mutta perinteinen lähtötykinlaukaus oli vaihtunut rynnäkkökivärin (?) sarjatuleen. Ja taisi olla rynkkykin epäkunnossa, sillä laukaukset tulivat vasta kun porukka oli lähtenyt jo liikkeelle. No, matkaan kuitenkin päästiin. Viime vuosien tapaan tuntui lähtevän Pirkka tänäkin vuonna liikkeelle. Luisto oli mitä oli ja porukkaa lappasi ohi vasemmalta ja oikealta. Ensimmäinen 20 km, Jämille asti, meno oli yhtä tuskaa. Luisto tuntui olevan muita huonompi, eikä missään letkassa tuntunut pysyvän mukana. Selkä kramppaili myös edellisvuosien tapaan koko alkumatkan ja tunnelmat eivät olleet aivan korkealla. Kolmessa tunnissa puolimatkaan pääsystä oli turha edes haaveilla (tuo on joka vuosi tavoitteena, että pääsisi puolimatkan ohi ennenkuin puoli-Pirkkalaiset ehtivät ladulle).

Jämin jälkeen pääsi jo sellaisiin letkoihin joissa alkoi jo pystymäänkin. Silti alamäissäkin piti usein lykkiä jotta letkat eivät karkaisi, sillä luisto oli edelleen heikko – olikohan tullut laitettua vähän turhan rouheesti pitoa sukesenpohjiin. Sen verran kiirettä ladulla täytyi pitää, että välillä meni sähellykseksi. Kerran porkka hyppäsi väärälle puolen omaa suksea ja turvaalleenhan siinä tuli mentyä – siinä meni sitten se letka. Mahakin oli mennyt alkumatkan aikana sen verran sekaisin, että puolimatkassa lentokentällä piti pysähtyä istunnolle. Viitisen minuuttia siinä tuhraantui aikaa ja taas tuli jäätyä hyvistä letkoista.

WC-keikan jälkeen lähdin tempomaan eteenpäin vähän reippaammin, ja yllättäen reippaampi meno alkoi tuntumaan ihan hyvältä. Nyt alkoi hiihtäjää tulemaan selkä edellä vastaan. Aluksi pelkästään puoli-Pirkan hiihtäjiä, mutta matkan edetessä alkoi näkymään sellaisiakin numeroita joiden selän tuntumassa ei tullut alkumatkassa pysyttyä. Tuntui siltä, että kone lähti käyntiin vasta 40 km:n kohdalla ja kun 45 km:ssä tuli vielä poistettua karstat koneesta pyttyyn, niin estettä menolle ei näyttänyt olevan.

Kilometrit taittuivat ja juottoasemat jäivät yksi toisensa jälkeen taakse. Rokkakosken nousutkaan eivät tuottaneet vaikeuksia, ja porukkaa tuli ohiteltua sielläkin ihan mukavasti. Meno tuntui vielä Julkujärvelläkin ihan hyvältä joten alkoi epäilyttämään, että onko sitä tullut mentyä vieläkin liian hiljaa. Julkujärveltä on enää vajaa kymmpi maaliin joten nyt uskalsi laittaa viimeiset pököt pesään ja katsoa tulisiko sieltä vielä selkää vastaan. Ja kyllähän sieltä tuli, ei nyt tainut enää oman sarjan hiihtäjiä tulla, mutta muita täyden matkan menijöitä kylläkin. Maalissa aika 6:44:53 on muutaman minuutin huonompi kuin viime vuonna, mutta ilman vessakeikkaa aika olisi melko samoissa. Sijoitus oli 49., eli muutaman pykälän parempi viime vuotta. Ja kun tänä vuonna sarjassamme oli enemmän osallistujia, niin suhteessa sijoitus parantui ihan hyvin. Reissun keskisyke oli 139 (aerob. kynnys 138), eli sykkeistä päätellen kiristämisen varaa olisi ollut. Mutta kun talven kaikki hiihdot ovat olleet pk-vauhtisia, niin eipä koneelta kauheita kierroksia voinut odottaakkaan. Toisaalta tällaista sunnuntaihiihtoahan tämä meikäläisellä on, joten ei noilla ajoilla ja sijoituksilla ole minkään maailman väliä. Pääasia oli, että 11. suoritus on nyt plakkarissa, sillä sekään ei ollut ihan itsestään selvyys, sillä akillejänne ei ole vieläkään kunnossa, mutta ihmeen hyvin se päivän rasituksen kesti.

Yksi tämän vuoden Pirkan kovimmasta teoista oli kuitenkin sarjassa MIEHET/ 40v./P (90 km) numerolla 3211 hiihtäneen Äijän suoritus. Ne jotka tietävät tämän super-miehen viimeisen vuoden koettelemukset, niin eivät voi kuin ottaa lippiksen pois päästä ja kumartaa syvään kun vastaan tulee. Huikeeta…

Muuten Pirkan alusviikko meni melko leppoisasti. Pari hiihtolenkkiä tuli tehtyä, että tavoiteltu 1500 km ennen talven pääkoettelemusta tulisi täyteen. Tankattua tuli sen verran, että torstai-illasta lauantai-iltaan paino nousi reilut 3 kg (mitenköhän sen saisi taas pois – 90 km hiihtoa ei varmaankaan riitä, eikä jälkitankkauksessakaan ole säästelty). Suurin saavatus viikolla kuitenkin oli palapelin saaminen valmiiksi. Toisena talvena se, epäilyksistä huolimatta, tuli valmiiksi, ja 24000. palanen meni paikoilleen 6.3. iltapäivällä. Kaikenkaikkiaan sitä tuli tehtyä n. 6 kk:n aikana.  Helpotus on nyt suuri.

Se on nyt kymmenes perättäinen maaliskuun ensimmäinen sunnuntaiaamu kun kello pärähtää soimaan puoli neljän aikoihin. Maaliin kun vielä suksimalla selviäisi, niin järjestäjät ovat luvanneet kymmenestä kerrasta hopeoidun mitallin kouraan. Arvometallin toivossa könyän alakertaan tarkastamaan aamun säätilaa. Vajaat  11 astetta pakkasta mittari näyttää, mutta jos vanhat merkit paikkansa pitää, niin jokusella asteella se vielä kiristyy ennenkuin tykki Niinisalossa kajahtaa. Lunta ei yön aikana ihme ja kumma ollut tullut – sen riesan se on useana edellisenä vuonna ihan kiusaksi tehnyt.

Aamupuurolla kello oli vielä sen verran sekaisin, että tuli turhaan hoputettua Tuulia, sillä aikaa lähtemiseen oli vielä vajaan tunnin verran. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta kun olisin ollut tunnin liian aikaisin valmiina lähtöön. Äkkiä se aika kuitenkin vierähti kun kamppeita pakkasi ja pöntöllä kökötti.

Asteella oli pakkanen ehtinyt kiristyä kun suuntasimme auton kohti Teivon ravirataa ja siellä odottavaa bussikyytiä. Tämä on nyt toinen vuosi kun käytämme ekologista vaihtoehtoa ja rahtaamme itsemme lähtöpaikalle yhteisellä bussikuljetuksella. Säästyypähän parin sadan kilometrin bensat sekä joku onnekas sukulainen aamuherätykseltä. Bussimatka sujuu ripeästi kun itse nuokkuu ja kuuntelee samalla naapuripenkkien veteraanien juttuja. Tuuli vähän valittelee mahaansa, mutta se laitettiin kisajännityksen piikkiin. Itse kylläkin tutustuin bussin WC -kalustoon.

Pelipaikalle päästyä oli vuorossa perinteiset rituaalit. Vessakierros, “viimeinen voitelu” ja viimetingassa lähtöalueelle saapuminen ovat perinteitä joista ei voi poiketa. Tällä kertaa tuli vielä lisäksi pieni arpominen, että millä varustuksella matkaa lähtisi, sillä pakkasta oli viidentoista asteen verran. Päädyin osittain kevennettyyn varustukseen vaikka alkumatkasta tulisikin kylmää kyytiä.

Lähtöalueelle siis jälleen viime minuuteilla, mutta ei kuitenkaan niin myöhään, etteikö olisi perinteisiä puheita kuullut. Jälleen muistutettiin hyvän fyysisen kunnon tuomista eduista, sekä käskettiin pitää huolta itsestä ja toisista. Tosin ulkomaaksi käskettiin pitämään vaan huolta itsestään. Voisikohan sen tulkita niin, että ulkomaalaisten ei tarvitse pitää huolta suomalaisista, mutta suomalaisten kylläkin kannattaa katsoa vähän ulkolaisten perään.

Tykki taas potkaisi hiihtäjät liikkeelle, ainakin heti sitten kun oli saanut keräiltyä vehkeensä ja tasattua sykkeensä paukauksen aiheuttaman säikähdyksen jälkeen. Heti ensi potkuista havaitsi, että tänään ei oikein luista. Tasatyöntö ei luisuttanut suksea niin pitkälle kuin viereisen ladun menijällä. Olikohan “viimeinen voitelu” ollut sittenkin vähän turhan runsas.

Sen verran on kymmenen vuoden aikana viisastunut (tai laiskistunut), että alkuhöntyily jäi aika vähiin. En lähtenyt siihen iänikuiseen ladunvaihtorumbaan jota useat harrastavat parin ensimmäisen kilometrin aikana – jos tarvetta on, niin kyllä sen kaverin ohi ehtii pääseemään vähän myöhemminkin, eikä tule ainakaan rikottua välineitään. Muutama sen verran innokkaan oloinen ohittelija pyyhälsi ohi, että piti laittaa oikein numero muistiin, että kuinkas äkkiä he maaliin oikein ehtivät, kun tuollaisella hönkällä alussa jo painelee.

Alussa kyyti oli tosiaan vilpoisen oloista ja jossain paikoin jopa kylmää. Ensimmäisellä juotolla Kuninkaanlähteellä parta oli jo sen verran jäässä, että sitä ei enään sulattanut muu kuin lämpimän mehun aikaansaama höyry. Jämille asti kone oli vähän kohmeessa ja vaikka valitsemani letkat eivät kovin kauhaa kyytiä pitäneetkään, niin silti oli koko ajan kuin jojon päässä. Jämin jälkeen sitten dieseli alkoi vähän lämpeämään ja meno alkoi piristymään (tai ainakin se siltä tuntui, vauhti tuskin kiristyi).

Jämin jälkeen kävi selväksi, että ensimmäinen tavoite, päästä lentokentälle ennen puoli-Pirkan lähtöä, ei ollut enään saavutettavissa. Vähän ennen Vatulan juottoa, kun kolmannes oli takana, alkoi näyttämään, että toinenkin tavoite, kuuden ja puolen tunnin aika, alkaisi karata käsistä.

Vatulan ja lentokentän välissä alkoi porukka jo harvenemaan ja letkat lyhenemään. Välillä sai hiihdellä pitkiä pätkiä niin ettei ketään näkynyt edessä eikä (varmaankaan) takanakaan. Mutta mikäs siinä oli hiihdellessä, kun aikatavoitteita ei enään ollut, hyvässä kunnossa olevat ladut alla ja muutenkin tuntui jaksavan ihan hyvin.

Kentokenttä tuli saavutettua ajassa n. 3:12, eli puoli-Pirkkalaiset olivat ehtineet lähteä jo hyvän aikaa sitten. Matkaa oli kulunut 44 km, eli kuuden ja puolen tunnin alitus ei oikein ollut enään mahdollista, sillä jälkimmäinen puolikas on ollut aina toista kymmentä minuuttia hitaampi kuin ensimmäinen. Ladut olivat pysyneet hyvässä kunnossa puolikkaan menijöidenkin jälkeenkin eikä ruuhkiakaan ainakaan heti ilmennyt. Kyröskoskelle sai lasketella aika hiljaisen liikenteen vallitessa laduilla. Ulkoministerillemme oli joku pystyttänyt kannatuskyltin ladun varteen – Rinteen pojan mahdolliset kannatusjoukot olivat kyllästyneet odottelemaan ja lähteneet kotiin.

Sitten olikin edessä aina pelätty kävelyosuus. Ei pelätty sen vuoksi, että se olisi erityisen rankka, pitkä tai jotain sellaista, ei, vaan sen vuoksi, että siinä jäätyvät aina sormet aivat totaalisesti. Ja niin jäätyi nytkin. Voi sitä tuskaa kun km:n kävelyn jälkeen suksia laittaa takaisin jalkaa ja alkaa lykkimään taas sauvoilla. Ensin on jäässä, sitten lähtee tunto, mutta melkein pahinta on se kun veri alkaa taas kierämään sormissa ja tunto palautuu – tuntuu kuin sormet räjähtäisivät siihen paikkaan. Muutaman kilometrin aikana ehtii miettimään montako sormea pitää amputoida ja jääkö nenän kaivamis sormi jäljelle, mutta asia yleensä unohtuu siinä vaiheessa kun aletaan kipuamaan kohti Lintuharjun huoltopistettä kohden.

Yleensä ennen Rokkakoskea alkaa jo tekemään huonoa, kangistumaan yms. väsymisen merkkejä, mutta nyt näitä merkkejä ei ilmaannu. Se tarkoittaa sitä, että liian hiljaa on tultu, ja kyllä kello ja sykemittarikin sen todistivat. Tahtia oli kiristettävä sillä aika 6:45:kin alkoi näyttämään mahdottomalta saavuttaa. Ja kun sykkeetkin pyöri siinä 140 kieppeillä, niin varaakin pitäisi olla.

Rokkakosken jälkeiset nousut suoriutuivat yllättävän kivuttomasti. Vähän ennen Pentinmaan juottoa tuli selkä edellä vastaan toinen niistä alkukilometrien muistiinlaitetuista ohittelijoista. Eipä ollut enään kauhea hönky eteenpäin. Itselläni sen sijaan tuntui kulkevan vielä hyvin ja suksikin tuntui luistavan alkumatkaa paremmin. Viimeisellä juotolla Julkujärvelläkään ei tuntunut vielä ollenkaan pahalta joten ei muuta kuin täysi höyry päällä loppuun asti. Toinen muistiin pantu numero tuli eteen vähän Julkujärven jälkeen, ja näistä saavutuksista mieli vähän kirkastui, vaikka aika näyttäisikin painuvat paljon päälle 6½ tunnin. Loppuvitosella tuli vielä ohiteltua muutama oman sarjan menijäkin, mutta loppusuoralle sai lasketella yksikseen eikä loppukiriä tarvinnut ottaa.

Järjestäjätkin pitivät lupauksensa ja ojensivat minulle kymmenennen läpihiihdetyn Pirkan kunniaksi hopeoidun mitallin – kyllä nyt kelpaa. Aika ei tosin ollut kovin kehuttava 6:41:30. Ja kun voimiakin jäi, niin jätin auton Tuulin hoidettavaksi ja hiihdin rangaistukeksi vielä Lamminpäästä kotiin ylimääräisen 4 km. Sitten kyllä kelpasi sauna, ruoka ja miesten 50 km MM-hiihdon loppuratkaisun katsominen – vaikka norjalainen sen voittikin.

Ja niinkuin tässä kohtaa kuuluu aina sanoa – ensi vuonna uudestaan.

Kahdeksan kertaa takana ja yksi jälleen edessä. Siinä sitä seistiin aamuhämärässä Niinisalon varuskunta-aluella jokusen kymmenen metrin päässä lähtövaattesta. Punaiset tarrat suksiin kiinnitettynä ja paljon menohaluja. Puheet pidettiin perinteiseen tapaan, kehoitettiin pitämään huolta itsestä ja kanssakilpailijoista. Kello on 7:00 sunnuntaiaamuna, ja tykki jysähtää, hiihtäjämassa nytkähtää liikkeelle tykinlaukauksen kaikujen saattelemana.

Omalta osaltani Pirkkaan valmistautuminen alkaa sillä hetkellä kun talven ensimmäinen hiihtolenkki alkaa. Hiihtoon ei tule juuri muuten panostettua, mutta Pirkkaan mennessä on aina tavoitteena kerätä mahdollisimman paljon kilometrejä. Pirkan jälkeen kilometrit jäävätkin yleensä aika vähiin. Tänä talvena kauden avaus lykkääntyi tammikuun puolelle ja tositoimiin pääsin vasta kuun loppupuolella. Kilometrit meinasivat jäädä tosi vähälle, mutta onneksi sain tehtyä muutaman hyvän määräviikon, joten kilometrimäärä nousi sentää yli 800 km:n. Etenkin talvilomaviikko, joka oli ajoitettu alkavaksi tänäkin vuonna kaksi viikkoa ennen Pirkkaa, tuli kerätty kilometrejä kiitettävästi.

Hiihtopäivän aamuna herätys oli klo 3:30. Lämpötila oli -1,5 astetta, jonkin verran tuulista ja ainakin omaksi pettymykseksi taivaalta sateli vähän lunta. Olin jo asennoitunut, että ladut olisivat melko jäiset ja matka taittuisi pääosin tasatyönnöllä. Lumisade ei oikein sopinut siihen suunnitelmaan.

Tänä vuonna päätimme käyttää hyväksi paikanpäälle menemiseen ilmaista linja-autokuljetusta. Matka meni pääosin torkkuen. Niinisalossa sää oli samanlainen kuin Ylöjärvelläkin, paitsi lumisade oli lakannut, eikä siellä ollut edes satanut kovin paljon. Perinteinen ensimmäinen toimenpide Niinisalossa on vessaan jonotus. Perinteitä ei unohdettu tänäkään vuonna, muuten kuin, että jonottaa ei tarvinnut. Väkeä paikanpäällä tuntui olevan yllättävän vähän. Sitten pieni hetki ajan tappamista, ennenkuin vaellus lähtöpaikalle alkaisi.

Lähtöpaikka tuntui ihmeen väljältä. Edellisenä vuonna perinteisen tyylin täyden matkan lähdössä oli reilu 800 henkilöä, mutta tänä vuonna tuskin lähellekkään niin paljon. Mutta kun liikkeelle oli päästy, niin kyllä sitä väkeä satamäärin tulvi laduilla.

Alkumatka oli juuri niin jäistä kun odotinkin, joten tasatyöntö oli ainoa järkevä vaihtoehto edetä letkassa. Meno tuntui vauhdikkaalta ja vaivattomalta, sillä alkukilometrit ovat tasaista maastoa. Luisto tuntui hyvältä, eikä pohjan liisteritkään tökkineet yhtään vastaan. Vajaan kuuden kilometrin kohdalla pääsi ensimmäistä kertaa testaamaan myös pidon toimivuuden. Muutaman sadan metrin ylämäessä suksi piti hyvin, joten ei ongelmia pitovoitelunkaan puolella. Loppumatka ensimmäiselle huoltopisteelle Kuningaanlähteelle edettiin pienessä letkassa tasatyönnöllä. Kuninkaanlähteellä yksi odotus palkittiin, sillä hiihtäjiä oli ohjaamassa oikeille juottopöydille muuan kovaääninen vääpeli (en ole varma oliko vääpeli, mutta niin voisi kuvitella). Kenellekkään ei varmaankaan jäänyt epäselväksi mitä milläkin puolella latua oli tarjolla. Tosin vääpeliltä (?) oli paras terä poissa, sillä jonain vuonna ääni kuului varmaan puolikilometriä ennen juottopaikkaa.

Juomat juotiin ja matka jatkui kohti Jämiä. Yleensä tällä välillä ilmaantuu ensimmäiset ongelmat. Niin myös tällä kertaa. Yleensä ongelmana on ollut selkä, mutta tälläkertaa alkoi varpaasta vetää suonta, joka ei enteillyt hyvää loppumatkaa nähden. Alkumatkan tasatyöntöhiihto oli varmaankin heikentänyt varpaiden verenkiertoa, sillä vuorotahtihiihto auttoi asiaan, eikä suonenvetoa enään ilmennyt. Matka jatkui kohti Jämiä letkoissa tasatahtiin työnnellen. Taivaalta oli alkanut satelemaan pikkaisen lunta. Lunta ei tullut paljon, mutta kuitenkin sen verran, että ohittelu muuttui työlläämmäksi, sillä ladun sivussa luisto muuttui huonoksi. Jämin huoltopiste oli hieman normaalia aikaisemmin, sillä siellä järjestettiin nuorten SM-hiihdot joten Pirkan reittiä oli muutettu hieman normaalista.

Seuraava etaappi olisi Varpeen juotto. Reittiä oli muutettu muutaman kilometrin matkalta, mutta ei yhtään huonompaan suuntaan. Matka taittui erittäinen mukavasti, vaudikkaasti ja jopa kevyesti, sillä maasto oli tasaista tai alaspäin viettävää. Letkan hännillä oli mukava peesailla eikä ajoittainen vastatuuli häirinnyt. Matkan taivallus oli kuitenkin siirtynyt etenemään vain yhdellä ladulla, sillä nyt jo loppunut lumisade oli muuttanut käyttämättömän ladun selvästi hitaammaksi. Tästä johtuen ohitukset eivät olleet kovin taloudellisia, joten letkan muodostuivat välillä aika pitkiksi. Alkumatkan ladut olivat olleet yllättävän hyvässä kunnossa, mutta Varpeen juottoa lähestyttäessä lumen vähyys alkoi näkymään ja tuntumaan.

Varpeen jälkeen seuraava juotto olisi Vatulassa. Nyt piti jo alkaa laskeskelemaan, että millaiset mahdollisuudet olisi ehtiä lehtokentälle ennekuin puolipirkkalaiset lähtisivät liikenteeseen. Kolmen tunnin alitus lentoketällä on joka vuosi matkan ensimmäinen tavoite, sillä mikäli puolipirkkalaiset pääset eteen, niin ohittelua tulee aika paljon enemmän ja vauhti muutenkin hidastuu. Tällä kertaa aikataulu näytti hyvältä ja ensimmäisen tavoitteen toteutumiseen olisi hyvät mahdollisuudet. Edellyttäen kuitenkin, että keli ja ladut pysyisi hyvinä. Ennen Varpeeta alkanut latujen kunnon heikkeminen jatkui ja metsäosuuksillä latuja ei oltu pystytty ajamaan ollenkaan. Pienen yksintaivalluksen jälkeen ajauduin taas yhteen letkaan, ja vauhti tuntui siinä ihan hyvältä. Maastossa alkoi olemaan jo nousujakin, eikä minulla ollut intoa lähteä ohittelemaan nihkeillä ladunreunoilla. Vähän ennen Varpeeta pitkässä jyrkähkössä ylämäessä päätin kuitenkin repäistä ja loikein letkan ohi, joten pääsin juottoasemalle rauhassa ilman ruuhkaa.

Seuraavaksi edessä olisikin lentokenttä jonne oli matkaa 11 km. Aikaa ennen puolikkaan lähtöä oli n. 50 min, joten urakkaa olisi. Onneksi latu oli liukas, mutta kuitenkin pitoakin löytyi, joten matka taittui ripeästi. Tosin letkoista ei täällä pätkällä ollut apua, sillä väki oli edessä harvennut ja matka taittui pääosin yksin. Sen verran reipasta tahtia pystyin pitämään, että puolimatkaan saavuin n. 2 tunnin ja 54 minuutin hiihdon jälkeen.

Lentokentän jälkeen pystyi vähän rauhottamaan menoa, sillä sain hyvän keulan puolimatkan menijöihin nähden, eikä niiden pääjoukosta olisi matkanteolle haittaa. Matka jatkuin edelleen yksikseen eikä muita juuri näkynyt. Latu oli taas vähän heikommassa kunnosa ja tarkkana piti olla. Kyröskosken juottoon reitti oli suht helppoa ja tämä väli sujuu yleensä ilman isompia ongelmia. Kilometri ennen Kyröskoskea puolikkaan kärkikaksikko pyyhältää sellaista vauhtia ohi, että sukset meinaa lähteä altani. Onneksi muuten on hiljaisempaa takaatulijoiden osalta. Juottoon tullessani siellä oli vain yksi muu hiihtäjä ja muutenkin meno oli hiljaisen oloista. Mutta juuri kun saan juoman ja leivän käteeni, suhahtaa paikalle muutama kymmenen hiihtäjää. Ohi pyyhältää molemmin puolin puolipirkan hiihtäjiä, sillä heistä kaikki ei vaivaudu vielä tässävaiheessa tankkaamaan.

Heti juoton jälkeen alkaa n. kilometrin mittainen kävelyosuus Hämeenkyrön keskustan läpi. Kävelijöitä tosin ei paljon näy, sillä suurin osa juoksee ja hölkkäilee sukset kädessä. Niinkuin minäkin. Hiihtäjiä on taas ilmestynyt jostain eteen ja taakse aika paljon, joten “leppoisa” yksinhiihtely loppui vähäksi aikaa siihen. Kävelyosuuden jälkeen alkoi tuntumaan, että pito alkoi heikentymään. Lämpö oli noussut varmaan plussan puolelle ja ladut olivat alkaneet liippaantumaan. Edessä olevissa nousuissa väki alkoi taas harvenemaan, sillä puolikaan hiihtäjät menivät omaa vauhtiaan ja täysmatkalaiset olivat muuten vaan harvassa. Lintuharjan juotolle eteneminen oli aika lipsuttelua, sillä latu ja pito olivat kadoksissa.

Lintuharjan jälkeen täyttyi 60 km ja aikataulu näytti, että jopa uutteen ennätysaikaan olisi mahdollisuuksia. Tosin edessä olisi vielä matkan pahimmat nousut joten voimia oli säästettävä. Jos Lintuharjalle mennessä oli jonkin verran seuraa, niin seuraavalle Rokkakosken juotolle sitä ei juurikaan ollut. Kärkihiihtäjät olivat myös päättäneet, että ladunaukaisu saisi loppua ja olivat siirtyneet hiihtämään latujen keskellä. Tämä vaikeutti ainakin minun menoani ja vauhtiani, sillä rentoon hiihtoon ei enään pystynyt. Keli oli myös muuttunut sellaiseksi, että kaikki irtolumi alkoi jäätymään suksen pohjaan. Oli siis löydettävä vain hiihdetty kaistale ja yritettävä pysyä siinä. Rokkakoskelle tuleva jyrkkä lasku oli muutettu kävelyosuudeksi (=juoksu), sillä lunta ei tälläkään osuudella tuntunut liikaa olevan.

Rokkakosken jälkeen oli ensin jonkin verran alamäkeä, mutta sitten noustaisiin jokusien kilometrien aikana melko paljon. Itselläni oli alkanut jo jonkin aikaa sitten vaivaamaan olkapää, eikä se oikein tykännyt enään tasatyönnöstä, joten ylämäkiosuudet antoivat vähän lepoa sillekin (tai sitten ei). Voimia tuntui vielä piisaavan, sillä nousuissa pystyin ohittelemaan jonkun verran väkeä jotka vähän tuntuivat passailevan vauhtiaan ylämäissä. Ohitin jopa yhden viiden hengen letkan melkein juoksemalla, kun ladun sivussa ei pystynyt liusuttamaan suksea yhtään. Pakko oli mennä ja yrittää, sillä ennätysaikaan oli vieläkin hyvät mahdollisuudet. Pentinmaan juotolle saavuin vielä melko hyvävoimaisena.

Enään olisi edessä vain Julkujärven juotto ja sieltä maaliin olisikin tuttua latua. Tällä välillä tuntui olevan taas enemmän lunta ja ladut ihan hyvässä kunnossa (lukuunottamatta alun peltopätkiä). Yhden ylämäen osalta reittiä oli muutettu, ja ylämäki vaihtuikin puolessa välissä mukavaksi alamäeksi. Vaihdos tuntui ihan asialliselta ja toivottavasti muutos pysyy tuleviksikin vuosiksi. Vähän ennen Julkujärven juottoa tulimme laduille joita olen viimeiset 10 vuotta tahkonnut. Nyt oli aika laittaa viimeinen vaihde silmään ja nipistää viimeisetkin sekunnit ajasta pois, sillä reitin suhteen ei enään yllätyksiä tulisi.

Julkujärvellä join pikaisesti vauhdissa ja jatkoin menoa sen minkä pääsin. Viimeisellä kympillä ohittelin vielä muutamia, mutta lappurintaisia näkyi vain kourallinen. Pari kilometriä ennen maalia huomasin, että takaa tulee kovaa vauhtia muutama hiihtäjä. Ohi ei saanut päästää, joten tasatyöntö jatkui entistäkin kiivaampana. Viimeinen kilometri olikin sitten laskettelua maaliin Teivon raviradalle. Mutta viimeisessä mäessä olin vielä kaatua, mutta onneksi sain pidettyä tasapainoni juuri ja juuri.

Maalissa aikani oli 6:03:47 ja ennätys parani n. 8 minuutilla.

Ladut olivat olosuhteisiin nähden yllättävän hyvät, eikä talkootunteja oltu varmaankaan säästelty. Kiitos siitä järjestäjille. Aamun lumisade olisi saanut kyllä jäädä satamatta, sillä se heikensi hiihtonautintoa jonkin verran, ainakin matkan loppupuolella. Tasatyöntö sujui yllättävän hyvin loppuun asti, vaikka varmaan 90% matkasta tuli mentyä tasatyönnöllä.