Jukolan alusviikko meni pääasiassa lepäillessä. Polvivaiva äityi alkuviikosta niin kovaksi, ettei se tiistaina antanut juosta askeltakaan. Viikko siis kuluikin seurustellessa Burana-paketin ja jääpussin kanssa. Loppuviikkoa kohden polvi alkoi olemaan jo lähes kivuton ja portaitakin uskalsi kävellä normaaliin tahtiin eikä Jukolassa polvi vaivannut enää yhtään. Torstaina kävin harmikseni tekemässä salitreenin ja siellä sain sitten tietenkin selkäni kipeäksi. Se vaiva ei hellittänytkään sitten viikonlopunkaan aikana, vaan oli jäykisteli ja alkoi särkemään jos joutui vähänkin pitempään seisoskelemaan. Onneksi selkävaivakaan ei haitannut suunnistamista lainkaan, vaan tuntui vain vertyvän juoksemisesta. Ainoa mikä metsässä alkoi vaivaamaan oli iänikuinen akillesjänne.
Sateiseen Virolahteen saavuimme jo hyvissä ajoin lauantaina puolen päivän jälkeen. Venlat joutuivat osittain suunnistamaan sateisessa säässä, mutta kun Jukolan viesti alkoi lähenemään, niin sääkin alkoi kirkastumaan ja taivas selkenemään. Joukkueemme kahdella ensimmäisellä osuudella oli tulessa sen verran kovat suunnistajat, että se tiesi sitä, että minä joutuisin kolmannella osuudella oikeasti pimeään metsään. Joukkueemme molempien ensimmäisten suunnistajien oma aikatauluarvaus osui melko hyvin kohdilleen, sillä minun arvioitu metsään lähtö aika ei viivästynyt arvioidusta klo kahdesta kuin pari kymmentä minuuttia.
Tunnin nukkumisen jälkeen avausosuutemme suunnistaja kävi herättämässä minut. Taivas näytti olevan lähes pilvetön ja pimeys ulkona ei ollutkaan niin paha kuin mitä pelkäsin. Teltassakin pystyi vaihtamaan suunnistuskamat päälle hyvin ilman taskulampun apua.
Lampun sain kytkeä päälle n. klo 2:20, kun viestintuojamme läimäytti kartan käteeni ja säntäsin kohti K-pistettä. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun suunnistin pimeällä, sillä vaikka Mikkelissä suunnistin saman osuuden, niin siellä oli matkaan lähtiessäni jo huomattavasti valoisampaa. Nyt joutui oikeasti käyttämään metsän puolella lamppua, että näki mihin astui. Aukeilla paikoilla näki kyllä suht hyvin, mutta metsän puolella lamppua tarvittiin.
Heti ensimmäiselle rastille oli matkaa yli puolitoista kilometriä, mutta rastin läheisyyteen pääsi hyvin tietä pitkin juosten, joten ensimmäinen rasti ei tuottanut ongelmia. Rastipukissa oli myös kiinni heijastin joka helpotti rastin löytämistä pimeässä, ja tämä ensimmäinen rasti näkyikin jo melko kauaus. Seuraavatkin rastit alkoivat löytymään ihan mukavasti joten suunnistusrytmi ja luottamus tekemiseen alkoi taas löytymään.
Reilun puolen tunnin jälkeen lampun tarve lakkasi, ei sitä enää juurikaan tarvinnut edes kartan lukemiseen. Etenemistä helpotti myös aikaisempien suunnistajien tekemät urat sekä muut suunnistajat joita paikka paikoin oli letkoiksi asti. Suunnistus oli siis taas muuttunut perinteiseksi “Jukola-suunnistukseksi”, eli kompassilla katsotaan mikä ura lähtee omaa rastia kohden, sitten vaan kartta rullalle, uraa pitkin juosten ja muita seuraten seuraavalle rastille. No ei se nyt ihan noin ollut, mutta ei paljon puuttunutkaan.
Kymppi-rastilla tuli tehtyä ensimmäiset zikzakit, kun löysin ensin toisen hajonnan rastin. Minun kanssa samaa rastia etsiskeli joukko muitakin menijöitä, eikä siinä montaakaan sekunttia mennyt, kun jostain huudettiin “löytyi!”. Jukola-meininkiä.
Seuraava tuskan hetki tuli jo 11-12 -välillä, kun hyppäsin tieltä uralle joka mielestäni näytti vievän seuraavalle rastilleni. Letkastamme ei kuitenkaan ketään muu näyttänyt kiinnostuvan samasta urasta ja sen huomatessani jouduin katsomaan toisen ja kolmannenkin kerran karttaa, että olenko minä nyt ihan varma, että lähden yksin kyseiseen suuntaan. Kyllä se rasti siellä oli missä pitikin, joten kerrankin kannatti pitää oma päänsä.
Kahdeksannellatoista rastilla ajauduin toisen kerran väärälle rastille, mutta nyt olin hyvin kartalla, ja oma rasti löytyikin hyvin 50 metrin päästä sivulta. Jollekin tuo olisi ollut suurikin pummi, mutta minulle se oli vain normaali pienen pieni koukkaus :).
Rastiväli 20-21 oli yksi niistä harvoista väleistä jolla ei päässyt juurikaan etenmään uraa pitkin. Tai en ainakaan löytänyt sellaista. Alkumatka tästä vajaan puolentoista kilometrin välistä juostiin pienessä letkassa, mutta jossain vaiheessa huomasin juoksevani lähes yksin – takana vain pari epätoivoista seuraajaa. Rastiväli sujui ilman uraakin ihan mallikkaasti ja rastikin löytyi ongelmitta.
Rasti-24 löytyi myös vasta toisella yrittämällä, kun kävin ensin väärällä rastilla. Tosin tiesin jo sinne mennessäni ettei se voi oma olla, muttei kantti kestänyt jättää sitä väliinkään. Oma rasti löytyi heti vähän edempää.
Seuraavat kaksi rastia löytyi taas ihan mallikkaasti, mutta viimeisen kanssa tuli vähän sählättyä. Ensin väärälle rastille, ja sitten kun oma löytyi, niin meinasin vielä lähteä väärään suuntaan maaliin nähden kun en malttanut lukea karttaa. Loppuviitoituksella löytyi vielä hyvin kirivaihde, sillä 13,5 km lenkki ei ollut vielä syönyt kaikkia voimia viikon hyvin levänneestä kropasta. Nelososuuden kartta kaverille käteen, ja näin Jukolan viestin sanoma lähti jälleen kiertämään metsää.
Osuuteni aika oli 2:02 ja se oli vartin verran ennakoitua parempi. Syynä näinkin mukavaan tulokseen oli pääasiassa se, ettei siellä metsässä nyt niin pimeää ollutkaan kuin olin odottanut. Myös suurten yksittäisten pummien (siis yli 10 min) puuttuminen edesauttoi hyvään aikaan. Metsäjuoksurohkeuden puuttuminen kyllä vähän harmittaa, sillä matkan keskisykkeen ollessa 144 voi todeta, ettei jokaista energiapisaraa tullut vuodatettua sammalmättääseen. Kun ei osaa eikä uskalla juosta, niin minkäs teet.
Joukkueemme sijoitus oli 726, siis kautta aikojen paras. Tosin tämä oli vasta neljän kerta tällä joukkueen nimellä, ja niistäkin kaksi kertaa on tullut hylsy :).
