Aurinkoiseen Malangen Bryggeriin saavuimme tiistaina suoraan Kilpisjärveltä. Majapaikkana meillä oli Malangenin vuonon rannalla olevassa mökkikylässä, missä lumihuippuiset vuoret komistuttivat vuonon takaista maisemaa.

Ensimmäisen (kuten myös 2.:n ja 4.:n) kisapäivän kilpailukeskus sijaitsi Kjerkevikissä. Matkaa kisakeskukseen olisi ollut linnuntietä vain n. parin kilometrin verran, mutta välissä ollut vuono esti suoran kulun ja vuonon kiertoon kului aikaa reilu puoli tuntia ja matkaa kertyi päälle 30 km.

Ensimmäisen päivin lähtöni oli klo 18:25 ja päivällä ollut hieno aurinkoinen keli oli muuttunut vesisateeksi. Onneksi sade rauhottui ja loppuikin tyystin lähtöpaikalle pääsyyn mennessä. Lähtöpaikalle pääsy oli jo melkoinen ponnistus sinänsä, sillä nousumetrejä kertyi siinäkin jo hulppea määrä, ja sateen viilentämä kroppa saikin hyvän alkulämmön ennen starttia. Sen verran korkealle noustiin, että lähtöpaikalta näkyi vuonon toisella puolella sijaitseva majapaikkamme.

Lähtörutiinit Norjassa näyttivät poikkeavan jonkin verran tutuista suomalaisista vastaavista. Kolmen minuutin karsinassa järjestäjät tarkastivat onko oikea mies oikeassa paikassa. Kahden minuutin karsinassa oli tarjolla rastimääritteet. Minuutin karsina ei poikennut suomalaisesta, sillä siinä jännitys ei poikennut kotimaisesta tärinästä laisinkaan. Lähtöpiippauksen jälkeen napattiin kartta korista ja nollattiin emitti.

Ensimmäinen kisa oli ns. metsäosakilpailu ja matkaa sarjassani oli 7.7 km. Rasteja oli vain 9 kappaletta, joten pitkiä rastivälejä oli tiedossa. Kisa ei lähtenyt liikkeelle kovin mallikkaasti, sillä heti ensimmäiselle rastille tein varmaankin n.7 minuutin haun, eikä maasto tuntunut muutenkaan kovin tutulta hämäläiseltä ryteiköltä. Alusta oli tosi hyvä juosta (jos vain kovilta korkeuseroilta jaksoi) ja jopa minä pystyin vauhdissa lukemaan karttaa, sillä ei tarvinnut koko ajan pelätä, että jalka osuisi johonkin karahkaan ja olisin nenälläni turpeessa.

Toinen rasti löytyi jo vähän jouhevammin ja pikku hiljaa karttaan ja maastoon alkoi pääsemään sinuiksi. Peukalo alkoi vähitellen pysymään jatkuvasti eteen tulevien soiden ja kumpareiden ja nenien tahdissa.

Lampaiden kellojen kilkatus kuului vähän väliä jossain etäällä, mutta kertaakaan en laumaan törmännyt, vaikka muutaman kerran aitaus pitikin ylittää. Maasto oli sateen jälkeen märkää ja kun soita oli muutenkin paljon, niin melko uitettu olo välilä oli. Onneksi tiheiköt puuttuivat lähes kokonaan reitiltä joten puista ei kauheasti vettä niskaan tullut.

Muutamalla loppupään rastilla oli hieman hakua ilmassa, mutta suhteellisen mukavasti lippu kuitenkin löytyi. Etenkin pisimmästä, n.2.5 km rastivälistä olen erittäin tyytyväinen, sillä tossu tuntui etenevän ihan kiitettävästi ja rastillekin tulin kuin telkkä pönttöön (vai miten se sanonta nyt menikään). Meikäläisen vauhti on tietenkin suhteellista, sillä oma tuntuma ja tulosluettelo kertoma ihan omaa tarinaansa. No, enpä ollut ainakaan viimeinen – tänään.

Toinen osakilpailu oli teemaltaa tunturi. Lähtöpaikka oli sama kuin ensimmäisenäkin ja kelikin vähän vastasi edellistä päivää. Sadetta oli ollut juuri kisan alla ja lämpöä oli hieman päälle kymmenen astetta. Tämä oli myös ns. iltakisa, sillä lähtöaikani oli 20:17, ja kun matkaa oli edessä 9 km ja rasteja 16, niin ilta olisi jo melko pitkällä kun maalileimaus tulisi tehtyä. Onneksi pimeydestä ei tarvinnut olla huolissaan näillä leveysasteilla vaikka taivas olikin pilvessä.

K-piste oli samassa paikassa kuin edellisenäkin päivänä, mutta suunta ensimmäiselle rastille oli 90 astetta toiseen suuntaan – ylöspäin. Ensimmäinen rasti oli tällä kertaa suht. lähellä, mutta kyllä sillekin piti tehdä perinteinen hermopummi. Tosin ei niin mahtavaa kuin edellisenä päivänä.

Sitten suunnistus alkoi taas sujumaan paremmin, ja soiden lukeminen kartalta sujui ihan mukavasti. Välilä pääsi kiipeämään rinteitä ylös nelivedolla ja välillä olisi persuuksissakin pitänyt olla nasta, kun tultiin niin jyrkkiä rinteitä alas, ettei meinannut saada persliusun vauhti pysähtymään laisinkaan.

Loppupuolen rasteilla tuli tupeksittua pari hyvin alkanutta rastiväliä, kun itseluottamus petti ja aloin seurailemaan toisten menoa. Ja siitähän ei koskaan hyvää seuraa. Maaliin tultiin taas sijoilla jotain, mutta kyllä jokunen sentään taas jälkeenkin jäi.

Kolmas kisapäivä olikin Tromsan saarella, kisakeskuksena Tromsa-halli. Lähtöaikani oli vasta 18:29, mutta lähdimme jo aamupäivästä ajelemaan ja pyörimään Tromsan keskustaan. Ilta tulikin sitten pyörittyä Tromsan mettikössä. Kyseinen  kisa oli teemalla kaupunkiosakilpailu, mutta kaupunkiosakilpailua siitä ei tehnyt muu kuin kaupungin läheisyys.

Vihreitä arvoja tässä osakilpailussa oli painotettu huolella – ainakin kartan värityksessä. Lähes koko suunnistusalue oli joko vihreää tai tumman vihreää. Ja kun 4.5 km radalle oli ahdettu 19 rastia, niin sen tiesi jo alussa mitä tuleman piti. Sitä alkoi kaipaan jo jopa Tampereen ryteköitä tai Nokian kivikoita.

En nyt osaa sanoa löysinkö yhtään rastia heti ensi yrittämällä, telkkä sai tällä kertaa etsiä pönttöään oikein huolella. Viimeinen rasti taisi olla poikkeus. Mutta kun se oli loppuviitoituiksen alussa polkujen risteyksessä, niin en oikein tiedä voiko sen löytämistä pitää niin kovin suurena saavutuksena.

En nyt osaa sanoa sitäkään, että oliko tuo edes hauskaa. Hikeä ei tullut kuin tuskahien merkeissä, sillä kartaa piti pysähtyä lukemaan kymmenen metrin välein eikä sykettä saanut päälle ollenkaan. Toisaalta vaikka mikään rasti ei ihan kunnolla löytynyt, niin eipä mitään jättisuurta eksymistäkään päässyt tulemaan. Yhdellä rastivälillä jouduin palaamaan polkuviidakossa takaisinpäin ja ottamaan uudelleen vauhtia, mutta muuten meno oli pääasiassa eteenpäin – joskin hapuillen.

Neljäs ja viimeinen osakilpailu oli teemaltaan vuono. Tämän kisan lähtö olikin jo päivällä klo 15:10. Matkaa oli kartaan merkattu 7.4 km ja rasteja 17 kappaletta. Tälle päivälle järjestäjät olivat keksineet uuden lähtöpaikan, mutta säätä he eivät olleet suostuneet vaihtamaan. Vaikka aamu oli ollut lämpimän aurinkoinen, niin lähtöhetkellä alkoi taivaalta taas tiputtelemaan vettä. Viimeisillä rasteillä vettä satoi jo sen verran, että kastunut olisi jos olisi ollut kuivaa yllä, mutta sitä ei ollut.

Ensimmäinen rasti näytti tällä kertaa helpolta, mutta mitäpä sitä vanhoja tapoja vaihtamaan. Pummi alkuun pitää mielen kirkkaana loppumatkalla. Onneksi takaa lähtenyt kisakumppani huikkasi oma-aloittesesti rastille, joten kovin isoa koukkua ei tästä syntynyt. Kakkosella pystyin laittamaan hyvän kiertoon, kun näytin yhdelle saksalaiselle vanhukselle sijainnin.

Viidennelle rastille tuli sitten tehtyä päivän pahin. Jo matkalla sinne ounastelin, että nyt voi mennä pieleen ja pahasti, sillä tyhjä takarinne pitkän välin päätteeksi ei kuulu minun suurinpiin vahvuuksiini. Tuli sitten mentyä ohi ja yli oikein isolla jalalla, ja piti ottaa hattu käteen ja kysyä nöyrästi sijaintia.

Seuraavillakaan rasteilla ei tullut ihan telkkämäinen olo, mutta puu sentään oli yleensä oikea, vaikkei ihan pönttöön suoraan kopsahtanutkaan. Sijoitus oli jälleen perästäpäin luettuna ihan kohtalainenvaikka en ihan kärkikolmikkoon mahtunutkaan.

Oli kyllä ihan hieno neljän päivän rupeama. Maisemat ja maastot olivat komeita (lukuunottamatta kolmatta päivää) ja sopivan erilaisia hämeeseen verrattuna. Kelit olisivat saaneet olla suunnistuksen aikanakin paremmat, että olisi edes kerran nähnyt aurinkoa samalla kun pinkoi pitkin paljakkaa. Iltapäiväsateet taitavat olla melko yleisiä täällä päin kalottia.

Toinen positiivinen asia oli se, että polvi ja akillesjänne suostuivat jotenkin kestämään tällaisen rupeaman, vaikkei ne kovin tyytyväisiä maaliintulohetkellä olleetkaan.

Jukolan alusviikko meni pääasiassa lepäillessä. Polvivaiva äityi alkuviikosta niin kovaksi, ettei se tiistaina antanut juosta askeltakaan. Viikko siis kuluikin  seurustellessa Burana-paketin ja jääpussin kanssa. Loppuviikkoa kohden polvi alkoi olemaan jo lähes kivuton ja portaitakin uskalsi kävellä normaaliin tahtiin eikä Jukolassa polvi vaivannut enää yhtään. Torstaina kävin harmikseni tekemässä salitreenin ja siellä sain sitten tietenkin selkäni kipeäksi. Se vaiva ei hellittänytkään sitten viikonlopunkaan aikana, vaan oli jäykisteli ja alkoi särkemään jos joutui vähänkin pitempään seisoskelemaan. Onneksi selkävaivakaan ei haitannut suunnistamista lainkaan, vaan tuntui vain vertyvän juoksemisesta. Ainoa mikä metsässä alkoi vaivaamaan oli iänikuinen akillesjänne.

Sateiseen Virolahteen saavuimme jo hyvissä ajoin lauantaina puolen päivän jälkeen. Venlat joutuivat osittain suunnistamaan sateisessa säässä, mutta kun Jukolan viesti alkoi lähenemään, niin sääkin alkoi kirkastumaan ja taivas selkenemään. Joukkueemme kahdella ensimmäisellä osuudella oli tulessa sen verran kovat suunnistajat, että se tiesi sitä, että minä joutuisin kolmannella osuudella oikeasti pimeään metsään. Joukkueemme molempien ensimmäisten suunnistajien oma aikatauluarvaus osui melko hyvin kohdilleen, sillä minun arvioitu metsään lähtö aika ei viivästynyt arvioidusta klo kahdesta kuin pari kymmentä minuuttia.

Tunnin nukkumisen jälkeen avausosuutemme suunnistaja kävi herättämässä minut. Taivas näytti olevan lähes pilvetön ja pimeys ulkona ei ollutkaan niin paha kuin mitä pelkäsin. Teltassakin pystyi vaihtamaan suunnistuskamat päälle hyvin ilman taskulampun apua.

Lampun sain kytkeä päälle n. klo 2:20, kun viestintuojamme läimäytti kartan käteeni ja säntäsin kohti K-pistettä. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun suunnistin pimeällä, sillä vaikka Mikkelissä suunnistin saman osuuden, niin siellä oli matkaan lähtiessäni jo huomattavasti valoisampaa. Nyt joutui oikeasti käyttämään metsän puolella lamppua, että näki mihin astui. Aukeilla paikoilla näki kyllä suht hyvin, mutta metsän puolella lamppua tarvittiin.

Heti ensimmäiselle rastille oli matkaa yli puolitoista kilometriä, mutta rastin läheisyyteen pääsi hyvin tietä pitkin juosten, joten ensimmäinen rasti ei tuottanut ongelmia. Rastipukissa oli myös kiinni heijastin joka helpotti rastin löytämistä pimeässä, ja tämä ensimmäinen rasti näkyikin jo melko kauaus. Seuraavatkin rastit alkoivat löytymään ihan mukavasti joten suunnistusrytmi ja luottamus tekemiseen alkoi taas löytymään.

Reilun puolen tunnin jälkeen lampun tarve lakkasi, ei sitä enää juurikaan tarvinnut edes kartan lukemiseen. Etenemistä helpotti myös aikaisempien suunnistajien tekemät urat sekä muut suunnistajat joita paikka paikoin oli letkoiksi asti. Suunnistus oli siis taas muuttunut perinteiseksi “Jukola-suunnistukseksi”, eli kompassilla katsotaan mikä ura lähtee omaa rastia kohden, sitten vaan kartta rullalle, uraa pitkin juosten ja muita seuraten seuraavalle rastille. No ei se nyt ihan noin ollut, mutta ei paljon puuttunutkaan.

Kymppi-rastilla tuli tehtyä ensimmäiset zikzakit, kun löysin ensin toisen hajonnan rastin. Minun kanssa samaa rastia etsiskeli joukko muitakin menijöitä, eikä siinä montaakaan sekunttia mennyt, kun jostain huudettiin “löytyi!”. Jukola-meininkiä.

Seuraava tuskan hetki tuli jo 11-12 -välillä, kun hyppäsin tieltä uralle joka mielestäni näytti vievän seuraavalle rastilleni. Letkastamme ei kuitenkaan ketään muu näyttänyt kiinnostuvan samasta urasta ja sen huomatessani jouduin katsomaan toisen ja kolmannenkin kerran karttaa, että olenko minä nyt ihan varma, että lähden yksin kyseiseen suuntaan. Kyllä se rasti siellä oli missä pitikin, joten kerrankin kannatti pitää oma päänsä.

Kahdeksannellatoista rastilla ajauduin toisen kerran väärälle rastille, mutta nyt olin hyvin kartalla, ja oma rasti löytyikin hyvin 50 metrin päästä sivulta. Jollekin tuo olisi ollut suurikin pummi, mutta minulle se oli vain normaali pienen pieni koukkaus :).

Rastiväli 20-21 oli yksi niistä harvoista väleistä jolla ei päässyt juurikaan etenmään uraa pitkin. Tai en ainakaan löytänyt sellaista. Alkumatka tästä vajaan puolentoista kilometrin välistä juostiin pienessä letkassa, mutta jossain vaiheessa huomasin juoksevani lähes yksin – takana vain pari epätoivoista seuraajaa. Rastiväli sujui ilman uraakin ihan mallikkaasti ja rastikin löytyi ongelmitta.

Rasti-24 löytyi myös vasta toisella yrittämällä, kun kävin ensin väärällä rastilla. Tosin tiesin jo sinne mennessäni ettei se voi oma olla, muttei kantti kestänyt jättää sitä väliinkään. Oma rasti löytyi heti vähän edempää.

Seuraavat kaksi rastia löytyi taas ihan mallikkaasti, mutta viimeisen kanssa tuli vähän sählättyä. Ensin väärälle rastille, ja sitten kun oma löytyi, niin meinasin vielä lähteä väärään suuntaan maaliin nähden kun en malttanut lukea karttaa. Loppuviitoituksella löytyi vielä hyvin kirivaihde, sillä 13,5 km lenkki ei ollut vielä syönyt kaikkia voimia viikon hyvin levänneestä kropasta. Nelososuuden kartta kaverille käteen, ja näin Jukolan viestin sanoma lähti jälleen kiertämään metsää.

Osuuteni aika oli 2:02 ja se oli vartin verran ennakoitua parempi. Syynä näinkin mukavaan tulokseen oli pääasiassa se, ettei siellä metsässä nyt niin pimeää ollutkaan kuin olin odottanut. Myös suurten yksittäisten pummien (siis yli 10 min) puuttuminen edesauttoi hyvään aikaan. Metsäjuoksurohkeuden puuttuminen kyllä vähän harmittaa, sillä matkan keskisykkeen ollessa 144 voi todeta, ettei jokaista energiapisaraa tullut vuodatettua sammalmättääseen. Kun ei osaa eikä uskalla juosta, niin minkäs teet.

 Joukkueemme sijoitus oli 726, siis kautta aikojen paras. Tosin tämä oli vasta neljän kerta tällä joukkueen nimellä, ja niistäkin kaksi kertaa on tullut hylsy :).