Kahdeksan kertaa takana ja yksi jälleen edessä. Siinä sitä seistiin aamuhämärässä Niinisalon varuskunta-aluella jokusen kymmenen metrin päässä lähtövaattesta. Punaiset tarrat suksiin kiinnitettynä ja paljon menohaluja. Puheet pidettiin perinteiseen tapaan, kehoitettiin pitämään huolta itsestä ja kanssakilpailijoista. Kello on 7:00 sunnuntaiaamuna, ja tykki jysähtää, hiihtäjämassa nytkähtää liikkeelle tykinlaukauksen kaikujen saattelemana.
Omalta osaltani Pirkkaan valmistautuminen alkaa sillä hetkellä kun talven ensimmäinen hiihtolenkki alkaa. Hiihtoon ei tule juuri muuten panostettua, mutta Pirkkaan mennessä on aina tavoitteena kerätä mahdollisimman paljon kilometrejä. Pirkan jälkeen kilometrit jäävätkin yleensä aika vähiin. Tänä talvena kauden avaus lykkääntyi tammikuun puolelle ja tositoimiin pääsin vasta kuun loppupuolella. Kilometrit meinasivat jäädä tosi vähälle, mutta onneksi sain tehtyä muutaman hyvän määräviikon, joten kilometrimäärä nousi sentää yli 800 km:n. Etenkin talvilomaviikko, joka oli ajoitettu alkavaksi tänäkin vuonna kaksi viikkoa ennen Pirkkaa, tuli kerätty kilometrejä kiitettävästi.
Hiihtopäivän aamuna herätys oli klo 3:30. Lämpötila oli -1,5 astetta, jonkin verran tuulista ja ainakin omaksi pettymykseksi taivaalta sateli vähän lunta. Olin jo asennoitunut, että ladut olisivat melko jäiset ja matka taittuisi pääosin tasatyönnöllä. Lumisade ei oikein sopinut siihen suunnitelmaan.
Tänä vuonna päätimme käyttää hyväksi paikanpäälle menemiseen ilmaista linja-autokuljetusta. Matka meni pääosin torkkuen. Niinisalossa sää oli samanlainen kuin Ylöjärvelläkin, paitsi lumisade oli lakannut, eikä siellä ollut edes satanut kovin paljon. Perinteinen ensimmäinen toimenpide Niinisalossa on vessaan jonotus. Perinteitä ei unohdettu tänäkään vuonna, muuten kuin, että jonottaa ei tarvinnut. Väkeä paikanpäällä tuntui olevan yllättävän vähän. Sitten pieni hetki ajan tappamista, ennenkuin vaellus lähtöpaikalle alkaisi.
Lähtöpaikka tuntui ihmeen väljältä. Edellisenä vuonna perinteisen tyylin täyden matkan lähdössä oli reilu 800 henkilöä, mutta tänä vuonna tuskin lähellekkään niin paljon. Mutta kun liikkeelle oli päästy, niin kyllä sitä väkeä satamäärin tulvi laduilla.
Alkumatka oli juuri niin jäistä kun odotinkin, joten tasatyöntö oli ainoa järkevä vaihtoehto edetä letkassa. Meno tuntui vauhdikkaalta ja vaivattomalta, sillä alkukilometrit ovat tasaista maastoa. Luisto tuntui hyvältä, eikä pohjan liisteritkään tökkineet yhtään vastaan. Vajaan kuuden kilometrin kohdalla pääsi ensimmäistä kertaa testaamaan myös pidon toimivuuden. Muutaman sadan metrin ylämäessä suksi piti hyvin, joten ei ongelmia pitovoitelunkaan puolella. Loppumatka ensimmäiselle huoltopisteelle Kuningaanlähteelle edettiin pienessä letkassa tasatyönnöllä. Kuninkaanlähteellä yksi odotus palkittiin, sillä hiihtäjiä oli ohjaamassa oikeille juottopöydille muuan kovaääninen vääpeli (en ole varma oliko vääpeli, mutta niin voisi kuvitella). Kenellekkään ei varmaankaan jäänyt epäselväksi mitä milläkin puolella latua oli tarjolla. Tosin vääpeliltä (?) oli paras terä poissa, sillä jonain vuonna ääni kuului varmaan puolikilometriä ennen juottopaikkaa.
Juomat juotiin ja matka jatkui kohti Jämiä. Yleensä tällä välillä ilmaantuu ensimmäiset ongelmat. Niin myös tällä kertaa. Yleensä ongelmana on ollut selkä, mutta tälläkertaa alkoi varpaasta vetää suonta, joka ei enteillyt hyvää loppumatkaa nähden. Alkumatkan tasatyöntöhiihto oli varmaankin heikentänyt varpaiden verenkiertoa, sillä vuorotahtihiihto auttoi asiaan, eikä suonenvetoa enään ilmennyt. Matka jatkui kohti Jämiä letkoissa tasatahtiin työnnellen. Taivaalta oli alkanut satelemaan pikkaisen lunta. Lunta ei tullut paljon, mutta kuitenkin sen verran, että ohittelu muuttui työlläämmäksi, sillä ladun sivussa luisto muuttui huonoksi. Jämin huoltopiste oli hieman normaalia aikaisemmin, sillä siellä järjestettiin nuorten SM-hiihdot joten Pirkan reittiä oli muutettu hieman normaalista.
Seuraava etaappi olisi Varpeen juotto. Reittiä oli muutettu muutaman kilometrin matkalta, mutta ei yhtään huonompaan suuntaan. Matka taittui erittäinen mukavasti, vaudikkaasti ja jopa kevyesti, sillä maasto oli tasaista tai alaspäin viettävää. Letkan hännillä oli mukava peesailla eikä ajoittainen vastatuuli häirinnyt. Matkan taivallus oli kuitenkin siirtynyt etenemään vain yhdellä ladulla, sillä nyt jo loppunut lumisade oli muuttanut käyttämättömän ladun selvästi hitaammaksi. Tästä johtuen ohitukset eivät olleet kovin taloudellisia, joten letkan muodostuivat välillä aika pitkiksi. Alkumatkan ladut olivat olleet yllättävän hyvässä kunnossa, mutta Varpeen juottoa lähestyttäessä lumen vähyys alkoi näkymään ja tuntumaan.
Varpeen jälkeen seuraava juotto olisi Vatulassa. Nyt piti jo alkaa laskeskelemaan, että millaiset mahdollisuudet olisi ehtiä lehtokentälle ennekuin puolipirkkalaiset lähtisivät liikenteeseen. Kolmen tunnin alitus lentoketällä on joka vuosi matkan ensimmäinen tavoite, sillä mikäli puolipirkkalaiset pääset eteen, niin ohittelua tulee aika paljon enemmän ja vauhti muutenkin hidastuu. Tällä kertaa aikataulu näytti hyvältä ja ensimmäisen tavoitteen toteutumiseen olisi hyvät mahdollisuudet. Edellyttäen kuitenkin, että keli ja ladut pysyisi hyvinä. Ennen Varpeeta alkanut latujen kunnon heikkeminen jatkui ja metsäosuuksillä latuja ei oltu pystytty ajamaan ollenkaan. Pienen yksintaivalluksen jälkeen ajauduin taas yhteen letkaan, ja vauhti tuntui siinä ihan hyvältä. Maastossa alkoi olemaan jo nousujakin, eikä minulla ollut intoa lähteä ohittelemaan nihkeillä ladunreunoilla. Vähän ennen Varpeeta pitkässä jyrkähkössä ylämäessä päätin kuitenkin repäistä ja loikein letkan ohi, joten pääsin juottoasemalle rauhassa ilman ruuhkaa.
Seuraavaksi edessä olisikin lentokenttä jonne oli matkaa 11 km. Aikaa ennen puolikkaan lähtöä oli n. 50 min, joten urakkaa olisi. Onneksi latu oli liukas, mutta kuitenkin pitoakin löytyi, joten matka taittui ripeästi. Tosin letkoista ei täällä pätkällä ollut apua, sillä väki oli edessä harvennut ja matka taittui pääosin yksin. Sen verran reipasta tahtia pystyin pitämään, että puolimatkaan saavuin n. 2 tunnin ja 54 minuutin hiihdon jälkeen.
Lentokentän jälkeen pystyi vähän rauhottamaan menoa, sillä sain hyvän keulan puolimatkan menijöihin nähden, eikä niiden pääjoukosta olisi matkanteolle haittaa. Matka jatkuin edelleen yksikseen eikä muita juuri näkynyt. Latu oli taas vähän heikommassa kunnosa ja tarkkana piti olla. Kyröskosken juottoon reitti oli suht helppoa ja tämä väli sujuu yleensä ilman isompia ongelmia. Kilometri ennen Kyröskoskea puolikkaan kärkikaksikko pyyhältää sellaista vauhtia ohi, että sukset meinaa lähteä altani. Onneksi muuten on hiljaisempaa takaatulijoiden osalta. Juottoon tullessani siellä oli vain yksi muu hiihtäjä ja muutenkin meno oli hiljaisen oloista. Mutta juuri kun saan juoman ja leivän käteeni, suhahtaa paikalle muutama kymmenen hiihtäjää. Ohi pyyhältää molemmin puolin puolipirkan hiihtäjiä, sillä heistä kaikki ei vaivaudu vielä tässävaiheessa tankkaamaan.
Heti juoton jälkeen alkaa n. kilometrin mittainen kävelyosuus Hämeenkyrön keskustan läpi. Kävelijöitä tosin ei paljon näy, sillä suurin osa juoksee ja hölkkäilee sukset kädessä. Niinkuin minäkin. Hiihtäjiä on taas ilmestynyt jostain eteen ja taakse aika paljon, joten “leppoisa” yksinhiihtely loppui vähäksi aikaa siihen. Kävelyosuuden jälkeen alkoi tuntumaan, että pito alkoi heikentymään. Lämpö oli noussut varmaan plussan puolelle ja ladut olivat alkaneet liippaantumaan. Edessä olevissa nousuissa väki alkoi taas harvenemaan, sillä puolikaan hiihtäjät menivät omaa vauhtiaan ja täysmatkalaiset olivat muuten vaan harvassa. Lintuharjan juotolle eteneminen oli aika lipsuttelua, sillä latu ja pito olivat kadoksissa.
Lintuharjan jälkeen täyttyi 60 km ja aikataulu näytti, että jopa uutteen ennätysaikaan olisi mahdollisuuksia. Tosin edessä olisi vielä matkan pahimmat nousut joten voimia oli säästettävä. Jos Lintuharjalle mennessä oli jonkin verran seuraa, niin seuraavalle Rokkakosken juotolle sitä ei juurikaan ollut. Kärkihiihtäjät olivat myös päättäneet, että ladunaukaisu saisi loppua ja olivat siirtyneet hiihtämään latujen keskellä. Tämä vaikeutti ainakin minun menoani ja vauhtiani, sillä rentoon hiihtoon ei enään pystynyt. Keli oli myös muuttunut sellaiseksi, että kaikki irtolumi alkoi jäätymään suksen pohjaan. Oli siis löydettävä vain hiihdetty kaistale ja yritettävä pysyä siinä. Rokkakoskelle tuleva jyrkkä lasku oli muutettu kävelyosuudeksi (=juoksu), sillä lunta ei tälläkään osuudella tuntunut liikaa olevan.
Rokkakosken jälkeen oli ensin jonkin verran alamäkeä, mutta sitten noustaisiin jokusien kilometrien aikana melko paljon. Itselläni oli alkanut jo jonkin aikaa sitten vaivaamaan olkapää, eikä se oikein tykännyt enään tasatyönnöstä, joten ylämäkiosuudet antoivat vähän lepoa sillekin (tai sitten ei). Voimia tuntui vielä piisaavan, sillä nousuissa pystyin ohittelemaan jonkun verran väkeä jotka vähän tuntuivat passailevan vauhtiaan ylämäissä. Ohitin jopa yhden viiden hengen letkan melkein juoksemalla, kun ladun sivussa ei pystynyt liusuttamaan suksea yhtään. Pakko oli mennä ja yrittää, sillä ennätysaikaan oli vieläkin hyvät mahdollisuudet. Pentinmaan juotolle saavuin vielä melko hyvävoimaisena.
Enään olisi edessä vain Julkujärven juotto ja sieltä maaliin olisikin tuttua latua. Tällä välillä tuntui olevan taas enemmän lunta ja ladut ihan hyvässä kunnossa (lukuunottamatta alun peltopätkiä). Yhden ylämäen osalta reittiä oli muutettu, ja ylämäki vaihtuikin puolessa välissä mukavaksi alamäeksi. Vaihdos tuntui ihan asialliselta ja toivottavasti muutos pysyy tuleviksikin vuosiksi. Vähän ennen Julkujärven juottoa tulimme laduille joita olen viimeiset 10 vuotta tahkonnut. Nyt oli aika laittaa viimeinen vaihde silmään ja nipistää viimeisetkin sekunnit ajasta pois, sillä reitin suhteen ei enään yllätyksiä tulisi.
Julkujärvellä join pikaisesti vauhdissa ja jatkoin menoa sen minkä pääsin. Viimeisellä kympillä ohittelin vielä muutamia, mutta lappurintaisia näkyi vain kourallinen. Pari kilometriä ennen maalia huomasin, että takaa tulee kovaa vauhtia muutama hiihtäjä. Ohi ei saanut päästää, joten tasatyöntö jatkui entistäkin kiivaampana. Viimeinen kilometri olikin sitten laskettelua maaliin Teivon raviradalle. Mutta viimeisessä mäessä olin vielä kaatua, mutta onneksi sain pidettyä tasapainoni juuri ja juuri.
Maalissa aikani oli 6:03:47 ja ennätys parani n. 8 minuutilla.
Ladut olivat olosuhteisiin nähden yllättävän hyvät, eikä talkootunteja oltu varmaankaan säästelty. Kiitos siitä järjestäjille. Aamun lumisade olisi saanut kyllä jäädä satamatta, sillä se heikensi hiihtonautintoa jonkin verran, ainakin matkan loppupuolella. Tasatyöntö sujui yllättävän hyvin loppuun asti, vaikka varmaan 90% matkasta tuli mentyä tasatyönnöllä.
