Zerottaa

Pirkanhiihtopäivän illalla olo oli sen verran hyvä, että suunnitelmissa oli, että maanantaina voisi tehdä normi satsin, eli pyörällä töihin, aamulla salille ja illalla ehkä pieni hiihto. Mutta niin kuin sanonta kuuluu: “yksi yö voi kaiken muuttaa” kävi totettn myös tässä tapauksessa. Maanantain aamuherätys oli sen verran kankea, että salille oli turha lähteä, sillä sen tiesi etukäteen, että istuskeluksi se siellä olisi mennyt. Nivuset olivat myös melko kipeät, eli illan hiihtokin saisi jäädä väliin. Pyörällä kuitenkin runttasin töihin jotta saisi edes vähän liikettä jäykkiin niveliin.

Tiistaina työmatkapyöräilyn lisäksi kävin kokeilemassa miltä hiihto mahtaisi tuntua. Hieman väsynyttä meno oli ja nivusetkin vielä alkumatkasta kivisti, mutta sen verran hyvän oloinen keli oli, että 28 km tuli suksittua.

Keskiviikkoaamuna  piti ottaa auto alle, sillä töiden jälkeen oli sellainen kaupunkimeno, että tänään ei pyörällä päässyt lähtemään. Salilla kuitenkin kävin. Illan hiihtokin jäi väliin, sillä töiden jälkeen piti mennä työpaikallamme alkuvuodesta asti olleen ranskalais-harjoittelijan syntymäpäivälounaalle. Kovin on ranskan-äijä oppinut suomalaisille tavoille alkuvuoden aikana, sillä saunassa on kuulemma käynyt jo useamman kerran ja avannossakin, pilkkimistäkin on ollut ohjelmassa. Tai poikahan tuo vielä on, sillä 21 vuotta tuli vasta mittariin. Hiihto kun jäi väliin, niin illalla oli hyvää aikaa käydä katsomassa vähän uutta hiihtokalustoa. Lielahden Sporttia-Pekkaan mentiin Tuulin kanssa ensin katsomaan löytyisikö sieltä haaveiltuja Karhun pitopohjasuksia, mutta Karhua ei kaupasta löytynyt, mutta Peltosen vastaavaa löytyi. Myyjä tuntui kuitenkin olevan sen verran pihalla ko. lipsuttimista, että siirryimme naapuriin InterSportiin. Eipä ollut sielläkään Karhuja, tai edes Peltosia, mutta Fischerin pitopohjaiset CRS Zerot myyjä sai puhuttua mukaan. Tosin sukset sai vain Tuuli, sillä sen verran pieniin oli varasto käynyt, että itselleni ei sopivaa paria löytynyt. Uusi lasti olisi kuulemma kuitenkin tulossa lähipäivinä ja varasin yhden parin itselleni.

Torstaina Tuulilla “onneksi” meni töissä sen verran pitkään, että nappasin hänen uudet Zerot alleni ja lähdin testaamaan eilisen ostoksen. Alkumatkasta lämpö oli +2 asteen luokkaa ja latu oli vähän kostea ja pehmeä, ja luisto ei ollut kovin kummoinen, mutta pito oli täydellinen. 8 km:n jälkeen latu alkoi muuttumaan vähän rapsakammaksi ja luisto parani selvästi, mutta pito pysyi edelleen täydellisenä. Latu oli paikoin todella roskainen, mutta pitopohjasukseenhan roskat eivät tarranneet. Välillä vauhti välillä hiljeni, kun riittävä määrä neulasia ja risunpätkiä sattui suksen alle, mutta mitään suurempaa tökkimistä ei ollut. 12 km:n jälkeen latu muuttui jäiseksi ja erittain liukkaaksi. Muutama lipsupotkukin jyrkimmissä mäissä tuli, mutta vain pari ja ne meni huonon potkun piikkiin. 32 km tuli hiihdettyä ja väkisin piti itsensä kammeta ladulta pois, sillä niin nautinnolinen hiihtokerta oli meneillään. Kaikki ylämäet pääsi ylös suorilla hiihtäen (mukaanlukien Horhan mäki).  Suksi oli aivan loistava, ja sellaiset oli saatava itsellekin… mahdollisimman pian.

Perjantaina tuli soitettua Tampereen kaikki InterSportit läpi, mutta missään ei ollut enää Zeroja hyllyssä. Muutamaan paikkaa oli vielä tänä talvena tavaraa tulossa, mutta toimitukset olivat jumissa satamassa ahtaajalakon vuoksi. Ei ollut siis odotettavissa, että varaamani sukset olisivat kovin pikaisesti saatavilla. Onneksi Häjään urheilukaupassa oli tavaraa vielä hyllyssä, joten sinne oli lähdettävä. Töistä tuli lähdettyä vähän aikaisemmin pyöräilemään kotiinpäin ja kotoa heti  ajamaan Häijäätä kohti. Ja sieltähän sopiva Zero-pari löytyi. Äkkiä luistot alle ja ladulle. Oliko syynä kovat odotukset, torstaita jäisempi keli vai liian jäykkä suksi, mutta pito ei ollut läheskään sitä luokkaa mitä se oli ollut edellisenä päivänä Tuulin suksella. 32 km tuli kuitenkin hiihdettyä, vaikka vähän pettymys illan hiihtokeikka olikin. Mutta kyllä pitopohja kuitenkin oli parempi vaihtoehto kuin mitä liisterisuksi olisi ollut noilla likaisilla laduilla.

Lauantaiaamusta ennen kahdeksaa kiinnitin uudella innolla uusia suksiani jälleen monoon. Hieman parempipitoiselta suksi tänään tuntui, ja kun pakkasta oli 6 astatta ja aurinko alkoi paistaa pilvettömältä taivaalta, niin tiedossa oli mitä mahtavin hiihtopäivä. Suuntasin reitin kohti Pirkan uraa ja katsomaan tulisiko aamulla lähteneitä reppu-Pirkan hiihtäjiä vastaan. Käännyin Pirkan uralta takaisinpäin siinä vaiheessa kun Rokkakoskelle johtavat alamäet alkoivat, sillä ei huvittanut hiihtää niitä uudestaan ylöspäin. Upeassa auringon paisteessa valkoiset puhtaat ladut johtivat seuraavaksi Porintielle ja sieltä Virelän kautta kotiin. Koko 60 km lenkki meni pääosin hyvin pitävällä ja luistavalla suksella, joten kyllä pitää olla ostokseen ihan tyytyväinen. Zerot siis joutuivat heti kovaan koitokseen, sillä 20 tuntia muoveista oton jälkeen niillä oli hiihdetty jo yli 90 km.

Sunnuntaina aamuyöstä oli satanut jokunen sentti kevyttä pakkaslunta, joten Zeroilla oli edessä uusi kelihaaste. Uusi lumi oli heikentänyt luiston edellisiin päiviin verrattuna heikoksi, mutta pito oli ihan hyvältä. Alkumatkasta sateli vielä vähän uutta lunta, mutta tunnin hiihdon jälkeen alkoi aurinko pilkistämään pilvien takaa. Luistokin alkoi paranemaan pikkuhiljaa, kun aurinko alkoi lämmitämään latua. 56 km rauhallista hiihtoa kertyi tällekin päivälle, joten tästä viikosta taisi tulla tämän talven kilometririkkain (jos ei oteta lukuun talvilomaviikkoa).

MaSa:lle onnittelut HiSu:sta tulleesta ensimmäisestä veteraani-SM -mitalista.

Pirkanhiihto 2010

Sunnuntain aamuhämärissä tuli sitten seisoskeltua 11. kerran Niinisalon varuskunta-alueella odottaen, että Pirkanhiihto ammuttaisiin taas liikkeelle. Eipä antanut herra pakkanen tänäkään vuonna armoa, vaan pudotti lämpömittarin lukeman 13 pakkasasteen kieppeille. Onneksi ei sentään tullut sellaisia asteita mitä viikolla vielä ennustettiin (-19 ast.), sillä sitten olisi ollut taas alkumatka tuskien taivalta. Nyttenkin vähän pelotti sormiosaston kohtalo, sillä jokusen vuoden vanhat Sinisalon Lopsterit on myllänyt sen verran monta kertaa pesukoneessa, että paras lämmityskyky on tumpuista jo hävinnyt. Ja näytää sorkkakäsineistä muuta pieni reikäkin jo löytyvän, joten roskiin lentävät Sinisalot tämän hiihtokauden jälkeen. Uusia vastaavia kintaita on metsästetty kissojen ja koirien kanssa, mutta kun hiihtoinnostus on vallannut koko kansakunnan, niin kaikki vastaavanlaiset sormenlämmittimet ovat kaupoista loppuneet. Kerrastopuoli on sentään kunnossa, sillä alusasuksi tuli puettua lähes tuliterä Devold:n merinovillainen lämpökerrasto. Toisaalta kyllä tänä talvena tällaisiin pakkasiin on jo totuttu, joten ei se mikään yli-inhimillinen koitos pitäisi olla, etenkin kun päivälämmöksi on ennustettu -5 astetta ja aurinkokin tulisi päivällä vielä lämmittämään menoa.

En tiedä onko Suomen puolustusvoimien tykit mennyt talven pakkasissa umpijäähän, mutta perinteinen lähtötykinlaukaus oli vaihtunut rynnäkkökivärin (?) sarjatuleen. Ja taisi olla rynkkykin epäkunnossa, sillä laukaukset tulivat vasta kun porukka oli lähtenyt jo liikkeelle. No, matkaan kuitenkin päästiin. Viime vuosien tapaan tuntui lähtevän Pirkka tänäkin vuonna liikkeelle. Luisto oli mitä oli ja porukkaa lappasi ohi vasemmalta ja oikealta. Ensimmäinen 20 km, Jämille asti, meno oli yhtä tuskaa. Luisto tuntui olevan muita huonompi, eikä missään letkassa tuntunut pysyvän mukana. Selkä kramppaili myös edellisvuosien tapaan koko alkumatkan ja tunnelmat eivät olleet aivan korkealla. Kolmessa tunnissa puolimatkaan pääsystä oli turha edes haaveilla (tuo on joka vuosi tavoitteena, että pääsisi puolimatkan ohi ennenkuin puoli-Pirkkalaiset ehtivät ladulle).

Jämin jälkeen pääsi jo sellaisiin letkoihin joissa alkoi jo pystymäänkin. Silti alamäissäkin piti usein lykkiä jotta letkat eivät karkaisi, sillä luisto oli edelleen heikko – olikohan tullut laitettua vähän turhan rouheesti pitoa sukesenpohjiin. Sen verran kiirettä ladulla täytyi pitää, että välillä meni sähellykseksi. Kerran porkka hyppäsi väärälle puolen omaa suksea ja turvaalleenhan siinä tuli mentyä – siinä meni sitten se letka. Mahakin oli mennyt alkumatkan aikana sen verran sekaisin, että puolimatkassa lentokentällä piti pysähtyä istunnolle. Viitisen minuuttia siinä tuhraantui aikaa ja taas tuli jäätyä hyvistä letkoista.

WC-keikan jälkeen lähdin tempomaan eteenpäin vähän reippaammin, ja yllättäen reippaampi meno alkoi tuntumaan ihan hyvältä. Nyt alkoi hiihtäjää tulemaan selkä edellä vastaan. Aluksi pelkästään puoli-Pirkan hiihtäjiä, mutta matkan edetessä alkoi näkymään sellaisiakin numeroita joiden selän tuntumassa ei tullut alkumatkassa pysyttyä. Tuntui siltä, että kone lähti käyntiin vasta 40 km:n kohdalla ja kun 45 km:ssä tuli vielä poistettua karstat koneesta pyttyyn, niin estettä menolle ei näyttänyt olevan.

Kilometrit taittuivat ja juottoasemat jäivät yksi toisensa jälkeen taakse. Rokkakosken nousutkaan eivät tuottaneet vaikeuksia, ja porukkaa tuli ohiteltua sielläkin ihan mukavasti. Meno tuntui vielä Julkujärvelläkin ihan hyvältä joten alkoi epäilyttämään, että onko sitä tullut mentyä vieläkin liian hiljaa. Julkujärveltä on enää vajaa kymmpi maaliin joten nyt uskalsi laittaa viimeiset pököt pesään ja katsoa tulisiko sieltä vielä selkää vastaan. Ja kyllähän sieltä tuli, ei nyt tainut enää oman sarjan hiihtäjiä tulla, mutta muita täyden matkan menijöitä kylläkin. Maalissa aika 6:44:53 on muutaman minuutin huonompi kuin viime vuonna, mutta ilman vessakeikkaa aika olisi melko samoissa. Sijoitus oli 49., eli muutaman pykälän parempi viime vuotta. Ja kun tänä vuonna sarjassamme oli enemmän osallistujia, niin suhteessa sijoitus parantui ihan hyvin. Reissun keskisyke oli 139 (aerob. kynnys 138), eli sykkeistä päätellen kiristämisen varaa olisi ollut. Mutta kun talven kaikki hiihdot ovat olleet pk-vauhtisia, niin eipä koneelta kauheita kierroksia voinut odottaakkaan. Toisaalta tällaista sunnuntaihiihtoahan tämä meikäläisellä on, joten ei noilla ajoilla ja sijoituksilla ole minkään maailman väliä. Pääasia oli, että 11. suoritus on nyt plakkarissa, sillä sekään ei ollut ihan itsestään selvyys, sillä akillejänne ei ole vieläkään kunnossa, mutta ihmeen hyvin se päivän rasituksen kesti.

Yksi tämän vuoden Pirkan kovimmasta teoista oli kuitenkin sarjassa MIEHET/ 40v./P (90 km) numerolla 3211 hiihtäneen Äijän suoritus. Ne jotka tietävät tämän super-miehen viimeisen vuoden koettelemukset, niin eivät voi kuin ottaa lippiksen pois päästä ja kumartaa syvään kun vastaan tulee. Huikeeta…

Muuten Pirkan alusviikko meni melko leppoisasti. Pari hiihtolenkkiä tuli tehtyä, että tavoiteltu 1500 km ennen talven pääkoettelemusta tulisi täyteen. Tankattua tuli sen verran, että torstai-illasta lauantai-iltaan paino nousi reilut 3 kg (mitenköhän sen saisi taas pois – 90 km hiihtoa ei varmaankaan riitä, eikä jälkitankkauksessakaan ole säästelty). Suurin saavatus viikolla kuitenkin oli palapelin saaminen valmiiksi. Toisena talvena se, epäilyksistä huolimatta, tuli valmiiksi, ja 24000. palanen meni paikoilleen 6.3. iltapäivällä. Kaikenkaikkiaan sitä tuli tehtyä n. 6 kk:n aikana.  Helpotus on nyt suuri.

Hiihtoloma vai talviloma?

Tänäkin vuonna tuli pidettyä talviloma perinteiseen tapaan viikkoa aikaisemmin kuin mitä näillä korkeuksilla nomaalisti pidetään. Ja syykin on sama, eli Pirkanhiihtoon valmistautuminen. Suunnitelmat ja odotukset olivat kovat hiihtokilometrien suhteen, mutta suunnitelmat romuttuivat heti ensimmäisen viikonlopun vähän turhan talviseen keliin.

Lauantaille oli suunniteltu vähän lyhyempi lenkki, sillä arvio oli, että perjantain Sonata Arctican keikalla tehty nesteytys hyydyttäisi suurimmat menohalut lauantailta, mutta se olikin herra talvi ja sen mukana tuoma parin kymmenen asteen pakkanen ja navakka viima, joka hyydytti hiihtohalut.

Sunnuntaina oli tarkoitus lähteä Pinsiön kierroksen 60 km lenkille, mutta herra talvella oli jälleen sormensa pelissä ja pakkasen ja viiman lisäksi tuli vielä vaaka suoraan lunta. Eli sunnuntainkin jälkeen talviloman km-määrä näytti edelleen nollaa. Lunta toki tuli kolattua useampi tunti, joten ihan hiettä ei sunnuntai kulunut.

Maanantai ei kauheasti muutosta tuonut keleihin. Viima onneksi oli hellittänyt ja aamupäivällä tulikin lähdettyä 25 km:n lenkille. Uusi lumi ja kova pakkanen oli vienyt luiston ladulta ja meno oli sen mukaista. Hiihdon jälkeen tuli kolattua taas yön aikana tulleet lumet tieltä. Illalla vielä 16 km saunahiihtolenkki.

Tiistaiaamu oli komean aurinkoinen, mutta kylmä. Vähän ennen puoltapäivää lähdin tekemään 36 km:n hiihtolenkkiä. Suurin osa matkasta eteni aurinkoisessa kelissä, mutta viimeisen kympin aikana alkoi jälleen tuiskaamaan lunta ja meno muuttui entistäkin tahmeammaksi. Onneksi Tuulin synttärivieraat viihtyivät pitkään joten ei tarvinnut edes harkita toisen hiihtolenkin tekemistä. Ja tuskin olisi tullut muutenkaan lähdettyä, sillä illan aina tuli kymmenisen senttiä uutta lunta.

Keskiviikkoaamuna kävi toteen alkuviikon epäilykset ja orastava kurkkukipu oli äitynyt nuhan asteelle. Uhmasin kuitenkin valuvaa nenää ja kiipesin katolle lykkäämään kolmeksi tunniksi lunta alas. Tämän jälkeen hiihtoa 44 km ja sitten vielä kolmeksi tunniksi takaisin  lumihommiin.

Torstaiaamusta oli melko tukkoinen olo ja nuha oli tullut päälle tosissaan. Kipusin kuitenkin tunniksi viimeistelemään talon katon lumihommat. Päivällä olo oli hieman helpottunut ja päätin kaikesta huolimatta lähteä Tuulin matkaan hiihtämään 28 km:n lenkin. Ilma ja keli oli viikon paras joten tälläista hiihtopäivää ei voinut mistään hinnasta sivuuttaa. Hiihdon jälkeen autotallin katto puhdistui parissa tunnissa. Sisään päästyä kuumemittari kainaloon, mutta lämpöä ei onneksi ollut, pelkästään pirun tukkuin olo.

Perjantaina tuli keskityttyä ainoastaan nenän niistämiseen ja palapelin tekoon, sillä nuha jylläsi kropassa tosissaan. Iltaan mennessä olo alkoi vähän paraneen ja lauantaiaamusta uskalsikin lähteä jo ladulle. Reilun asteen pakkanen tuntui tosi lämpimältä keliltä, sillä parin kuukauden tiukka pakkasjakso oli totuttanut kropan jo vähän hyisempiin keleihin. 56 km tuli väisteltyä puista putoilevaa lunta ja lipsuteltua plussan puolelle menneillä laduilla.

Sunnuntaiaamuna lämpömittari näytti sellaisia lukemia, että liisterin kanssa piti alkaa leikkimään. Oli se onni, että tuli kulutettua pari minuuttia enemmän aikaa pitovoitelun laittamisessa, sillä liisterisuksi toimi todella upeasti. 60 km lenkillä suksi toimi lähes koko matkan erittäin upeasti, liippaantunut latu takasi hyvän luiston ja sitä huolimatta ylämäissä “seinäpito”. Paikoin irtolumi jäi pohjaan kiinni, mutta ei kuitenkaan haitaksi asti. Lauantaihin verrattuna 4 km pitempi matka, mutta aikaa kului 20 min vähemmän.

Suomen olympiajoukkueenkin ylitti mitalliodotukset… siis minun odotukseni. Oli veikannut, että kolme mitallia tulee, mutta niitähän tuli kaikenkaikkiaan viisi (ennen miesten 50 km hiihtoa). Pessimisti ei siis pety.

Lusmuviikko

Jos viime viikko meni suurin piirtein suunnitelmien mukaisesti, niin männä viikko meni sitten täysin suunnitelmien vastaisesti. Heti maanantaina täytyi pitää lepopäivä, kun sunnuntai-iltana oli kuumetta ja kun olin pois töistäkin, niin ei oikein ladulle voinut lähteä.

Tiistaina alkoi sitten pakkanen kiristymään, mutta lähdin kuitenkin pyörällä töihin. Aamun pyöräily meni vielä suht mukavasti, mutta illalla oli pakkanen kiristynyt muutamalla asteella -18 asteeseen ja oli siinä kinthaalla, että päällä oleet kamppeet olisivat olleet liian kevyet kyseiseen keliin. Sen verran hyytävä reissu oli, että kotiin päästyä tuli vain laitettua tuli takkaan ja jätettyä hiihtoreissu väliin.

Keskiviikkoaamuna pakkasta oli yli parikymmentä astetta joten pyörä pysyi tallissa ja salille tuli kurvattua autolla. Illalla pakkanen oli laskenut -17 asteeseen ja pienen harkinnan jälkeen tuli lähdettyä ladulle. Sen verran kova myräkkä ladulla oli, että reissu jäi 20 km mittaiseksi. Lamminpään harjulla meno tuntui välillä hengenvaaralliselta, kun ladulle oli katkennut puita ja koko ajan sai olla varuillaan, ettei joku lumen painosta taipunut mänty katkea päälle. Onneksi niskaan tuli puista vain lunta.

Torstain lämpömittari pysytteli koko päivän -20 asteen tuntumassa, joten lepopäivä tuli tästäkin.

Perjantaina tuli käytyä sentään salilla, mutta muuten mukavuuden halu vei voiton ja illan hiihdon väliinjättämiselle tuli keksittyä riittävästi perusteita.

Viikonloppuna tuli sentään tehtyä kaksi 40 km:n hiihtoa, mutta uusi lumi hidasti hiihtovauhtia sen verran, että pidemmät lenkin jäi tekemättä. Akillesjännekin aloi taas vihoittelemaan vähän enemmän, se ei ilmeisesti tykkää näin leppoisista viikoista.

Ensi viikko näyttää kyllä pakkasten puolesta hyvältä, mutta uutta lunta näyttäisi tulevan jonkin verran, joten kovin liukkaita hiihtokelejä ei ole tiedossa.

Kolmas vaaka toden sanoo

Nyt tuli hommattua ihan ultimate henkilövaaka. Sillä saa selville rasva%, lihasmassa% ja kaikkee, jopa oman painonsa. Joo.. tiedetään.. kyllähän tuo vähän turhamaisuudelta tuntuu (ja varmaankin myös sitä jossainmäärin on), mutta jos tuo antaisi vaikka vähän enemmän innostusta jenkkakahvojen hävittämis-operaatiossa. Rasva% näytti olevan siellä säälittävän ja naurettavan välimaastossa ja sille tarvisi saada tehtyä jotain. Toivottavasti tämä uusi härveli auttaa tuon tavoitteen toteutumisessa, vaikkakin viime aikojen ruokailutottumukset eivät oikein edesauta sitä. Edellinen vaaka sai toimittaa virkaansa vain vuoden puolitoista, mutta sen antamiin lukemiin ei tullut oikein luotettua, vaikka sekin tuli hommattua, koska sitä edelliseen vaakaan tuli luotettua vielä vähemmän. Yksi huono puoli tässä uudessa Omronissa on, sillä se näyttää painoksi puoli kiloa enemmän kuin edeltäjänsä.

Loppuviikosta kiristyneet pakkaset haittasivat taas vähän ulkoliikuntaa. To ja pe -aamuina kun pakkanen painui lähemmäksi -20 kuin -15 astetta, niin jätin suosiolla työmatkapyöräilyn väliin. Torstai-iltana oli myös sen verran pakkasta, että hiihtolenkkikin jäi väliin. Perjantainakaan ei päässyt paikkaamaan torstain huilia, sillä illalla tuli käytyä kohottamassa rasva%:a ja sen päälle leffassa katsomassa Holmesia… Scherlock Holmesia. Tosisaalta kyllä perjantain lämpötila olisi jättänyt hiihdot muutenkin väliin. Muuten treeniviikko meni suunnitelmien mukaisesti.

Lauantaina pakkanen näytti enää -15 astetta joten ladulle pääsi lähtemään. Pipo jäässä hiihto eteni. Välillä paleli varpaita, välilä sormia, mutta muuten pakkasesta ei ollut vaivaa. Tavoiteltu 47 km tuli täyteen. Jotain äijää ei tuntunut pakkanen haittaavan ollenkaan, sillä hän paineli menemään lippalakki päässä. Hänellä oli varmaankin jo aikaisemmin järki jäätynyt.

Sunnuntaina lähtö laduille vähän viivästyi, kun odotteli, että aamun -20 pakkanen vähän hellittäisi. Puolen päivän jälkeen -15 asteessa sitten tarkeni lähteä taas suksimaan. Alusta asti meno oli jotenkin väsyneen tuntuista. Pitopuolen kanssa oli ongelmia koko matkan ajan, mutta onneksi luisto edes pelasi. Lenkin puolenvälin jälkeen alkoi matkan tekeminen painamaan toden teolla ja alkoi olla melko vetämätön olo, mutta oikaisuja ei 52 km:n lenkkiin tullut tehtyä. Neljän tunnin ajan alitusta lähdin hakemaan, mutta loppumatkan iskusta huolimatta 5 sekunttia aika ylittyi… kyllä harmitti :). Kotiin päästyä oli melko hakattu ja vetämätön olo, ja syy muutenkin tahmeaan menoon löytyi kuumemittarista. Maanantaista tuli huilipäivä.

Mainioita suksikelejä

Vihdoinkin nuo vuoden vaihteen tienoilla alkaneet kovat pakkaset hellittivät ja ulkoliikunnan pystyi jälleen aloittamaan. Lähempänä -20 asteen pakkasilla jätin suosiolla sukset ja polkupyörän talliin ja alistuin autoliikuntaan ja palapelin tekemiseen.

Tällä viikolla pakkaset ovat olleet inhmillisiä, pysyen alle -10 asteessa, joten töihinkin pystyi taas pyöräilemään. Pyörätietkin on saatu ajettua suht. hyvään kuntoon joten ilman suurempaa tuskaa on saanut fillaroida. Vielä kun vaihdoin ketjut ja kaikki takapään rattaat, niin rutinat ja ketkun ylihyppelytkin ovat loppuneet.

Hiihdon puolella pitkät lenkit alkoivat viime viikon sunnuntaina, kun teimme KooVee:n viisikon kanssa randonnee hiihdon Pirkkalan latuihin tutustuen. Pirkkalasta Lempäälän Hakkariin ja takaisin ja välissä pieniä lisälenkkejä, niin siitä kertyi 54 km:n lenkki ja aikaa kului vajaat 4,5 h. MaSi:lle kiitos järjestelyistä ja saunasta. Komeet ovat ladut Pirkkalassakin, vaikkei Ylöjärveä voitakkaan ;).

Tälle viikolle on kertynyt viiden kerran aikana 175 hiihto-km:ä. Viikolla kolme 25 km lenkkiä ja viikonloppuna 40 ja 60 km. Ainakin nyt viikonloppuna on ollut niin mahtavat hiihtokelit, ettei paremmasta väliä. Pitää, luistaa ja jaksaa… olis voinut olla jo vaikka Pirkan Hiihtokin. Ikuri – Lamminpää – Julkujärvi – Koukkujärvi -akselilla ladut ovat pääosin upeassa kunnossa ja maisemat sitäkin hienommat.

Juoksua ei ole tullut vielä metriäkään tälle vuodelle, mutta niin se vähän on ollut tarkoituskin. Oikea akilles ilmoittelee edelleen itsestään hiihdonkin aikana, mutta ei ole mennyt huonompaankaan suuntaan. Vasen aj. on tullut suht. hyvään kuntoon eikä enää kipuile edes aamuisin. Alkutalvesta vaivannut lonkkakin on jossain vaiheessa huomaamatta parantunut – varmaankin siitä kun on jättänyt juoksut väliin.

Toivottavasti hiihtokelit säilyvät juuri tällaisina kuin ne nyt ovat, niin pääsee reenaamaan Pirkkaa varten oikein kunnolla.

Parempaa tätä vuotta

Parempaa vuotta on syytä toivoakin, sillä vuosi 2009 ei mennyt alkuunkaan suunnitelmien mukaisesti. Vuosi alkoi heti jalkavaivoilla, ja jalkapohjakivut estivät juoksukilometrien keräämisen. Onneksi tammikuussa pääsi jo hiihtämään suht mukavasti. Kunnon juoksumääriä alkoi saamaan vasta helmikuun loppupuolella ja silloin näytti siltä, että jalkavaivat olivat lopullisesti (tältä erää) takanapäin. Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna tuli hiihdettyä kymmenes Pirkanhiihto, ja koko talven hiihtomäärä oli n. 1500 km.

Keväällä juoksu alkoi kulkemaan mukavasti. Huhtikuun alussa talvikauden viimeisessä TeivoCupissa tuli tehtyä uusi oma reittiennätys kun aika painui ensimmäistä kertaa alle 18 minuutin (17:49).  Huhtikuun loppupuolella Loimaan Savihölkässä tuli myös hyvä aika 6.8 km reitillä, 24:34, sijoitus neljäs. Toukokuun alussa kävin juoksemassa Lempäälässä Idea-Park -juoksussa uuden puolimaratonennäkytykseni, 1:21:09, sijoitus kolmas. Seuraava juoksutapahtuma olikin vasta kesälomalla heinäkuun puolessa välissä, kun kävin juoksemassa Oripäässä Ori-hölkän joka meni myös yli odotusten, sillä tuloksena oli ensimmäinen kisavoitto. Kunto tuntui nyt niin hyvältä, että päätin lähteä sitä seuraavana viikonloppuna Hämeenlinnaan koittamaan josko puolimaratonilla menisi jo 80 minuutin raja rikki. Eipä mennyt, eikä tullut edes uutta ennätystä. Ennätysten tekeminen jäi siis tuleviin kisoihin. Kisat loppuivat kuitenkin tähän, sillä kesän mittaan alkoi akilesjänteet oireilemaan ja syksyn puolella estivät harjoittelun kokonaan. Tilanne ei parantunut syksynkään jälkeen vaan koko loppu vuosi meni jänteiden kanssa tuskaillessa ja juoksulenkkejä haikaillessa.

Suunnistuskausi alkoi taas normaaliin tapaan huhtikuussa Tampereen iltarasteilla ja länsirannikon kisoilla. Kevät ja kesä tuli käytyä melko ahkerasti metsän puolella. Mikkeli-Jukolassa tuli juostua osuus Metso Automationin joukkueessa – ensimmäistä kertaa lamppu päässä, vaikka ei lampulle kovin paljon käyttöä ollutkaan. Heti seitsemän viikon kesäloman (sis. 4 viikkoa lomautusta) aluksi suuntasimme Norjan Bodoseen rastiviikoille. Siellä ei tuloksellisesti kauheasti jäänyt käteen, mutta muuten se oli elämykksellinen puolitoista viikkoa. Seuraavat kolme viikkoa tuli suunnitettua ja juostua Punkalaitumen mökiltä käsin. Tämän jälkeen suuntasimme auton nokan kohti pohjoista ja Utsjokea jossa osallistuimme Tuulin kanssa Tunturisuunnistuskisaan. Täällä alkoivat akillesjänteet ensimmäistä kertaa vaivaamaan todella pahasti. Viikon Utsjoen -loman jälkeen ajoimme viikoksi Ylläkselle jossa järjestettiin Rogainingin EM -kisat ja jossa osallistuimme Tuulin kanssa 24-tunnin sarjaan. Tämä kisa oli viimeinen niitti akillesjänteille. Sain jänteeseen pariin otteeseen kortisonia ja hieman vaivat tuntuivatkin helpottuvan. Seuraavan kerran suunnistusta kokeilin vasta syyskuun lopulla Jämin suunnistusmaratonilla, mutta siellä kisa jäi lyhyeen, sillä 5 km:n jälkeen nilkutin maaliin akillesj. entistäkin kipeämänä.

Pyöräilykilometrejä kertyi reilu 3700 km. Lähes kaikki tuli työmatkapyöräilystä jota tulikin harrastettua läpi vuoden. Loppuvuoden pari kylmemää viikkoa rajoitti pyöräilyä ja näin tavoiteltu 4000 km:n raja jäi rikkomatta.

Punttisalilla tuli käytyä myös läpi vuoden, lukuunottamatta kesälomakautta. Lokakuun alusta aloin käymään Kuntokeskus Sykkeellä johon ostin vuoden salikortin. Juoksutauon vuoksi salikertoja alkoi kertymään 3 kpl/viikko.

Pitkästä aikaa joulukuussa tuli jo sen verran lunta, että pääsi hiihtämään. Ennen vuoden vaihdetta olikin tullut jo ensimmäinen sata kilometriä hiihtoa täyteen. Hieman akillesjänteet oireilevat hiihdonkin aikana, mutta ei niin paljon, että minut saisi hiihtoladuilta pois.

Turvallista pyöräilyä

Viime viikkoina on blogissani palstatilaa vienyt tarinointi polkupyöräilystä, joten jatketaan samaa valittua linjaa. Tällä kertaa aiheena turvallisuus.

Ensinnäkin en ymmärrä pyöräilijöitä jotka ajelevat näillä pimeillä keleillä ilman hejastinliiviä ja valoa. Ja niitä en ymmärrä alkuunkaan joilla valo on, mutta se ei ole päällä. Sitten on vielä polkijoita joita on valo ja se on jopa päällä, mutta lamppu on niin surkeen pieni, että sitä hädin tuskin kohdatessakaan huomaa. Ja nämä viimeksi mainituimmat taitavat olla se riskialttein ryhmä, sillä he varmaan kuvittelevat, että heidät nähdään liikenteessä, vaikka näin ei tapahdukkaan. Kaikista paras ratkaisu mielestäni on punainen vilkkuva led-valo, sen erottaa jo kaukaa eikä valo seoitu kaupungin muihin valoihin.

Toinen intohimoja herättävä aihe on pyörän ja auton kohtaaminen. Jos valon käyttäjiä oli kolmenlaisia, niin autoilijatkin voidaan jakaa kolmeen ryhmään. On autoilijoita jotka ottavat pyöräilijät huomioon. Sitten on sellaisia jotka eivät huomioi eikä välitä pyöräilijöistä. Ja sitten on vielä ryhmä jotka eivät vaan huomaa pyöräilijää. Jälleen tämä viimeksi mainittu ryhmä on pyöräilijän kannalta riskialttein. Välinpitämättömän autoilijan pyöräilijä huomaa jo kaukaa, sillä ne ei juuri hiljennä pyörä- tai suojatietä lähestyessä. “Pyöräsokea” kuski sen sijaan voi hienosti hiljentää ennen pyörätietä ja jopa pysähtyä sen eteen, mutta voi arvaamatta lähteä liikkeelle vaikka pyöräilijä olisikin tulossa. Sitä en osaa sanoa mikä ryhmä näistä on isoin, sillä todellisuudessa on vaikea sanoa mihin ryhmään autoilija kuului, sillä 2. ryhmän kuski voi ollakin 3. ryhmän kuski tai toisinpäin. Tai 1. ryhmän kuski on 3. ryhmän kuski.  Näitä kaikkia kolmea ryhmää on kyllä tullut eteen tässä viime päivinä. Pyöräilijän huomioivia kuskeja on kyllä ihan kiitettävästi. Väliinpitämätön (tai useampikin) tuli eteen suojatietä ylittäessäni. Hyppäsin ihan pyörän päältä pois kun näin autojonon tulevan suojatietä kohti. Lähdin sitten pikkuhiljaa yrittämään ylitystä, mutta yksikään ei pysähtynyt suojatien eteen, ei vaikka seisoin jo kokonaan suojatiellä. Autoilija joutui koukkaamaan jotta pääsi ohitseni, mutta pysähtyä se ei voinut. Kyllä minulla sen verran oli itsesuojeluvaistoa, että en suinpäin alle änge, sillä näin kyllä, että autoilija oli huomannut minut. Hauskimpia kohtaamisia on ne kun autoilija ei huomaa kuin vasta kohdalla. Lähestyin minulle etuajo-oikeutettua risteystä ja näin kun auto tulee kolmiota kohden sellaista vauhtia, että ei varmaan pysähdy suoja-/pyörätien eteen. Annan pyörän rullata pikkuhiljaa kohden risteystä ja ollen varma, että autoilija ei minua huomaa. Eturengas on puoliksi suojatiellä kun autoilija menee editseni parinkymmenen sentin päästä eturenkaasta ja huomaa minut vasta kohdalla. Ne on mainioita ilmeitä mitä kuskien naamalle tulee kun ne tajuavat, että oho. Harmi kun on näin pimeää ja välillä jää ilmeet näkemättä, mutta kesällä nuo ilmeet piristävät kummasti matkan tekoa. Toivottavasti edes pelästyvät kunnolla.

Laskin tässä yksi päivä, että työmatkallani töistä kotiinpäin on 33 sellaista risteystä joissa minulla on väistämisvelvollisuus. 15:a risteykseen ajan siten, että autoilijalla on kolmio, sitten on pari suojatietä ja yhdet valot. Näiden lisäksi on vielä lukematon määrä pihatien risteyksiä, pyörätielle risteäviä toisia pyörä- ja kävelyteitä. Sitten on pyörätiellä vielä muut pyöräilijät, rullaluistelijat, jalankulkijat, koiran kus… ulkoiluttajat, lapset, vanhukset, juoppot ja muuten vaan v-mäiset ihmiset. On siinä häppeninkiä kerrakseen 16 km:lle.

Mutta ei sillä, että tässä yksikään olisi ihan viaton pulmunen. Kyllä sitä on peiliin katsomista itsellänikin sekä pyöräily- että autoilutavoissa.

Pyörähuoltoa

Viime viikkojen aikana polkupyörä on alkanut pitämään enenemissä määrin pahaehteisiä ääniä. Etenkin pienillä vaihteilla ajaminen tuottaa sellaisia ääniä, kuin joku kirjaimellisesti heittää kapuloita rattaisiin. Vaihteiden vaihtaminen taas kääntää naisten päät, sillä sellainen viheltävä ääni lähtee takavaihtajasta, että luulisi naisten perään viheltelyksi. Jotain piti siis tilanteelle tehdä. Työkavereiden vinkistä netistä löytyi saksalainen liike josta löytyi hyvä valikoima pyöränosia. Bike24:n sivuja tulikin perjantaina kuolattua, mutta finanssi-tilanne on nyt sellainen, että muutaman sadan euron varaosasarjan hankkiminen saa jäädä keväämmälle. Ei siis muuta kuin trasseli känsäiseen käteen ja työkalupakki toiseen ja pyörän kimppuun.

Ensimmäisenä kuitenkin piti tiskiharjalla putsata suurimmat kurat rungosta pois jotta sai varmistettua, että minkä värinen se pyörä olikaan ja oliko se edes oma – aikamoinen hiekkakasa siitä tulikin. Sitten pyörä katolleen ja selvittelemään mikä aiheuttaa moiset rutinat. Ensin tarkarengas pois. Takapakka ainakin pyöri moitteetta. Sitten takavaihtajan kimppuun. Molemmat ratas-zydeemit irti ja purkuun. Ruuvimeisselillä sai kaavittua liukupinnoilta ja urista pois melkoisen määrän mönjää irti. Vähän CRC:ä (tai jotain vastaavaa) perään ja rattaat paikalleen. Ne ainakin alkoivat pyörimään huomattavasti jouhevammin. Itse takavaihtajaan en uskaltanut koskea muuten kuin sille CRC:ä ruikkimalla.

Sitten oli vuorossa etupää. Ensin piti kuitenkin aukaista ketju. Siinä menikin sitten tovi ennenkuin löysin ketjun lukkokohdan, ja toinen tovi kuin keksein miten lukko aukeaa. Pieni crc -ruiskaisu auttoi tähänkin ja ketjun lukkoliitos aukesikin huomattavasti helpommin. Nyt saikin sitten otettua etuvaihtajan irt, ja samalla todettua, että polkimetkin pyöri, näin ilman vastusta, ihan moitteetta. Etuvaihtaja tuntui alkuun aika jäykältä, mutta rätin ja crc:n avulla sekin alkoi liikkumaan jouhevammin molempiin ääriasentoihinsa. Sitten vaan etuvaihtaja ja ketjut paikoillejaan, niin paketti oli taas kasassa. Vielä meni jonkin aikaa kun sai säädettyä etuvaihtajan kohdilleen niin, että vaihteet vaihtuivat sujuvasti, eikä ketjut lentäneet pois paikoiltaan vaihtamisen yhteydessä.

Seuraavana aamuna vähän jännitti, että toimiiko pyörässä enään mikään, mutta yllätykseksi vaihteet pelasivat hienosti ja kaikki rutinat olivat hävinneet. On se kumma kun huoltamalla saa pyörän kuntoon :). Olisi pitänyt vaan tehdä huolto viikkoa aikaisemmin, niin olisi mennyt viime sunnuntain pitkä pyörälenkki kevyemmin. Mutta eiköhän tällä taas pärjää vähän aikaa, eikä osia tarvitsekkaan alkaa vaihtelemaan. Sen verran huoltoa pitää vielä tehdä, että hieman täristävä uusi etuvanne pitäisi rihlata (tai jotain sinnepäin), eli säätää pinnat kuntoon. Toivottavasti en saa vannetta soikioksi kun lähde sitä räpeltämään, mutta pitää nyt ainakin kokeilla. Kyllä pyörän huoltaminen on hauskaa – kädet kyynärpäitä myöden mustina ja silmät täynnä hiekkaa.

Juoksurintamalla ei mitään uutta. Kolme pientä lenkkiä olen viikolla tehnyt, eikä akillestilanne ole lenkeistä juurikaan huonontunut, tosien ei parantunutkaan.

105 kunnian kilometriä

Vai onko törkeätä viitata pientä pyörälenkkiä talvisodan ihmeeseen ja 105:een kunnian päivään. Pyörälenkki olisi pitänyt tehdä vasta viikkoa myöhemmin, sillä silloin olisi ollut tasan 70 v talvisodan alkamisesta. Mutta olkoon nyt tämän päivän pyöräily sitten aikaistettu juhlapolkaisu. Vähän taistelun piirteitä reissussa oli, sillä vaikka viimepäivät ovatkin olleet suht leutoja, niin tämä aamu olikin sitten vuorostaan viileämpi ja pyörään uudelleen vaihdetut kesäkumit ja lukkopolkimet toivat pientä lisävalppautta kuuran liukastamille teille. Aamuhämärissä kello 7:30 lähdin sotkemaan kohti Alastaroa. Jos liukkautta ei oteta lukuun, niin alku sujui mukavasti auringon alkaessa nousta. Parin kympin jälkeen alkoi kuitenkin huono vaatetus tuomaan ongelmia, sillä pari sukkakerrosta ei riittänyt pitämään varpaita lämpiminä ja jouduinkin Lempäälässä pysähtymään vähäksi aikaa lämmittelemään varpaita. 10 min tauon jälkeen matka jatkui vielä vähän matkaa auringon paisteessa, mutta 50 km:n paikkeilla sumu pimensi auringon joten taivaalta ei tullut apuja varpaiden lämpimänä pitämiseen. N 55 km:ssä Krääkkiössä jouduin pysähtymään toistamiseen hieromaan varpaitani lämpimäksi. Punkalaitumelle oli matkaa tunnin verran ja suunnittelin suraavan varvashuoltotauon sinne. 80 km tuli täyteen P:laitumen keskustassa, mutta jätin tauon pitämättä vaikka varpaat olivatkin jälleen jäässä, mutta kun tunto oli vielä tallella, niin polkaisin viimeisen 25 km samaan putkeen. N. 4 tunnin 45 minuutin polkemisen jälkeen saavuin perille jossa lämmin suihku odotti. Vaikka kylmien varpaiden kanssa on ikävä pyöräillä, niin vielä tuskallisempaa oli se, kun lämpimässä suihkussa alkoi veri kiertämään taas varpaissa. Tuntui siltä kuin kymmenen uloketta jalkapöydässä olisi juuri räjähtämäisillään. Reissun jälkeen pystyi hyvällä omallatunnolla istumaan äiteen lihapatojen ääreen.

Viikolla pääsi pitkästä aikaa taas juoksunkin makuun, sillä ti, to ja la tein rauhallisen n. 30 min juoksulenkin. Tosin ensimmäinen kokeilu oli jo viikko sitten lauantaina kun kävin RiLe:n ja MaSa:n kanssa Turussa n.7 km lenkillä. Jaa mix Turus? No kun siellä oli silloin Apulannan keikka ja sitä piti tietenkin käydä katsomassa. En tiedä kumpi oli pahempi koitos akillesjäneille, reilun puolen tunnin juoksu, vai puolentoista tunnin hyppely keikalla.

Juostessa akillesjännekivut eivät vaivaa, mutta aamuisin ne ovat aika jäykät ja kipeät. Pienen kävelyn jälkeen jäykkyys ja kipu häviää, mutta tuskin tuo ihan terveen jänteen merkki on. Joka tapauksessa juokseen on vähän päästy joten jotain valoa tunnelin päässä näkyy. Onko se valo sitten auringon valoa vai onko se kajo kipinöistä joita sinkoilee kun tunnelin päätä hitsataan kiinni… saa nähdä.

Palapeliurakankin kimppuun on jo muutamana ehtoona päästy ja talvikauden ensimmäiset n. 100 palaa ovat löytäneet paikkansa. Vielä tosin on tuhansia ja taas tuhansia jäljellä.