Taas kerran kokeillaan miten jalka kestää juoksemista. Nyt kun kerran kuvat ei näytä mitään vikaa eikä lääkäritkään löydä jalasta mitään, niin sitten varmaankin pitää vaan juoksennella. Fysioterapeutti sentään havaitsi nilkassa jäykkyyttä ja liikkumattomuutta. Vähän aikaa hän nilkkaa väänteli ja käänteli, ja rutina vaan kuului. Tämän toimenpiteen jälkeen nilkan liikkuvuus parani, vaikkei se ihan täydellinen kuulemma vieläkään ole.
Olen nyt sitten fysiossa käynnin jälkeen tehnyt viisi 7 – 8 km juoksulenkkiä Sisun kanssa. Rauhallista hissuttelua nuo lenkit ovat olleet, mutta tyhjää parempi sekin. Hirveästi muutosta en kyllä huomaa nilkassani tapahtuneen, mutta ehkä se ei ole ihan niin kipeä lenkkiä seuraavana päivänä kuin aiemmin, mitään ihmeparantumista ei ainakaan ole tullut. Toisaalta ei yksi fysio kesää tee, vai miten se sanonta nyt menikään. Täytyy vaan jatkaa annettuja jumppaohjeita ja käydä ensi viikolla näyttämässä uudelleen jalkaa, jospa sieltä löytyisi vieläkin jotakin paikoilleen naksuteltavaa.
Koirauutisia wuh-wuh. Sisun juoksuaitaus alkaa valmistumaan. Tänä viikonloppuna pienillä virittelyillä alue saatiin sen verran “tiiviiksi”, että Sisu uskallettiin päästää jo koko päiväksi pihaan yksikseen pyörimään. Onneksi se ei ole tajunnut kokeilla riukuaidan kestävyyttä ja rakoja, sillä niistä se ainakin pääsisi halutessaan livahtamaan pihasta ulos. Täytyy nyt toivoa, että viimein sata metriä verkkoa tulisi pian, niin voisi karkurin jättää täysin huoletta ulos pyörimään. Myös routa voisi nurmikolta pikku hiljaa hävitä, niin saisi tehtyä viimeisen pätkän riukuaitaakin.
Olen tässä miettinyt, että minun ei kannata ajautua kovin huonoihin väleihin kenenkään kanssa. Tai ainakaan niin huonoihin, että tämä joku haluaisi päästää minut päiviltä. Meikäläisen eliminointi nimittäin onnistuisi melko yksinkertaisesti, päivärytmini on sen verran vakio, että ei tarvitse kuin esimerkiksi odotella jossain pusikossa pyörätien varrella tiettyyn aikaan ja posauttaa kiväärillä päähän.
Salamurhaajaa helpottaakseni, tässä arkipäivieni ohjelma. Kello soi 5:30. Ylös nousen 2 minuuttia myöhemmin ja raahaudun pesuhuoneeseen pukemaan pyöräilykamat päälle. Kodinhoitohuoneen avattuani Sisu ryntää jalkojen välistä ulko-ovelle ja tahtoo pissalle. Talviaamuina pissa (Sisun) tulee joko lipputangon juurelle tai tuija pensaaseen joten ulkoilutus ei kestä kuin 2 minuuttia, kesällä minuutin kauemmin, koska pissa tehdään metsän puolelle. Tämä aikaero kompensoituu kuitenkin pukemisajassa, sillä kesäaikaan pukeutuminen sujuu nopeampaan.
Sitten koira sisälle ja itse pöntölle. Pönttöaika on 4-7 minuuttia, eli tässä kohtaa aamun aikataulu vaihtelee eniten. Hampaiden harjaus ja keittiöön. Puuro on pöydässä noin 5:48, riippuen pönttöajasta. Puuron syömiseen, loppujen kamojen pukemiseen ja pyörän ottamiseen varastosta kestää 13 minuuttia, eli poistun pihasta muutaman minuutin yli klo 6. Jos näin ei ole, niin jotain poikkeavaa on tapahtunut, jonka seurauksena aamurutiinit ovat sekaisin ja tästä syystä melko varmaan unohdan jotain kotiin. Täten koko aikataulu kusee pahasti, kun joudun palaamaan takaisin hakemaan sen puuttuvan jutun.
Pyöräreittini kulkee Tukiaistenmaan pyörätietä kohti Käyräkujan 90 asteen mutkaa, ja siitä Mastontietä kohti Ylöjärven keskustaa. Tälle välille ei kannata kuitenkaan jäädä minua kyttäämään, sillä Mastontiellä ohitan aina kaksi pyöräilijää ja yksi tulee vastaan, myös kaksi koiran kusettajaa on tuolloin liikkeellä ja bussi hurauttaa ohi, joten tarkka-ampujalla on suuri mahdollisuus jäädä kiinni verekseltään ja pakomatka voi jäädä lyhyeksi.
Keskustasta käännyn Hartuntielle ja siitä Koulupuiston läpi ja Vaasantien ali Ulkoilijantielle. Ja siinä on se paikka, jossa kannattaa toimia. Kun käännyn Ulkoilijantielle, niin joudun ottamaan vauhdin pois ysikympin mutkaan tullessani, mutkan jälkeen on pieni ylämäki, jossa joudun vaihtamaan pienemmälle vaihteelle, ja kun vaihtajakin vielä yleensä tässä kohden sohlaa, niin vauhti putoaa melko pieneksi.
Ulkoilijantien varressa on joku, olisikohan lämpölaitos tai joku semmoinen, jonka katolle pääsee varmaankin helposti. Olen tuossa kohdassa klo 6:18, eli kun kiipeää klo 6:13 katolle, niin ehtii hyvin vielä vetämään hermosauhut ja ottamaan hyvän ampuma-asennon. Muutaman minuutin odotus ja tule suoraan kohti kiikaritähtäintäsi. Tarkka osuma keskelle päätä (mieluummin yläpäätä) ja se on siinä, et voi missata. Sinulla on hyvin aikaa purkaa aseesi ja tulla pois katolta ja poistua pois paikalta. Suosittelen poistumista Aron rantaan päin, sillä toiseen suuntaa lähtiessäsi voit törmätä kahteen mieheen, jotka ulkoiluttavat kultaista noutajaa tai punaiseen autoon, joka kääntyy lukion pihaan.
Jos kuitenkin kavahdat asetta, niin myrkyttäminen on toinen vaihtoehto. Olen nimittäin EasyFitin salilla klo 6:25. Ja täytän juomapulloni pukuhuoneen invavessassa klo 6:29. Jos asennat paria minuuttia aiemmin hanaan jonkun myrkkykapselin, niin tulos on taattu. Toivottavasti käytät jotain nopeasti vaikuttavaa ainetta, sillä ei viitsisi turhaan tehdä aamutreeniä, jos kerran vähän myöhemmin kupsahtaa.
Mikäli tämäkään vaihtoehto ei miellytä, niin seuraava vaihtoehto on vasta iltapäivällä, sillä kun pyöräilen salin ja työpaikan välin klo 7:36 – 7:43 on liikennettä jo se verran, ettei kannata riskeerata operaatiota.
Töistä lähden klo 16:06. Kotimatkani kulkee Huurretietä, Soppeentietä ja Kolmenkulmantietä kohti Leppiojankatua. Suosittelen että odotat minua Koukkujärventien ja Kolmenkulmantien risteyksessä parkissa ja varmistat kummalla pyörällä olen liikenteessä. Jos olen maantiepyörällä, niin joudut hommiin minuutin aiemmin, kuin jos olisin vanhalla Nishikilläni reissun päällä. Ko. risteyksestä kohtaan, jossa vaihdan Leppiojankadulla maantien reunasta pyörätielle, siten että joudun ylittämään tien on matkaa kaksi kilometriä eli pyörästä riippuen siihen menee aikaa joko 4 tai 6 minuuttia, myös vastatuuli kannattaa ottaa huomioon. Eli olen tuossa tien ylityskohdassa noin 16:19. Jasperin hallin kohdalla nostat vauhdin sataseen ja reilusti tömäytät päälle, kun olen ylittämässä tietä.
Suosittelen kuitenkin toimimista aamulla, sillä silloin on pienempi mahdollisuus jäädä kiinni. Nuo tiellä tehdyt jutut on aina vähän riskialttiimpia ja niissä voi jäädä kitumaan. Älä myöskään masennu, mikäli ensimmäisellä kerralla et onnistu, sillä seuraavana päivänä on samanlainen uusi mahdollisuus. Hmm… pitäisiköhän sittenkin siirtää herätyskelloa vartin verran jompaan kumpaan suuntaan…
Nyt on sitten käyty röntgenit ja magneetit läpi ja vierailtu pariin otteeseen ortopedilla. Kuvia on katseltu ja jalkaa on väännelty ja käännelty. Ja lopputulos on, että nilkka on täysi kunnossa, ei mitään vikaa. Että mitä siinä valitat. Ainoa vika, mikä siinä on, ettei se kestä juoksemista. Joku tässä ei nyt ihan täsmää.
Seuraavaksi kokeillaan fysioterapeutin taitoja ja mikäli sieltäkään ei löydy apuja, niin sitten pitää mennä jo varmaankin psykologille. Sieltä viimeistään saa avun nappien muodossa, sillä vitutus alkaa muuttumaan jo masennuksen puolelle. Ei vaan, juokseminen ja suunnistus onkin ihan perseestä, ja nyt on ainakin hyvä syy olla harrastamatta niitä.
Onneksi talvikin oli tällainen, ettei suksia tarvinnut juurikaan kuluttaa. Kapulat on nyt laitettu jo kesävoiteisiin eikä kilsoja kertynyt kuin pari sataa kilometriä. Eipä tarvinnut siis laduillakaan hikoilla.
Pyöräilykelitkin ovat vielä sen verran vilpoiset, ettei maantiepyörääkään oikein viitsi kaivaa esiin. Pyörätiet ovat kyllä vielä sen verran kovassa sepelissä, ettei siellä renkaan kovin pitkää matkaa ehjinä säilyisikään.
Nyt kun vielä saisi tulevina viikkoina koiran juoksuaitauksen valmiiksi, niin ei tarvitsisi enää koiralenkeilläkään käydä. Sitten voisi hommata kunnon tv-tuolin ja alkaa löhöämään siinä ja aloittaa vaikkapa oluiden maisteluharrastuksen.
Tällä viikolla sukset vaihtuivat taas spinning-pyörään. Viikon verran pystyi hyvin hiihtelemään, mutta nyt on taas laduilla sen verran jäistä ja märkää, ettei suksimaan tee edes mieli. Eli pitää vaan tyytyä sisäliikuntaan. Tässä alkaa jo pikkuhiljaa toivomaan, ettei sitä lunta enää tulisikaan, sillä jos Pirkan hiihto tullaan järjestämään, niin kilometrejä on sen verran vähän alla, että se ei tule olemaan kovinkaan helppo nakki.Toinen syy, miksi toivon Pirkan perumista on, että tuo nilkka ei varmaankaan tule kauheasti reissusta tykkäämään. Torstaina kävin ortopedille nilkkaani näyttämässä ja sen käynnin tavoite, eli suositus magneettikuviin, toteutui. Tohtorin vahvin epäily oli, että peroneusjänne olisi haljennut (http://www.soy.fi/sot-lehti/1-2006/10.pdf), mutta kaikki tuo on nyt vielä spekulointia ennen kuin kuvista näkyy todellinen ongelma. Mutta jotenkin googlausten tulokset viittaavat huolestuttavasti juuri tuohon vammaan.
Tällä viikolla on sitten päästy jo kunnolla hiihdon makuun. Pikkuisen vajaa pari sataa kilsaa kertyi tälle viikolle, mutta ensi viikko taitaakin olla taas vähän hiljaisempaa, sillä lämpimät kelit ovat pehmentäneet ladut jo melko heikkoon kuntoon ja jos lisälunta ei ole tulossa, niin hiihtokilometrejä ei paljon lisää kerry. Nilkkakaan ei ole oikein perinteisen hiihdosta tykännyt, vaan alkaa särkemään jo matkan aikana, ainakin pidemmillä lenkeillä.Toteutin nyt sitten sen, mikä oli jo viime talvena mielessä, eli tein työmatkan hiihtäen. Jopa kolmena päivänä. Molemmissa päissä ei tarvitse kuin muutama sata metriä kävellä ja muuten pääsee valaistuilla laduilla hiihtämään. Lyhimmillään matkaa kertyisi noin 10 km, mutta lisälenkin kanssa kilsoja on tullut noin 16 yhteen suuntaan.
Sain nyt myös röntgen-lääkärin lausunnon nilkastani. Lausunnossa kerrotaan mm. “Akillesjänteen insertiossa on luupiikki ja akillesjänteen sisällä hieman insertioalueen yläpuolella on 5 mm pitkä hieman yli 1 mm paksuudeltaan oleva kalkki.” Lisäksi mainittiin jotain sellaista, jota en ymmärtänyt, mutta ensi torstaina toivottavasti saan siihenkin selvyyden, kun menen jälleen yhdelle ortopedille jalkaani näyttämään. Toivottavasti saan sieltä suosituksen magneettikuvaan, jolla saisin terveyskeskuksesta uuden palvelusetelin, ettei tarvitse koko kuvausta itse maksaa.
Tällä viikolla meikäläinen palautettiin maan kamaralle. Tai itse asiassa siirrettiin lähemmäksi loppusijoituspaikkaani, kumpi suunta maan kamarasta nähden se nyt sitten tulee olemaankaan. Kävin nimittäin työterveyslääkärillä näyttämässä vihoittelevaa nilkkani, sillä halusin taas yhden uuden ihmisen kuulla murheistani. Siellä rouva tohtori alkoi epäilemään, että olisikohan jalalle tullut kilometrit jo täyteen ja että harrastuksiin voi olla tulossa muutoksia. Alkaa kuulemma tuota ikää olemaan jo sen verran. Just.Oli hilkulla, etten avannut sanaista arkkuani tohtorille. Ajattelin kuitenkin, että käyntini tavoite, eli kuvauksiin pääseminen on ehkä helpompaa, kun en ala isommin päätäni avaamaan. Röntgeniin pääsinkin vielä samana päivänä ja toiveissa on, että magneettikin vielä kutsuisi alkuvuoden aikana.
Eipä ole siis jalka oikein tykännyt juoksukokeiluistani. Kipeytynyt on, joten taitaa olla ensi kesänkin maratonit vaarassa. Talvi onneksi tekee tuloaan toden teolla, joten jospa hiihtämään pääsisi lähiaikoina, niin ei tarvitsisi niin paljon tuota sisäliikuntaa harrastaa.
Eipä tullut sitten talvi vielä, vaikka vähän jo lupaili. Eikä kovin lupaavilta ennusteetkaan näytä. Yhden kahdenkympin lenkin ehdin tehdä, mutta siihen se sitten jäi. Tuulilla on kilsoja kerättynä jo satasen verran, kun kävi Räikällä tahkoamassa kilsan lenkkiä. Itselläni ei moisella pätkällä pyörimiseen riittänyt into, joten tyydyin sisäpyöräilyyn.Hieman, erittäin hieman on juoksuakin tullut taas kokeiltua. Alkuun salilla matolla kilsan parin pätkiä jokusen kerran viikossa punttitreenin yhteydessä, mutta Jouluviikolla jo ulkona kaksi reilun neljän kilometrin hölkkää Sisun kanssa. Hyvä lenkkikoira tuosta on tulossa, sillä nätisti juoksi lähdes koko matkan vierelläni. Pari kertaa kävi tolpan merkkaamassa, mutta muuten keskittyminen riitti vierellä juoksuun vaikka vastaan tuli muita koiria tai lenkkeilijöitä.
Ajan nopea kuluminen on tässä alkanut huolestuttamaan. Se ei huoleta, että aikaa kuluu nykyään enemmän juoksukilometriä kohden, eikä oikeastaan sekään, että Joulu tuntuu tulevan entistä nopeammin vuosi vuodelta. Se on huolestuttavaa, että kun perjantaina istahtaa illalla kuudelta pelaamaan tietokoneella, niin kello huomaamatta puoliyö, eikä tuona aikana ole persettään nostanut tuolista kuin kertaalleen Sisua äkkiä ulkoiluttamassa ja pari kertaa jääkaapilla käydessä. Eikä tuossakaan vaiheessa vielä malttaisi lopettaa, mutta kun järki huutelee makuuhuoneesta nukkumaan, niin pakko se on jossain vaiheessa lopettaa. Ja seuraavana päivänä sama homma uudelleen. Kyllä ne tunnit ovat viikonloppuna lyhyitä.
Hiihtokauden avaus tuli suoritettua tänään sunnuntaina, kolmea päivää aiemmin kuin viime vuonna. Aamulla ei ollut vielä mitään suunnitelmia, että tänään vedettäisiin monoja jalkaa, mutta kun Tuulikin kävi suksimassa, niin kyllä sitä minunkin sitten piti. 20 kilsaa tuli luisteltua, ja yllättävän hyvä oli jo latupohja. Muuten meni ihan mukavasti, mutta kädet meinasi loppua loppumatkasta. Onkohan salitreeneissä ollut jotain vikaa?
Kantapääkin on ollut nyt taas melko hyvä. Viimeisin piikki alkoi muutamassa päivässä vaikuttamaan ja kivut hävisivät lähdes tyystin. Hiihdossakaan jalan kanssa ei ollut mitään ongelmia. Juoksua en ole vielä yhtään kokeillut, mutta kyllä sitäkin lajia voisi kohta alkaa salilla kokeilemaan, jos vaikka talvella pääsisi Sisun kanssa vielä juoksulenkeillekin.
Muuten liikunta-aktiviteetit ovat olleet salilla käyntiä ja spinning-pyörän polkemista (ja työmatkapyöräilyä). Takamuskin on alkanut jo kestämään kahden tunnin spinning-treenejä, vaikka alussa sellainen aika tuntui mahdottomalta suoritukselta.
“Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla…” julistaa Toni Wirtanen korviin tungetuista kuulokkeista. Vakava katseeni on kohti lattiaa. Muutama tippa vierähtää lattialle silmieni eteen. Oloni on tuskainen ja sydän pyrkii rinnasta ulos. En jaksaisi enää. Hieman aiemmin rautaneito oli laulanut pitkänmatkanjuoksijan yksinäisyydestä, mutta nyt oli kyse aivan muusta. Olin hämärässä huoneessa, ollut melkein tunnin, täysin yksin. Tuska kasvoi ja jälleen muutama uusi tippa valahtaa lattialle edellisten viereen. Pian olisi tehtävä ratkaiseva päätös.
Aika on täynnä. Isken perseeni penkkiin ja väännän spinning-pyörän vastusta pienemmälle. Hörppään pullosta vettä, pyyhkäisen hikisen naamani ja käsivarteni ohjaustangolla roikkuvaan pyyhkeeseen. Kahden minuutin jakso isolla vastuksella oli ohi ja muutaman minuutin päästä olisi edessä puolen minuutin spurtti. Vilkaisen vielä varmuudeksi ympärilleni, että varmasti olen yksin, sillä Apulannan voima oli saanut minut päästämään muutaman laulunsanan suustani vahingossa ulos.
Tätä on nyt jatkunut jo jokusen viikon ajan neljänä päivänä viikossa. Jotain aerobista liikuntaa sitä on pakko tehdä. Ja kun juoksemaan ei pysty, niin olkoon se sitten sisäpyöräilyä. Aluksi tämä tuntui todella tylsältä hommalta, mutta kaikkeen tottuu ja nyt tästä on alkanut jopa tykkäämään. Suurena apuna homman mielekkyyteen on ollut Spotifystä virtaava musiikki.
Ensi viikolla olisi kolmas piikki tiedossa. Viisi viikkoa aiemmin saadusta kortisonista ei ollut minkäännäköistä apua kantapäävaivaani, mutta otetaan nyt se kolmaskin, kun sellaisen voi lääkärin mukaan vielä tähän aikaikkunaan ottaa. Mutta sitten on kuulemma pidettävä pidempi paussi pistelyssä. Toivottavasti kantapää tulisi edes hiihtokuntoon, jos sen juoksut on muka nyt juostu.
Jalat vispaavat mielettömästi ja sydän hakkaa taas kuin viimeistä päivää. Tunnin viimeiset vedot ovat ohi ja nyt taas rullataan kevyesti. Tunti hikiliikuntaa olisi melkein takana. Jare Henrik Tiihonen uhoaa kappaleessaan ja pyrkii ulos kuulokkeista, fiilis on korkealla ja meno on mitä kiihkeintä. Polkisko vielä toisenkin tunnin?
Kaksi viikkoa on nyt takana lääkärin määräämää juoksutaukoa. Ulkoilut ovat jääneet siis työmatkapyöräilyn ja Sisun ulkoiluttamisen varaan. Sisäliikunnan määrä on puolestaan vähän lisääntynyt, sillä olen nyt käynyt viikonloppuisinkin salilla polkemassa spinning-pyörää. Eipä se kovin mieltä ylentävää hommaa ole, mutta hiki siinä sentään tulee.
Ihan totaalinen juoksutauko ei ole ollut, sillä tänään juoksin 200 m (jopa melko kovaa) saappaat jalassa Sisun perässä, kun se taas (toisen kerran) karkasi pihasta täydellä laukalla naapurin pihaan. Onneksi siellä ei ollut tällä kertaa ketään kotona, toisin kuin maanantaiaamuna, jolloin Sisu pölähti naapurin avoimesta takaovesta sisälle – klo 6 – nice.
