Viime viikkoina on blogissani palstatilaa vienyt tarinointi polkupyöräilystä, joten jatketaan samaa valittua linjaa. Tällä kertaa aiheena turvallisuus.
Ensinnäkin en ymmärrä pyöräilijöitä jotka ajelevat näillä pimeillä keleillä ilman hejastinliiviä ja valoa. Ja niitä en ymmärrä alkuunkaan joilla valo on, mutta se ei ole päällä. Sitten on vielä polkijoita joita on valo ja se on jopa päällä, mutta lamppu on niin surkeen pieni, että sitä hädin tuskin kohdatessakaan huomaa. Ja nämä viimeksi mainituimmat taitavat olla se riskialttein ryhmä, sillä he varmaan kuvittelevat, että heidät nähdään liikenteessä, vaikka näin ei tapahdukkaan. Kaikista paras ratkaisu mielestäni on punainen vilkkuva led-valo, sen erottaa jo kaukaa eikä valo seoitu kaupungin muihin valoihin.
Toinen intohimoja herättävä aihe on pyörän ja auton kohtaaminen. Jos valon käyttäjiä oli kolmenlaisia, niin autoilijatkin voidaan jakaa kolmeen ryhmään. On autoilijoita jotka ottavat pyöräilijät huomioon. Sitten on sellaisia jotka eivät huomioi eikä välitä pyöräilijöistä. Ja sitten on vielä ryhmä jotka eivät vaan huomaa pyöräilijää. Jälleen tämä viimeksi mainittu ryhmä on pyöräilijän kannalta riskialttein. Välinpitämättömän autoilijan pyöräilijä huomaa jo kaukaa, sillä ne ei juuri hiljennä pyörä- tai suojatietä lähestyessä. “Pyöräsokea” kuski sen sijaan voi hienosti hiljentää ennen pyörätietä ja jopa pysähtyä sen eteen, mutta voi arvaamatta lähteä liikkeelle vaikka pyöräilijä olisikin tulossa. Sitä en osaa sanoa mikä ryhmä näistä on isoin, sillä todellisuudessa on vaikea sanoa mihin ryhmään autoilija kuului, sillä 2. ryhmän kuski voi ollakin 3. ryhmän kuski tai toisinpäin. Tai 1. ryhmän kuski on 3. ryhmän kuski. Näitä kaikkia kolmea ryhmää on kyllä tullut eteen tässä viime päivinä. Pyöräilijän huomioivia kuskeja on kyllä ihan kiitettävästi. Väliinpitämätön (tai useampikin) tuli eteen suojatietä ylittäessäni. Hyppäsin ihan pyörän päältä pois kun näin autojonon tulevan suojatietä kohti. Lähdin sitten pikkuhiljaa yrittämään ylitystä, mutta yksikään ei pysähtynyt suojatien eteen, ei vaikka seisoin jo kokonaan suojatiellä. Autoilija joutui koukkaamaan jotta pääsi ohitseni, mutta pysähtyä se ei voinut. Kyllä minulla sen verran oli itsesuojeluvaistoa, että en suinpäin alle änge, sillä näin kyllä, että autoilija oli huomannut minut. Hauskimpia kohtaamisia on ne kun autoilija ei huomaa kuin vasta kohdalla. Lähestyin minulle etuajo-oikeutettua risteystä ja näin kun auto tulee kolmiota kohden sellaista vauhtia, että ei varmaan pysähdy suoja-/pyörätien eteen. Annan pyörän rullata pikkuhiljaa kohden risteystä ja ollen varma, että autoilija ei minua huomaa. Eturengas on puoliksi suojatiellä kun autoilija menee editseni parinkymmenen sentin päästä eturenkaasta ja huomaa minut vasta kohdalla. Ne on mainioita ilmeitä mitä kuskien naamalle tulee kun ne tajuavat, että oho. Harmi kun on näin pimeää ja välillä jää ilmeet näkemättä, mutta kesällä nuo ilmeet piristävät kummasti matkan tekoa. Toivottavasti edes pelästyvät kunnolla.
Laskin tässä yksi päivä, että työmatkallani töistä kotiinpäin on 33 sellaista risteystä joissa minulla on väistämisvelvollisuus. 15:a risteykseen ajan siten, että autoilijalla on kolmio, sitten on pari suojatietä ja yhdet valot. Näiden lisäksi on vielä lukematon määrä pihatien risteyksiä, pyörätielle risteäviä toisia pyörä- ja kävelyteitä. Sitten on pyörätiellä vielä muut pyöräilijät, rullaluistelijat, jalankulkijat, koiran kus… ulkoiluttajat, lapset, vanhukset, juoppot ja muuten vaan v-mäiset ihmiset. On siinä häppeninkiä kerrakseen 16 km:lle.
Mutta ei sillä, että tässä yksikään olisi ihan viaton pulmunen. Kyllä sitä on peiliin katsomista itsellänikin sekä pyöräily- että autoilutavoissa.
