Piikittelyä

Mennyt kaksiviikkoinen on ollut melkoisen rauhallista aikaa. Töissä on saanut olla melkein yksin, kun kaikki ovat vielä lomilla. Onneksi on hommaa ollut, mutta ei voi sanoa, että kauheeta kiirettä olisi pitänyt.
 
Lenkkeilyrintamalla on ollut sitten vieläkin hiljaisempaa. Kahteen viikkoon ei ole tullut käytyä kuin muutaman kerran juoksemassa kympin lenkki ja tunnustelemassa mitä herra Polvi siitä tykkäisi. Eikä hän ole oikein siitä tykännyt. Pyöräilyäkin olen kokeillut, mutta eipä sekään ole herra Polvelle kelvannut. Salilla on pystynyt käymään, mutta jalkatreenit olen jättänyt suosiosta vähän vähemmälle.
 
Reipas viikko sitten juttelin mr. Polven kanssa nätisti ja uhkailin vähän lääkärilläkin, ja tämän jälkeen hän suostuikin vähän aikaa olla kiukuttelematta. Mutta heti alkuviikosta hän rikkoi sopimuksemme ja minä päätin olla myös pitämättä lupaukseni, ja varasin ajan Koskiklinikan ortopedille. Perjantaina sitten istuttiin kolmisin alas, minä, herra Polvi ja sovittelevana osapuolena herra Lääkäri. Lyhyen neuvonpidon jälkeen tulimme siihen tulokseen, että olen kokenut jo riittävästi vääryyttä herra Polven suunnalta, ja kiusankappaleelle annettiinkin sitten rangaistukseksi kortisonipiikki. Mainitsin myös, että herra Aki les Jänne on myös ollut viimeaikoina melko yhteistyökyvytön, joten hän koki Polven kanssa saman kohtalon ja sai piikistä.
 
Herra AJ otti moisesta kohtelusta nokkiinsa ihan tosissaan ja pienen hetken jälkeen pistoksesta hän alkoikin protestoimaan oikein kunnolla. Pari tuntia hän särki aivan jumalattomasti eikä suostunut koko loppu päivänä yhteistyöhön ollenkaan, vaan jouduin klenkkaamaan hammasta purren. Lauantaina herra AJ oli jo vähän paremmalla tuulella ja sunnuntaina hän jo teeskenteli yhteistyökykyistä, mutta kun illallalla kävin sitä vähän ulkoiluttamassa juoksutossujen kanssa, niin kyllä hänellä vielä oli tunteet pinnassa, eikä suostunut olemaan kipuilematta. Herra Polvi sentään tuntui uskovan kerrasta oman parhaansa, eikä enää sunnuntaina ollut moksiskaan, vaikka 10:n lenkin hänen kanssa köpöttelinkin.
 
Pitää nyt katsoa mitä mieltä herrat ovat kuun vaihteessa alkavasta Skotlannin rastiviikosta. Sillä tässä pitäisi olla vielä muutama päivä töissä ja sitten hypätä Ryanairiin ja liihotella Edinburghiin syömään haggista ja juomaan viskiä.

Rinkan ulkoiluttamista

Tällä erää viimeiseen lomaviikkoon herättiin Norjan Altassa. Sunnuntaiehtoona ajettiin vielä Haltin seikaulun jälkeen 250 km pohjoiseen ja yövyttiin pohjois-norjalaisella leirintäalueella. Kelit suosi telttamajoitusta eikä itikoitakaan ollut häiritsemässä.

Maanantaipäivä menikin sitten autossa istuessa, kun ajoimme ensin Altasta Hammerfestiin ja sitten samaa tietä takaisin Altaan ja sieltä sitten Kautakeinon kautta Enontekiön Hettaan. Ajoa kertyi tuolle päivälle reilu 500 km. Äänikirja eteni siis melkolailla. Minulle ei oikein auennut, että miksi Hammerfestissä käyntiä aina hehkutetaan, sillä ainakaan pikaisella katsomisella ei pitäjässä mitään erikoista nähtävää ollut. No joo, kyllähän reitti sinne tarjosi komeita maisemia, ainakin jos oli tullut suoraan Enontekijöstä Norjan puolelle. Mutta kyllä mielestäni Tromsan ja Altan välillä oli tosi paljon komeampia maisemia nähtävänä.

Hetan leirintäalueella sitten päästiinkin tutustumaan vähän paremmin paikalliseen räkkään. Paikallisille sääskimäärä ei varmaankaan ollut mitenkään poikkeuksellinen, mutta tällainen “etelän vetelä” laittoi kyllä mielellään hyttyverkon päähän, kun telttaa laittoi pystyyn. Etenkin mäkärät tuntuivat olevan erityisen kiinnostuneita turistin verestä. Hyttysiä ei liiemmin näkynyt.

Tiistaiaamusta pakattiin rinkat ja käytiin hakemassa Hetan Aitasta puomiin avain, jonka turvin pääsimme ajamaan autolla Pyhäkeron päivätuvan läheisyyteen. Näin ei tarvinnut mennä veneellä Ounasjärven ylitse. Tämä oli sekä kätevämpi että halvempi ratkaisu yhden yön vaelluksellemme.

 

Autolta vaelsimme ensin puolitoista kilometriä Pyhäkeron päivätuvalle ja siitä jatkoimme heti matkaamme Pyhäkeron huipun kautta Sioskuruun. Kartan mukaan matkaa reitillä oli 9,5 km ja kellon mukaan aikaa kului n.2,5 tuntia. Sioskurussa aterioimme ja pystytimme teltan, jonne jätimme myös muut yöpymisvarusteet. Sitten lähdimme ulkoiluttamaan kevennettyjä rinkkojamme kohti Hannukurua, jonne oli matkaa 13 km. Reitti oli hyväkulkuista ja olosuhteisiin nähden melko tasaistakin, joten kyseinen matka taittuikin melko rivakasti – kahteen ja puoleen tuntiin. Hannukurussa pidimme pienen paussin ja sitten teputimme saman 13 km takaisinpäin. Kelit suosi tätäkin vaellusta, sillä vettä ei tullut kuin muutama tippa ja itikatkin pysyivät loitolla aukealla paljakalla.

Takaisin Sioskuruun päästyämme suoritimme pikaisen pesun tunturipuron raikkaassa vedessä. Tämän jälkeen vuorossa oli ruokailua sekä jutustelua muiden autiotuvalla yöpyvien kanssa. Illalla tuuli oli tyyntynyt sen verran, että mäkärät alkoivat taas kiusaamaan ja piti turvautua hyttysverkkoon jotta paikoillaan viihtyi paremmin. Illalla myös sateli hieman, mutta se ei juuri leiriytymistä haitannut.

 

Sateisen yön jälkeen aamu oli taas poutainen joten kävely Sioskurusta Pyhäkeron huipun kautta taikaisin autolle sujui kuivin jaloin. Ihan mukava oli vaellella, vaikka miinuksena täytyykin pitää, että sama reitti jouduttiin menemään edestakaisin. Toisaalta kyllä ne maisemat vähän erilaiset ovat, kun niitä katseleen vähän toisesta suunnasta. Mutta saatiin ainakin tuntumaa mitä noiden rinkkojen raahaaminen todellisuudessa on, jos joskus tekisi vaikka vähän pidemmänkin vaelluksen.

Loppupäivä menikin sitten autossa istuessa, kun ajoimme melkein yhtä soittoa reilun 600 km Hyrynsalmelle. Siellä sitten yövyimme teltassa leirintäalueella. Ilta oli komean aurinkoinen ja lämmin, ja ennen kaikkea itikoita ei ollut yhtään.

 

Torstaiaamuna ajoimme Hyrynsalmelta Kuhmoon jossa kävimme suunnistamassa Kainuun rastiviikoilla kuntosarjassa. Keli oli tukalan helteinen ja 7,4 km:n reitti oli melko hikistä puurtamista. KRV:n onni oli, että osallistuimme KRV:lle ensimmäisen kerran vuonna 2007 jolloin maastot olivat Sotkamon upeissa kangasmetsissä. Noilla muistoilla sitä voi aina lähteä toivomaan, että muinakin vuosina ko. maastot olisivat mahdollisia. Tänä vuonna ei ainakaan kuntosuunnistajien kolmannen ja neljännen päivän radat sellaista olleet. Samanlaista perkeleen ryteikköä se oli, jota täältä Pirkanmaaltakin löytyy, paarmoja vaan oli enemmän.

Torstaina suunnistuksen jälkeen oli olo muuttunut vähän huonovointisemmaksi, mutta kun aamulla pysyi tolpillaan, niin perjantainakin piti metsään lähteä, kun näin pitkälle oli kerran ajettu. Matkan tosin vaihdoin vähän lyhyempään. Tällä kertaa suunnistuis ei oikein maistunut, eikä jalkakaan oikein suostunut nousemaan. Kävelyksi piti laittaa monesti tasaisellakin rastivälilä. Maaliin tulon jälkeen olo alkoi muuttumaan edelleen heikommaksi – päätä särki ja vatsaa kiersi. Näin ollen reilun 500 km kotimatka Ylöjärvelle ei ollut mitään herkkua. Onneksi Tuuli oli pirteässä ajokunnossa ja minä sain vääntelehtiä pelkääjän paikalla. Illalla kuumemittari näytti 38 astetta joten syy huonovointisuuteen ja heikkoon suunnistusintoon löytyi elohopeatikun lukemista. Loppuviikko meneekin sitten huilaillessa ja maanantain töihin paluuta odotellessa.

Luuseripatikointi Haltille

Birtavarresta E6-tieltä haarautui heikossa kunnossa oleva kestopäälysteinen tie kaakkoon. Muutaman kilometrin ajon jälkeen kartalla keltainen tie muuttui valkoiseksi ja samalla renkaiden alla asvaltti muuttui soratieksi. Kännykän kenttä heikkeni pykälä pykälältä ja muutaman kilometrin lisäajon jälkeen kenttää ei ollut enää ollenkaan. Hiekkatie oli myös alkanut nousemaan jyrkästi ja muuttui pian myös serpentiiniksi.

Korkeat rinteet polemmin puolin tietä saatteli autoa aina vain ylemmäs mutkittelevaa tietä pitkin, kunnes kymmenisen kilometrin ajon jälkeen nousu alkoi tasoittumaan. Nyt karttaan oli merkattuna punaisella katkoviivalla merkittyä tietä ja tie muuttuikin kyseisen karttamerkin osoittamaksi traktoritieksi. Tienviitta kertoi, että parkkipaikalle olisi matkaa 7 km ja Haltille 13.

Kärrypolku oli paikoin niin huonoa, että eteenpäin pääsy näytti jäävän siihen paikkaan, mutta aina pystyi kuitenkin kuopat ja kivet jotenkin kiertämään eikä pohjakaan karahtanut montaakaan kertaa kiveen. Kolmisen varttia ehti kulua siitä kun E6-tieltä oli päästy Guolasjavrren rantaan parkkipaikalle. Sekä kuskilla, että pelkääjän paikalla istuneella oli hiki kuin suuremmankin urakan tehneellä.

Olimme Haltin pohjoispuolella ja huipulle olisi matkaa n.6 km. Sää vaellukselle oli mitä parhain, sillä tuulta ei ollut nimeksikään, aurinko paistoi ja lämpöä oli kymmenen asteen tietämillä. Myöskään mitään uhkaavia sade- tms. pilviä ei ollut näkyvillä. Ainoa huono puoli oli, että meillä ei ollut mitään kunnon karttaa käytettävissä, ainoastaan 1:400000 tiekartta, jonka avulla otimme jonkinnäköisen kompassisuunnan Haltin huipulle. Kompassin lisäksi tukena ja turvana olivat GPS-laitteet, mutta koska tämä vaellus oli tullut suunnitelmiin vähän yllättäen, niin esivalmistelut vaellukseen oli vähän huonot ja esim. kordinaatteja GPS-laitteeseen ei oltu laitettu. Gepsi oli ainoastaan turvana siihen, että huonon kelin yllättäessä pääsisimme ainakin samaa reittiä takaisin.

Vaellus alkoi ensin kumpuilevassa sorapintaisessa maastossa, mutta pian reitti alkoi muuttumaan kivikkoiseksi ja loppuvaellus olikin pelkkää rakkaa ja kiveltä kivelle hyppelemistä. Ensimmäiselle kilometrille osui reitin jyrkin osuus ja paikoin kulku muuttui neliraajakapuamiseksi.

 

Alkumatkasta näimme vielä silloin tällöin punapäisiä keppejä tai kivikasoja joihin ylimpään kiveen oli maalattu punainen merkki. Mutta parin kilometrin vaelluksen jälkeen niitä ei enää näkynyt ja epäilimme joutuneen hieman sivuun maastoon merkatusta reitistä. Etenimme kuitenkin kompassisuunnalla ylöspäin. Näkyvyys oli hyvä ja iso järvi, jonka rannalta lähdimme näkyi hyvin takanamme.

Neljän kilometrin vaelluksen jälkeen eteemme avautui kivilaakso jonka keskellä poikittain oli korkea aita. Kaukana aidan takana näkyi muutama korkeampi huippu joista kauimman laella oli masto. Huonojen alkuvalmistelun vuoksi meillä ei ollut käsitystä mikä noista huipuista olisi Haltin korkein kohta ja mikä Haltin Suomen puoleinen korkein kohta.

 

Vaelsimme vielä puolisen kilometriä ja saavuimme aidalle, jonka olimme kauempaa havainneet. Olimme tehneet vähän aikaa aiemmin päätöksen, ettemme lähtisi arpomaan mikä edessä olevista olisi se oikea huippu jonne olisi voinut käydä nimensä kuittaamassa, joten päätimme kääntyä aidalta takaisinpäin. Yksi syy kääntymiselle oli myös se, että Haltin eteläpuolelta alkoi nousemaan tummaa pilveä joten seikkailun keskeyttäminen tuntui sillä hetkellä oikealta ratkaisulta.

Lähdimme siis takaisin tulosuuntaamme ja tekemään vaivalloista alaisinpäin kapuamista, joka osottatutuikin huomattavasti vaativammaksi urakaksi kuin ylöspäin kipuaminen. 8.8 km:n ja 2 tunnin 45 minuutin jälkeen olimme takaisin autolla ja hieman harmissamme, ettei huipulla tullut käytyä, sillä sää tuntui jatkuvan edelleen mainiona.

Lohdutimme itseämme epäonnistuneesta suorituksesta sillä, että ei Haltille nousua sovi häpäistä tekemällä sitä helpoimman kautta, Norjan puolelta päivävaelluksella, vaan se pitää tehdä kunnon vaelluksella lähtien Saanan juurelta Kilpisjärveltä.

Vielä olisi edessä yksi hikinen urakka ennen kuin tätä kokemus olisi kansissa. Vielä piti saada auto ehjänä alas. Ja ajan kanssa sekin urakka tuli hoidettua.

Midnattsolgaloppen 2011

Aurinkoiseen Malangen Bryggeriin saavuimme tiistaina suoraan Kilpisjärveltä. Majapaikkana meillä oli Malangenin vuonon rannalla olevassa mökkikylässä, missä lumihuippuiset vuoret komistuttivat vuonon takaista maisemaa.

 

Ensimmäisen (kuten myös 2.:n ja 4.:n) kisapäivän kilpailukeskus sijaitsi Kjerkevikissä. Matkaa kisakeskukseen olisi ollut linnuntietä vain n. parin kilometrin verran, mutta välissä ollut vuono esti suoran kulun ja vuonon kiertoon kului aikaa reilu puoli tuntia ja matkaa kertyi päälle 30 km.

Ensimmäisen päivin lähtöni oli klo 18:25 ja päivällä ollut hieno aurinkoinen keli oli muuttunut vesisateeksi. Onneksi sade rauhottui ja loppuikin tyystin lähtöpaikalle pääsyyn mennessä. Lähtöpaikalle pääsy oli jo melkoinen ponnistus sinänsä, sillä nousumetrejä kertyi siinäkin jo hulppea määrä, ja sateen viilentämä kroppa saikin hyvän alkulämmön ennen starttia. Sen verran korkealle noustiin, että lähtöpaikalta näkyi vuonon toisella puolella sijaitseva majapaikkamme.

Lähtörutiinit Norjassa näyttivät poikkeavan jonkin verran tutuista suomalaisista vastaavista. Kolmen minuutin karsinassa järjestäjät tarkastivat onko oikea mies oikeassa paikassa. Kahden minuutin karsinassa oli tarjolla rastimääritteet. Minuutin karsina ei poikennut suomalaisesta, sillä siinä jännitys ei poikennut kotimaisesta tärinästä laisinkaan. Lähtöpiippauksen jälkeen napattiin kartta korista ja nollattiin emitti.

Ensimmäinen kisa oli ns. metsäosakilpailu ja matkaa sarjassani oli 7.7 km. Rasteja oli vain 9 kappaletta, joten pitkiä rastivälejä oli tiedossa. Kisa ei lähtenyt liikkeelle kovin mallikkaasti, sillä heti ensimmäiselle rastille tein varmaankin n.7 minuutin haun, eikä maasto tuntunut muutenkaan kovin tutulta hämäläiseltä ryteiköltä. Alusta oli tosi hyvä juosta (jos vain kovilta korkeuseroilta jaksoi) ja jopa minä pystyin vauhdissa lukemaan karttaa, sillä ei tarvinnut koko ajan pelätä, että jalka osuisi johonkin karahkaan ja olisin nenälläni turpeessa.

Toinen rasti löytyi jo vähän jouhevammin ja pikku hiljaa karttaan ja maastoon alkoi pääsemään sinuiksi. Peukalo alkoi vähitellen pysymään jatkuvasti eteen tulevien soiden ja kumpareiden ja nenien tahdissa.

Lampaiden kellojen kilkatus kuului vähän väliä jossain etäällä, mutta kertaakaan en laumaan törmännyt, vaikka muutaman kerran aitaus pitikin ylittää. Maasto oli sateen jälkeen märkää ja kun soita oli muutenkin paljon, niin melko uitettu olo välilä oli. Onneksi tiheiköt puuttuivat lähes kokonaan reitiltä joten puista ei kauheasti vettä niskaan tullut.

Muutamalla loppupään rastilla oli hieman hakua ilmassa, mutta suhteellisen mukavasti lippu kuitenkin löytyi. Etenkin pisimmästä, n.2.5 km rastivälistä olen erittäin tyytyväinen, sillä tossu tuntui etenevän ihan kiitettävästi ja rastillekin tulin kuin telkkä pönttöön (vai miten se sanonta nyt menikään). Meikäläisen vauhti on tietenkin suhteellista, sillä oma tuntuma ja tulosluettelo kertoma ihan omaa tarinaansa. No, enpä ollut ainakaan viimeinen – tänään.

Toinen osakilpailu oli teemaltaa tunturi. Lähtöpaikka oli sama kuin ensimmäisenäkin ja kelikin vähän vastasi edellistä päivää. Sadetta oli ollut juuri kisan alla ja lämpöä oli hieman päälle kymmenen astetta. Tämä oli myös ns. iltakisa, sillä lähtöaikani oli 20:17, ja kun matkaa oli edessä 9 km ja rasteja 16, niin ilta olisi jo melko pitkällä kun maalileimaus tulisi tehtyä. Onneksi pimeydestä ei tarvinnut olla huolissaan näillä leveysasteilla vaikka taivas olikin pilvessä.

K-piste oli samassa paikassa kuin edellisenäkin päivänä, mutta suunta ensimmäiselle rastille oli 90 astetta toiseen suuntaan – ylöspäin. Ensimmäinen rasti oli tällä kertaa suht. lähellä, mutta kyllä sillekin piti tehdä perinteinen hermopummi. Tosin ei niin mahtavaa kuin edellisenä päivänä.

Sitten suunnistus alkoi taas sujumaan paremmin, ja soiden lukeminen kartalta sujui ihan mukavasti. Välilä pääsi kiipeämään rinteitä ylös nelivedolla ja välillä olisi persuuksissakin pitänyt olla nasta, kun tultiin niin jyrkkiä rinteitä alas, ettei meinannut saada persliusun vauhti pysähtymään laisinkaan.

Loppupuolen rasteilla tuli tupeksittua pari hyvin alkanutta rastiväliä, kun itseluottamus petti ja aloin seurailemaan toisten menoa. Ja siitähän ei koskaan hyvää seuraa. Maaliin tultiin taas sijoilla jotain, mutta kyllä jokunen sentään taas jälkeenkin jäi.

Kolmas kisapäivä olikin Tromsan saarella, kisakeskuksena Tromsa-halli. Lähtöaikani oli vasta 18:29, mutta lähdimme jo aamupäivästä ajelemaan ja pyörimään Tromsan keskustaan. Ilta tulikin sitten pyörittyä Tromsan mettikössä. Kyseinen  kisa oli teemalla kaupunkiosakilpailu, mutta kaupunkiosakilpailua siitä ei tehnyt muu kuin kaupungin läheisyys.

Vihreitä arvoja tässä osakilpailussa oli painotettu huolella – ainakin kartan värityksessä. Lähes koko suunnistusalue oli joko vihreää tai tumman vihreää. Ja kun 4.5 km radalle oli ahdettu 19 rastia, niin sen tiesi jo alussa mitä tuleman piti. Sitä alkoi kaipaan jo jopa Tampereen ryteköitä tai Nokian kivikoita.

En nyt osaa sanoa löysinkö yhtään rastia heti ensi yrittämällä, telkkä sai tällä kertaa etsiä pönttöään oikein huolella. Viimeinen rasti taisi olla poikkeus. Mutta kun se oli loppuviitoituiksen alussa polkujen risteyksessä, niin en oikein tiedä voiko sen löytämistä pitää niin kovin suurena saavutuksena.

En nyt osaa sanoa sitäkään, että oliko tuo edes hauskaa. Hikeä ei tullut kuin tuskahien merkeissä, sillä kartaa piti pysähtyä lukemaan kymmenen metrin välein eikä sykettä saanut päälle ollenkaan. Toisaalta vaikka mikään rasti ei ihan kunnolla löytynyt, niin eipä mitään jättisuurta eksymistäkään päässyt tulemaan. Yhdellä rastivälillä jouduin palaamaan polkuviidakossa takaisinpäin ja ottamaan uudelleen vauhtia, mutta muuten meno oli pääasiassa eteenpäin – joskin hapuillen.

  

Neljäs ja viimeinen osakilpailu oli teemaltaan vuono. Tämän kisan lähtö olikin jo päivällä klo 15:10. Matkaa oli kartaan merkattu 7.4 km ja rasteja 17 kappaletta. Tälle päivälle järjestäjät olivat keksineet uuden lähtöpaikan, mutta säätä he eivät olleet suostuneet vaihtamaan. Vaikka aamu oli ollut lämpimän aurinkoinen, niin lähtöhetkellä alkoi taivaalta taas tiputtelemaan vettä. Viimeisillä rasteillä vettä satoi jo sen verran, että kastunut olisi jos olisi ollut kuivaa yllä, mutta sitä ei ollut.

Ensimmäinen rasti näytti tällä kertaa helpolta, mutta mitäpä sitä vanhoja tapoja vaihtamaan. Pummi alkuun pitää mielen kirkkaana loppumatkalla. Onneksi takaa lähtenyt kisakumppani huikkasi oma-aloittesesti rastille, joten kovin isoa koukkua ei tästä syntynyt. Kakkosella pystyin laittamaan hyvän kiertoon, kun näytin yhdelle saksalaiselle vanhukselle sijainnin.

Viidennelle rastille tuli sitten tehtyä päivän pahin. Jo matkalla sinne ounastelin, että nyt voi mennä pieleen ja pahasti, sillä tyhjä takarinne pitkän välin päätteeksi ei kuulu minun suurinpiin vahvuuksiini. Tuli sitten mentyä ohi ja yli oikein isolla jalalla, ja piti ottaa hattu käteen ja kysyä nöyrästi sijaintia.

Seuraavillakaan rasteilla ei tullut ihan telkkämäinen olo, mutta puu sentään oli yleensä oikea, vaikkei ihan pönttöön suoraan kopsahtanutkaan. Sijoitus oli jälleen perästäpäin luettuna ihan kohtalainenvaikka en ihan kärkikolmikkoon mahtunutkaan.

Oli kyllä ihan hieno neljän päivän rupeama. Maisemat ja maastot olivat komeita (lukuunottamatta kolmatta päivää) ja sopivan erilaisia hämeeseen verrattuna. Kelit olisivat saaneet olla suunnistuksen aikanakin paremmat, että olisi edes kerran nähnyt aurinkoa samalla kun pinkoi pitkin paljakkaa. Iltapäiväsateet taitavat olla melko yleisiä täällä päin kalottia.

Toinen positiivinen asia oli se, että polvi ja akillesjänne suostuivat jotenkin kestämään tällaisen rupeaman, vaikkei ne kovin tyytyväisiä maaliintulohetkellä olleetkaan.