Tänään torstaina tuli käytyä toisen kerran tänä syksynä UKK-instituutilla urheilulääkärillä. Viime sunnuntain Jämin suunnistusmaratonin tuomisina kun ei ollut kuin yksi pirun kipeä akillesjänne. Jämillä matkan teko loppui jo 5 km:n kohdilla (20 km jäi vielä menemättä) jonka jälkeen reitti suuntasi suorinta tietä kohti maalia ja suihkua. Sen verran pahasti jänne otti nokkiinsa, että koko alkuviikon olen joutunut konkkaamalla kävelemään, kun ponnistaa ei nilkalla ole voinut yhtään.  Piikin jälki nilkassa tuli siis taas UKK:lta poistuttua, mutta onneksi yksi reikä vaan tälläkertaa (viimeksi tuli neljä). Urheilutaukoa tuli parisen viikkoa, jonka jälkeen voi alkaa varovaisesti pyöräilemään ja uimaan. Tosin taukoa tässä on jo melkein kokonaan pari viikkoa tullut pidettyäkin, ainoastaan työmatkapyöräilyä ja salia on tullut harrastettua. Viime viikolla yksi kympin juoksu ja sunnuntaina se 5 km suunnistus, siinä on viimeaikain muut treenit, eli ei muutama viikko lisää taukoa tätä konkurssia enään huonommaksi voi muuttaa.

Tänään tuli käytyä ensimmäistä kertaa minulle uudessa salipaikassa. Hommasin oikein vuosikortin kuntokeskus Sykkeeseen sillä toiveella, että jos saisi vähän enemmän motivaatiota salilla käynteihin. Vähän tuli “sika säkissä” kortti hommattua, sillä en ollut paikkaan etukäteen tutustunut, mutta kun puoleen hintaan pääsi, niin pitihän sitä kokeilla. Näin ensi käynnin jälkeen paikka tuntuu ihan OK:lta, suht. samat laitteet löytyi kuin edellisestäkin paikasta, eikä suurta tungostakaan ollut… ainakaan noin aamusta klo 6:30.

Näin juoksutaukoa kun on tullut pidettyä, niin olen melkein joutunut alkoholin uhriksi. Ei nyt ihan suoranaisesti, mutta välillisesti kuitenkin. Tässä yksi päivä töistä pyörräilessäni joku spurku oli sammuneena puiston penkillä ja näky oli niin hämmästyttävä, että tarkkaavaisuus unohtui hetkeksi ja ajoin suoraan risteävältä kadulta puskan takaa oikealta tulevan auton eteen. Vauhtia autolla oli vähemmän kuin minulla, mutta lukkojarrutuksen auto joutui tekemään. Itse tajusin tilanteen vasta risteyksen jälkeen. Tympeintä asiassa on se, että sillä tiellä on ainakin kymmenen vastaavaa risteystä ja joka kerta olen jokaisen risteyksen tullut sillä mielellä, että sieltä voi auto tulla – yleensä koskaan ei tule. Mutta nyt tietenkin juuri tällä yhdellä kertaa sen auton piti tulla. Ja tuokin onnettomuus olisi ollut alkoholin syytä, vaikkei kumpikaan osapuoli sitä ollut (tai ainakaan minä) nauttinut.

Samaan paskaan tuuriin voi laskea myös minun viime viikonloppuna kaatamani puun pätkiminen. Puu kaatui pikkuisen (vai ihan pikkuisen) väärään suuntaan suoraan muutaman laudan päälle. Puu oli varmaankin n. 15 m korkea ja kun pätkein puun metrin mittaisiin pätkiin, niin pätkäisyjä tuli reilusti toista kymmentä kappaletta. Kun olin sahaamassa puuta poikki sen alle jääneen lautapinon kohdalla, niin moottorisahanterä osui tietenkin naulaan. Se oli ainoa 1 cm levyinen naulan kanta koko 15 m pituisen puun kohdalla ja juuri sillä kohdalla piti olla metrin pätkäksi tulevan pöllin sahauskohta. Mitä siis tästä opimme: opettele kaatamaan puu tarkasti oikeaan kohtaan… kele…

Tämä on nyt 11. syksy kun lenkkipolkuja on tullut tahkottua. Ja taitaa olla myös 11. syksy kun täytyy olla telakalla. Kevät- ja talvitelakat on sitten vielä luku erikseen. Varmaankin kaikki lonkan ja varmaanpään välille osuvat vaivat on jossain vaiheessa keskeyttänyt hajoituskauden. Näin pikaisesti muistuu mieleen ainakin vaivat jalkapohjassa, pohkeessa, polvessa, takareidessä, akillesjänteessä… ja vaihtelevasti eri jaloissa. Jokuisena syksynä on tullut jo mieleen, että pitäisiköhän sitä jo lopettaa omien ennästysten jahtaaminen ja juoksennella ihan muuten vaan. Osallistua juoksutapahtumiin ilman isompia paineita, rennosti ja nauttien. Tällaisia mietteitä on syksyisin alkanut tulemaan pintaan ja sellaiset aatteet ovat jälleen mielessä. Joka vuosi kuitenkin on “telakkatauon” jälkeen joku tavoite tullut seuraavalle kaudelle asetettua ja omia ennätyksiään on pitänyt alkaa rikkomaan. Ja luulempa, että kun nykyiset vaivat on voitettu, niin taas aletaan muitelemaan, että mikä se TeivoCup:n ennätys olikaan ja koska seuraava osakilpailu on. Eipä taida kilpailuvietistään mihinkään päästä… ainakaan vielä tänä vuonna.

Alkuviikko meni taas juoksutauon merkeissä, akillesta parannellessa. Pyörää tuli sotkettua työmatkoilla perjantaita lukuunottamatta joka päivä ja saliaamut olivat taas perinteisinä päivinä maanantaina ja torstaina.

Juoksua tuli kolmelle päivälle. Torstaina kevyt kymppi meni ihan ok, mutta juoksu oli vähän honkkelin oloista. Syynä tähän oli varmaankin juoksua edeltänyt työmatkapyöräily.

Viikonloppu tuli vietettyä taas mökillä ja siellä tuli tehtyä pari reilun 14 km:n lenkkiä. Lauantaina mentiin vähän reippaampaa ja sunnuntaina rauhallisemmin. Lauantain reipasvauhtinen lenkki tuntui mukavan kevyeltä, eikä suurempia kipuja tuntunut. Sunnuntain tuntemukset olivat taas toisinto edelliseltä sunnuntailta. Vasen pohje vähän kivisti ja oikea akilles alkoi kipeytymään. Lenkin jätin suunniteltua lyhyemmäksi, mutta tästäkin huolimatta illalla akilles alkoi taas narisemaan.

Näyttäisi siltä, että kausi alkaisi olemaan pulkassa ja edessä olisi pidempi juoksutauko. Ensi viikonloppuna voisi käydä vielä suunnistamassa Jämin suunnistusmaratonin, sitten hakisi vähän lisää kortisonia jänteeseen ja sitten alkaa jokusen viikon tauko.

Lauantaina oli lähellä, että koko kesän huolella kasvatettu partatupsu joutuu partakoneeseen. Muutaman kerran parta on jäänyt jo takin vetoketjun väliin ja parran kasvatus on meinnut jäädä siihen. Mutta nyt lauantaina Jyväskylässä kun olin kannustamassa Tuulia Finlandia Maratonilla, niin itse Marathon MC moottoripyöräkerhon presidentti tuli sen verran tuttavallisesti jututtamaan, että laittoi oikein mietityttämään, että johtuiko tuttavallisuus juoksukamppeista vai partatupsusta. Toivon kuitenkin, että syy oli ainoastaan kannatusjäsenpaitojen myyntiyritys. Parta siis yhä kasvakoot.

Itse en ko. tapahtumassa juossut lappu rinnassa mitään matkaa, mutta ennen maratonin alkua kävin juoksemassa rantaraitin vajaan 12 km kisalenkin. Aluksi ei ollut tarkoitus kuin tutustua kisareittiin, mutta kun parin kilometrin jälkeen  juoksu tuntui kerrankin sen verran hyvältä ja kevyeltä, niin päätin vetäistä kunnon VK -harjoituksen. Aikaa reittiin kului n.48:30 ja sillä ajalla olisi kisassa saanut sijan 15. Tuuli sentään piti perheen mainetta yllä ja juoksi hienosti maratonin aikaan 4:09:58.

Sunnuntai oli sitten kaikkea muuta kuin hieno päivä. Pitkä lenkki oli täyttä tuskaa. Vasen pohje oli aivan jumissa, sykkeet vauhtiin nähden korkealla ja kaiken lisäksi jo parempaan suuntaan mennyt akillesjännevaivakin alkoi taas tuntumaan matkan edetessä. 25 km tuli juostua, mutta se ei välttämättä oli ihan järkevä veto.

Viikolla tehdyt pari työmatkajuoksua sekä lauantain Jyväskylän lenkki antoi jo toivoa, että AJ -vaiva olisi ohi. Pohkeet tosin on ollut koko viikon kipeät ja vasen pohje täysin jumissa, mutta olen kuvitellut, että ne johtivat siitä, että olen käyttänyt lisäkorkoja pohjallisten alla kantapään kohdalla sekä siitä, että maanantaina pohkeita hierottiin aika kovalla kädellä ja ne vähän kipeytyivät siitä. En siis antanut pohjevaivojen haitata menemistä. Lauantaina ja sunnuntaina kokeilin juoksua ilman lisäkorkoja, mutta olikohan se virhe ja akilleet kipeytyivät siitä syystä uudelleen.

Keskiviikkona tuli käytyä pitkästä aikaa iltarasteilla. Edellisestä “single-suunnistuksesta” olikin kulunut aikaa yli 5 viikkoa. Ihmeen mukavalta tuntui taas suunnistuskin vaikka pieniä motivaatio-ongelmia suunnistuksen suhteen on viimeaikoina ollutkin. Mutta onneksi sain raahattua itseni vuoden toiseksiviimeisille Nokirasteille. Sijoituskin oli ihan hyvä, sillä vitosen lenkiltä tuli kärkitulos.

Keskiviikkona minä sain myös uudet tukipohjalliset. Muutama lenkki niillä on nyt tullut mentyä ja hyviltä tuntuvat.

Viikon harjoitukset:
Ma: ap. punttisali 1h, ip. pyöräily 21 km
Ti: ap. pyöräily 16 km, ip. juoksu 16.1 km
Ke: ip. pyöräily 18 km, suunnistus 6 km
To: ap. pyöräily 14 km, punttisali 1 h, ip. juoksu 16.2 km
La: juoksu 15.1 km
Su: juoksu 25.2 km

Tää oli nyt sitten taas tällainen viikko. Lepoa tuli pidettyä enemmän kuin luonne kestää, mutta pakko se on kun paikat eivät kestä. Kortisonipiikkien tuoma kolmen päivän pakkolepo olisi päättynyt perjantaina, mutta venytin taukoa yhdellä päivällä ja kävin “vasta” lauantaina kokeilemassa paikkojen kestävyyttä. Pohjallisten alle kantapäähän asensin vielä sentin lisäkorot jotta akillekset saisivat vähän enemmän huilia. Aluksi oli vähän oudon oloista juosta lisäkorkojen kanssa, mutta loppulenkistä niitä ei enään huomannutkaan. 10 km kokeilu meni ihan ok, eikä mihinkään juurikaan sattunut.

Sunnuntaina tein toisen vähän pidemmän kokeilulenkin (14 km) eikä tälläkään kertaa tuntunut akilleksissa ollenkaan. Muuten meno oli väsyneen tuntuista, vaikka yksi pyöräilijämummo kehuikin, että “onpas kevyeen näköistä”. Joopa-joo…

Muuten ti-pe oli täyslepoa. Ei edes pyöräilyä tai punttisalia. Perjantaina kävin antamassa jalanjälkeni muottiin josta tullaan veistämään uuden tukipohjalliseni.  En tiedä oliko vanhoissa pohjallisissa mitään vikaa, mutta kun lääkäri suositteli, niin pitäähän sitä totella. Vähän kalliiksihan tämä nyt taas tulee, mutta nyt kun on sen verran vastaanottavassa mielentilassa, niin kaikki vähänkin perustellut suositukset menevät läpi.

Ainakin viikko pitää vielä ottaa vähän kevyemmin, sillä kaikentietävästä webistä lueskelin, että kortisonin jälkeen olisi hyvä pitää pari viikko huilia, sillä kortisoni heikentää valkuaisaineiden rakentumista ja voi näin heikentää jännettä. Tästä syystä jänne voi revetä mikäli sitä rasittaa liikaa.

Vanha kunnon oravanpyörä narskahti jälleen pyörimään, kun ensimmäinen loman jälkeinen täysi työviikko käynnistyi. Eli maanantaiaamusta pyörällä salille josta sitten töihin, ja illalla pyörällä takaisin kotiin. Vähän oli hakusessa salilla, että paljonko mitäkin laitetta piti tehdä ja millä painoilla. Usealla laitteella tuli varmaankin muitettua väärin, sillä sen verran tuskaista eka salikerta jälleen oli. Vatsapenkissäkin on varmaan ennen tullut laskettua toistokerrat tyyliin 2 – 4 -6 -8 jne., koska samoihin määriin mitä alkukesästä tuli tehtyä, ei ollut mitään asiaa.

Tiistaina porhalsin taas pyörällä töihin ja iltapäivällä juosten kotiin. Juoksutreeni alkoi 3 km rauhallisella hölkällä jonka jälkeen 11 km VK:a ja lopuksi pari kilometriä palauttelua. Juoksu oli heti alusta asti melkoisen kankeen oloista ja rentous oli VK -vauhdissa tipotiessään. Kaiken lisäksi reippaammassa vauhdissa alkoi taas, jo vähän parantueeksi luulleeni, akillekset oireilemaan. Mutta kun akillekset eivät sen kummemmin kipeytyneet, niin annoin mennä.

Keskiviikkoaamuna tuli todettua, että kyllä se syksy on tuloillaan, sillä aamukuudelta on vielä vähän hämärää, kun raahauduin juoksukamppeissa työmatkalle. Alkumatka tuntui ihan hyvältä, mutta puolenvälin kieppeillä alkoi keveys jälleen häipymään ja pohkeet alkoivat mennä jumiin. Nyt myös vasemmassa akillesjänteessä alkoi tuntumaan kivun merkkejä. Töihin tuli päästyä, mutta jänne ei selvästikkään tykännyt hyvää lenkistä ja alkoikin sitten narisemaan, joka on oire tulehtumisesta tai jostain vastaavasta. Illalla pyörällä töistä kotiin. Loppuilta menikin sitten nilkkoja pyöritellessä ja narinaa “kuunnellessa”.

Torstaiaamu eteni niinkuin maanantaikin, eli pyörällä salille ja töihin. Akillekset tuntuivat jälleen parantuneen yön aikana joten ei muuta kuin töistä juosten kotiin. Edelleen oli juoksu vähän väsyneen oloista, mutta aj:t eivät tälläkertaa oireilleen (juuri lainkaan…).

Perjantai oli lepopäivä, eikä silloin tullut tehtyä muuta kuin ajettua pyörä töistä kotiin.

Lauantaiaamusta uskaltauduin lähteä tekemään kiihtyvävauhtista juoksulenkkiä. Aloitin maltillisesti 4:45 min/km ja nostin km:n välein vauhtia 5 sek:lla. 11 km:n jälkeen vauhti oli alle 4 min/km ja viimeaikaisten kovien lenkkien vähyys alkoi tuntumaan. Aj:t OK, mutta illan saunalenkin jätin varmuuden vuoksi väliin, sillä muutenkin oli aika vetämätön olo kun olin koko päivän kaadellut puita ja raahaillut rankoja ja risuja sinne-sun-tänne.

Sunnuntaiaamusta paikkoja vähän särki edellispäivän uurastuksesta, mutta kun pitkän lenkin aika on, niin sinne on lähdettävä. Yritin mennä normaalia rauhallisempaa vauhtia ja pitää sykkeet mahdollisimman matalalla. Ihmeen rennosti juoksu kulki vaikka odotin ihan muuta. Osa matkasta tuli juostua samana päivänä juostavan Varalan 100 v. juhlamaratonin reittiä, ja tuli todettua, että ei ainakaan liian tasaista reittiä järjestäjät olleen keksineet. Loppupuolla omaa 25 km lenkkiäni alkoi kyllä jo matkan teko painamaan ja hieman alkoi myös oikea akilles jälleen tuntumaan.

Viikon saldo tälläkertaa:
Ma: ap. pyöräily 16 km, sali 1h, ip. pyöräily 16 km
Ti: ap. pyöräily 16 km, ip. juoksu 16.3 km
Ke: ap. juoksu 16.1 km, ip. pyöräily 16 km
To: ap. pyöräily 16 km, sali 1h, ip. juoksu 16.1 km
Pe: ip. pyöräily 16 km
La: ap. juoksu 13.4 km
Su: ap. juoksu 25.1 km

Tämä viikko alkoi samalla tavalla kuin viimeviikkokin, eli pyöräily-sali-pyöräily, mutta suurin uroteko oli, että uskaltauduin soittamaan UKK-instituutin Urheilulääkäriasemalle (www.taula.fi), ja tilata ajan lääkäriltä näyttäkseni akilleksiani. Aika tuli heti seuraavalle päivälle tiistaille.

Tiistaina oli sitten suunnattava kohti Kauppia ja UKK-instituuttia jotta selviäisi mikä miestä oikeen vaivaa. Töissä piti vielä varmistella ja puristella akilleksia, että sieltä varmaankin löytyy kipeitä kohtia, ettei taas viimekertaiseen tapaan tulisi turhaa reissua, kun kipeetä kohtaa ei sitten enään tutkimuspöydällä löytynytkään. Tällä kertaa siitä ei ollut pelkoa. Vastaanotolla lääkärinä oli oikein professori, liikuntalääketieteiden erikoislääkäri ja mitä vielä muuta, joten eiköhän ainakin jotain pitäisi selvitä. Pienen puristelun (lääkäri) ja irvistelyn (minä) jälkeen proffessoori tuli siihen tulokeseen, että ei ne nyt niin pahassa kunnossa ole… että pitäisi leikata, mutta kortisoni hän niihin laittaisi. Molemmat akillekset olivat kuulemma päässeet kroonisesti tulehtumaan ja kiinnikkeitäkin löytyi, joten pelkkä odottelu ei auttaisi ja kortisoni olisi se mikä auttaisi. Pienen kröhimisen jälkeen suostui piikitykseen (siis henkisesti, käytännössä kortisonipiikkiä jo haettiin laatikosta) vaikka olen aina vähän ko. mömmöä karsastanut sen negatiivisten vaikutusten vuoksi. Piikki tuli molempien jänteiden molemmille puolille, eli yhteensä neljä annosta. Lopun alultahan tämä nyt jo vaikuttaa, mutta täytyy ruveta sitten vaikka nypläämään pitsiä jos jalat eivät enään juoksua kestä. Sitten tuli vielä suositus käydä teettämässä uudet tukipohjalliset ja suositus käyttää kantakorokkeita suunnistuskenkien pohjallisten alla (korokkeet olin kyllä jo viikonloppuna ostanutkin, mutta en vielä ehtinyt käyttämään). Kolme päivää tuli juoksukieltoa, eli perjantaina voi käydä kokeilemassa jalan kuntoa. Se hyvä puoli tässä on, että kaikki vaivat ovat itseaiheutettuja, ja syyttävää sormea saa näyttää peilille. Kaikki pakkomielteet tuntuvat olevan vaarallisia terveydelle.

Niinkuin sanotaan “loppuu ne pitkätkin lomat”, ja kyllä se näyttää pitävän paikkansa, sillä keskiviikkona piti raahautua työpaikalle 7 viikon loman jälkeen. Vähän oli väsynyt päivä tuo keskiviikko, sillä saavuimme Tampereelle Rovaniemen autojunalla aamulla klo 6 ja siitä sitten suoraan töihin. Eipä tehnyt mieli lähteä illalla lenkille. Alkuviikko meni muutenkin palauttelun merkeissä viikonlopun urakasta eikä minkäännäköistä urheilullista toimintaa tullut tehtyä.

Torstai-iltana uskaltauduin jo pienelle juoksulenkille kokeilemaan kuinka paljon akillesjänteet kipeytyisivät, mutta 10 km rauhallisella lenkillä ne eivät oireilleet juuri ollenkaan. Perjantaina pidin taas välipäivän, sillä työjalkineet painoivat jänteisiin sen verran, että lenkki sai jäädä väliin. Lauantaina tein 12 km rennon reippaan lenkin ja nyt ei kipuja tuntunut enään missään. Sunnuntaina olisi ollut Nokialla suunnistuskisat, mutta sen verran epäillytti vielä jalkojen kunto, että jätin nuo kisat väliin. Uskaltauduin kuitenkin tekemään vähän pidemmän, 16 km:n juoksulenkin ja myös tuo lenkki meni ainakin jalkojen osalta ihan ok, muuten meno oli väsynyttä ja sykkeet korkealla.

Ensi viikolla voisi taas koittaa nostaa kilometrimääriä ja alkaa treenaamaan Pirkan-hölkkää silmälläpitäen.