Kylläpä uusi vuosi alkoi ankeassa säässä. Vettä ja räntää vihmoi parin lämpöasteen kera. Hanget korkeat nietokset painuivat kasaan ihan silmissä ja siinä samassa hiihtokelit heikkenivät merkittävästi. Uudenvuodenpäivälle suunniteltu hiihtolenkki vaihtuikin salikäyntiin.

Keskiviikkona kiskaisin Zerot jalkaan ja lähdin selvittelemään mihin kuntoon alkuviikon sateet olivat ladut saaneet. Lunta oli vielä ihan mukavasti ja paikoin ladut ihan suht hyvässä kunnossa. Roskaa oli puista laduille tippunut paljon, joten hieman tökkivää meno oli paikka paikoin. Torstaina keli ei ollut muuttunut miksikään, joten Zerot olivat tuolloinkin oikea valinta alle.

Viikonlopuksi pakkasta oli tullut sen verran, että märät ladut olivat jäätyneet kivikoviksi. Alamäissä sai olla tarkkana, ettei löytänyt itseään metikön puolelta. Neljän asteen pakkasessa pitopohjat eivät olleet enää parhaimillaan, latu oli jäinen, joten jonkin verran lipsuvat suket laittoivat kädet tiukille. Sunnuntaina lähdinkin Tuulin vinkistä hiihtelemään Nokian laduille ja se olikin hyvä valinta. Purkkivoitelulla pärjäsi tosi hyvin, sillä Nokian puolella ei ladut olleet jäisiä laisinkaan. Harmi vaan, että sinne ei pääse valaistuja latuja pitkin, joten ilman otsalamppua ei sinne viikolla pääse suksimaan (ilman autokyytiä).

Uudenvuodenlupaukseksi tuli tehtyä jälleen vanha tuttu makeansyöntilakko. Jäätelö, suklaa, muut karkit, makeat leivonnaiset ja pienellä varauksella myös mehut ovat nyt 100 päivää pannassa. Sanktiona jokaiselle lipsumiselle on viikon pidennys lakkoon. Eli jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, huhtikuun 11. on seuraava karkkipäivä. Lakko kyllä loppuu, jos vaaka heilahtaa kutosella alkavalle luvulle, mutta siihen ei varmaankaan enää ole toivoa.

Kolme viikkoa ja reilu kolme sataa kilometriä hiihtoa. Eipä hirveä tahti ole ollut, mutta on tuossa juuri sama kolme sataa enemmän kuin viime vuonna tällä päivämäärällä. Viime talvena ei vanhan vuoden puolelle tullut kilometriäkään hiihtoa, sillä ensimmäiset kilometrit tuli lykittyä vasta yhdeksäs päivä tammikuuta.

Ensimmäinen viikko tuli harjoiteltua luiteluhiihtoa, mutta sen jälkeen on ollut pelkästään perinteisen kalusto käytössä. Pari hyvää Zero-keliäkin on ollut (niin kuin esimerkiksi tänään), kun lämpötila on noussut nollan kieppeille. Pitopohjasuksi on noilla kerroilla ollut ihan ehdoton, pito on ollut mainio eikä luistossakaan ole ollut moittimista. Nyt sääennusteet ovat melko lohduttoman näköisiä, sillä plussaa ja räntää on luvattu koko ensi viikoksi. Taitaa olla hyvät perinteisen hiihtokelit vähäksi aikaa taas menneet, joten pitääkö taas turvautua luistelutyyliin.

On se ollut onni, että on päässyt edes tämän verran hiihtämään. Sen verran pitkät ovat joulun pyhät olleet, että ilman hiihtolenkkejä ei tätä syötyä kinkkumäärää olisi saanut millään sulatettua. Perjantaina jo olinkin ja huomenna maanantaina pitäisi taas mennä töihin jääkaappia pakoon. Vuoden vaihduttua pitää taas aloittaa jonkinnäköinen makeansyöntilakko, sillä karamelliä on syksyn aikana kulunut enemmän kuin laki (ja maha) sallii.

Ensimmäiset haparoivat luisteluhiihtoharjoitukset on nyt tehty, enkä ole kertaakaan vielä kaatunut. Viime viikolla tein siis elämäni neljä ensimmäistä luisteluhiihtolenkkiä. Ensimmäiselle kerralle riitti 14 kilometriä. Sen jälkeen jalat olivat jo niin kipeät, että kotiin tuli ihan mielellään. Toisella kertaa piti alkaa oikein miettimään, miten sitä vassua oikein pitää hiihtää, ettei vaapuisi kuin ankka eikä jalat tule kipeäksi muutaman kilometrin jälkeen. Toisella hiihtolenkillä nuo asiat eivät vielä selvinneet.

Kolmannella kerralla, lauantaina, sain ahaa-elämyksen ja jonkinnäköinen rytmitys ja rentous löytyi hiihtoon. Enää ei jalat tulleet kipeiksi ja liukuakin alkoi löytyä. Homma alkoi sujua ja tuntua jopa mukavalta. Kahdella ensimmäisellä kerralla en pystynyt kuin muutamaan peräkkäiseen vassutyöntöön, mutta nyt menin jo melkein koko matkan sitä. Tosin vähänkin jyrkemmässä töpäressä piti vaihtaa kuokalle. Sunnuntaina olisivat jo perinteisenkin ladut olleet melko hyvässä kunnossa, mutta päätin kuitenkin ottaa vielä luistelusukset alle ja kokeilla toimivatko lauantaina opitut asiat vielä yhtä hyvin… enpä kehuis, joten siirrytään taas perinteiseen tyyliin.

Joulupukki oli tänä vuonna etuajassa ja toi uudet sukset. Ihan pyyteetön pukki tosin ei ollut, sillä kyllä Visaa piti vähän vilauttaa. Ja kaupasta lahja piti itse noutaa, eikä se kyllä ollut edes paketissakaan. Muita lahjoja on kuulemma turha enää odottaa. Tosin tuli siinä samassa siteet, sauvat ja monotkin, joten turha tässä on valittaa. Vielä kun tulisi sen verran lunta, että pääsisi hiihtämään.

Joku hyvämuistinen varmaankin päivittelee, että TAAS uudet sukset. Viime ja sitä edeltävänkin vuonna on uudet sukset tulleet hyllyjen täytteeksi. Joo, mutta viime vuonna tuli uudet pertsan sukset ja sitä edellisenä pitopohjasukset. Nyt tuli elämäni ensimmäiset luistelusukset. Vannoutunut pertsanhiihtäjä on sortunut siihen väärään hiihtotyyliin. Se oli nyt pakko, kun perinteisen kelejä tällä seudulla ei ole näköpiirissä, sisällä pyöräily ei oikein innosta ja juoksemaankaan ei kunnolla pysty.  Sen verran lunta kuitenkin jo on, että luisteluhiihto sentään onnistuu. Joten piti nöyrtyä ja alkaa opettelemaan ankkahiihtoa.

Joko se talvi meni? Vielä viikko sitten takapiha näytti niin talviselta, mutta nyt se on vihreä kuin parempankin kesäpäivänä – kiitos ikivihreän sammaleen. Pikainen etutalvi tosiaan. Suksiin en ehtinyt kajoamaankaan, mutta joku kuulemma ehti senkin tekemään. Sen verran pakkasia sentään oli, että siirryin sliksirenkaista vähän kuvioidumpiin nakkeihin ja cyclokrossarista hybridiin. Nastarenkaalla ajelin muutamana päivän, mutta sekin oli vain pakon sanelema juttu.

Joo, tätä viikkoa ei voida laskea niihin parhaisiin työmatkapyöräilyn kannalta. Maanantaina, työpäivän aikana eturengas oli tyhjentynyt. Ajelin varovaisesti parin kilometrin päähän huoltoasemalle täyttämämään rengasta, mutta eihän siinä mikään tietenkään pysynyt.  Ja ajelin sitten loputkin 14 kilometriä tyhjällä renkaalla kotiin. En tiedä vielä mitä vanne ja kumit siitä tykkäsivät, sillä vaihdoin alle toisen vanteen, jossa oli jo valmiina nastari asennettuna.

Tiistaina tuo nastarengas olikin ihan paikallaan, sillä paikoin oli sen verran liukasta, että ajelu olisi voinut ilman sitä olla melko luikasta. Vähän ennen töihin pääsyä katkesi etuvaihtajan vaijeri ja vaihde tietenkin tippuu pienimmälle rattaalle. Näppäränä mekaanikkona loihdin kuitenkin työpaikan miljoonalaatikosta osan, jonka viritin rungon ja vaihtajan väliin, jotta vaihde pysyisi keskimmäisellä rattaalla, jolla polkeminen on huomattavasti mielekkäämpää kuin pienimmällä rattaalla. Keskiviikon pyörä pysyikin kunnossa. Etuvaihtajan virityskin tuntui niin hyvältä, etten viitsinyt alkaa sitä viikolla edes korjaamaan – jääköön viikonloppuun asti tuollaiseksi.

Torstaina pimeni pyörän lamppu aamulla työmatkan puolessa välissä. Hieman rikollinen olo oli, kun pimeällä pyörällä porhalsin töihin päin. Salilta lähdettyäni huomasin, että takarengas oli tällä kertaa tyhjä. Sen verran vitutti, että ajoin sillä kuitenkin töihin – sanoi vanne mitä tahansa. Iltatyöpyöräily jäi siis väliin ja piti tyytyä autokyytiin. Siitä suivaantuneena meninkin salille polkemaan spinning-pyörällä 50 min reenin.

Perjantaina jätin suosiolla oman pyöräni kotiin, ja turvauduin Tuulin maastopyörään. Hieman tahmeempaa tuollaisella leveärenkaisella on sotkea, mutta eipähän ainakaan kivensirut jää renkaaseen hiertämään. Tällä kertaa pyörän kanssa ei ollut ongelmia. Perjantaina tuli myös tehtyä juoksulenkki, kun kävimme ensimmäistä kertaa KeKe:n porukalla ruokatuntiyhteislenkillä. 45 min ja 8.5 km hölkkäsimme tihkusateessa 9 hengen voimin (jakaantui toisin eri ryhmiin). Tästä pitäisi tulla joka kuukautinen perinne – toivottavasti.

Lauantaina tulikin sitten huollettua pyörä-rahjusta. Uusi etuvaihtajan vaijeri tuli asennettua, takarengas paikattua ja vaihteet ja jarrut säädettyä. Nyt pitäisi taas päästä maanantaina pyörällä töihin. Viikonloppuna tuli molempina päivinä käytyä myös taas salilla. Reilun tunnin treenin päälle poljin vielä kolmen vartin spinning-pyöräilyn. Hikistä hommaa.

Hiljasta on, ainakin urheilurintamalla. Vettä tulee joka päivä, joten pyöräilemään ei viitsi lähteä. Jalka ei oikein kestä juoksemista, joten sekin on jäänyt tosi vähille. Salilla on yritetty käydä, mutta määränsä on silläkin. Sitten tuli oltua vielä viikko kipeänäkin, jolloin ei tullut tehtyä mitään. Massakausi on siis meneillään.

Tänä viikonloppuna tuli sentään vähän aktivoitua enemmän, kun vietin molempina päivinä salilla pari tuntia. Lauantaina alkuun ja loppuun puoli tuntia cross-trainerilla ja välissä tunnin verran rautojen heiluttelua. Sunnuntaina sama, mutta lopun cross-trainerin vaihdoin mattojuoksuun. Lielahden GoGo Expressiin oli tullut 8 uutta juoksumattoa, joten piti niitä vähän kokeilla. Puoli tuntia hölkkäilin Feelmax:n “kevytkengillä”. En uskaltanut laittaa vauhdiksi kuin 8 km/h, kun en ollut aiemmin noilla köpötellyt. Ihan hyviltähän ne tuntui, ei ainakaan puristanut akillesjänteeseen. Täytyy kokeilla toistekin.

Tiistaina tuli 5 kuukautta täyteen akillesoperaatiosta. Sen kunniaksi tein keskiviikkona täyden tunnin juoksulenkin. Yllättävän mukavasti meni, eikä alkukilometrien jälkeen jalkaan juuri edes sattunut. Seuraava päivä olikin sitten taas vähän huonompi, mutta perjantaina uskaltauduin kuitenkin tekemään kympin lenkin. Sen verran akilles kuitenkin noista parista lenkistä ärsyyntyi, että viikonloppuna päätin jättää juoksut vallan väliin.

Pyöräilykin alkaa pikkuhiljaa tuntumaan jo ikävältä hommalta, näillä keleillä. Tiistaina polkaisin Säijänlenkin, navakan tuulen saattelemana. Muuten viikko meni pelkän työmatkapyöräilyn merkeissä. Lauantain tuulinen ja sateinen sää piti pyörän visusti varastossa, mutta sunnuntaina piti päästä purkamaan hieman energiaa, vaikka sää olikin edelleen tosi tuulinen. Aurinko onneksi sentään paistoi, mutta reilun 70 km:n lenkillä 10 asteen lämmössä varpaat ehtivät jäähtyä sen verran, että saunassa sai istua jonkin aikaa, ennen kuin veri alkoi taas niissä kiertämään.

Nyt pitää vaan toivoa, että joko säät vielä lämenisivät, että pidempääkin pyörälenkkiä pystyisi tekemään, tai sitten akilleksen olisi hyvä alkaa kestämään joka toisen päivän lenkkiä. Muuten joutuu kehittelemään jotain uutta treeniä energiavarojen purkamiseksi.

Se on sitten syksy taas tulossa. Tai siis tulikin jo, ainakin syyskuu. Viikonlopun pyörälenkin sääkin enteili jo tulevaa. Tuulista ja viileää ja keltaisia lehtiä ilmassa. Taitaa kohta olla aika ruveta kaivelemaan suksivoiteita esiin. Takkakin tuli tänään koeponnistettua, ensimmäisen kerran sitten kevään. Ja pimeekin tulee jo aikaisin.

Työtkin tuossa sitten alkoi kolme viikkoa sitten, enkä ole tainnut päivittä sen jälkeen sivujakaan. No eipä tässä mitään kummempaa kyllä ole tapahtunutkaan. Pyöräilyä on ollut ohjelmassa, jos ei nyt ihan samaan tahtiin kuin lomalla, mutta kuitenkin. Silloin tällöin töiden jälkeen Säijän lenkkiä ja viikonloppuisin vähän pidempää. Kulunut viikko oli kylläkin melko heikko, kilsoja ei juuri ole kertynyt. Selkä kylläkin tykkäsi tästä laiskasta viikosta, eikä se viikonlopun lenkillä alkanut enää kiukuttelemaan.

Juoksuakin on pystynyt pikkuisen harrastamaan. Lenkin pituutta olen joka lenkillä pyrkinyt hieman pidentämään, ja nyt mennään 10,5 km:ssä. Joka toisesta juoksupäivätahdista olen luopunut ja se on välillä ollut joka kolmas päivä. Jalka nimittäin ei ole vielä ihan hyvä, ja välillä se on sen verran kipeä, ettei juoksutossua tee mieli laittaa jalkaan. Juostessa kantapäänseutu kipuilee parin kilometrin ajan, mutta sen jälkeen se on melko hyvä. Seuraavana päivänä tosin on vähän kipuja, mutta päivässä suurimmat yleensä menee ohi. Joten reenit jatkukoon samaa rataa.

Loman viimeiset lenkit on nyt tehty, ja taas pitää siirtyä normaaliin päiväjärjestykseen. Enää ei ehdi tekemään viikolla pitkiä pyörälenkkejä, vaan ne jäävät nyt väkisinkin vain viikonloppuhuviksi. Mutta eipä ollut enää viimeisillä pyörälenkeillä isku päällä. Torstaina Siuron seitsemänkymppinen meni vielä ihan mukavaa kyytiä, mutta eilen lauantaina mentiin jo vähän leppoisampaa kyytiä. Tänään tein reilun satkun, kiertäen Siuron, Mahnalan, Hämeenkyrön, Viljakkalan, Karhen ja Mutalan kautta. Komeet maisematkaan eivät antaneet voimia, vaan meno oli heti ensimmäisistä ylämäistä asti väsynyttä – ja mäkeähän tuolta reitiltä löytyy.

Edellinen viikonloppu tuli vietettyä Ylläkesen maisemissa. Perjantai-iltana saavuimme perille, kun aamusta aikaisin lähdimme ajamaan. Lauantaina ja sunnuntaina tein pyörälenkin sillä välin, kun Tuuli ja Mervi rasteilivat tunturissa. Lauantain lenkkini lähti Ylläsjärven puolelta. Ajoin ensin maisemantien ja sen jälkeen käännyin Äkäslompolosta kohti pohjaista ja sotkin Äkäslompolontietä aina 79-tielle asti. Siellä kännyin kohti Leviä ja Kittilää, josta sitten käännyin takaisin kohti Ylläsjärveä. Matkaa reitille kertyi 136 km. Äkäslompolontie oli melko kumpuilevaa tietä. Päällyste ei ollut siitä parhaasta päästä ja välillä sai porojakin varoa, kun seisoivat keskellä tietä. Tosin porot olivat melko säikkyjä pyörää kohtaan – autojakin tuntuivat pelkäävän vähemmän kuin polkupyörää. Onneksi tiellä oli melko vähän liikennettä, joten kapealla baanalla ei tarvinnut kauheasti autoja tähyillä. Muoniontiellä olikin sitten jo parempaa ja rullaavampaa alustaa. Aluksi oli hieman kumpuilevaa, mutta sitten tien kaltevuus muuttui alaspäin suuntaavaksi ja loivaa alamäkeä sai polkea pitkiä pätkiä. Tämä paransi huomattavasti alkukymppien huolestuttavan hidasta keskituntinopeutta. Kittilän ja Ylläsjärven väli oli sitten taas melko loivapiirteistä tietä. Pitkiä suoria ja mettää, se oli tämän reissun teema.

Sunnuntaina lähdin Ylläsjärveltä kohti Kittilää. Vajaan kolmenkympin kohdalla käännyin vasemmalle Aakenuksentielle. Se olikin sitten taas melko huonokuntoista, ainakin maatiepyörälle. Maisemia ei juuri tuolla 33 km:n tieosuudella ollut, vaan ainoastaan suota ja pusikkoa. Sen verran syrjäistä seutua tie oli, että ensimmäisen parinkympin aikana näkyi ainoastaan yksi auto. Tällä kertaa alkoi jo toivomaan, että autoja näkyisi vähän useammin. Aakenuksentieltä käännyin kohti etelää Äkäslompolontielle. Ajoin Äkäslompolon ohi aina Hannukaiseen asti. Tällä pätkällä pääsin ajamaan poroa takaan, kun se lähti edelläni painelemaan pakoon pitkin tietä. En ole ennen livenä nähnyt, että poro juoksee noin kovin. Alaspäin viettävällä tielläkin poro karkasi aina vain kauemmaksi, vaikka itsellänikin oli vauhtia reilusti yli 30:n. Kerran se meinasi juosta autonkin keulaan, kun hädissään pakeni, mutta onneksi auto tajusi pysähtyä. Hannukaisesta käännyin Luosutielle. Tie muuttui taas hieman huonommaksi ja tiessä olleet poikittaiset railot meinasi viedä hermot. Ylläsjärvelle taas päästyäni matkaa oli kertynyt hieman reilut satku.

Maanantai-iltana kävin vuokraamassa vuorokaudeksi maastopyörän. Illalla käytiinkin tekemässä jo pieni lenkki Tuulin kanssa. Tiistaiaamuinen pyöräily ei myöskään muodostunut kovin pitkäksi ja pyörä palautetiinkin takaisin jo ennen puoltapäivää. Päätimme lähteä köröttelemään kohti kotia.

Ensimmäiset juoksiharjoituksetkin tuli jo kirjattua harjoituspäiväkirjaan, kun yhtenäisen lenkin mitta alkoi lähentelemään viittä kilometriä. Joka toinen päivä yritin tehdä pienen lenkin, joka kerta mittaa vähän pidentäen. Nyt on sitten takana jo pari hieman reilua 5 km:n yhtämittaista juoksua. Tosi vaikealta vielä hölkkä tuntuu. Etenkin jalat ja selkä on melko jäykinä pyöräilyn vuoksi. Akilleskin jonkin verran kipuilee, muttei mitenkään ylitsepääsemättömästi. Etenkin kun seuraavana päivänä jalka ei ole yhtään huonompi, niin lenkkeily voi vielä jatkua.

Kokonaispyöräilymäärä loman aikana oli noin 1600 km. Yli satasen lenkkejä kertyi 7 kappaletta. Vajaa neljännes tuosta määrästä oli maastopyöräilyä, joka tuli mentyä Tuulin kanssa.