Parempaa vuotta on syytä toivoakin, sillä vuosi 2009 ei mennyt alkuunkaan suunnitelmien mukaisesti. Vuosi alkoi heti jalkavaivoilla, ja jalkapohjakivut estivät juoksukilometrien keräämisen. Onneksi tammikuussa pääsi jo hiihtämään suht mukavasti. Kunnon juoksumääriä alkoi saamaan vasta helmikuun loppupuolella ja silloin näytti siltä, että jalkavaivat olivat lopullisesti (tältä erää) takanapäin. Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna tuli hiihdettyä kymmenes Pirkanhiihto, ja koko talven hiihtomäärä oli n. 1500 km.

Keväällä juoksu alkoi kulkemaan mukavasti. Huhtikuun alussa talvikauden viimeisessä TeivoCupissa tuli tehtyä uusi oma reittiennätys kun aika painui ensimmäistä kertaa alle 18 minuutin (17:49).  Huhtikuun loppupuolella Loimaan Savihölkässä tuli myös hyvä aika 6.8 km reitillä, 24:34, sijoitus neljäs. Toukokuun alussa kävin juoksemassa Lempäälässä Idea-Park -juoksussa uuden puolimaratonennäkytykseni, 1:21:09, sijoitus kolmas. Seuraava juoksutapahtuma olikin vasta kesälomalla heinäkuun puolessa välissä, kun kävin juoksemassa Oripäässä Ori-hölkän joka meni myös yli odotusten, sillä tuloksena oli ensimmäinen kisavoitto. Kunto tuntui nyt niin hyvältä, että päätin lähteä sitä seuraavana viikonloppuna Hämeenlinnaan koittamaan josko puolimaratonilla menisi jo 80 minuutin raja rikki. Eipä mennyt, eikä tullut edes uutta ennätystä. Ennätysten tekeminen jäi siis tuleviin kisoihin. Kisat loppuivat kuitenkin tähän, sillä kesän mittaan alkoi akilesjänteet oireilemaan ja syksyn puolella estivät harjoittelun kokonaan. Tilanne ei parantunut syksynkään jälkeen vaan koko loppu vuosi meni jänteiden kanssa tuskaillessa ja juoksulenkkejä haikaillessa.

Suunnistuskausi alkoi taas normaaliin tapaan huhtikuussa Tampereen iltarasteilla ja länsirannikon kisoilla. Kevät ja kesä tuli käytyä melko ahkerasti metsän puolella. Mikkeli-Jukolassa tuli juostua osuus Metso Automationin joukkueessa – ensimmäistä kertaa lamppu päässä, vaikka ei lampulle kovin paljon käyttöä ollutkaan. Heti seitsemän viikon kesäloman (sis. 4 viikkoa lomautusta) aluksi suuntasimme Norjan Bodoseen rastiviikoille. Siellä ei tuloksellisesti kauheasti jäänyt käteen, mutta muuten se oli elämykksellinen puolitoista viikkoa. Seuraavat kolme viikkoa tuli suunnitettua ja juostua Punkalaitumen mökiltä käsin. Tämän jälkeen suuntasimme auton nokan kohti pohjoista ja Utsjokea jossa osallistuimme Tuulin kanssa Tunturisuunnistuskisaan. Täällä alkoivat akillesjänteet ensimmäistä kertaa vaivaamaan todella pahasti. Viikon Utsjoen -loman jälkeen ajoimme viikoksi Ylläkselle jossa järjestettiin Rogainingin EM -kisat ja jossa osallistuimme Tuulin kanssa 24-tunnin sarjaan. Tämä kisa oli viimeinen niitti akillesjänteille. Sain jänteeseen pariin otteeseen kortisonia ja hieman vaivat tuntuivatkin helpottuvan. Seuraavan kerran suunnistusta kokeilin vasta syyskuun lopulla Jämin suunnistusmaratonilla, mutta siellä kisa jäi lyhyeen, sillä 5 km:n jälkeen nilkutin maaliin akillesj. entistäkin kipeämänä.

Pyöräilykilometrejä kertyi reilu 3700 km. Lähes kaikki tuli työmatkapyöräilystä jota tulikin harrastettua läpi vuoden. Loppuvuoden pari kylmemää viikkoa rajoitti pyöräilyä ja näin tavoiteltu 4000 km:n raja jäi rikkomatta.

Punttisalilla tuli käytyä myös läpi vuoden, lukuunottamatta kesälomakautta. Lokakuun alusta aloin käymään Kuntokeskus Sykkeellä johon ostin vuoden salikortin. Juoksutauon vuoksi salikertoja alkoi kertymään 3 kpl/viikko.

Pitkästä aikaa joulukuussa tuli jo sen verran lunta, että pääsi hiihtämään. Ennen vuoden vaihdetta olikin tullut jo ensimmäinen sata kilometriä hiihtoa täyteen. Hieman akillesjänteet oireilevat hiihdonkin aikana, mutta ei niin paljon, että minut saisi hiihtoladuilta pois.

Vai onko törkeätä viitata pientä pyörälenkkiä talvisodan ihmeeseen ja 105:een kunnian päivään. Pyörälenkki olisi pitänyt tehdä vasta viikkoa myöhemmin, sillä silloin olisi ollut tasan 70 v talvisodan alkamisesta. Mutta olkoon nyt tämän päivän pyöräily sitten aikaistettu juhlapolkaisu. Vähän taistelun piirteitä reissussa oli, sillä vaikka viimepäivät ovatkin olleet suht leutoja, niin tämä aamu olikin sitten vuorostaan viileämpi ja pyörään uudelleen vaihdetut kesäkumit ja lukkopolkimet toivat pientä lisävalppautta kuuran liukastamille teille. Aamuhämärissä kello 7:30 lähdin sotkemaan kohti Alastaroa. Jos liukkautta ei oteta lukuun, niin alku sujui mukavasti auringon alkaessa nousta. Parin kympin jälkeen alkoi kuitenkin huono vaatetus tuomaan ongelmia, sillä pari sukkakerrosta ei riittänyt pitämään varpaita lämpiminä ja jouduinkin Lempäälässä pysähtymään vähäksi aikaa lämmittelemään varpaita. 10 min tauon jälkeen matka jatkui vielä vähän matkaa auringon paisteessa, mutta 50 km:n paikkeilla sumu pimensi auringon joten taivaalta ei tullut apuja varpaiden lämpimänä pitämiseen. N 55 km:ssä Krääkkiössä jouduin pysähtymään toistamiseen hieromaan varpaitani lämpimäksi. Punkalaitumelle oli matkaa tunnin verran ja suunnittelin suraavan varvashuoltotauon sinne. 80 km tuli täyteen P:laitumen keskustassa, mutta jätin tauon pitämättä vaikka varpaat olivatkin jälleen jäässä, mutta kun tunto oli vielä tallella, niin polkaisin viimeisen 25 km samaan putkeen. N. 4 tunnin 45 minuutin polkemisen jälkeen saavuin perille jossa lämmin suihku odotti. Vaikka kylmien varpaiden kanssa on ikävä pyöräillä, niin vielä tuskallisempaa oli se, kun lämpimässä suihkussa alkoi veri kiertämään taas varpaissa. Tuntui siltä kuin kymmenen uloketta jalkapöydässä olisi juuri räjähtämäisillään. Reissun jälkeen pystyi hyvällä omallatunnolla istumaan äiteen lihapatojen ääreen.

Viikolla pääsi pitkästä aikaa taas juoksunkin makuun, sillä ti, to ja la tein rauhallisen n. 30 min juoksulenkin. Tosin ensimmäinen kokeilu oli jo viikko sitten lauantaina kun kävin RiLe:n ja MaSa:n kanssa Turussa n.7 km lenkillä. Jaa mix Turus? No kun siellä oli silloin Apulannan keikka ja sitä piti tietenkin käydä katsomassa. En tiedä kumpi oli pahempi koitos akillesjäneille, reilun puolen tunnin juoksu, vai puolentoista tunnin hyppely keikalla.

Juostessa akillesjännekivut eivät vaivaa, mutta aamuisin ne ovat aika jäykät ja kipeät. Pienen kävelyn jälkeen jäykkyys ja kipu häviää, mutta tuskin tuo ihan terveen jänteen merkki on. Joka tapauksessa juokseen on vähän päästy joten jotain valoa tunnelin päässä näkyy. Onko se valo sitten auringon valoa vai onko se kajo kipinöistä joita sinkoilee kun tunnelin päätä hitsataan kiinni… saa nähdä.

Palapeliurakankin kimppuun on jo muutamana ehtoona päästy ja talvikauden ensimmäiset n. 100 palaa ovat löytäneet paikkansa. Vielä tosin on tuhansia ja taas tuhansia jäljellä.

Tänään torstaina tuli käytyä toisen kerran tänä syksynä UKK-instituutilla urheilulääkärillä. Viime sunnuntain Jämin suunnistusmaratonin tuomisina kun ei ollut kuin yksi pirun kipeä akillesjänne. Jämillä matkan teko loppui jo 5 km:n kohdilla (20 km jäi vielä menemättä) jonka jälkeen reitti suuntasi suorinta tietä kohti maalia ja suihkua. Sen verran pahasti jänne otti nokkiinsa, että koko alkuviikon olen joutunut konkkaamalla kävelemään, kun ponnistaa ei nilkalla ole voinut yhtään.  Piikin jälki nilkassa tuli siis taas UKK:lta poistuttua, mutta onneksi yksi reikä vaan tälläkertaa (viimeksi tuli neljä). Urheilutaukoa tuli parisen viikkoa, jonka jälkeen voi alkaa varovaisesti pyöräilemään ja uimaan. Tosin taukoa tässä on jo melkein kokonaan pari viikkoa tullut pidettyäkin, ainoastaan työmatkapyöräilyä ja salia on tullut harrastettua. Viime viikolla yksi kympin juoksu ja sunnuntaina se 5 km suunnistus, siinä on viimeaikain muut treenit, eli ei muutama viikko lisää taukoa tätä konkurssia enään huonommaksi voi muuttaa.

Tänään tuli käytyä ensimmäistä kertaa minulle uudessa salipaikassa. Hommasin oikein vuosikortin kuntokeskus Sykkeeseen sillä toiveella, että jos saisi vähän enemmän motivaatiota salilla käynteihin. Vähän tuli “sika säkissä” kortti hommattua, sillä en ollut paikkaan etukäteen tutustunut, mutta kun puoleen hintaan pääsi, niin pitihän sitä kokeilla. Näin ensi käynnin jälkeen paikka tuntuu ihan OK:lta, suht. samat laitteet löytyi kuin edellisestäkin paikasta, eikä suurta tungostakaan ollut… ainakaan noin aamusta klo 6:30.

Näin juoksutaukoa kun on tullut pidettyä, niin olen melkein joutunut alkoholin uhriksi. Ei nyt ihan suoranaisesti, mutta välillisesti kuitenkin. Tässä yksi päivä töistä pyörräilessäni joku spurku oli sammuneena puiston penkillä ja näky oli niin hämmästyttävä, että tarkkaavaisuus unohtui hetkeksi ja ajoin suoraan risteävältä kadulta puskan takaa oikealta tulevan auton eteen. Vauhtia autolla oli vähemmän kuin minulla, mutta lukkojarrutuksen auto joutui tekemään. Itse tajusin tilanteen vasta risteyksen jälkeen. Tympeintä asiassa on se, että sillä tiellä on ainakin kymmenen vastaavaa risteystä ja joka kerta olen jokaisen risteyksen tullut sillä mielellä, että sieltä voi auto tulla – yleensä koskaan ei tule. Mutta nyt tietenkin juuri tällä yhdellä kertaa sen auton piti tulla. Ja tuokin onnettomuus olisi ollut alkoholin syytä, vaikkei kumpikaan osapuoli sitä ollut (tai ainakaan minä) nauttinut.

Samaan paskaan tuuriin voi laskea myös minun viime viikonloppuna kaatamani puun pätkiminen. Puu kaatui pikkuisen (vai ihan pikkuisen) väärään suuntaan suoraan muutaman laudan päälle. Puu oli varmaankin n. 15 m korkea ja kun pätkein puun metrin mittaisiin pätkiin, niin pätkäisyjä tuli reilusti toista kymmentä kappaletta. Kun olin sahaamassa puuta poikki sen alle jääneen lautapinon kohdalla, niin moottorisahanterä osui tietenkin naulaan. Se oli ainoa 1 cm levyinen naulan kanta koko 15 m pituisen puun kohdalla ja juuri sillä kohdalla piti olla metrin pätkäksi tulevan pöllin sahauskohta. Mitä siis tästä opimme: opettele kaatamaan puu tarkasti oikeaan kohtaan… kele…

Tämä on nyt 11. syksy kun lenkkipolkuja on tullut tahkottua. Ja taitaa olla myös 11. syksy kun täytyy olla telakalla. Kevät- ja talvitelakat on sitten vielä luku erikseen. Varmaankin kaikki lonkan ja varmaanpään välille osuvat vaivat on jossain vaiheessa keskeyttänyt hajoituskauden. Näin pikaisesti muistuu mieleen ainakin vaivat jalkapohjassa, pohkeessa, polvessa, takareidessä, akillesjänteessä… ja vaihtelevasti eri jaloissa. Jokuisena syksynä on tullut jo mieleen, että pitäisiköhän sitä jo lopettaa omien ennästysten jahtaaminen ja juoksennella ihan muuten vaan. Osallistua juoksutapahtumiin ilman isompia paineita, rennosti ja nauttien. Tällaisia mietteitä on syksyisin alkanut tulemaan pintaan ja sellaiset aatteet ovat jälleen mielessä. Joka vuosi kuitenkin on “telakkatauon” jälkeen joku tavoite tullut seuraavalle kaudelle asetettua ja omia ennätyksiään on pitänyt alkaa rikkomaan. Ja luulempa, että kun nykyiset vaivat on voitettu, niin taas aletaan muitelemaan, että mikä se TeivoCup:n ennätys olikaan ja koska seuraava osakilpailu on. Eipä taida kilpailuvietistään mihinkään päästä… ainakaan vielä tänä vuonna.

Alkuviikko meni taas juoksutauon merkeissä, akillesta parannellessa. Pyörää tuli sotkettua työmatkoilla perjantaita lukuunottamatta joka päivä ja saliaamut olivat taas perinteisinä päivinä maanantaina ja torstaina.

Juoksua tuli kolmelle päivälle. Torstaina kevyt kymppi meni ihan ok, mutta juoksu oli vähän honkkelin oloista. Syynä tähän oli varmaankin juoksua edeltänyt työmatkapyöräily.

Viikonloppu tuli vietettyä taas mökillä ja siellä tuli tehtyä pari reilun 14 km:n lenkkiä. Lauantaina mentiin vähän reippaampaa ja sunnuntaina rauhallisemmin. Lauantain reipasvauhtinen lenkki tuntui mukavan kevyeltä, eikä suurempia kipuja tuntunut. Sunnuntain tuntemukset olivat taas toisinto edelliseltä sunnuntailta. Vasen pohje vähän kivisti ja oikea akilles alkoi kipeytymään. Lenkin jätin suunniteltua lyhyemmäksi, mutta tästäkin huolimatta illalla akilles alkoi taas narisemaan.

Näyttäisi siltä, että kausi alkaisi olemaan pulkassa ja edessä olisi pidempi juoksutauko. Ensi viikonloppuna voisi käydä vielä suunnistamassa Jämin suunnistusmaratonin, sitten hakisi vähän lisää kortisonia jänteeseen ja sitten alkaa jokusen viikon tauko.