Eipä saanut tauti yliotetta, vaikka vielä viime viikonloppuna siltä näyttikin. Pientä niiskutusta muutama päivä oli, mutta ei se sen kummemmaksi äitynyt. Hyvä niin, sai jatkaa reenejä normaaliin tapaan.
Viime viikon lauantain Hämeen hölkän jälkeen tuli pidettyä pari päivää huilia juoksuta, mutta tiistaina ja keskiviikkona tuli taas tehtyä tunnin lenkit. Olin noina päivinä työmatkalla pääkaupunkiseudulla, tarkemmin sanottuna Espoossa Otaniemessä.
Tiistaina kiersin Laajalahden myötäpäivään. Rannan tuntumassa meni mukavia hiekkapolkuja, vaikka isojen teiden kohina koko ajan korvissa olikin. Muutenkin reitti oli mukava, kun reitille ei osunut kuin yhdet liikennevalot, varmaan harvinaista kun Hesassa lenkkeilee. Pari-kolme kertaa piti varmistaa paikallisilta, että onko suunta oikea, mutta muuten reittivalinnat osuivat kohdilleen.
Keskiviikkoaamuna hölkkäilin Seurasaareen ja kiersin sen ympäri. Lenkki oli hikinen, vaikka vauhti oli maltillinen. Aamu oli poikkeuksellisen lämmin, kun mittarissa oli klo 7 aikaan jo melkein parikymppiä ja ilmankosteuskin tuntui huomattavalta. Molemmilla lenkeillä kyllä huomasi, että viikonloppuna oli tullut tehtyä vähän rankempi lenkki. Pohkeet olivat vielä jumissa ja muutenkin jaloissa painoi. Onneksi torstaina oli tunnin jalkahieronta, jossa jalkoja vähän availtiin.
Lauantaina oli vuorossa seuraava kisa. Alkuviikosta olin päättänyt, että jos tauti ei pahene, niin Tampereen Maratonin kympille voisi osallistua. Se voisi olla hyvä viimeistelylenkki parin viikon päästä juostavalle Tampereen puolimaratonille, jolle olen jo ilmoittautunut.
Sää oli kisapäivänä lähes täydellinen. Lämpöä muutama aste alle parinkympin ja aurinkoista. Ainoa miinus oli melko navakka tuuli, joka ainakin alkukilometreillä osui melko hyvin vastaan. Lähtö oli klo 11:45 Ratinan sillan alta. Asetuin eturiviin sillä oletuksella, että kyllä sitä kymmenen kärjessä pitäisi juosta. Suunnitelmani oli juosta alkukilometrit 3:50 vauhtia. Ylämäkiosuudella vauhti voisi pari sekunttia tuosta tippua, mutta sitten pitäisi kiristää. 38 minuutin tienoilla olevaa aikaa lähdin tavoittelemaan.
Paukusta viiden hengen porukka lähti heti omille teilleen, mutta minä oli sitten seuraavassa ryhmässä. Puolen kilsan kohdilla katsoin kellosta vauhtia ja se näytti tasan neljää, joten piti vähän kiristää. Vauhti nousikin 3:45 ja kolmen kilometrin kohdalla, nousupätkän alussa, keskivauhti oli 3:50.
Rantaperkiön loivaa nousuosuutta oli noin pari kilometriä, jona aikana keskivauhti tippui pari sekunttia. Alkupätkällä olin ohittanut jokusen juoksijan ja laskujeni mukaan olin neljäntenä ja kolmossijakaan ei ollut kovin monen sekunnin päässä. Mutta ennen kutosen kylttiä porhalsi yksi juoksija, jonka olin jokunen kilsa aiemmin ohittanut, ohitseni ja meni menojaan.
Itselläni alkoi tässä vaiheessa ongelmat. Jalatkaan eivät olleet selvästikkään palautuneet edellisen viikonlopun juoksusta, mutta pelottavinta oli orastavat krampin oireen palleassa. Reilusti ennen seitsemän kilometrin tolppaa oli selvää, että loppumatkasta ei enää vauhtia kiristettäisi, ja kasin kohdalla toivottiin vain, että pystyisi edes juoksemaan maaliin, sillä palleakramppi oli päällä eikä syvään hengitys enää onnistunut kivuitta.
Loput pari kilsaa tuli kuitenkin sinniteltyä. Vauhti ei onneksi juurikaan tippunut, mutta mitään mahdollisuuksia ei ollut sitä kiristääkkään, vaikka yksi selkä olisi ollut edessä juuri sopivan iskuetäisyyden päässä. Maaliin tulin oman kelloni mukaan ajassa 38:31, mutta järjestäjien tuloksissa aika oli kymmenen sekunttia enemmän (niin kuin oli Tuulinkin aika). GPS:ni näytti 70 m ylimatkaa (niin kuin näytti Tuulinkin GPS), joten jos omaan kelloon luottaa (niin kuin teenkin), niin keskivauhtini oli 3:50.
Ilman kramppia kun olisi matkasta selvinnyt ja aika olisi ollut vaikka puolikin minuuttia parempi, niin täysin tyytyväinen olisin ollut, mutta nyt on vähän niin ja näin. Hyvä harjoitus tämä joka tapauksessa oli.