Näyttäisi se talvi sittenkin tulevan. Lunta on tullut sen verran, että Pirkan hiihtokin kuulemma pystytään jonkin mittaisena järjestämään. Itseltäni tosin jää matka väliin, järjestetään se sitten minkä mittaisena tahansa, sillä hiihtokilometrit on edelleen pyöreä nolla. Mutta kai sitä pitäisi alkaa aktivoitumaan senkin suhteen, jotta edes jokunen kilometri tällekin talvelle tulisi. Nollavuotta ei tällä vuosituhannella ole hiihdon puolella tullut, vaikka talvi 2014 olikin tosi huono, sillon kertyi vain reilu 200 km. Toivottavasti tuo määrä tulee edes rikottua. Tosin ei sekään toivomalla tule, vaan hiihtämällä.

Alkuvuosi on ollut myös juoksun osalta huono. Tammikuussa tuli juostua vain 8.4 km. Syynä oli kyllä muukin kuin laiskuus, sillä heti alkuvuodesta nitkautin selkäni klapihommissa ja sitten tuli vielä pieni flunssakin päälle, joten hyviäkin syitä juoksemattomuuteen löytyy. Tämä kuu on sitten ollut jo hieman parempi, tai tästäkin kuusta vain pari viimeistä viikkoa, joina ole juossut kolme lenkkiä / viikko.

Kevättä tässä jo vähän on odoteltu, sillä reilu viikko sitten Roselta tuli mieluisa paketti. Uusi maantiepyörä odottelee nyt yläkerrassa trainerissa kevätkelejä. Nyt olisi sitten teiden sulettua, pyörälenkeillä alla kuiturunkoinen, levyjarrullinen, puhdasverinen maantiepyörä (Rose Xeon CDX-3000). Vanha cyclo-cross -pyörään voikin sitten vaihtaa vähän karkeammat kumit alle ja ajella sillä sitten vähän huonommilla keleillä.

Jos kevät ei nyt sitten ihan lähiviikkoina olekkaan tulossa, niin talvenkin varalle on tullut tehtyä vähän hankintoja. Hylkäsin 9 vuotta vanhat Asicsen nastoitetut juoksukengät, ja hommasin uudet Sarvan Xero 3 M nastakengät. Muutama lenkki niillä on nyt tullut tehtyä ja hyvin tuntuu jalkaa istuvan. Kapealestinen kenkä istuu napakasti jalkaan. Kenkä on kevyt ja nastat puree hyvin jäähän ja kovaan lumeen. Kovemmilla pakkasilla kenkä jää varmaankin hyllyyn, sillä paksumpaa sukkaa en saa varmaankaan siihen mahtumaan eikä se muutenkaan ole kovin lämpimän tuntuinen. Tosin ainakin vielä 7 asteen pakkasella sillä kyllä tarkeni ihan hyvin juosta.

Sulkapalloinnostus on myös edelleen päällä. Kaksinpelitkin ovat alkaneet sujumaan jo ihan ok, lyöntivarmuutta on alkanut löytymään ja uskallusta mennä äärirajoillekin on alkanut tulla. Selkä ei enää pelissä vaivaa, ja olkapääkin antaa lyödä iskuja. Akillesjännettä/kantapäätä edelleen vähän varoo, mutta kyllä sekin on tuntunut kestävän aika hyvin.

Metsän siimeksestä löytyy hyljätty nuotio. Vielä jokunen aika sitten se paloi iloisesti harva se päivä, mutta nyt on mennyt jo tovi siitä, kun nuotio on saanut syödäkseen kuivaa puuta. Päälle päin tulisija näyttää vain suurelta keolta mustia hiiliiä ja tuhkaa, mutta kylmissään oleva vaeltaja voi tuntea vienoa lämpöä hohkaavan sen uumenista.

Päivänä eräänä yltyy tuuli, aina myrskyksi asti. Kuivia risuja putoaa nuotion päälle ja viima käy hiilien kylkeen. Muutama kissansilmä herää tuhkan keskeltä eloon ja tarttuu pian kuiviin oksiin. Eikä aikaakaan, kun nuotiosta alkaa ensin nousta heikkoa savua, ja lopulta kuivat risut roihahtavat liekkeihin.

Tämä on myös uusi yritys saada kirjoitusinto roihahtamaan liekkeihin. Siitä onkin jo ehtinyt vierähtämään yli vuosi, kun edellisen kerran tälle palstalle on tullut päivitys. Paljon on ehtinyt sen päivityken jälkeen tapahtua, joten käyn tässä pikaisesti läpi, mitä tänä aikana on kuntoilurintamalla tapahtunut.

Viimekertaisen päivityksen aikoihin olin edelleen toipumassa kantapääleikkauksesta. Tuo toipumisprosessi venähtikin sitten odotettua pidemmäksi, sillä vasta syksyn loppupuolella alkoi kantapää tuntumaa juoksussa ihan siedettävältä. Tosin juoksentelut alkoivat jo keväällä, mutta melko maltillisilla kilometreillä ja vauhdeilla mentiin koko kausi. Ohjelmassa ei siis ollut minkäänlaista kilpailutoimintaa.

Suunnistuspuolella mentiin taas vähän toisinpäin. Eli treenausta (lue iltarasteja) ei juurikaan ollut, mutta Jukolassa ja 25Mannassa tuli tehtyä kilpailusuoritus. Pirkan hiihdossa uskalsin, kantapäästä huolimatta, viime vuonna hiihtää puolimatkan, mutta tänä vuonna näyttäisi jäävän jälleen koko reissu väliin, sillä tällä hetkellä hiihtokilsoja on kertynyt pyöreä nolla, eikä sääennusteet kauheasti anna toivoa, että luonnonlumelle pääsisi näillä leveysasteilla hiihtelemään.

Viime vuonna tapahtui myös työrintamalla, jolla oli vaikutusta myös kuntoilupuolelle. Päädyin nimittäin jälleen Valmetin tiloihin, lähes tulkoon samoihin hommiin, joista lähdin kolme ja puoli vuotta aikaisemmin. Tosin töitä teen nyt yksityisyrittäjänä, mutta työn tilaajana on Valmet. Eli työmatka jälleen tuplaantui, joten työmatkapyöräilyä tulee entistä enemmän. Toisaalta taas työmatkajuoksu ja -hiihtokilometrit vähenivät merkittävästi.

Jonkinmoisia motivaatio-ongelmia on myös ollut kestävyysliikunnan tiimoilla. Pyöräily on ollut kyllä ihan OK, mutta tossujen vetäminen jalkaan on ollut vähän työläänpää kuin aiemmin. Muutama huonompi lumitalvikaan ei ole ihan kauheasti haitannut, vaikka kyllä se hiihtokin on ihan mukavaa ollut, kun vaan ladulle on päässyt. Vanha suola on sen sijaan alkanut vähän janottamaan, sillä olen jälleen alkanut käymään, 16 vuoden tauon jälkeen, sulkapalloa pelaamassa. Pääasiassa on tullut pelattua neluria, mutta myös jokunen kaksinpelikertakin on ollut ohjelmassa. Ja voih, kuinka mukavaa tuo hanhensulan plätkiminen onkaan. Toivottavasti vaan paikat kestävät.

Viime aikoina on kyllä alkanut taas juoksentelukin maistumaan. Tuskaahan se näin alkuun taas on, mutta jalat tuntuvat olevan ihan suht mukavassa kunnossa, joten toivottavasti tässä päästään vielä jonkinmoiseen kesäkuntoon.

Eipä ole paljoa  tästä viikosta kerrottavaa. Jalan kanssa on joten kuten pärjätty ja rauhallisesti köpötelty. Mitään takapakkia ei ole tullut, kipuja ei ole ollut ja toiveissa on, että hyvä tuosta kantapäästä vielä tulee. Tänään on viimeinen päivä kun ortoosissa on kantakoroke paikallaan, mutta olen tänään jo sisällä kävellyt ilman koko ortoosia. Nilkka ei taivu vielä ollenkaan, mutta ensi viikolla pitää alkaa sitä pikku hiljaa jumppaamaan ja venyttämään. Haavalaastarit otin eilen pois ja haava näytti siistiltä.

Kotisalilla olen jokusena päivänä tehnyt punttitreenejä, joten ihan nollaviikkoa ei tästäkään tullut. Olen edelleen tosi tyytyväinen hankkimaani kuntokeskukseen. Istualtaankin tai penkkiin tukien sillä pystyy tekemään tosi monipuolisesti harjoitteita.

Viikonloppuna tuli ensilumi näillekin seuduille. Olisikohan sitä nyt kymmenisen senttiä. Tosin kovin kylmiä päiviä ei ole ennustettu, joten saa nähdä kuinka pitkään maailma on valkoisena. Hiihtokelejä odotellessa.

Oho, taas on yksi kuukausi kulunut, ettei päivitystä ole tullut. Niin ne viikon vierivät ja huomenna on sitten jo se kauan odotettu päivä kun veitsi vilahtaa ja taltta tömähtää kantapäässä. Juoksut on nyt sitten juostu vähäksi aikaa ja taitaa muutenkin olla hiljaiseloa muunkin treenauksen suhteen. No huomenna ollaan varmaankin asiasta vähän viisaampia.

Eipä tässä viimeiseen kuukauteen ole mitään ihmeellistä taaskaan tapahtunut. Toiveissa oli, että olisin pystynyt Kankaanpäässä puolikkaan juoksemaan, mutta jalka oli sillä hetkellä siinä kunnossa, että ei ollut mitään järkeä lähteä sinne.

Syksyn viimeiseksi tavoitteeksi muodostuikin sitten vain, että josko 2000 juoksukilometriä tulisi täyteen tälle vuodelle. Se rikkoutui jokusella kymmenellä kilometrillä, vaikka tuossa olikin jokusia tosi kivuliaita juoksuviikkoja. Noina huonoina viikkoina jo odotti kovasti, että pääsisi leikkaukseen, mutta nyt sitten tämä viimeinen viikko on puolestaan ollut melko kivuton, ja tänään, viimeisellä lenkillä ei ollut minkään näköisiä ongelmia.

Sulkapalloakin uskalsin käydä kerran pelaamassa ja verestämässä vanhoja muistoja tuon lajin parissa. Oli kyllä tosi mukava päästä vähän plätkimään nelinpeliä ja kirmaamaan hanhensulkien perässä. Persus oli kyllä pari päivää sen jälkeen kipeä, mutta se kuuluu aisaan. Onneksi ei tullut sen suurempia vaurioita.

Punttireenit ovat myös taas päässeet hieman käyntiin, kun kotiin tuli hommattua jonkinmoinen kuntokeskus. Sillä on nyt tullut tehtyä jokunen salitreeni, ja tukevalta ja monipuoliselta laitteelta se kyllä tuntuu. Toivottavasti kuntoutuminen sillä ja sisäpyöräilyllä pääsee hyvään vauhtiin.

Kulunut viikko oli melkoista rötväilyä reenien suhteen. Maanantaina tein sisäpyöräilytreenin ja tiistaina juoksin työmatkat, mutta sitten tulikin keksittyä hyviä syitä miksi tossuja ei tarvitsisi vetää jalkaan. Onhan se hyvä pitää välillä vähän rennompiakin viikkoja, mutta jos nyt jaksaisi vielä viisi viikkoa, niin sen jälkeen saa pitää paussia ihan liiaksi kanssa.

Lauantaille tuli sentään ihan hyvä setti ulkoilua. Aamulla yhdeksältä oli työpaikan Cooperin testi Räikän urheilukentällä. Onneksi edellisen päivän myrsky oli laantunut ja aamulla oli moiselle rykäisylle hyvät olosuhteet. Viiden asteen lämpö oli ehkä hieman alhainen, mutta eipä juostessa kylmäkään tullut. Muutaman vuoden Cooper-tauon jälkeen mittariin tuli ihan kelvollinen 3450 m. Ei jäänyt kuin 30 m ennätyksestäni.

Pikamatkan jälkeen suuntasin auton nokan kohti Jämiä ja klo 11 starttaavaa suunnistusmaratonia. Ihan maratonin mittaa ei sentään tiedossa ollut, mutta 18 (tot. 19) km kuitenkin. Reitti oli Jämille tyypillisesti nopea ja suht helppo. Puolessa välissä oli suo-osuus, jossa piti laittaa välillä kävelyksikin, mutta muuten matka taittui 5 – 5:30 kilometrivauhdilla. Aamun testi painoi kuitenkin jonkin verran koko matkan ajan.

Muuten suunnistus meni ihan hyvin, mutta maalissa ohjattiin itkumuurille, jossa emitin tarkastuslipuke otettiin myöhempää tarkastusta varten. Kotona näin tuloksista, että hylsy oli tullut. Aloin katsomaan karttaa, että missä moka oli tullut, ja löytyihän se sieltä. Olin tullut toiseksi viimeiseltä rastilta suoraan maaliin ja jättänyt vähän ennen maaliviitoitusta olleen rastin ottamatta. Ilmankos se maaliin tuloni reitti tuntuikin vähän oudolta. Tämä olikin  muistaakseni ensimmäinen kerta kun hylsyn olen saanut. Toivottavasti myös viimeinen.

Edellisviikko meni pitkälti Tampereen puolikkaasta palautteluun. Viikolla pari perusköpöttelyä ja jalkahieronnassa käynti. Viikonloppuna tulikin sitten tehtyä jo laadukkaampia harjoitteita. Lauantaina tein vähän vajaan tunnin juoksun Lamminpään kuntopoluilla. Laadukkaan lenkin siitä teki maaston mäkisyys. Lenkkiin mahtui yhdeksän enemmän tai vähemmän kunnon ylämäkeä reilun 12 km:n matkalla. Nousumetrejä n. 220.

Sunnuntaina tein muuten normi pitkän ja rauhallinen lenkin, mutta venytin mittaa muutamalla kilometrillä normaalista. Mittaa tuli hieman päälle 28 km. Nuin pitkää juoksulenkkiä ei ole tullut tehtyä viiteen vuoteen, jolloin juoksin viimeisen (tai ainakin viimeisimmän) maratonini. Maanantaina kyllä tiesi tossujen olleen viikonloppuna jalassa.

Viikonloppuna kannoin myös maantiepyörän yläkertaan ja kiinnitin harjoitusvastukseen. Ja maanantaiaamuna tuli sitten avattua sisäpyöräilykausikin. Tein 40 minuutin treenin ja tuli todettua, että kyllä on kesän aikana päässyt pyöräilykunto huonoon jamaan. Mutta ensi keväänä ollaan varmaankin sitten kovassa pyöräilykunnossa, kun talveilla ei varmaan juuri muuta pääse tekemään.

Tällä viikolla tuli juostua viikolla parina päivänä töihin ja takaisin, 20 km/pv. Lauantaina oli sitten seuraava kisa, kun vuorossa oli Suomensaaren juoksu. Kuuden (=5,5) kilometrin lenkki koostui kolmesta kierroksesta Suomensaaren lenkkipoluilla. Maasto oli vaihtelevaa eikä tasaista kohtaa juuri reitille osunut. Polut olivat paikoin kapeita ja tarkasti juostavia, joten vauhti (ainkaan omani) ei päässyt nousemaan päätä huimaavaksi. Sijoitus kuitenkin oli neljäkymppisten sarjassa toinen, ja kun päivälle osui vielä mainio syyssää, niin mikäs siinä oli tempaista keuhkoja raastava pikamatka.

Sunnuntaina oli vuorossa taas pitkä lenkki. Vaihtelun vuoksi jätin Tahmelan lenkin tekemättä ja suuntasin Lamminpään, Julkujärven ja Koukkujärven lenkkipoluille. Sen verran oli maasto mäkinen, ettei reissusta muodostunut sykkeiltään ihan rauhallinen PK-lenkki, vaan pääasiassa mentiin PK2-alueella ja vähän myös anaerobisenkin puolella. Mutta hieno maastoreitti kyllä oli. Sää osui taas kohdilleen, vaikka lähdössä ei ollutkaan kuin kolmisen astetta lämmintä. Mutta vajaan 27 km ja yli 200 nousumetrin matkalla lämpöäkin ehti tulemaan. Loppumatkasta alkoi jo paikatkin ihmettelemään moista polkujuoksentelua ja ainakin polvi ja nivunen alkoivat vähän kiukuttelemaan.

Tämän kesän juoksujen “päätavoite” oli asetettu alkukesästä Tampereen puolimaratonille. Tuolloin ei vielä aikatavoitetta laitettu vaan ainoastaan, että puolikkaan pystyisi kilpailumielessä ja -hengessä juoksemaan. Jos jalka vaan kestää kesän laadukkaat harjoittelut.

Tuo tapahtuma oli nyt sitten lauantaina ja kesän harjoittelut oli tarkoitus ulosmitata parhaalla mahdollisella ajalla. Sää oli syyskuun puolenvälin sääksi poikkeuksellisen hyvä. Lämpöä 18 astetta ja aurinko paistoi. Itäistä tuulta oli myös jonkin verran matkan varrella, mutta eipä juuri haitaksi asti.

Tämän kertainen sotasuunnitelma oli sellainen, että kuusitoista kilsaa 4 min/km vauhtia ja sitten kiristettäisiin loppukilometreillä sen verran, että 84 minuutin alle päästäisiin. Mielessä toki oli vielä parin viikon takainen kymppi, jossa alkoi kylkeä kramppaamaan ja matka meinasi tyssätä siihen. Olin asennoitunut jo siihenkin, että jos samanlainen kramppi iskisi, niin sitten keskeytetään ja koitataan myöhemmin syksyllä uudelleen.

Kympin juoksijat lähtivät kaksi minuuttia ennen meitä, pari sataa metriä meidän lähtöpaikkamme edestä. Tästäkin huolimatta ensimmäisen juostun kilometrin jälkeen tuli vähän ruuhkaa, vaikka ajoteillä pääsimmekin juoksemaan. Lähtö oli keskustorilta, jonka jälkeen teimme kierroksen keskustassa ja sitten suuntasimme kohti Tampellan aluetta ja sieltä Finlaysonin kautta Kekkosentien viertä kohti Lapinniemeä.

Alkukilometrit olivat hieman suunniteltua nopeampia, mutta Lapinniemeen tultaessa keskivauhti oli asettunut neljän minuutin paikkeille. Juoksu ei tuntunut niin kevyeltä kuin mitä olisi pitänyt neljänneksen juoksun jälkeen tuntua. Muuten kuitenkin kaikki oli ok, mihinkään ei sattunut eikä krampin tunteita vielä ollut. Ensimmäisen juoton Dexal taisi kuitenkin olla vähän liian tujua, sillä vatsassa alkoi vähän kipristelemään – ei kuitenkaan mitenkään pahasti.

Lapinniemestä suuntasimme takaisin kohti Tampellaa, josta reitti jatkui Tammerkosken reunustaa pitkin läpi Koskipuiston, ali Hämeenkadun kohti Ratinan stadionia. Stadionilla tehtiin puolenvälin kunniakierros, jonka jälkeen matka jatkuisi kohti Hatanpäätä ja Arboretumia. Etenkin tuolla keskustaosuudella oli melko paljon tiukkoja mutkia, jotka varmaankin haittasi alle 80 minuutin juoksijoita, sillä paikoin itsellänikin meinasi mennä kurvit pitkäksi.

Alkumatkasta kilometritolpat ja GPS näyttivät suurin piirtein samaa matkaa, mutta matkan edetessä GPS alkoi näyttämään vähän liian lyhyitä kilometrejä. Oman kelloni mukaan ensimmäinen kymppi olisi mennyt aikaan 39:40, mutta todellisuudessa se oli varmaankin aika tarkkaan 40 minuuttia. Järjestäjien tulospalvelun kympin aika ei kyllä pidä paikkaansa alkuun, sillä chip-ajanotto oli jokusen sata metriä kympin kyltin jälkeen.

Stadionin kierron jälkeen edessä oli siis Hatanpää, Arboretum sekä nousu Rantaperkiöön. Vähän ennen Ratinan stadionille tuloa kympin juoksijat olivat kääntyneet kohti maaliviitoitusta, joten nyt kaikki edessä olevat olivat saman matkan menijöitä. Stadionilta poistumiseni jälkeen kuulin järjestäjien kuulutuksesta, että stadionilla olisi käynyt seitsemän juoksijaa, johon tosin en uskonut ja joka todellisuudessa ei pitänytkään paikkansa. Olin nimittän tuossa vaiheessa ehkä 11. Ehkä siksi, että en ole täysin varma montako ohitin loppumatkasta, mielestäni kaksi, enintään kolme.

Noin kolmentoista kilometrin kohdalla ohitin toisen noista kahdesta. Meno ei tuntunut kovin hyvältä, mutta onneksi jokunen selkä näkyi edessä, niin se antoi voimia mennä eteenpäin. Vauhti oli edelleen neljän tuntumassa. Viidentoista kilometrin tolpan kohdalla Rantaperkiön nousuosuuden jälkeen kelloni näytti täsmälleen tunnin aikaa. Matkaa tosin oli 150 m enemmän kuin järjestäjät olivat mitänneet, joten omat kilometriaikani olivat vähän liian kovia.

Vihilahteen saapuessani eteeni oli tullut jälleen yksi selkä, jonka ohitinkin kun saavuimme uudelleen Arboretumiin. Kilometriajat olivat pysyneet sitkeästi tasan neljässä minuutissa, vaikka nyt olisi pitänyt juosta niitä hieman nopeampia kilometrejä. Jalat olivat kuitenkin jo sen verran loppu, että loppukiriä ei uskaltanut vielä tässä vaiheessa ottaa, sillä kovin pahaan katkeamiseen ei ollut varaa, jos halusi päästä vähänkin lähelle tavoiteaikaa.

Kahdenkympin kohdalla uskalsin sitten kiristää vauhtia ja sainkin sitten sen yhden kymmenen sekunttia pois kilometriajasta. Se ei kuitenkaan riittänyt 84 minuutin alitukseen vaan aika meni 13 sekunttia yli. Maaliin tuli kuitenkin päästyä ja sijoitus oli 9. Mitään isompia ongelmia ei ollut, mahaa vähän matkan aikan kivisti, mutta muuten ei ole selityksille sijaa. Päivän kunto on nyt vaan tämmöinen.

Jos leikkauspäiväksi pitää valita joko perjantai ja 13. päivä tai 9.11., niin vaaka kallistuu kyllä tuon jälkimmäisen puoleen, vaikka siinäkin pieni pahanenteinen kaiku onkin. Kantapään alustava leikkauspäivä on nyt siis varattu. Onneksi tuohon päivään on vielä pari kuukautta aikaa, joten operaatiota voi vielä siirtää eteenpäin, jos jalka tuntuu olevan kunnossa.

Kävin keskiviikkona TAYS:ssa ortopedin juttusilla suunnittelemassa mitä tuon jalan kanssa oikein tehdään. Viime aikoina se ei ole ollut kovin huonona, mutta toisaalta ei täysin hyväkään. Ja kuvien perusteella sieltä löytyy vikaa, joka ei itsestään tule kuntoon. Toisaalta nyt se on kestänyt melko hyvin koviakin lenkkejä, joten tässä on kyllä riittävästi pohdittavaa parin kuukauden ajaksi.

Jos keskiviikkona olisi pitänyt päättää, mitä jalalle tehdään, niin puukolle olisin kyllä mennyt, sillä se oli taas niitä vähän huonompia päiviä, kipua, särkyä ja jomotusta. Lauantaina olin taas heittämässä veitseä nurkkaan, sillä mäkilenkki meni täysin ilman kipuja.

Viikkoon kertyi vähän vajaat 60 km juoksua. Pääasiassa rauhallisia lenkkejä, sillä nyt pitää jo vähän himmata viikon päästä olevaa puolimaratonia silmällä pitäen. Sunnuntaina tuli tehtyä muutaman viikon tauon jälkeen maantiepyörälenkkikin. Vaikka sää ja keli olivat vallan mainiot, niin kyllä ilmassa alkaa olemaan vahvaa syksyn tuntua. Mutta mikäs siinä, pimeneviä iltoja odotellessa.

Eipä saanut tauti yliotetta, vaikka vielä viime viikonloppuna siltä näyttikin. Pientä niiskutusta muutama päivä oli, mutta ei se sen kummemmaksi äitynyt. Hyvä niin, sai jatkaa reenejä normaaliin tapaan.

Viime viikon lauantain Hämeen hölkän jälkeen tuli pidettyä pari päivää huilia juoksuta, mutta tiistaina ja keskiviikkona tuli taas tehtyä tunnin lenkit. Olin noina päivinä työmatkalla pääkaupunkiseudulla, tarkemmin sanottuna Espoossa Otaniemessä.

Tiistaina kiersin Laajalahden myötäpäivään. Rannan tuntumassa meni mukavia hiekkapolkuja, vaikka isojen teiden kohina koko ajan korvissa olikin. Muutenkin reitti oli mukava, kun reitille ei osunut kuin yhdet liikennevalot, varmaan harvinaista kun Hesassa lenkkeilee. Pari-kolme kertaa piti varmistaa paikallisilta, että onko suunta oikea, mutta muuten reittivalinnat osuivat kohdilleen.

Keskiviikkoaamuna hölkkäilin Seurasaareen ja kiersin sen ympäri. Lenkki oli hikinen, vaikka vauhti oli maltillinen. Aamu oli poikkeuksellisen lämmin, kun mittarissa oli klo 7 aikaan jo melkein parikymppiä ja ilmankosteuskin tuntui huomattavalta. Molemmilla lenkeillä kyllä huomasi, että viikonloppuna oli tullut tehtyä vähän rankempi lenkki. Pohkeet olivat vielä jumissa ja muutenkin jaloissa painoi. Onneksi torstaina oli tunnin jalkahieronta, jossa jalkoja vähän availtiin.

Lauantaina oli vuorossa seuraava kisa. Alkuviikosta olin päättänyt, että jos tauti ei pahene, niin Tampereen Maratonin kympille voisi osallistua. Se voisi olla hyvä viimeistelylenkki parin viikon päästä juostavalle Tampereen puolimaratonille, jolle olen jo ilmoittautunut.

Sää oli kisapäivänä lähes täydellinen. Lämpöä muutama aste alle parinkympin ja aurinkoista. Ainoa miinus oli melko navakka tuuli, joka ainakin alkukilometreillä osui melko hyvin vastaan. Lähtö oli klo 11:45 Ratinan sillan alta. Asetuin eturiviin sillä oletuksella, että kyllä sitä kymmenen kärjessä pitäisi juosta. Suunnitelmani oli juosta alkukilometrit 3:50 vauhtia. Ylämäkiosuudella vauhti voisi pari sekunttia tuosta tippua, mutta sitten pitäisi kiristää. 38 minuutin tienoilla olevaa aikaa lähdin tavoittelemaan.

Paukusta viiden hengen porukka lähti heti omille teilleen, mutta minä oli sitten seuraavassa ryhmässä. Puolen kilsan kohdilla katsoin kellosta vauhtia ja se näytti tasan neljää, joten piti vähän kiristää. Vauhti nousikin 3:45 ja kolmen kilometrin kohdalla, nousupätkän alussa, keskivauhti oli 3:50.

Rantaperkiön loivaa nousuosuutta oli noin pari kilometriä, jona aikana keskivauhti tippui pari sekunttia. Alkupätkällä olin ohittanut jokusen juoksijan ja laskujeni mukaan olin neljäntenä ja kolmossijakaan ei ollut kovin monen sekunnin päässä. Mutta ennen kutosen kylttiä porhalsi yksi juoksija, jonka olin jokunen kilsa aiemmin ohittanut, ohitseni ja meni menojaan.

Itselläni alkoi tässä vaiheessa ongelmat. Jalatkaan eivät olleet selvästikkään palautuneet edellisen viikonlopun juoksusta, mutta pelottavinta oli orastavat krampin oireen palleassa. Reilusti ennen seitsemän kilometrin tolppaa oli selvää, että loppumatkasta ei enää vauhtia kiristettäisi, ja kasin kohdalla toivottiin vain, että pystyisi edes juoksemaan maaliin, sillä palleakramppi oli päällä eikä syvään hengitys enää onnistunut kivuitta.

Loput pari kilsaa tuli kuitenkin sinniteltyä. Vauhti ei onneksi juurikaan tippunut, mutta mitään mahdollisuuksia ei ollut sitä kiristääkkään, vaikka yksi selkä olisi ollut edessä juuri sopivan iskuetäisyyden päässä. Maaliin tulin oman kelloni mukaan ajassa 38:31, mutta järjestäjien tuloksissa aika oli kymmenen sekunttia enemmän (niin kuin oli Tuulinkin aika). GPS:ni näytti 70 m ylimatkaa (niin kuin näytti Tuulinkin GPS), joten jos omaan kelloon luottaa (niin kuin teenkin), niin keskivauhtini oli 3:50.

Ilman kramppia kun olisi matkasta selvinnyt ja aika olisi ollut vaikka puolikin minuuttia parempi, niin täysin tyytyväinen olisin ollut, mutta nyt on vähän niin ja näin. Hyvä harjoitus tämä joka tapauksessa oli.

Vaikka termistä kesää näyttäisi olevan vielä rutkasti jäljellä, niin kalenterin mukaan syksyn puolelle käännytään jo reilun viikon päästä. Nyt kun jalkoja jomottaa ja nenäkin vähän vuotaa, niin on hyvä hetki muistella mitä viimeisen kahden ja puolen kuukauden aikana on oikein tapahtunut. Ja onhan sitä tapahtunut. Muistisoluja joutuu pinnistelemään kovasti, että edes kaikki tärkeimmät jutut muistuisi mieleen, mutta yritetään.

Ensin voisi pikaisesti paneutua ei-urheilullisiin asioihin. Pihasauna projekti tuli päätökseen Juhannuksena, tai siis ainakin ensimmäiset löylyt silloin tuli saunassa otettua. Ja kyllä sauna alkaa olemaan nyt, grilliä ja muutamaa pientä juttua lukukuunottamatta, ihan edustuskunnossa. Ja kyllä kiuas onkin sitten ensilämmityksen jälkeen melko monena iltana sauhuja ulkoilmaan tuprutellut.

Wuh-wuh -uutisia sen verran, että Jalo ja Sisu tulevat edelleen hyvin keskenään toimeen. Melkosia paineja ja juoksukilpailuja on välillä käynnissä, mutta vierekkäinkin osataan nukkua. Jalo ei ole vielä aivan sisäsiistiksi oppinut, vaikka öiset hädät sisällään pitääkin. Mutta pitkien työpäivien aikana lattia ei ole kuivana kovinkaan usein pysynyt.

Sitten voisikin siirtyä jo liikunnallisiin asioihin. Pääosassa ja huomion keskipisteenä on tänäkin kesänä ollut kantapää, ja sen kipuilu ja treenikesto. Alkuvuodestahan siitä löytyi ns. Haglundin kyhmy, joka suunniteltiin leikattavaksi pois nyt syksyn aikana. Keväällä se tuli kovista treeneistä sen verran kipeäksi, että leikkaus näytti selvältä. Alkukesällä se tuli kuitenkin hieman parempaan kuntoon ja aloin leikkausta vähän empimään, sillä turha puolen vuoden juoksutauko ja leikkauksen tuomat riskit eivät välttämättä kiinnostaneet. Päätin ottaa reenauksen suhteen vähän kevyemmin Jukolaan asti ja Jukolasta toivuttua alkaisin tekemään koviakin juoksutreenejä, jotta näkisin mitä kantapää siitä sanoo. Jos ei tykkää, niin sitten syksyllä puukolle, jos kestää, niin sitten operaatiota voisi siirtää eteenpäin.

Salikäynneistä voisi vaan todeta lyhyesti, että ne on nyt tältä erää ohi, sillä lopetin jäsenyyteni kesäkuussa. Ei vaan ehdi. Täytyy syksyn aikana katsoa josko sitä vähän kehittelisi omaa kotisalia, mutta sitä ei ole nyt vielä mietitty yhtään eteenpäin.

Suunnistusrintamallakin on ollut hiljaista. Jukolassa tuli suunnistettua ensimmäistä kertaa PunKu:n joukkueessa. Osuutena oli ankkuriosuus vaikka toiveissa oli joku lyhyt osuus. Oma suunnistuskuntoni oli melkoinen arvoitus, myös jalan kesto oli arvoitus ja joukkueen sijoituksenkin kannalta olisi ehkä parempi antaa minun olla metsässä mahd vähän aikaa. Mutta ankkuriosuuden yhteislähdöstä sitä itsensä tuli löydettyä. Tosi hyvin kuitenkin suunnistus onnistui. Tai kuinka paljon tuota nyt voi suunnistukseksi kutsua, kun letkassa lähes koko matka juostaan. Voisi paremminkin sanoa, että letkan valinnat onnistuivat ihan hyvin ja taisi tähän asti paras Jukolasuoritus tulla tehtyä.

Yhdet iltarastit on tullut kevään jälkeen käytyä, joten sillä ei voi kauheasti levennellä. Tuulin kanssa tuli lomalla käytyä Jämillä kolmen tunnin rogainingkisassa, joten vähän sentään metsän puolella on tullut oleiltua. Tähän kohtaa voisi mainita yhden varustehankinnan, joka tuli myös kesällä tehtyä. Ostin nimittäin Camelbakin Circuit -juomareput. Siinä on 1.5 litran pussi ja erittäin näppärän kokoinen ja istuu hyvin ainakin minun selkääni. Tuossa lyhyessä Rogainingissa se oli ensimmäistä kertaa selässä ja ajoi asiansa mainiosti. Työmatkajuoksuissa se on myös tosi hyvä, sillä kun juomapussin ottaa pois, niin reppuun mahtuu aamueväät juuri sopivasti. Myös puhelin ja avaimet menevät näppärästi vöiden taskuihin.

Kesäloman kohokohta oli Saariselällä järjestetty Suomen Tunturisuunnistus. Autojunalla menimme Rovaniemelle ja sieltä ajoimme sitten Kiilopään juurelle mökille neljäksi yöksi. Koirat olivat mukana ja junamatkakin onnistui mainiosti ja ihan sisäsiististi, vaikka mennessä juna olikin kaksi ja puoli tuntia myöhässä, koska Kemin ratapihalla oli joku kaasuvuoto ja sitä jouduimme kyttäilemään.

Tunturisuunnistukset menivät meiltä ihan onnistuneesti. Reitit olivat Kaunispään ympäristössä. Kauheasti ei avotunturia ollut, mutta ilmat onneksi suosivat, vaikka ennusteet povasivatkin kosteaa reissua. Olimme HDB-sarjassa ja ensimmäisenä päivänä matkaa oli 13,3 km. Sijoituksemme ensimmäisenä päivänä oli 24/51. Sijoitusta tosin paransi ikähyvitysminuutit, joita meillekin oli jo kertynyt 12 kappaletta. Rastit olivat melko helppoja, joten juoksukilpailuksi tuo suunnitus paremminkin meni.

Ensimmäisen päivän sijoituksen perusteella vältyimme toisen päivän yhteislähdöltä ja pääsimme mukaan takaa-ajolähtöön. Toisen päivän matka oli 14,5 km. Rasteja ei oltu tälläkään kertaa kovin hankaliin paikkoihin laitettu, joten juoksukuntoa taas kysyttiin. Päivän sijoituksemme oli 25. ja yhteissijoitus oli 27. Olimme tulosluettelon puolessa välissä, joten ihan mainiosti tunturista tänä vuonna selviydyttiin.

Pyöräilypuolellakin on yritetty olla kesän aikana aktiivisia. Pirkan Pyöräilyn jälkeen tosin ei ole tullut kuin kaksi yli satasen lenkkiä. Toinen tuli, kun Juhannuspäivänä sotkin kotoa Kurun kautta Kihniölle. Ja toinen, kun tulin Alastarolta Punkalaitumen kautta kotiin. Säijän ja Siuron lenkkejä on tullut tehtyä jonkin verran, ja työmatkapyöräilyä tietenkin. Saariselällä tuli myös tehtyä jokunen maastopyörälenkki Tuulin kanssa. Pirkkala-Lempäälä maastopyöräily tuli myös yksi viikonloppu tehtyä, josta kertyi 75 km mittariin.

Jukolan jälkeen juoksukuntoa piti aloittaa kohentamaan toden teolla ja samalla näkisi myös mikä kantapään kohtalo tulisi olemaan. Työmatkoja edestakaisin aloin taas juoksemaan paria kertaa viikossa, siten että toiseen suuntaan matka olisi vähän pidempi ja ko. päivän kilsamääräksi tulisi parikymppiä. Lauantaisin aloin tekemään kovempia lenkkejä ja sunnuntain pitkät lenkit olivat edelleen myös ohjelmassa.

Kesän aikana tein pari kertaa tonnin vetoja ja kerran 400 m vetoja. Ratakympin juoksin yksikseni kesäloman aloituksen kunniaksi aikaan 0:38:42. Pitkät lenkit ovat olleet pituudeltaan noin 25 km, ja sykkeet edellä nuo lenkit on tullut mentyä. Puolimaraton on noilla pitkillä PK1-lenkeillä ollut noin 103-104 minuuttia. Kerran tein saman lenkin PK2-sykkeillä ja tuolloin puolikkaan aika oli noin 98 minuuttia.

Saariselällä tuli myös tehtyä suunnistuksen ja maastopyöräilyn lisäksi pari juoksulenkkiä. Toinen oli ihan perusköpöttelyä, mutta suunnistusten jälkeisenä päivänä tein Kiilopään tuplahuiputuksen. Juoksin kaksi kertaa Kiilopään retkeilykeskuksen portilta huipulle ja takaisin. Matkaa 1.9 km ja nousua 200 metriä. Ensimmäiseen huipulle kapuamiseen meni aikaa hieman reilu 12 ja puoli minuuttia, ja toiseen hieman alle tuon 12 ja puoli. Seuraavana päivänä reisissä kyllä tunsi jotain tehneensä, mutta tosi hyvä mäkiharjoitus se oli. Enemmän tuollaisia pitäisi tehdä.

Pari kisaakin kesällä tuli juostua. Heti Saariselän reissun jälkeen keskiviikkona kävin juoksemassa Pirkkalan Hölkän 10,6 km. Kovana treeninä tuo oli tarkoitus ottaa, sillä alla oli viikonlopulta 4 tuntia tunturisuunnistusta sekä yhden välipäivän takaa Kiilopään huiputukset. Ja kyllä jaloissa sitten tuntuikin. Vauhti kuitenkin oli yllätys, sillä en olisi uskonut pääseväni 3:52 vauhtia ko. maastossa tuollaisen viikon jälkeen. Nousumetrejä reitillä oli noin 100 ja alusta kuntorataa.

Toinen kisa oli eilen Lamminpäässä – Hämeen hölkkä. Aiemmin en ole ko. kisaa juossutkaan vaikka tämä oli jo 42. kerta historiassaan. Maasto kuitenkin oli tuttu, sillä kyseisillä reiteillä on tullut hiihdettyä, maastopyöräilyä, suunnisttettua ja juostua. Kyseessä oli siis maastojuoksukisa, jossa käytiin ihan poluillakin, vaikka pääosin juostiin hiihtouraa pitkin. Nousumetrejä oli noin 250. Tuttu reitti helpotti asiaa, sillä jokainen nousu ja lasku oli tarkasti tiedossa. Sääkin oli mitä parhain, 20 astetta ja aurinkoista pienellä tuulenvireellä varustettuna.

Kisaa edeltävänä päivänä oli alkanut tulla tuntemuksia nuhan iskemisestä ja kisa-aamuna ne eivät olleet hävinneet mihinkään, tosin ei pahentunutkaan. Kurkku ja pää olivat vähän kipeänä, ja meinasin jo jättää koko rääkin väliin, mutta päätin kuitenkin lähteä yrittämään. Ja kyllä kannatti. Tämän piti olla myös lopullinen testi kantapäällekin, sillä jos se tämän kestää, niin eiköhän se sitten välty puukolta.

Sotasuunnitelmani oli, että suht tasainen alku mentäisiin neljän minuutin vauhtia, sitten ylämäissä himmattaisiin reilusti ja polkupätkät rennosti ja tarkasti. Paukusta kärki lähti omaa vauhtiaan. Oma suunnitelmani piti hyvin alkukilometreillä ja noin neljän kilometrin jälkeen, kun lyhyemmän matkan juoksijat kääntyivät takaisinpäin, niin totesin, että edessäni oli enää neljä juoksijaa, joista kaksi ihan iskuetäisyydellä.

Ensimmäinen vitonen juostiin leveää pururataa pitkin, mutta sitten siirrytiin polkuosuudelle. Taakseni en katsonut, mutta tossujen töminä oli sen verran vaimennut, että aivan takanani ei enää tainut ketään roikkua. Edessä sen sijaan yksi selkä oli ihan hyvällä etäisyydellä. Ko. selkä oli hyvä myös siihen, ettei tarvinnut koko ajan keskittyä, paikoin vähän heikkoihin, reittimerkitöihin, vaan sai seurata vaan selkää.

Puolentoista kilsan polkupätkän jälkeen alusta vaihtui hiekkatieksi. Nyt näkyvyyttä oli sen verran, että näköpiirissäni edessä oli kolme juoksijaa. Yksi vähän kauempana ja kaksi noin 50 metrin päässä. Juoksu tuntui kulkevan ihan mukavasti eikä minkäänmoisia ongelmia ollut. Jalkaan ei sattunut, palleakramppi ei ilmoitellut itsestään, orastava nuha ei haitannut hengitystä, joten annoin vaan mennä.

Vähän ennen puolimatkan juottoa alusta muuttui pehmeäksi hiekkapoluksi ja nousumetrejäkin alkoi kertymään. Omaa menoani helpotti edessäni lähenevät selät, jotka veivät vähän ajatuksia pois ylämäkien tuskasta. Juuri ennen puolivälin juottoa olin ohittanut kaikki kolme edessäni ollutta selkää, joka tuntui vielä muutama kilometri aiemmin vaikealta uskoa.

Melkein heti ohituksien jälkeen reitti muuttui tuttuakin tutummaksi hiihtoladun pohjaksi. Ketään ohittamani ei jäänyt aivan kantaani kiinni, joten sain juosta melko rennosti eikä tarvinnut mennä ylikovaa. Kilometritolpat tuli yksi toisensa jälkeen vastaan eikä edessä näkynyt ketään eikä ihan takanakaan ketään hengittänyt.

Noin kuusi kilometriä ennen maalia alkoi takaa kuulumaan uhkaavia askelten ääniä. Edessä oli kuitenkin kolmen kilometrin osuus, jossa olisi koko kisan kovimmat ylä- ja alamäet ja jotenkin oli jäänyt sellainen kuva, että juuri mäkisillä osuuksilla sain revittyä eroa muihin. Ja niin tuntui käyvän nytkin, sillä mäkiosuuden päätyttyä, noin kolme kilometriä ennen maalia takanani ei enää näkynyt ketään.

Viimeiset kolme kilometriä oli melko tasaista ja sain taas tiputettua kilometrivauhtini alle neljän minuutin. Jos takaa olisi joku yrittänyt rynniä ohi, niin ehkä yksi (tai puoli) napsua olisi ollut vielä varaa kiristääkin, mutta onneksi sitä ei tarvinnut tehdä. Tulin maaliin ajassa 1:23:51, toisena, reilu viisi minuuttia voittajalle jääneenä. Olin kuitenkin tosi tyytyväinen aikaani ja juoksutuntemuksiini eikä sijoituskaan harmittanut, sillä voittaja oli paikallinen hiihdon tulevaisuudenlupaus Antti Ojansivu. Taakseni jäi myös (ainakin) yksi kova menijä, joka tosin ei tainnut olla ihan parhaassa iskussa. Tuuli oli omassa sarjassaan kolmas, joten molemmilla oli lasitavaraa kotiintuotavaksi.

Satainen kesä- ja heinäkuu sekä aurinkoinen elokuu alkaa olla takanapäin. Edessä toivottavasti kaunis ja kilpailurikas syksy. Juuri nyt jalka on ihan suht ok, mutta parin viikon päästä, kun minulla on aika ortopedille, ratkeaa jalkani kohtalo. Toivottavasti myös blogi-kirjoittelu alkaa taas tihenemään kesätauon jälkeen.