Cortina d’Ampezzo, tuo vuoden -56 ylväs Olympia-kaupunki, ottaa pilvisessä säässä vastaan piskuisen Volkswagen Polon matkalaisineen, jotka ovat kivunneet parin sadan metrin korkeudessa olevasta Bresciasta 1200 metrin korkeuteen, Dolomiittien sydämeen. Olympialaisten mäkihyppymäki tervehtii meitä aivan kylän porteilla, mutta kylän keskustan läpi ajamme pikaisesti, sillä Polo joutuu kapuamaan vielä kuuden kilometrin matkan ja lähes 300 m nousun kohti Pocolia, jossa majapaikkamme sijatsee.
Brescian eilinen lähes kolmenkymmenen asteen heinäkuun puolen välin helle on vaihtunut kotoiseen viiteentoista asteeseen ja sadettakin tuntuisi olevan ilmassa. Ennen ukkosen ja kaatosateen alkamista ehdimme kuitenkin käydä tutustumassa kylän keskustaan ja vuokraamaan seuraavaksi neljäksi päiväksi maastopyörät. Hotellimme sijainti alkoi hirvittämään ja päätimme yrittää vaihtaa majapaikkaamme lähemmäksi keskustaa ja sen korkeustasoa. Kovin sesonki ei ilmeisesti ollut vielä käynnissä, sillä ensimmäinen kysely toiseen hotelliin tuotti tulosta ja saimme uuden huoneen aivan keskustasta. Ensimmäinen yö tuli tosin yövyttyä alkuperäisissä suunnitelmissa olleessa hotellissa, mutta pienellä sakolla saimme peruttua loput yöt.
Sunnuntaille, ensimmäiselle pyöräilypäivälle, oli luvattu sateista säätä, mutta päätimme kuitenkin käydä lunastamassa vuokraamamme pyörät ja tutustua lähiseudun tiestöön. Ensin lähdimme ajelemaan kohti edellispäivän tulosuuntaamme, eli alamäkeen. Parin kymmenen kilometrin laskettelun jälkeen päätimme kääntyä samaa tietä takaisinpäin, sillä sään muuttumisesta ei ollut tietoa ja kun sama parikymmentäkilometriä piti polkea takaisin ylämäkeen, niin pidemmälle ei viitsinyt mennä. Keskustaan takaisin polkeminen tuntui sen verran köykäiseltä, että päätimme ottaa lisää vaikeusastetta. Lähdimme polkemaan kohti ensimmäistä hotelliamme kohti Pocolia. Pikkuhiljaa jatkoimme matkaamme eteenpäin, tie muuttui välillä sperpentiiniksi ja sadanmetrin korkeustolpat tulivat yksi toisensa jälkeen vastaan. N. 17 kilometrin kapuamisen jälkeen päädyimme Passo Falzaregoneen, reilun 2100 m korkeuteen.
Siellä huilasimme vähän aikaa. Puimme vähän lisää vaatteita päälle, sillä lämpö oli laskenut kymmeneen asteeseen ja alaspäin laskettelu tulisi olemaan vilpoista kyytiä. Paluumatkan ensimmäisen polkaisun jälkeen seuraava tarvitsi ottaa vasta kuuden kilometrin jälkeen. Vauhti nousi välillä lähes 60 km/h ja viisikymppiä tuli saavutettua helposti. Serpentiiniosuuksilla piti vähän jarrutella, että pysyi tiellä, mutta muuten annoimme vain mennä. Viimeisillä kilometreillä alkoi sitten viimein satamaan vettä. Lyhyissä pyöräilyhousuissa reidet alkoivat jäähtymään, etenkin, kun laskussa ei tarvinnut jalkoja käyttää laisinkaan. Suojalasit olisivat olleet myös kova sana, sillä vettä lensi renkaista sen verran paljon naamalle, että näkyväisyys oli melko heikko ja mutkatiellä viidenkympin vauhdissa se ei ollut hyvä juttu. Hotellille päästessä lämmin suihku teki terää. Päivän pyöräilymääräksi tuli n.76 km.
Toinen pyöräilypäivä suuntasi kohti Dobbiacoa. Aamuaurinko paistoi pilvettömältä taivaalta joten tiedossa oli komea pyöräilypäivä. Reitti Dobbiacoon kulki vanhaa rautatienpohjaa, samaa reittiä, jota talvisin hiihdetään Tour de Ski:llä. Ensimmäinen 14 km oli loivaa nousua, mutta sen jälkeen loput 16 km oli laskettelua kohti päämäärää. Reitin varrelle näkyi komeita vuoren huippuja sekä jokunen järvikin. Vaikka reitillä näkyikin yli 3000 m korkuisia huippuja ja maisemat ovat todella hulppeat, niin viimekesän pohjois-Norjan vuoret ja vuonot eivät häpeä näitä maisemia laisinkaan.
Paluumatka kulki alkuun tuloreittiä pitkin, mutta reilun kymmenen kilometrin paluumatkan jälkeen käännyimme kohti Misurinan järveä. Kavuttavaa jälleen riitti, sillä järvi sijaitsi n. 1700 m:ssä, eikä se ollut edes reitin korkein kohta. Paikoin nousuprosentti oli 12 ja maastopyörästä piti etsiä pienimpiä vaihteita. Nousu kuitenkin kannatti, sillä Misurinan maisemat olivat todella komeat. Reitin korkein kohta oli n. 7 km Cortinasta ja siinä kohtaa korkeutta oli n.1800 m. Eli kun viimeisellä 7 km:llä laskettiin 600 m, niin vauhti oli taas sen mukaista. Alhaalla pyörän levyjarrut kärysivät tulikuumina.
Pyöräilylenkin jälkeen kävimme tekemässä vielä puolentoistatunnin vaelluksen aivan keskustan kupeesta lähtevällä helppokulkuisella reitillä. Pyöräilykilometrejä päivälle kertyi 75 ja vaellusta muutama.
Kolmas pyöräilypäivä valkeni jälleen aurinkoisena. Edellisen päivän auringonpaiste näkyi etureisissä, jotka olivat helakanpunaiset. Virheestä piti ottaa opiksi ja aurinkorasvaa siveltiin tällä kertaa huomattavasti enemmän ja rasvapullo otettiin myös reppuun mukaan. Päivän reitiksi oli valittu huomattavasti loivapiirteisempi, niin ylä- kuin alamäissäkin. Lähdimme jälleen laskettelemaan kohti kaakkoa ja sitä myöden kohti Calalzoa. 40 kilometrin laskettelun jälkeen päädyimme Lago di Cadoren rannalle. Vaikka lasku oli loivaa, niin laskua reitille kertyi kuitenkin yli 600 m, eli noustavaa oli jälleen edessä.
Nousu kuitenkin sujui yllättävänkin kevyesti, ehkä hieman myötätuulenkin ansiosta. Takaisin Cortinaan päästyämme voimia oli vielä sen verran jäljellä, että päätimme polkea vielä Dobbiacoon päin. Kävimme kääntymässä Passo Cimabanchella, joka on Cortina-Dobbiaco -reitin korkein kohta. Kääntöpaikan jälkeen loppumatka olikin taas pelkkää alamäkeä ja vauhti nousi hiekkatiellä yli neljäänkymppiin. Päivän saldo oli 103 km.
Neljännelle pyöräilypäivälle ei tullutkaan sitten kilometrejä paljon, sillä pyöräilimme vain 20 km Lago di Landro:n läheisyyteen ja teimme siellä neljän tunnin vaelluksen Tre Cime:lle. Vaelluksen aikana nousimme n.1000 m matkan aurinkoisessa ja kuumassa säässä. Matkan aikana ei muuta porukkaa juurikaan näkynyt, mutta perille päästyämme totesimme, että huipun lähelle ilmeisesti pääsee autollakin, sillä paikka oli porukkaa täynnä. Huipulta löytyi ravintolakin, jossa lepuutimme vähän aikaa jalkojamme ennenkuin lähdimme vaeltamaan takaisin alas. Pyöräilyä ei siis päivälle kertynyt kuin 40 km, mutta tämän lisäksi tuli vaellusta n.12 km.
Seuraavana päivänä jätimmekin Cortinan leppoisan sään taaksemme ja laskeuduimme takaisin tuskaiseen helteeseen. Ensin pyörähdimme Venetsiassa toteamassa, että pienelle saarelle mahtuu kyllä paljon porukkaa. Sieltä jatkoimme matkaa kohti Bergamoa ja viimeistä hotelliyötämme ennen lentoa kotimaahan. Mr and Mrs Tuulin, niin kuin meitä hotelleissa kutsuttiin, Italian-matka on päättynyt.