Pääsiäisviikko oli hieman kevyempi viikko, treenien puolesta, herkuttelun puolesta ei. Sain tehtyä kuitenkin muutaman hyvänkin juoksutreenin viikon aikana. Tiistaina tuli tehtyä pitkästä aikaa vähän pidempi vk-treeni. Reilun 12 km:n lenkillä keskivauhti oli 4:13, josta ensimmäinen 11 km oli 4:09 vauhtia ja 8 km:n pätkä 4:03 min/km vauhtia. Lenkistä jäi vielä sellainen maku, että pidempäänkin olisi jaksanut ja jonkin verran kovempaakin, joten sopivaa vk-vauhtia siis. Kantapää ei oikein tykännyt kyllä tuosta tempaisusta, mutta muuten jäi lenkistä hyvä maku.
Toinen laatulenkki oli lauantaina. Tein 25 km:n rauhallisen hölköttelyn ja sain edellisen viikon tapaan pidettyä vauhdit ja sykkeet kurissa. Keskisyke oli 126 ja vauhti napsun alle viiden. Tuli taas todistettua se, että jos alkukilometreilla saa sykkeet pidettyä tosi alhaalla, niin sykkeet kyllä saa myöhemminkin pitkän lenkin aikana alas, vaikka ne välillä vähän korkeammalla kävisikin.
Saunaprojektikin heräteltiin talviunesta. Ensin piti roudata saunan siltä talven suojassa ollutta tavaraa pois ja sitten pääsi lattian teon makuun. Lattian kannattimet on nyt laitettua oikeaan tasoonsa siten, että lattiaan tulee kaatoa sopivasti vesikouruun päin. Seuraavaksi pitäisi sitten alkaa laittamaan lattialautaa paikoilleen, jonka jälkeen pääsee väliseinän ja sisäkaton kimppuun. Sähkösuunnitteluakin jo hieman isän kanssa suunniteltiin. Joten eiköhän sitä vielä tämän vuoden aikana pääse pihasaunaa lämmittämään.
Takapiha on vielä ihan valkoinen, mutta ilmassa on jo kevään tuntua. Toivottavasti pahimmat yöpakkaset ovat nyt tältä erää takanapäin ja loppujenkin lumien sulaminen pääsisi kunnolla vauhtiin. Vesisateita on ainakin lähiennusteessa luvattu, joten katupölykin pysyy kurissa.
Loputkin lumet voisi tosiaan jo sulaa pois, ainakin kuntopoluilta. Alkaa tuo kovalla asvaltilla teputtaminen riittämään eikä se ole muutenkaan, ainakaan minun jaloilleni, kovin suotavaa isommissa määrin. Määrää onkin tässä parina viime viikkona tullut ihan mukavasti. Kaksi yli 70 km:n viikkoa on viime viikkojen saldona. Viimeksi tuollaisia viikkoja on tullut elokuussa 2013.
Jalka on joten kuten sietänyt nuo juoksumäärät. Kipeytyyhän se, muttei nyt ihan tippa silmässä ole tarvinnut lenkkejä tehdä. Hommasin jopa sellaisen geelisukan estämään pahinta kengän hiertämistä akillesjänteen kohdalta. Siitä on ehkä ollut jopa apua, etenkin koiralenkeillä se ollut ihan hyvä hiertämisen suoja. Tosin se hieman pienentää kengän kokoa ja varpaiden kärjet ovat tuolloin melko kengän kärjessä. Kaikista naftimmeissa juoksukengissä ei niitä parane käyttää.
Juoksulenkkien vauhdit ovat vähän päässeet hiihtokauden jälkeen karkaamaan ja sitä myöden myös sykkeet. Tänään pitkällä lenkillä sain kuitenkin maltettua mieleni ja juoksin riittävän rauhallisesti. Sykkeet pyöri siinä 130 molemmin puolin ja keskisyke oli 128. Keskivauhti oli pari sekunttia alle viiden minuutin, joten ihan kelvollinen 22 km:n lenkki tähän vaiheeseen kautta.
Vielä ei meikäläinen ulkopyöräilykautta pysty avaamaan. Vaikka pyörätiet ovatkin jo melko hyvin putsattu hiekoista, niin lämpötilat ovat vielä sen verran viileät, että pitää vielä tyytyä sisäpyöräilyyn. Maastopyöräreititkin ovat varmaan sen verran jäiset, ettei nastattomilla renkailla ole sinne vielä mitään asiaa. Kevään etenemistä odotellessa.
Taas on aika palata lempiaiheeseeni. Ei, se ei ole vatsan toiminta ja kakkajutut, niin kuin joku saattaisi luulla. Nyt on vuorossa juttua jalkavaivoista. Kävinpä tuossa jokunen viikko sitten kuvauttamassa magneetilla jälleen vasemman nilkkani ja akillesjänteen. Maanantaina oli sitten vuorossa ortopedin tuomio. Tässä kuitenkin ensin radiologin lausunto:
“Calcaneuksen taka- ylänurkassa on Haglund-deformiteetti, luuprominenssia akillesinsertion yläpuolella. Haglund-deformiteetin alueella on voimakas reaktiivinen hohkaluuödeema ja myös voimakas ödeema retrocalcaneaaribursassa. Akillesjänteessä on lievää tendinoosia ja paksuuntumista. Insertioalueen ympärillä on voimakas peritendiniitti, insertiitti. Akillejänne ruptuuraa ei todeta. Muuten jännerakenteet ovat normaalit. Nilkan ligamenteissa ei todeta poikkeavaa. Muuten ei ajankohtaista patologista.”
Reptuuraa (repeämää) ei ole, mutta muuten melko pelottavan näköistä tekstiä. Toisaalta jos tuota hieman avaa näin maalikkona, niin ei nuo löydökset niin maailmanloppu olekkaan. Ödeemakaan ei ole mikään luuhun pesiytynyt alkueläin, vaan ihan tavallista turvotusta vaan. Tendinoosi on (oman käsitykseni mukaan) kroonisen tulehduksen aiheuttamaan paksuuntumaa. Prominenssi tarkoittaa kohoumaa eli tässä tapauksessa luukyhmyä. Peritendiniitti on puolestaan tulehdusta.
Eli pääsanoma kuvien perusteella on, että kantaluun yläkulmassa on Haglundin kyhmy, eli luupatti, joka aiheuttaa hankausta akillesjänteen ja kantaluun kiinnityskohtaan ja samoilla kohdilla olevaan limapussiin. Akillesjänteen alaosan toinen reuna on ottanut myös hieman nokkiinsa tuosta ja siitäkin löytyy hieman kudosvaurioita. Eli ei ihme että vähän juoksussa tunttu. Mutta enpä saanut mitään rajoitteita liikuntaan.
Reenaus on siis jatkunut em. tuomiosta huolimatta. Vuoden toiseksi paras juoksuviikko takana ja juoksu tuntuu kantapäätuntemuksia lukuunottamatta ihan hyvältä. Sukset tuli laitettua kesäteloille, vaikka jonkinnäköistä takatalvea on ennustettukin. Koukkujärvellä kuulemma pääsisi kuulemma vielä hiihtämään, mutta eiköhän tuo laji ole taas vähäksi aikaa nähty. Ulkopyöräilykautta odotellessa ja pyöräuutuuksia kuolatessa.
Niin, ja kyllä sitä on suunnitelmissa vielä saada tuo koipi kuntoon. Syksyksi on alustavasti varattu leikkausaika. Katsotaan nyt miten kesä sujuu, että tuleeko joku ihmeparantuminen vai meneekö huonompaan suuntaan ja otetaan leikkaus jo heti alkusyksystä. Juoksutaukoa leikkauksesta voi kuulemma seurata puolisen vuotta, joten kerätään nyt kaikki kilometrit mitä saatavilla on. Ja on kuulemma jopa jonkinmoinen mahdollisuus, että leikkaus vie tilannetta vain huonompaan suuntaa, mutta se on sen ajan murhe. Sitten keskitytään vain koirien hoitoon.
Viime päivät ja tämän hetken sääennuste ennustaa pahasti sitä, että hiihtokausi alkaa olemaan tältä erää niin sanotusti menneen talven lumia. Pirkan hiihdon jälkeen hiihtomittari näytti sellaisia lukemia, että vielä tarvittaisiin yksi hiihtolenkki tehdä, että tonni tulisi täyteen. Keskiviikko oli sitten se päivä, kun tuota rajapyykkiä lähdin rikkomaan. Asteet olivat pari plussan puolella ja räntää satoi, mutta 22 kilometriä oli pakko hiihtää. Ajoin autolla Lamminpäähän ja sieltä sitten suksimaan märkiä sohjoisia latuja. Vajaa kaksi ja puoli kilsaa oli latuja ajettu koneella kuntoon. Sen jälkeen ollut ajamaton latu ei luistanut pätkääkään, joten tahkosin sitten viisi kertaa edestakaisin sitä reilun kahden kilsan pätkää. Aivot narikassa -hommaahan se oli, mutta pakko oli mennä ja tulihan se tavoite pikkuisen vajaassa kahdessa tunnissa täyteen.
Hiihdot on siis hiihdetty ja nyt pitää alkaa pitämään kuntoa yllä muilla keinoilla. Juoksua olikin tällä viikolla ohjelmassa parina päivänä. Kertaalleen juoksin työmatkan eestaas ja toinen lenkki tuli tehtyä Alastaron suhjuisessa mutta keväisissä maisemissa. Kevään ensimmäiset joutsenetkin tuli bongattua.
Pirkan hiihdon jälkeiseen kevyeeseen viikkoon mahtui vielä pari salilla käyntiä sekä kolmena päivänä sisäpyöräilyä. Ja tietenkin työmatkapyöräilyt. Sitten kun viikossa oli vielä kaksi lepopäivääkin, niin en oikein tiedä miten nuo kaikki yhteen viikkoon oikein mahtuu. Tällänen viikko tällä kertaa, ensi viikolla sitten taas lisää reeniä.
Taas on ollut se aika vuodesta, kun on tarkkailtu sääennustuksia ahkerasti. Pirkan hiihtopäivän sää on ollut jo useamman päivän ajan mielenkiinnon kohteena. Viime vuonnahan koko tapahtuma peruttiin lumen puutteen vuoksi, eikä sama kohtalo tänäkään vuonna kovin kaukana ollut. Mutta matkaan kuitenkin päästiin vuoden tauon jälkeen.
Omalta osaltani päätös osallistumisesta tuli tehtyä vasta päivää ennen starttia, sillä kisapäivän sää oli ratkaisevassa asemassa päätöstä tehdessäni. Jos keli olisi näyttänyt olevan hidas, niin lähtemättä olisi jäänyt, sillä kantapään kunto oli sen verran heikko, että mikäli tasatyöntöä ei suht paljon pääsisi lykkimään, niin en uskonut jalan kestävän koko matkaa vuorotahtia. Ja muu kroppa ei sitten taas kestä paljoa tasatyöntöä, mikäli keli ei olisi liukas. Mutta sääennusteiden osalta kaikki näytti olevan kunnossa, lähdössä nollakeli ja päivällä pari astetta lämmintä.
Sukseksi päätin ottaa Fischerin Zero -pitopohjasuksen. Edellisinä viikkoina olin todennus sen toimivan hyvin märillä laduilla. Alussa varmaankaan ei pitoa olisi, mutta jos keli on liukas, niin ensimmäinen kolmekymppiä menisi tasatyönnölläkin tasaisen reitin ansiosta. Loppumatkasta lämpöasteet toisivat Zeron edut esiin. Kaupasta tarvitsi siis hommata vain luistovoiteet.
Kaupasta hommasin Rexin HF keltainen fluoriluistopaketti ja sitä sivelin pari kerrosta pohjiin. Nyt oli suksissa sen verran fluoria, että hampaatkin tulivat kateellisiksi. Kaupasta tuli mukaan myös sauvoihin uudet kahvat ja remmit, sekä isommat sommat, sillä pehmeitä latuja oli varmaankin tiedossa. Sauvojen uusia osia tulikin siinä sitten lauantaina liimailtua kuumailmapuhaltimen ja kyseiseen hommaan tarkoitetun liiman kanssa. Kaikki olikin jo hyvissä ajoin valmiina lauantaina odottamassa seuraavaa päivää.
Tuuli oli tänä vuonna uhrautunut huoltajan hommiin. Käytinkin heti tilaisuutta hyväksi ja vaihdoin edellisvuosien bussikyydin yksityiskuljettajaan. Tällä siirrolla sai nukkua puolituntia pidempään, eikä kelloa tarvinnut laittaa soittamaan kuin vasta neljältä. Muutenkin omalla autolla on mukavampi mennä paikanpäälle. Jos vaikka iskee matkalla vessahätä, niin voi aina pysähtyä tienposkeen (tässä pakollinen vessahuomio).
Viikon kuva by Tuuli.
Lähtöviivalle saapuessani hiihtäjiä tuntui olevan vähän oloisesti paikalla. Se voi johtua siitäkin, että saavuin kerrankin ajoissa paikalle ja sainkin kuunnella kaikki puheet ja hyvän matkan toivotukset. Matka meinasi tosin jäädä väliin jo heti ennen ladulle pääsyä, sillä löin kyynärpääni auton takaluukkuun melko mojovasti, mutta vain yhden kirosanan arvoisesti. Kipeetä teki, muttei se hiihdossa tuntunut. Kotona sen sijaan käsivarresta löytyi vekki ja patti kipeä kohdan paikkeilta.
Niinisalossa oli yöllä ollut pakkanen, mutta lähtöhetkellä mittari näytti nollaa. Ladut olivat siis jäiset ja liukkaat. Ennuste oli siis pitänyt paikkansa. Paukusta lähdettiin lykkimään tasatyöntöä minkä yläkropasta sai irti. Yhdessä töpäreessä kokeilin vuorotahdilla suksen pitoa, mutta sitä ei löytynyt. Tasatyöntöä siis mentäisiin, niin kuin oli suunniteltukin. Mutta siihen ne suunnitellut ja positiiviset asiat sitten jäivätkin.
Parin kilsan jälkeen vauhti vähän tasaantui, kun kaikki hiihtäjät oltiin saatu hiihtämään parille ladulle. Tilaa oli hiihtää hyvin, joten omasta paikasta ei tarvinnut enää tapella hampaat irvessä. Kuuden kilsan kohdalla oli ensimmäinen ylämäki ja siinä testasin uudelleen vuorotahtia, melko huonoin tuloksin, vaikkei nyt ihan mahdottomin. Matka taittui mukavasti.
Kahdeksan kilometrin kohdalla pääsi ilmoille päivän seuraavat, muttei viimeiset, kirosanat. Toisen sompani liimaus petti ja se jäi ladun varteen. Palasin pari kymmentä metriä takaisin ja noukein porukan petturin taskuuni. Ensimmäiseen juottoon oli matkaa parisen kilometriä, joten lykein latujen välissä tasatyöntöä toinen porkka sommattomana. Onneksi alusta oli sen verran kova, ettei somman ja terän puuttuminen juurikaan haitannut menoa, muuta kuin henkisesti.
Kuninkaanlähteen juotolla vaihdoin molemmat sauvat, sillä en oikein luottanut toiseenkaan liimaukseeni. Sain käteeni jotkut Startin perussauvat, kylläkin ihan pakasta vedetyt. Noissa sauvoissa ei ollut muuta hyvää kuin, että niistä löytyivät sommat paikoiltaan. Ensinnäkin pituus oli viisi senttiä omaa sauvaani lyhyempi, toiseksi ne eivät olleet kovin jäykät, vaan kovaan lumeen iskiessä ne taipuivat melkoisesti. Kolmas ja pahin ongelma oli, että niissä oli tavalliset rannelenkit, joita en alkanut siinä hässäkässä mitenkään säätämään. Tuo rannelenkki aiheutti sen, että sauvat eivät meinanneet pysyä matkassa mukana laisinkaan. Aina kun terä takertui kovaan lumeen ja sauva nyppäsi, niin se meinasi lähteä kädestä ja niitä kertoja oli usein ja koko matkan ajan. Onneksi vain kerran jouduinkin viheliäisen kepin takaani noutamaankin. Tästä syystä sauvaa joutui myös puristamaan niin, että nyt on kämmenissä rakot ja sormet kipeänä. Työntö jäi myös tästä syystä vajaaksi.
Ladut olivat, voisi jopa sanoa, todella hyvässä kunnossa kolmanteen huoltoon asti, eli vajaaseen kolmeen kymppiin. Tuohon asti pääsi hyvin tasatyöntöä eikä vuorotahtia juurikaan tarvinnut käyttää, vaikka Jämin jälkeen pitoakin alkoi jo hieman löytymään. Varpeen huollon jälkeen oli pieniä pätkiä huonoa, mutta periaatteessa puolimatkaan, lentokentälle asti ladut olivat yllättävän hyvässä kunnossa.
Tänäkin vuonna oli ensimmäinen tavoita päästä puolimatkaan ennen kuin puolimatkan hiihtäjät lähtevät liikkeelle. Alkumatkasta, aina kolmanteen huoltoon asti tilanne oli hallinnassa, mutta sitten matkanteko hidastui. Neljännestä juotosta, viimeisestä ennen puolimatkaa, olin jokusia minuutteja aikataulusta jäljessä. Nyt oli siis iskettävä mikäli ei halunnut ruuhkaan. Tämä väli tulikin iskettyä sen minkä jaloistaan ja käsistään sai irti. Tulos oli kuitenkin se, että myöhästyin pari-kolme minuuttia, eli sen verran mitä sauvasählingissä ainakin meni aikaa. Olin lentokentällä juuri kun puolikkaan häntäpään lähtijät pääsivät liikkeelle.
En pysähtynyt lentokentän huoltoon laisinkaan vaan yritin päästä mahdollisimman monen puolikkaan hiihtäjän ohi sivulatua, joka meni puolikkaan lähtijöiden ladun rinnalla jonkin aikaa. Ehkä lumitilanteen vuoksi puoli-Pirkan lähtö oli siirretty kentän toiselle puolelle ja rinnakkaislatu oli tästä syystä puolta lyhyempi kuin normaalisti, kiilasin siis puolikkaiden sekaan ehkä noin puolessa välissä ryysistä. Pääsin kuitenkin parissa kilometrissa pahimman suman ohi ja matka pääsi taas jatkumaan väljemmissä merkeissä.
Lentokentällä tuli myös uusi ongelma matkaan. Sixpäkki (tai ainakin kohta jossa sen pitäisi olla) alkoi kramppaamaan melkoisesti ja jouduinkin hiihtelemään jonkin matkaa selkä suorassa ja kramppi helpottikin siltä erää. Tosin sama kramppi tuli uudelleen loppumatkasta jokusen kerran. Varpaatkin olivat alkaneet myös jo kramppailemaan märissä sukissa, mutta siihen on normilenkeilläkin jo tottunut. Muuten suuremmilta krampeilta tuli säästyttyä.
Kyröskosken juoksupätkän jälkeen latu alkoi olemaan useammin joko huonossa tai surkeassa kunnossa. Pääosin kuitenkin latu oli ihan hiihtokelpoinen, mutta puolimatkassa alkanut pieni tihkusade ja kolmen asteen lämpö alkoivat vaikuttamaan latujen kuntoon. Alunperin kuvittein, että tällainen olisi juuri pitopohjasukselleni sopiva keli, mutta paskat. Pitoa ei juurikaan löytynyt, vaikkei se ehkä muihin verrattuna ihan kaikkein huonoin ollutkaan. Mutta edellisten viikkojen seinäpidosta ei ollut tietoakaan. Suksien luisto oli ehkä keskitasoa, mutta monissa alamäissä muita porhalsi ohi ihan vauhdilla. Enää ei auttanut luistoon, niin kuin vielä alkumatkasta, että hiihti latujen välissä, nyt paras oma luistoni löytyi ladulta.
Puolimatkaan tehty vauhdin lisäys alkoi myös tuntumaan. Osuudet, joissa ei ollut latua laisinkaan, olivat vaikeita, sillä yläkropasta alkoi loppumaan puhti. Olo ei muutenkaan ollut jälkimmäisellä puolikkaalla enää hyvä, mutta se oli tuttua jo edellisiltä vuosilta. Henkisesti kuitenkin helpotti kun Rokkakosken nousut olivat takanapäin ja Vaasantie alkoi lähestymään. Myös aurinko teki ensiesiintymisensä samalla hetkellä, kun Rokkakosken mäet oli saatu kavuttua. Viimeiset parikymppiä oli enää jäljellä.
Julkujärven “kotiladuille” pääsy piristi myös olotilaa. Viimeiseen kymppiin sainkin jostain vielä mukavasti virtaa ja jokunen hiihtäjä tulikin vielä ohitettua loppukilometreillä. Maaliviivan ylitin ajassa 6:42:21 ja olin sarjassani (M40 P90 km) sijalla 50. Tulos ei nyt kovin kummoinen ollut, mutta tulipahan 15. Pirkka hiihdeltyä. Tiedä sitten olisiko ollut liisterisuksi parempi vaihtoehto ja paljonko ajasta olisi lähtenyt pois, mikäli olisi omilla sauvoillaan saanut lykkiä. Positiivista oli myös se, että kisan tuoma adrenaliini peitti kantapään kivun kisan aikana. Nyt tilanne on taas toinen.
Järjestäjille täytyy antaa kiitos, sillä latujen kunto oli olosuhteisiin nähden positiivinen yllätys. Melkoisesti oli metsäpätkillekin lunta ajettu ja näin ylipäättään mahdollistettu koko matkan hiihto perinteisellä reitillä.
Muutakin on kierretty kuin tahkoa. Tai no… viime viikonloppuna eipä juuri ole. Tahkoa nimittäin tuli kierretty ja tahkottua ihan riittävästi. Oltiin Tuulin pyöreitä pakosalla tuossa vähän sivummalla. Perjantaina iltapäivällä saavuimme paikalle ja maanantaina aamupäivällä lähdimme vähin äänin, mitä nyt Sisu vähän haukahti.
Minulla oli ollut se käsitys, että Tahkolla olisi vallan mainiot olosuhteet murtsikkahiihtoon, mutta kyllä se taitaa paremminkin olla mäen hinkaajien paikka. Nettisivuilla sanotaan, että kuutisenkymmentä kilometriä löytyy latuja, mutta onkohan siinä laskettu sama latu molempiin suuntiin hiihdettynä.
Neljänä päivänä kun hiihteli, niin kyllä samat nyppylät tuli nähtyä moneen kertaan. Toisaalta oli kyllä siinä ja siinä että tuli nähtyä, sillä sääennusteet tuolle viikonlopulle eivät olleet kovin houkuttelevat. Siksi tuli otettua myös juoksukamppeet matkaan, mutta niitä ei onneksi kuitenkaan tarvinnut kassista ottaa pois. Juoksulenkkimahdollisuudet olivat ainakin näin talvella melko heikot, Tuuli nimittäin kävi sitäkin laatua kokeilemassa.
Perjantaina kun saavuimme, niin taivaalta tihutti silkkaa vettä ja lämpöä oli pari astetta. Jäällä kulkevat ladut olivat ihan hiihtokelvottomat, mutta onneksi metsäladut olivat hyvässä kunnossa. Hämärissä lähdin hiihtelemään valaistuja latuja. Vajaat 11 kilometriä oli valoja ripoteltu ladun varteen, jonka jälkeen piti kääntyä ja hiihtää takaisin. Vähän piti lopussa mennä eestaas, jotta 25 km tuli täyteen. Pitopohjasuksi piti ja luistikin melko mainiosti ko. kelillä, joten onneksi iltalenkille tuli lähdettyä tihkusateesta huolimatta.
Lauantaiaamusta lähettiin Tuulin kanssa kaksistaan jälleen ladulle. Ladut olivat edellisiltaa hieman jäisemmät vaikka lämpöasteiden puolella ilma olikin. Pääosin samoja latuja hiihdimme kuin mitä minä perjantainakin menin, vaikka jokusia uusia valaisemattomia pätkiä näin valoisalla pystyimmekin menemään. Jäillä olleet ladut olivat edelleen siinä kunnossa, ettei sinne ollut asiaa. Tästä syystä ei myöskään Rahasmäen laduille oikein päässyt. Tuuli kyllästyi päivän hiihtelyyn hieman ennen minua. Minulle kertyikin 40 km. Pitopohjasuksi ajoin tälläkin kertaa hyvin asiansa.
Sunnuntai olikin sitten pyrypäivä ja hiihto meinasi jäädä vallan väliin. Ladut oltiin kuitenkin aamulla ajettu, joten päätimme lähteä kokeilemaan ladun kuntoa. Pito oli hyvä, mutta luisto huono. Vajaat kaksi ja puoli tuntia hiihdettiin tuttuja latuja ja matkaa kertyi vain 25 km. Märkää lunta tuli tuona aikana varmaankin kymmenen senttiä lisää ja sitä alkoi kertymään vähän joka puolelle. Vaatteet olivat märät, suksien päällä kauheat kinokset lunta ja monojen allekin alkoi nuoskalunta pakkaantumaan. Yhtään enempää ei huvittanut hiihtääkään.
Illalla pääsimme nauttimaan juhla-ateriaa oikein pitkän kaavan mukaan. Teimme varmaan ennätyksemme, kun olimme ruokapöydässä yli puolitoista tuntia. Tilaisuus oli alkumetrejä lukuunottamatta yksityistilaisuus, sillä olimme ravintolan ainoat asiakkaat koko ajan. Vasta kun puimme takkeja päällemme lähtiessämme, tuli seuraava porukka ovesta sisään.
Maanantaina-aamusta lähdimme ennen aamupalaa tekemään omaan tahtiin reissun viimeistä lenkkiä. Ilma oli hieman pakkasen puolella, mutta latu ei kuitenkaan kauhean jäinen olleet ja ne olitiin ajettu edellispäivän pyryn jäljiltä. Pitoa alkoi löytymään muutaman kilometrin hiihdon jälkeen ja luistoakin oli melko mukavasti. Kolmekymppiä tuli taas samoja tuttuja latuja tahkottua. Tällä kertaa olisi enemmänkin mennyt, mutta nyt oli jo kiire aamupalalle ja kotimatkalle.
Noin 70 tuntia olimme Tahkolla ja tuona aikana ehdein hiihtämään 120 km. Hyvillä keleillä olisi enempäänkin ollut mahdollista, mutta tällä kertaa oli hyvä että tuli tuonkin verran. Ja kyllä nuo ladut tuli ihan riittävän tutuiksi. Harmi vaan, kun jäälatuja ei päästy testaamaan ja Rahasmäellekin jäi kipuamatta.
Sisukin oli matkassa mukana. Hyvin se tuntui hotellihuoneessakin pärjäävän, vaikka jonkin verran se joutui siellä yksinkin viettämään aikaa. Sänky olikin sen toimesta heti vallattuna, ja joka yö jossain vaiheessa karvainen lämpöpatteri tömähti joko viereen tai päälle, mistä se nyt unissaan sattui paikkansa löytämään. Omat yöunet siis jäivät melko katkoneiseksi tuon unikaverin vuoksi, mutta muutenkin huone oli aivan liian kuuma ja muiden huoneiden kolinat kuuluivat sen verran hyvin, että melko pyörimistä jokainen yö oli.
Pirkanhiihtoon lähtö on vielä auki. Täytyy edelleen katsoa millaista keliä on luvassa. Mikäli tiedossa on hidas keli, niin sitten en kyllä lähde tuon huonona olevan kantapääni kanssa sinne kiroilemaan. Mutta jos olisi hyvä tasatyöntökeli, niin sitten voisi suksia lähteä ulkoiluttamaan. Tällä hetkellä on kilsoja kerättynä hieman reilu 800, joten kyllä Pirkka pitäisi maaliin päästä, mikäli vaan jalka ei tykkää liian huonoa.
Uusi vuosi on lähtenyt melko mukavasti liikkeelle. Joka päivälle on tullut joku merkintä harjoituspäiväkirjaan, lukuun ottamatta yhtä krap… huilipäivää. Hyvä indikaattori treenin määrälle on jalan kunto, ja nyt se on jonkin verran kipeä, eli treeniä on melko sopiva määrä.
Oman hiihtokaudenkin sain avattua heti vuoden ensimmäisinä päivinä. Alkuun pääsi ainoastaan vapaata tyyliä suksimaan, mutta nyt on jo muutamana päivänä pertsatyylikin tullut mukaan. Maltillisia on tosin vielä kilsamäärät olleet, sillä ladut eivät ole ihan priimakunnossa olleet. Myöskään jalka ei oikein tunnut tykkäävän kummastakaan hiihtotyylistä, joten saa nähdä miten Pirkkaan lähdön kanssa käy.
Juoksut ovat jääneet nyt hieman (tai aika paljonkin) vähemmälle kun lumikelit ovat saapuneet. Yksi syy on hiihto, mutta toinen on tuo iki-ihana jalka, joka ei oikein tykkää liukkaista keleistä. Sisäpyöräilyllä olen sitten yrittänyt paikata sellaiset päivät jolloin ei oikein pääse hiihtämään eikä oikein juoksemaankaan. Onneksi on siis muutaman askeleen etäisyydellä myös sisäliikuntamahdollisuus.
Noihin kun vielä lisätään punttisali ja Sisun lenkitys, niin ihan hyvin sitä on kaikesta huolimatta liikkeelle päässyt. Ei siis kauheasti oikein mitään, mutta kaikkea vähän. Ehkä se on tässä iässä se parempi vaihtoehto.
Jos Suomi on ollut tämän vuoden taantumassa, niin eipä tässä voi itsekään kauheasti kehuskella saavutuksillaan. Kaikin puolin surkea treenivuosi on ollut ja siitä hyvästä painoakin on tullut enemmän kuin itsetunto antaisi myöden. Vaikka vuoteen mahtui viiden kuukauden mittainen yhtenäinen tipaton jakso, niin sokeroidut viikonloput olivat sitäkin makeampia. Uudenvuodenlupauksia en tee, mutta jonkin näköinen ryhtiliike on nyt tehtävä. Viitisen kiloa pitäisi saada painosta pois .Sen saavuttamiseksi onkin aloitettu jo seuranta, joka tosin ei ole vielä tuonut minkäänlaista tulosta. Joulun pyhistä tuli hieman takapakkia tavoitteeseen ja tuskin nämä uudenvuodenvapaatkaan helpottaa tilannetta… mutta heti loppiaisen jälkeen sitten.
Surkealla vuodella oli surkea aloitus. Hiihtokelejä ei tullut sitten millään. Helmikuussa pystyi parin viikon ajan suksimaan, mutta siihen se sitten jäikin. Pirkan hiihtokin jouduttiin perumaan ensimmäisen kerran historiansa aikana. Hiihtokilsoja kertyi ainoastaa parisen sataa.
Alkuvuotta haittasi myös jalkavaivat, jotka estivät lähes täysin juoksemisen. Vuoden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana juoksukilosja kertyi alle 70. Salilla tulikin käytyä sitten sitäkin ahkerammin. Lähes joka päivä tuli EasyFitissä poikettua joko salin tai pyöräspinningin puolella.
Alkukeväästä aloin käymään myös fysioterapiassa tuon jalkani kanssa. Nilkkaa naksuteltiin joka kerta auki ja se alkoikin tulemaan sellaiseen kuntoon, että taas pääsi vähän juoksuakin kokeilemaan. Huhti-toukokuussa tulikin jo jonkin verran enemmän juoksukilometrejä, mutta se leikki loppui ennenkuin ehti kunnolla alkamaankaan, sillä akillesjänteen kiinnityskohta alkoi kipuilemaan sen verran pahasti, ettei juoksusta tununut tulevan mitään. Hain kipuihin taas jälleen vähän kortisoniakin, mutta huonolla tuloksella.
Alkukesästä aloin säästelemään jalkaani kesäloman Sveitsin rastiviikkoa silmälläpitäen, enkä käynyt kesä-heinäkuussa juuri yhtään juoksemassa tai suunnistamassa, Jukolan viestiä ja paria muuta kisaa lukuunottamatta. Kuntoa pyrin pitämään yllä maantiepyörälenkeillä.
Sveitsin reissun jälkeen suunnistukset loppuivat täysin paria kertaa lukuunottamatta. Myös juoksut olivat todella vähissä, kun kantapäävaiva ei tuntunut hellittävän. Myös pihasaunaprojekti vei aikaa ja paukkuja sen verran, että intoa ei riittänyt kuin maantiepyörälenkeille. Myös Tuulin työttömyyden loppuminen vähensi aamusalikäyntejäni, kun piti tehdä Sisun kanssa lenkkiä. Reenit olivat siis aika vähissä.
Syksyn tullen kävin vielä kertaalleen ortopedilla valittamassa vaivojani, mutta mitään ratkaisua ei keksittyä. Juoksua ei tarvinnut jättää pois ohjelmasta, joten loppuvuodesta aloin uhmaamaan kipeää kantapäätäni ja aloin keräämään lisää juoksukilometrejä. Marraskuun puolivälistä asti alkoikin taas viikkokilometrimäärät olemaan ihan kohtalaisissa lukemissa. Ja joulukuussa tulikin jo 270 km, joka on yli neljännes koko vuoden juoksumäärästä. Jalka ei ole juoksentelusta tullut kuntoon, mutta eipä juuri huonompaankaan suuntaa ole mennyt.
Syksyllä hain myös lisämotivaatiota harjoitteluun uusilla leluilla. Uusi maastopyörä toi vähän vaihtelua maantiepyöräilylle. Myös uusi harjoitusvastus maantiepyörälle toi mahdollisuuden pyöräillä kotona sisätiloissa pimeän ja kylmän kauden aikana. Toivottamasti myös joulupukin tuoma Polarin V800 sykemittari tuo uutta intoa ja seurantaa harjoitteluun.
Numeroina vuosi 2014 oli seuraavanlainen:
– punttisali: 92 kertaa eli n. 92 tuntia
– pyöräspinning (salilla ja kotona): 92 kertaa, 87.5 tuntia
– pyöräily (työmatka, maantie, maasto): 4740 km, 230 tuntia
– suunnistus: 115 km, 18.5 tuntia
– hiihto: 210 km, 16.5 tuntia
– juoksu 1005 km, 81.5 tuntia
Näiden lisäksi on kirjaamaton määrä köpöttelyä Sisun kanssa, mutta sitä ehkä on kertynyt kuitenkin toista sataa tuntia.
Ensi vuodelle ei ole mitään sen kummempia tavoitteita. Tuntuu vähän siltä, ettei tuon jalan kanssa pääse kauhean kovaa treeniä tekemään, mutta pysyisi nyt edes tässä kunnossa missä se nyt on. Hiihtämään kun pääsisi enemmän kuin viime vuonna, joskin alkuvuosi ei näytä yhtään lupaavalta. Päivä kerrallaan edetään ja katsotaan mitä eteen tulee.
Illat pimenevät ja sitä myöden saunaraksahommatkin vähenevät. Eli ehtii taas vähän paremmin treenaamaankin. Tai no, paremmin ja paremmin. Harjoituspäiväkirjaan kertyi noin 11 tuntia liikuntaa. Onhan se nyt ihan hyvin jos vertailee viime kuukausien määriin, mutta jos tarkastelee vanhoja hyviä aikoja, niin lepoviikon määrissä mennään.
Juoksukertoja kertyi neljä kappaletta, mutta kilsoja vain n. 45. Tein molempina salipäivinä vielä illalla Sisun kanssa juoksu lenkin ja tästä syystä kertoja tuli noinkin monta. Sunnuntaiaamun lenkki tuli tehtyä Alastaron lumisissa maisemissa, kun tultiin juhlimassa äiteen synttäreitä jo lauantaiehtoona. Sisu pääsi nukkumaan taas vierassänkyyn meidän kanssamme ja piti huolen siitä, ettei yön aikana lämpöä ja jalkoja puuttunut. 30-kiloista velttoa roikaletta ei ole kovin helppoa potkia jalkojen päältä pois lämmittämästä.
Juoksujen, punttisalikertojen ja työmatkapyöräilyjen lisäksi tuli parina aamuna tehtyä kotona myös sisäpyöräilytreeni. Noista se kertyi tämän viikon kalorinkulutukset. Plussamerkkiseksi kuitenkin taisi viikon kaloritasapaino jäädä, sillä sunnuntain pikkujouluateriasta ja lauantain ristiäiskekkereistä tuli saatua sellainen kalorimäärä ettei kuihtumaa ole päässyt.
Nyt kun syksyn illat pimenevät kovalla vauhdilla, niin kesälaitumien asukit ajetaan sisätiloihin märehtimään kesän tapahtumia. Pölykerros pyyhkäistään monitorista ja näppäimistöstä vaihdetaan hapettuneet pariston tuoreisiin. Taas näpytyttää. Tässä onkin vierähtänyt historiallisen pitkä blogiton kausi. Piti oikein lukaista uudelleen viimeisin päivitykseni, jotta muistuu mieleen, mihin sitä viimeksi oikein jäätiinkään. Ja aika kauashan sitä jäätiin.
Projektien kesä on takana, mutta projektit jatkuvat edelleen. Aikaa vievimpiä projekteja keväällä ja kesällä oli Sisulle aitauksen tekeminen, puiden kaatelu ja autotalli-varaston sisäremppa. Nämä olivat talvella jo tiedossa olleita projekteja. Kesällä tuli sitten vielä yksi projekti lisää, pihasaunan rakentaminen.
Nyt puut on pilkottu, koira pysyy pihapiirissä ja autotalliakin kehtaa esitellä, mutta puukiuas ei vielä lämpiä. Sen verran paljon saunan pohjan kanssa sai (saa) jumpata, että rungon pystytys ei ole vielä päässyt kunnolla vauhtiin.
Jalkatilanne ei ole kauheasti loppukeväästä muuttunut. Fysioterapia tosin taisi auttaa, sillä nilkka ei ole enää ollut samalla tavalla kipeä kuin talvella ja keväällä. Loppukeväästä alkanut akillesjänteen kiinnityskohdan kipuilu sen sijaan on jatkunut koko ajan ja rajoittaa juoksukilometrien keräämistä. Pari kertaa kesällä hain kantapäähän kortisoniakin, mutta laihoin tuloksin. Nyt kortisonikortti on käytetty ja pitää keksiä muita keinoja. Käyn lähiaikoina vielä toistamiseen kuvauttamassa kipukohdan, jos sieltä vaikka kuitenkin löytyisi jotain uutta. Muuten ei ole paikkojen kanssa ollut ongelmia.
Juoksukilometrejä ei siis ole kauheasti kertynyt, vaikka Sisun kanssa onkin jokusen kerran aamulenkkejä tullut hölkkäiltyä. Tosin viime viikkoina ei ole Sisuakaan oikein aamujuoksut kiinnostaneet vaan olen joutunut yksin pimeille aamupoluille.
Myös salikäynnit ovat kesäloman jälkeen jääneet vähiin. Kun Tuuli pääsi taas töiden makuun, niin minä olen joutunut pitämään koiralle aamuisin seuraa mahdollisimman pitkän aikaa. Salille pääsee vain kun Tuuli tekee etätyöpäivän, eli 1-2 kertaa viikossa. No toisaalta saunan pohjia tehdessä on voimaharjoittelua tullut ihan riittävästi.
Iltarastit ovat jääneet tänä kesänä väliin tyystin. Ainoa kerta kun iltarasteilla olin oli kerta kun itse olin järjestelytiimissä mukana. Kauden ensimmäinen kisa tuli suunnistettua kesäkuun alussa Tampere Gamesissä. Siellä tuli tehtyä myös suunnistusurani ensimmäinen sprinttikisasuoritus (tulos oli myös sen mukainen). Samoihin “geimeihin” kuului myös kaksi muuta metsäsuunnistusosakilpailua, jotka menivät kutakuinkin vanhaan tuttuun tapaan. Nämä olivat myös ensimmäiset kisani PunKu:n seurassa.
Seuraava suunnistus olikin viikkoa myöhemmin, Kuopion Jukolassa. Siellä menin vielä Alastaron ressujen väreissä. Kuopion kallioilta ja kivikoista tuli selvittyä omasta mielestäni ihan mallikkaasti, ei siis mitään kauhean isoa pummia tullut tehtyä.
Kesän ehdoton kohokohta oli Sveitsin rastiviikko heinäkuun lopulla. Tuosta tapahtumasta voisi kirjoittaa vaikka ihan oman bloginsakin, mutta menköön nyt tässä samassa tiivistettynä versiona. Maastoista saa parhaan kuvan kun käy katsomalla YouTubesta videoita hakusanalla “swiss-o-week 2014”. Jalkaa oli säästelty koko kesä tätä reissua silmällä pitäen, mutta niillä korkeuskäyrillä ja kivikoilla ei kivuilta voinut välttyä.
Kaikki osakilpailut pystyin kuitenkin suorittamaan hyväksytysti ja oma tavoitteeni, sadan joukossa eikä huonoin suomalainen, tuli myös täytettyä, tosin äärimmäisen niukasti. Viikkoon sisältyi kuusi osakilpailua joista yksi oli sprintti Zermattin kylässä ja loput keski- tai pitkiä matkoja kylää ympäröivillä vuorilla. Korkeutta oli parhaimmillaan lähes 3000 m ja korkeuskäyrää kartoilta löytyi ihan riittävästi. Kisapaikoille kuljettiin koppihisseillä tai junalla, joten maisemiakin tuli ihan kivasti nähtyä, mikäli ei ollut sumua.
Isojakin pummeja viikkoon mahtui, mutta joka kerta vuorilta pois päästiin. Säät olivat kisa-aikoina pääosin ihan hyvät, vaikka melkein joka päivä johonkin aikaan vettä satoikin. Suomen helteistä ei Alpeilla päässyt nauttimaan sillä mittari oli yleensä vain hieman toisella kymmenellä.
Seuraava suunnistus Sveitsin jälkeen oli vasta pari kuukautta myöhemmin. Eikä yhtään vähempää kuin SM-viestissä. Enpä ole aiemmin juurikaan SM-starteissa ollut, mutta nyt piti uhrautua kun muuten ei PunKu:n H110-joukkuetta olisi saatu kasaan. Melko penkin alle oma suoritukseni meni, joten ei siitä sitten enempää. Tuli ainakin varmistettua ettei ensi vuonnakaan joukkueeseen valita kuin äärimmäisessä hädässä.
Suunnistuskauden todennäköinen päätös tuli rämmittyä lokakuun puolen välin tietämissä Ruotsin puolella 25mannassa. Ensimmäinen manna-reissu sujui ihan mukavasti. Mitään isompaa hakua ei tullut, vaikka hyvät mahdollisuudet sellaiseenkin oli. Märkä ja mutainen maasto kallioineen toi oman mausteensa kisaan, josta koko 25-henkinen (tai 24) joukkueemme sai hyväksytyn suorituksen. Varmaankin märin koskaan suunnistamani kilpailu vaikka sää oli mitä mainioin.
Pyöräilykesäkään ei ollut ihan suunnitellun kaltainen. Sääolot haittasivat osittain menohaluja (kylmää tai kuumaa tai märkää), mutta myös kesän projektit ja reissut vähensivät pyöräilykertoja.
Pyöräilykalustoa tuli kuitenkin hommattua lisää. Ensinnäkin hommasin talvikautta silmälläpitäen tietokoneeseen liitettävän harjoitusvastuksen. Nyt voin pyöräillä omalla maantiepyörälläni sisätiloissa ja ruudulta näkee kaikki tarvittavat treeniarvot. Moottori jarruttaa menoa kun pitää simuloida ylämäkeä, joten pyöräilykokemus on “täysin” aidon tuntuinen. Nyt laitteella on tullut tehtyä pääosin vain 40 minuutin aamutreenejä, mutta kun illat pimenevät entisestään ja räntää alkaa ripsimään, niin sitten pitää alkaa polkemaan ihan tosissaan.
Kesällä kun tuli myytyä vanha hybridi-pyörä pois ja nyt kun maantiepyörä on varattu sisäpyöräilyyn niin jollain sitä piti työmatkatkin polkea. Siihen piti sitten hommata uusi pyörä, joka tuli olemaan 29″ maastopyörä, vaikka uutta hybridiä lähdinkin ostamaan.
Olen aina ollut skeptinen omasta innostani pyöräillä maastossa, mutta nyt täytyy myöntää, että olen jossain määrin innostunut tuohon pyöräilymiljööseen. Siinä on vähän samaa kuin aikoinaan alkoi suunnistamaan maantiellä juoksun rinnalla. Maantiepyörällä pääsee reippaasti, mutta maastossa on teknisempää ja rentouttavampaa.
Kyllä se kesä vaan vilahti taas äkkiä ohitse ja syksykin on jo kohtapian kääntymässä talven suuntaan. Täytyy vaan toivoa, että talvesta tulisi lumisempi kuin viime talvena, jottei tarvitsisi koko aikaa sisällä pyöräillä, sillä kyllä siihenkin varmaan jossain vaiheessa tympääntyy.
