Maratonarit olivat ehtineet tarpoa jo melkein kaksi tuntia reitillään Jyväsjärveä ympäri, kun me vasta käännyimme autolla Rantaväylältä kohti Jyväskylän Paviljonkin parkkipaikkaa. Vajaan kahden tunnin aikana 600-päinen maratonari joukko oli ehtinyt levittäytymään kolme kertaa Jyväsjärven ympäri kiertävälle reitilleen jo hyvin, eikä mitään suuria ruuhkia reitillä näkynyt.
Parkkeerasimme auton Paviljonkin eteen ja lähdimme välittömästi hakemaan numerolappuja ja jonottamaan ensimmäiselle vessakäynnille. Tuuli oli ilmoittautunut rantaraitin 12 km reitille, mutta minulla oli tarkoitus juosta puolimaraton. Omiin lähtöihimme oli aikaa vielä toista tuntia joten lähdimme seuraamaan maratonin etenemistä ja vetreyttämään parituntisen automatkan puuduttamia jalkojamme. Laskeskelimme, että rauhallisisesti etenevät maratonarit olivat varmaankin toisella kierokksellaan sillä reitin varressa oli maratonareiden 18 km tolppa. Pikaisella päässälaskulla maalissa heidän loppuaikansa tulisi olemaan lähempänä 4,5 tuntia kuin 4 tuntia. Myös maratonareiden 31 km:n tolppa oli vähän matkan päässä ja taas piti alkaa laskeskelemaan, että mikä olisi kärjen loppuaika jos se tuli nyt tälle kohdalle. Päädyimme tulokseen 2:45 joten kyllä kärjen pitäisi pian saapua. Eikä mennytkään kuin hetki kun poliisimoottoripyörä tuli vilkut päällä ohitsemme ja vähän sen jälkeen maratonin kärkijuoksija Pirkka Kirjavainen. Kovin tiukkaa ei kärjessä tuntunut olevan, sillä seuraava maratonari tuli vasta noin minuutin kulutta ja kolmantenakin oleva oli kakkosta melko selvästi perässä. Tummapintaisia juoksijoita ei kärjessä näkynyt ja otaksuimme, että tuskin niitä jäljempänäkään enää tulisi, joten Masai-heimon maratonarit eivät olleet Suomen koleaan syksyyn tarjenneet tulla. Toisin sää oli mitä suosiollisin juoksutapahtumalle. 13 astetta lämmintä, taivas pilvessä ja heikko etelä-tuuli suosi alkusyksyn lauantain juoksuintoilijoita.
Toisen vessakieroksen jälkeen lähdimme lämmittelylenkille kuulostelemaan mikä päivän kunto voisi olla. Verryttely tuntui rennon ja kevyen oloiselta eikä viimeaikojen vaivatkaan tuntuneet kovin paljon kevyessä hölkässä vaivaavan. Valmistautuminen oli siis tainut osua melko hyvin kohdilleen. Perjantaina olin tehnyt 4 km kevyen hölkän johon sisältyi km:n kisavauhtinen veto. Torstaina en ollut juossut ollenkaan, vaan pelkästään käynyt pyörällä töissä. Tiistaina ja keskiviikkona oli ollut ohjelmassa 16 km rennot juoksut. Tankkaus oli enkä mennyt ihan överiksi, sillä maha oli vieläkin melko täyden oloinen, joten jos sitä ei saisi enää tyhjennettyä, niin siitä voisi muodostua kisassa ongelma. Hölkkäsin autolle riisumaan lämmittelyvarusteet pois ja sieltä jonottamaan viimeiselle vessakerralle. Aikaa tosin ei ollut lähtöön enää kuin reilu 15 minuuttia joten kovin pitkään jonoon ei saisi enää törmätä. Samaan aikaan kun Antero “Antza” Mertaranta kuulutti ensimmäisten maratonareiden maaliintuloa minä hölkkäilin kohti sisävessoja. Siellä oli kuitenkin niin kauheat jonot, että päätin mennä jonottamaan lähtöpaikan lähellä oleviin vessoihin. Siellä oli kyllä samanlaiset jonot, mutta siitä olisi vain minuutin matka lähtöviivalle.
Lähtöpaikalle ehdein noin 5 minuuttia ennen starttia. Viimeisestä vessakeikasta ei ollut mitään apua mahan tyhjennykseen joten nähtäväksi jäi miten maha reakoisi. Messukadulle, lähtövaatteen taakse oli ahtautunut n.1400 mies- tai nais-puolimaratonaria. Sain ängettyä itseni aivan eturiviin ja uskoin, etten jäisi sillä paikalla ihan jyrätyksi, sillä olin päättänyt lähteä tavoittelemaan 80 minuutin alitusta ja uskoin, että tuskin kovin montaa kymmentä muuta siihen aikaan yltäisi. Tosin omasta vauhtikestävyyskunnostani en ollut kovin varma, sillä viimeinen puolimaraton oli yli vuoden takaa kesältä ja alkuvuosi oli mennyt juoksun osalta ihan lepäilyksi akillesjännevaivojen vuoksi, joten varmaa ei ollut olisinko päässyt edellisvuoden juoksukuntoon.
Lähtökiihdytyksessä en jäänyt muiden jalkoihin vaikka pari kymmentä kanssakilpailijaa pyyhälsikin ohitseni, yksi nainen siinä mukana. Parin sadan metrin jälkeen käännyimme Messukadulta vasemmalle Satamakadulle. Kuokkalan sillalle tiukahko nousu sisältyi heti ensimmäiselle kilometrille, joten vauhti ei päässyt karkaamaan käsistä heti alussa. Juoksu tuntui rennolta ja sillalle nousukaan ei aiheuttanut sen suurempaa hapotusta jaloissa. Ensimmäinen kilometri taittui sopivaan 3:49 aikaa ja tuohon sisältyi siis n.500 m ylämäkiosuus. Toinen kilometri meni samaa vauhtia ja nyt alkoi jo juoksuasetelmatkin asettua paikoilleen. Pari juoksijaa tuli ohitettua kahden kilometrin tolpan kohdilla, mutta samalla takaa pyyhkäisi ohitseni naisten sarjan kakkosjuoksija Minna Kainlauri. Liimauduin hänen peräänsä sillä hän tuntui menevän juuri sopivaa vauhtia.
Reilun neljän kilometrin jälkeen oli ensimmäinen huoltopiste, mutta sivuutin sen tarjoilut ja jatkoin rentoa juoksuani. Vauhti oli pysynyt aivan tavoitellussa, eikä mitään ongelmia tuntunut olevan. Viiden kilometrin kohdilla käännyimme kohti Rauhalahtea ja siinä samassa tuli ohitettua taas yksi parivaljakkona juossut kaksikko. Ainakin toinen heistä tuntui olevan paikallisia juoksijoita, sillä sen verran kovaa kannustusta hän reitinvarrelta sai. Parivaljakko jäi taakseni, mutta myös minä aloin jäämään pikkuisen Kainlaurin kyydistä. Päätin kuitenkin jatkaa omaa rentoa menoani sillä kilometriajat näyttivät ihan hyviltä eikä ollut mitään järkeä lähteä tässä vaiheessa rynnimään. Eikä siinä sitten mennytkään kuin reilu kilometri kun olin jälleen Minnan peesissä ja matka jatkui taas peräkanaa.
Vähän ennen ensimmäistä juottoa oli maratoonareiden reitti yhtynyt meidän reittiimme ja siitä asti reitillä oli ollut ohiteltavaa. Noin 7 km:n kohdilla kiinitin huomioni yhteen maratonariin. En tiedä oliko hän vasta toisella kierroksella vai oliko matkaa maaliin enää pari kilometriä, mutta juoksu oli jo omituisen vaappuvaa. Asento oli jyrkästi etukenoinen ja jalat vaappuivat holtittomasti, mutta eteenpäin ne kuitenkin vielä veivät. Ohittaessani hänet katsoin minkä näköinen maratoonari oli kyseessä. Silmistä päätellen matkan teko alkoi hänellä todellakin painamaan, ja en ehtinytkään hänen ohitseen kuin jokusen kymmenen metriä kun kuulin takanani omituisen äänen. Kun katsoin taakseni näin äskeisen hoipertelijan makaavan selällään maassa. Onneksi reitin varrella oli katsojia jotka varmaankin hälyttäisivät apua kaverille, joten en kääntynyt itse hätiin. Hieman aikaa asia kyllä päätäni vaivasi, mutta sitten keskityin taas pysymään Minnan vauhdissa.
Kahdeksan kilometrin kohdilla oli tiukka käännös vasempaan. Lähestyimme Kainlaurin kanssa rintarinnan tuota käännöstä. Itse olin sisäkurvin puolella ja päätin ottaa pienen nykäisyn, ettei kurvissa tuli ahdasta. Nykäisy aiheutti kuitenkin sen, että hän ei päässytkään enää imuuni vaan alkoi jäämään vauhdistani metri metriltä. Toinen huoltopiste oli heti kahdeksan kilometrin jälkeen ja siitä yritin napata jo vesimukin. Vauhtia hidastamatta kouraisin mukin pöydältä, mutta kovin isoa tippaa mukin pohjalle ei jäänyt, kun suurin osa vedestä roiskahti yli reunojen. Sain kuitenkin edes vähän suuta kostutettua.
Nyt jouduin siis etenemään yksikseni. Onneksi edessäni, n.100 m päässä näkyi yksi selkä ja vähän sen edellä toinen. Juoksu oli edelleen ihan hyväoloisen tuntuista. Ainut mikä oli hieman alkanut vaivaamaan oli pallea, jossa alkoi taas tuntumaan pientä krampin oiretta. En kuitenkaan antanut sen hidastaa vauhtia, vaan jatkoin samaa menoa juoksuasentoa hieman välillä kyyristäen. Vauhtia ei tosin kyllä uskaltanut nostaakaan tässä vaiheessa.
Vajaan yhdeksän km:n kohdilla minulle huudettiin kokonaissijoitukseni. Olin kuulevinani, että kuudes, mutta sitä en uskonut ja uskoin, että paremminkin se oli 16. Muutaman sadan metrin päästä epäilykseni saivat vahvistusta, sillä jälleen sijoitukseni huudettiin yleisön joukosta ja siinä se oli epäilemäni kuudestoista. Kuudeskin olisi kyllä kelvannut. Nyt reitti kiersi läheltä lähtöpaikkaa Jyväsjärven satamassa ja kannustusta oli taas ihan mukavasti. Sitten reitti suuntasi kohden Mattilanniemeä ja Korkeakoskenlahtea. Kymmenen kilometrin kohdille tuli melko tarkkaan ajassa 38 minuuttia. Eli tämän vuoden paras kympin aikani oli nähnyt päivänvalon.
Heti kymin jälkeen oli edessä seuraava huoltopiste. Jälleen hamusin pöydältä vesimukia ja edellisen huollon kouraisu toistui ja mukin pohjalle jäi taas vain pieni tilkka. Olin saavuttanut jo jonkin verran edellä menevää selkää ja Korkeakoskenlahden käännöksessä olin päässyt jo aivan hänen imuunsa. En jäänyt selkää katselemaan vaan pyyhälsin saman tien ohi tavoitteena muutaman kymmenen metrin päässä oleva seuraava selkä. Tämän toinenkin selkä tuli otettua kiinni ennen kolmentoista kilometrin tolppaa. Nytkin pääsin hyvin ohi, mutta tälläkertaa kaveri jäikin peesiin roikkumaan. Vajaan kilometrin hän kannoillani tuli, mutta yhdessä pienessä nyppylässä hän jäi muutaman metrin ja sen jälkeisessä alamäessä sain jätettyä hänet lopullisesti.
Nyt edessäni ei näkynytkään enää puolimaratonin menijöitä. Pelkästään maratoonin kävelijöitä joiden loppuaika tulisi varmaankin olemaan vajaan viiden tunnin luokkaan. Niistä ei paljon kiriapua saisi. Muutenkin alkoi jo ehkä hieman painamaan ja vatsassakin alkoi olemaan vähän outoja tuntemuksia. Kilometriajat tippuivat hieman 3:50 huonommalle puolelle ja loppuaika alkoi huolestuttamaan. Huolestumistani ei helpottanut yhtään se, että edessä olisi reitin pahin nousu, kipuaminen Äijälänjoen sillalle. Sain kuitenkin puristettua sen verran vauhtia, että kilometriajat eivät kauheasti tippuneet. Äijälänjoen sillalta maaliin olikin jo tuttua reittiä, sillä se oltiin juostu jo ensimmäisellä kierroksella ja tiesin, että se olisi melko tasaista loppuun asti.
17 km kohdalla oli viimeinen huoltopiste ja jälleen lähdin hapuilemaan pöydältä vesimukia. Tälläkertaa tulos oli tähänastisista huonoin, sillä nyt en saanut mukia matkaan ollenkaan ja samalla kertaa kaadoin pöydästä varmaankin kolme neljä muutakin mukia. Ei tuosta tosin suurempaa haittaa ollut. Aloin kiristämään pikkuhiljaa vauhtia, sillä ennätysaikani saavuttamiseksi neljältä viimeiseltä kilometriltä vaadittiin vauhdin paranemista. 80 minuutin alitukseen ei enää käytännössä ollut mahdollisuuksia, mutta omaan ennätykseen niitä vielä oli.
Maaliin saapuvia maratonareita alkoi olemaan reitillä jo melkein haitaksi asti, mutta onneksi ohitukset sujuivat ongelmitta. Oli se itsetuntoa kohottavaa, kun oma vauhtia oli jossain 3:45 paikkeilla ja viimeisiä kilometrejä hölkkäävillä, noin 4.5 tunnin aikaan tulevilla maratonareilla tuplasti hitaampaa. Melkoista pujottelua se paikoin oli. Viimeisen kahden kilometrin alkaessa päätin ottaa kaikki irti. Jos ei koita, niin ei mitään saakkaan. Tiesin, että jos palleakramppi iskisi, niin matkan teko loppuisi muutaman sadanmetrin varoituksella. Mutta pakko oli koittaa mikäli ennätyksen haluaisi – ja kukapa ei haluaisi.
Viimeinen km tuli tykitettyä minkä kintuista pääsi. Ihmettelin oikein kuinka kevyttä juokseminen loppujen lopuksi onkaan. Jaloissa ei hapota vielä yhtään ja kaikki tuntui olevan kiinni vain hapenotosta. Viimeisen täyden kilmetrin aika oli minun nopein, 3:36. 150 m ennen maalia meni umpeen 80 minuuttia, mutta se oli ollut jo pitkään tiedossa, että siihen aikaan en tulisi yltämään. Samaan aikaan huomasin maaliin virtaavien maratoonareiden keskellä Jämsän Retki-Veikkojen kisapaidan. Muistin nähneeni saman paidan ohittavan minut ensimmäisellä kilometrillä. Paidan kantaja ei ollut kuin pari kymmentä metriä minun edelläni ja oma vauhtini oli huomattavasti kovempi kuin hänen. Mikäli hän ei huomaisi loppukiriäni, niin pääsisin vielä ohitse. 50 m ennen maalia ohitin Retki-Veikkojen juoksijan ja tiesin, ettei hän pysty enää sellaiseen rytminvaihtoon, että pääsisi ohitseni. Yhdellä sekunnilla voitin Jämsäläisen, mutta mikä parasta oma ennätykseni parani reilulla puolella minuutilla ollen nyt 1:20:36.
Vaikka 80 minuuttia ei alittunutkaan, niin olen silti tyytyväinen tulokseeni. Vaikean alkuvuoden jälkeen kun pääsi vielä tekemään uuden ennätyksen, niin se kyllä kelpasi. Vielä kun juoksu kulki koko matkan todella rennon tuntuisesti, eikä akillesjänteet, takareisi eikä mikään muukaan paikka (lukuunottamatta pientä palleakrampin poikasta) vaivannut, niin hyvillä mielin voi suunnata kohti seuraavaa koitosta.
Maalissa
