Oravalta tuomio

Nyt on sitten käyty Oravallakin näyttämässä kipeää koipea. Pikaisen kliiniset tutkimuksen perusteella tuomio oli selvä: akillesjänteen pitkäaikaisen kroonisen tulehdustilan vuoksi jänteeseen on muodostunut kyhmyjä, joiden vuoksi jänne ei pääse liikumaa kunnolla ja aiheuttaa näin kipua ja narinaa (ei sitä varmaan ihan noilla sanoilla minulle kerrottu, mutta noin minä sen ymmärsin).  Korjaavan toimenpiteenä on  akillesjänteen puhdistusleikkauksen. Pitkä lepo voisi myös auttaa, mutta välttämättä ei. Toisaalta eipä leikkauskaan aina varmista, että vamma korjaantuu. Jos lääkärinä olisi ollut joku muu kuin Sakari Orava, harkitsisin erittäin paljon tarkemmin leikkaukseen menoa, sillä vastaanotolla tehtyjen tukimusten perusteella annettu leikkausesitys tuntui tulevan melko vähäisellä tutkimisellä. Mutta kyseiseen lääkäriin on sen verran kova luotto, että kyllä sinne pitää varmaankin mennä – ellei mitään ihmeparantumista nyt seuraavien viikkojen aikana tule.

Yhtä ihmeparantamiskeinoa kyllä kokeilin loppuviikosta, sillä kävin ottamassa akupunktiota pohkeeseen ja tulineulan akillesjänteen seutuville. Eli sellaisella 400 asteisella volframineulalla törkättiin akillesjäneteen viereen useamman kerran. Tämän pitäisi olla kiinalainen versio kortisonipiikille. Nyt jänteen ympärillä on sitten kymmenkunta pistemäistä palovammaa. Välitöntä apua ei tuntunut neuloista olevan, sillä lauantaina pystyin kolme kilometriä juoksemaan ja sitten piti laittaa taas kävelyksi. Eli leikkausaikka tässä sitten odotellaan. Toivottavasti pääsisi marraskuun aikana.

Tutkimukset jatkuvat

Oho, onko kulunut jo kolme viikkoa edellisestä kirjoituksesta. No, eipä tässä ole mitään kyllä tapahtunutkaan. Kolmena edellisenä lauantaina olen tehnyt neljän kilometrin lenkin, ja siinä on kaikki juoksut tältä ajalta. Seurauksena on ollut aina kolme seuraavaa päivää nariseva ja kipeä akillesjänne. Salilla käynti ja työmatkapyörily on sentään jatkunut vanhaan tapaan, joten ei sentään ihan aloillaan ole tarvinnut olla.

Tutkimuksia on sen verran tehty, että kunnallisessa terveyskeskuksessa kävin jännettä näyttämässä, ja röntgen- sekä ultraäänikuvat siitä otettiin. Mitään repeämää ei löytynyt. Vasemmasta jänteestä ja sen ympäriltä löytyi tulehdusta ja kiinnityskohdasta löytyi paksuuntumaa. Eli ei mitään mullistavaa uutta tietoa. Ensi viikolla laitetaan sitten kovat piippuun ja lähdetään Turkuun Sakari “Beckhamin parantaja” Oravan pakeille kysymään hänenkin mielipidettä asiaan. Sen verran epätoivoinen asian suhteen olen ollut, että varsin ajan jopa perinteisen Kiinalaisen lääketieteen edustajallekin. Torstaina menen kokeilemaan olisiko tulineulasta apua.

Juu ei.

Viime viikko näytti jo juoksun osalta lupaavalta. Neljä lähes kivutonta kympin lenkkiä pystyin tekemään, ja sunnuntaina RiLe:n kanssa jopa reilu 13 km. Saman viikon tiistaina ollut lääkäriaikakin tuntuikin jo vähän turhalta, mutta kävin kuitenkin näyttämässä akillesjännettäni ja kertomassa kurjasta kohtalostani. Röntgenkuviin pääsin samantien ja ultraäänikuviin sain ajan myöhemmin.

Tällä viikolla sitten palattiin takaisin maanpinnalle. Keskiviikkona lenkki loppui kipuun kahden kilometrin jälkeen ja kotiin teputeltiin kiltisti kävellen. Lauantaina tein seuraavan kokeilun, ja se olikin taas melko mukava kokeilu, sillä reilu 11 km sujui suht kivuitta. Sunnuntaina sama lenkki päättyi reilun 4 km:n jälkeen ja loppumatka tultiinkin sitten taas kävellen. Että sellaista.

Salikäynnissä on sentään hyvä putki päällä, sillä viimeiset 23 arkiaamua on tullut salia kulutettua. Ja näyttää siltä, että sama tahti jatkuu, sillä juoksuun ei ole luottamista. Tiistaina pitäisi sitten mennä ultraäänikuviin. Saa nähdä mitä sieltä sitten löytyy, toivottavasti edes jotain, sillä ei terve jalka voi noin kipuilla.

Pientä valoa

Kolme viikkoa on nyt kulunut rogainingista, ja pikku hiljaa alkaa herra Akillesjänne kelpuuttamaan jalkaan muunkin kengän kuin Crocksit. Crockseilla on siis pystynyt kävelemään ihan ok, mutta heti kun on laittanut jotkut kengät joissa on kantapäässä jotain, niin heti alkoi sattumaan ihan pirusti.

Jonkin näköistä kuntoa on yritetty pitää yllä työmatkapyöräilyllä ja kuntosalilla. Salilla onkin tullut käytyä melkein joka arkipäivä, ja pyöräilyäkin lähes yhtä usein. Pyöräilykengällä on pystynyt polkemaan, mutta kävely on tuottanut tuskaa. Salilla olen yrittänyt teputella mahdollisimman paljon ilman kengia.

Viikko sitten kokeilin ensimmäistä kertaa sitten oikein juoksuakin. Halkaisin ensin kirveellä vanhoista Trainereista kantapään ja toivoin, että se ehkäisisi edes vähän aj.:n kodistuvaa painetta. Aivan kivuton lenkki ei ollut vaikka otin väliin kävelypätkiäkin. Juoksin km:n ja kävelin 500 m. Tällä syklillä tuli kymppi hölköteltyä.

Maanantaina tein samanlaisen kantapään halkaisun myös suunnistuskengälle ja lähdin Tampereen iltarasteille. Ihme ja kumma suunnistaessa kipua ei tuntunut yhtään, vaikka välillä tuli juostua pitempiäkin välejä polkua pitkin. Tästä innostuneena teinkin sitten heti tiistaina toisen juoksukokeilun, mutta se ei ollutkaan enää sitten kivuton lenkki. Itse asiassa loppumatkasta puukkoa tunnuttiin taas väännettävän entistäkin kovempaa aj.:n seudulla.

Lauantaina uskaltauduin taas kokeilemaan juoksu/kävely -yhdistelmää. Nyt 1.5 km juoksua ja 500 m kävelyä. Juoksu tuntui taas hieman paremmalta, vaikkei nyt aivan kivutonta meno ollutkaan, mutta ei nyt sellaista kuin tiistaina. Tänään sunnuntaina tein sitten heti perään uuden juoksu/kävely -kokeilun. Suunnittelin meneväni syklillä 2 km / 500 m, mutta kun parin kilsan kohdalla ei tuntunut vielä missään, niin päätin muutta rytmin 3 km / 500 m. Kotiin päästyäni mieli oli melko aurinkoinen, sillä nyt voi melkeimpä sanoa, että kipua ei akillesjänteessä tuntunut. Ehkä sitä pääsee kuitenkin vielä tänä syksynä tekemään jonkinnäköisiä juoksulenkkejä. Saapi nähdä.

Retki Rogaining 2011, Raseborg

Yön sateet olivat loppuneet aamuun mennessä ja kisan lähtöhetkellä puolen päivän aikaan sää oli vallan mainio. Lämpöä hieman vajaat kaksikymmentä astetta ja aurinkokin paisteli. Reilu kolmesataapäinen joukkio oli kerääntynyt Raseborgin Kisakeskuksen nurmikolle odottamaan lähtöhetkeä.

Tasan kello kaksitoista porukka säntäsi etukäteen tarkkaan suunnitellulle reitilleen. Lähtijöillä oli kaksi eri pääsuuntaa. Toinen pääsuunta oli kohti länttä ja toinen kohti pohjoista asfalttitietä pitkin. Tämä jälkimmäinen suunta oli myös minun ja Tuulin valitsema suunta, joten ensimmäiset kilometrit tuli edettyä tietä pitkin.

Alkuksi tie oli täynnä joukkueita, mutta pikkuhiljaa joukkueista alkoi muodostumaan letka tien reunaan ja kohta kaikki olivat hajaantuneet omille reiteilleen. 8-tunnin sarjalaisilla tuntui olevan kiireempi rastien kimppuun kuin meillä 24-tunnin menijöillä. Suurin osa kävi hakemassa kisakeskuksen lähellä olevan ja tieltä helposti haettavan rastin (22), mutta me päätimme jättää ko. rastin vielä hakematta ja suuntasimme kauempana olevalle rastille (45).

Ensimmäiselle rastille mentäessä piti ensin taivaltaa melkein 4 kilometriä maantietä pitkin, ennen kuin pääsimme tositoimiin metsän puolelle totuttelemaan 1:40 000 mittakaavalla olevaan karttaan. Ensimmäinen metsäosuus sujui ihan mallikkaasti ja rastikin löytyi ilman suurempia ongelmia. Tosin saimme pientä peesiapua rastille mennessä, joten ihan oman työn piikkiin rastin löytymistä ei voinut laittaa.

Seuraavalle rastille (36) pääsikin täysin tietä pitkin. Tuulin melkein tiellä tallaama käärme oli ainoa rastivälin merkittävä tapahtuma. Vaikka tämä oli vasta toinen rasti jonka otimme, aikaa oli mennyt jo reilu tunti, joten ensimmäiset energiatankkauksetkin piti jo suorittaa – geelin muodossa.

Seuraava rasti (31) sijaitsi kahden pienen järven välisellä kannaksella polun varressa, joten tämänkään löytämisessä ei ollut ongelmia. Muutama metsäosuus piti kuitenkin suunnistaa jotta perille vievälle polulle pääsi. Tällä rastivälillä ilmaantui ensimmäiset hirvikärpäset niskaan kutittamaan.

Rastilta jatkui polkuosuus parin kilometrin verran seuraavan rastin (42) suuntaan, joten eteneminen tapahtui pääosin kevyellä hölkällä. Harmikseni sain todeta, että akillesjänne alkoi jo tässä vaiheessa vihoittelemaan, ja pistävä kipu jänteessä hankaloitti juoksemista. Onneksi loppuosuus rastille menossa oli metsäpätkää ja kävellessä ei vielä kipua tuntunut. Rasti löytyi pienen kierron jälkeen järvenrannasta. Tämä rasti oli myös ensimmäinen väliaikarastimme. Kilometrejä oli tullut jokunen suunniteltua enemmän, mutta aikaa oli kulunut sitä vastoin huomattavasti vähemmän.

Koska olimme sen verran paljon edellä aikataulua, niin päätimme käydä hakemassa yhden ylimääräisen rastin (82). Reitin suunnitteluvaiheessa tämä rasti tuntui hankalalta löytää, mutta nyt vielä tarkemmin katsottuna ei se niin paha rasti ollutkaan.

Seuraavalle rastille (77) mentäessä piti ensin mennä pieni metsäosuus, mutta sen jälkeen rastin tuntumaan pääsi teitä pitkin. Tällä kertaa hölkkäkään ei tuntunut kovin pahalta, joten tämä rastiväli sujui kirjaimellisesti melko kivuitta.

Rastille numero 67 oli myös selkeä reitti, teimme pienen tiekierron helpottaaksemme etenemistä. Seuraava rastiväli olikin sitten ensimmäinen joka meni kokonaisuudessaan metsän puolella. Vaikka rastiväli ei kovin pitkä ollut, niin pientä hakemista ennen rastin (92) löytymistä oli. Tämän mittakaavan kartalla avokalliomerkinnät eivät olleet, ainakaan meille, kovin selkeää luettavaa.

Rasti kuitenkin löytyi pienen koukun jälkeen ja tämän jälkeen suuntasimme jälleen kohti tietä jota pitkin pääsikin sitten suoraan seuraavalle rastille. Taivallettavaa oli kuitenkin reilun kolmen kilometrin verran ennen kuin rastille pääsi. Hölkkä oli taas vähän kivuliaampaa, joten loppureissu tulisi olemaan varmaankin melko kivulias. Ennen rastia oli ensimmäinen vesipisteemme, jossa pääsimme täydentämään juomareppujamme. Pidimme n. vartin tauon jonka aikana söimme vähän eväitä ja tapoimme selästä ja paidan sisältä jokusen kymmenen hirvikärpästä. Taas oli mukavampi edetä, ainakin vähän aikaa, kun ei koko aikaa selästä ryöminyt uusi hirvari niskaan kutittamaan. Rasti (24) oli aivan juottoaseman tuntumassa, joten sen löytämisessä ei ollut ongelmia.

Seuraava rasti (93) sijaitsi taas metsätien päässä ja ko. tielle pääsi helposti pienen metsäsiirtymän jälkeen. Seuraavakin rasti (102) oli myös samanlaisen taipaleen päässä. Ensin piti vähän matkaa mennä metsää pitkin ja melkein koko loppumatka olikin sitten tietä tai polkua. Tällä rastivälilä jouduin ensimmäisen kerran ottamaan suunnistustossunkin pois, sillä märässä sukassa alkoi jalkapohja jo polttelemaan. Puhdistin jalan ja tarkastin ettei rakkoa ollut vielä päässyt syntymään. Mutta jalanpohjan punoitus enteili jo sitä, että ensimmäisen rakon paikka oli jo tiedossa.

Seuraavalla rastivälillä olisi ollut parikin mahdollisuutta tehdä pieni metsäoikaisu, mutta päädyimme kuitenkin hölkkäilemään tietä pitkin. Rasti (43) oli polun päässä järven rannalla, joten tällä rastivälillä ei metsän puolelle tarvinnut poiketa.

Seuraava rastiväli alkoi taas metsäosuudella. Suunnistaminen oli kuitenkin helppoa, sillä etenimme järven reunustaa pitkin kohti tietä. Tieltä pitkin sitten pääsikin suoraan rastille (79).

Rastille 74 siirtyminen oli oikeastaan vasta toinen rastiväli jonka jouduimme kulkemaan kokonaisuudessan metsän puolella. Eteneminen oli maastosta johtuen melko verkkaista, mutta myös jalkapojat olivat alkaneet jälleen hiertämään ja se toi omaa varovaisuutta kulkemiseen. Rasti löytyi jälleen ihan mukavasti, vaikka välillä joutuikin vähän päätään raapimaan, että missä kohtaa sitä oikein mennään.

Seuraava rastiväli (32) olisi ollut suorilla reilun kilometrin mittainen, mutta päätimme kuitenkin tehdä jälleen tiekierron joka toi rastivälille lisämatkaa toisen mokoman.

Olimme asettaneet jälleen väliaikapisteen seuraavalle rastille (105). Sinne pääsi taas alkuun tietä pitkin. Rastin sijainnista ja sen pistemäärästä johtuen rastille johti jo pienimuotoinen polku eikä näin ollen metsäosuudellakaan ollut vaikeuksia löytää rastille. Tosin ensi yrittämällä rasti ei löytynytkään niemen kärjestä jossa sen kuvittelimme olevan, vaan niemen vieressä oli pieni saari jonne piti kahla jotta rastin pääsi leimaamaan. Onneksi vettä ei ollut kuin parikymmentä senttiä. Tällä väliaikapisteellä olimme ainoastaan viitisentoista minuuttia jäljessä aikataulustamme joten päätimme jatkaa suunnitellulla reitillä. Kilometrejä tosin oli tullut huomattavasti arvioitua enemmän, joka osittain johtui yhden ylimääräisen rastin hausta, mutta myös mittausvirhettä oli tullut melkoisesti. Onneksi etenemisvauhti oli kuitenkin pysynyt suunniteltua nopeampana.

Kahluuosuuden jälkeen kengät olivat täynnä vettä, eikä se tehnyt kovin hyvää jo valmiiksi hiertyneille jalanpohjille. Olisi ehkä kannattanut riisua kengät ja sukat ennen veteen menoa. Seuraavalle rastille mentäessä alkoi ilta jo hämärtymään ja kartan luku alkoi käydä hieman hankalaksi. Emme kuitenkaan vielä kaivaneet lamppuja esiin vaan tihrustimme karttaa huonossa valossa. Seuraava rasti (72) piti olla suht helpossa paikassa, mutta pimeyden yllättäessä ja avokallioilla sekoillessa pientä epävarmuutta rastin löytymisessä oli.

Enää oli yksi rasti ennen kuin lähdimme tarpomaan kohti kisakeskusta. Suuntasimme ensin kohti tietä, jossa laitoimme pienet led-lamput päähämme, sillä kartan lukeminen ilman niitä ei ollut enää mahdollista. Tuulilla oli myös isompi halogen-lamppu mukana, mutta siihen ei tarvinnut turvautua, sillä seuraavan rastin (29) tuntumaan pääsi teitä pitkin.

Tältä rastila olikin sitten tieyhteys kisakeskukseen, jota lähdimme pimeyden keskellä tuikut päässämme tarpomaan. Matkaa kisakeskukseen oli viitisen kilometriä eikä se kovin vauhdikkaasti sujunut, sillä molemmilla oli jalkapohjat melko hiertyneet ja turvotuksen aiheuttama särky alkoi viedä etenemisintoa. Huilaustauko tulisi juuri sopivaan rakoon.

Kisakeskukseen päästyämme, suuntasimme ensin autolle, jossa suoritimme reppujen juoma- ja ruokatäydennykset. Myös kaikki vaatteet menivät vaihtoon ennen kuin suuntasimme kohti järjestäjien ruokailupaikkaa. Siellä saimme paellaa, sipsejä, leipää ja mehua. Tämän jälkeen menimme telttaan nukkumaan puoleksitoista tunniksi. Jalkojen säryn vuoksi nukkumisesta ei meinannut tulla mitään, mutta sitä jokunen hetki tuli unenkin puolla oltua.

Lepo tekee aina terää, ja teltasta tulikin kömmittyä olosuhteisiin nähden melko pirteänä. Jalkojen särkykin oli kadonnut, mutta jalanpohjan rakot olivat tulleet hyvin esiin, ja niiden puhkaisu olikin seuraava operaatio.

Huoltotoimenpiteiden jälkeen reput selkään, lamput päähän ja kohti uusia rasteja. Aamuyön lenkin alkuun olimme valinneet helppoja raseja. Ensimmäiselle niistä (23) ei tarvinnut kuin tepastella tietä pitkin. Hieman hölkkääkin kokeilimme, eikä se niin kovin hirveältä tuntunutkaan. Uudet kengät eivät painaneet akillesjännettäkään samasta kohtaa joten hölkkäkään ei tehnyt kovin kipeää.

Toinen rasti (37) oli myös helppo, sillä sinne pääsi alkuun tietä pitkin ja loppumatkan uraa pitkin jonka olivat alkukisan menijät tallanneet.

Seuraavallekkaan rastille (55) ei ollut matkaa kuin n.700 m, mutta olikin sitten kokonaisuudessaan metsäpätkää. Yösuunnistus kun ei ole niitä vahvimpia taitoja, niin melko verkkaista vauhtia pilkkopimeässä metsässä tuli edettyä otsalampun varassa. Rasti oli kulkusuuntaan nähden poikittain edessä olevan tien päässä. Pelkona oli, että menemme tien pään ohi, jonka jälkeen kartalta itsensä löytäminen olisi melko hankalaa. Kaarsimme siis varmuuden vuoksi reilusti tien suuntaisesti, jotta varmasti osuisimme tielle. Tielle päästyämme totesimme, että varmistusta oli tullut otettua ainakin riittävästi, sillä tietä piti kävellä vielä melkein puoli kilometriä jotta rasti löytyi tien päästä.

Seuraavallekin rastille (38) pääsi lähes täysin tietä pitkin, mutta lopussa piti muutama sata metriä mennä metsän puolelle, joka ei tuottanut tällä kertaa ongelmia.

Pientä pyörimistä sen sijaan aiheutti seuraava rasti (33). Avokalliot tuottivat pientä pään vaivaa ja hieman mielipide-erojakin alkoi tulla nykyisestä sijainnistamme. Tuulin arvio piti paikkansa ja näin reissun viimeinen pimeän osuuden rastikin tuli löydettyä.

Pahin pimeys alkoi pikkuhiljaa väistymään seuraavalla n.1.5 kilometrin tieosuudella. Taivaanrannassa alkoi näkymään jo pientä valoa ja puutkin alkoivat erottumaan metsässä. Tällä vajaan viiden kilometrin rastivälillä aamu valkeni sitten kokonaan ja ennen kuin rasti (28) tuli löydettyä, lamput oli saanut sammuttaa.

Seuraava rastiväli ei ollut kuin puolentoista kilometrin luokkaa. Ja vaikka rastikin (85) löytyi yllättävänkin helposti, niin rastiväli oli melko hidas. Aluksi jouduimme ylittämään suurehkon hakkuuaukon joka oli melko hankalasti kuljettavaa. Tämän jälkeen jouduimme melkoiseen kivikkoon, jossa piti olla tarkkana, ettei väsyneillä jaloilla edetessä kolhinut itseään. Vielä pieni epävarmuus sijainnista hidasti etenemistä.

Rastista selvittyämme edessä oli vähän matkan päässä päivän ensimmäinen ja ainoa tankkauspiste. Täytimme tankkapisteellä juomapussit, vaikka se olikin melko turhaa, sillä aamun aikana juomaa oli kulunut huolestuttavan vähän. Muutenkin juomaa olisi ollut pitänyt juoda huomattavasti enemmän, sillä ensimmäisen päivän 11 tunnin etenemisen aikana meillä oli molemmilta mennyt vain kolmisen litraa juotavaa.

Tankkauspiste oli myös aamun ainoa väliaikapisteemme, jossa päätimme miten matkan tekemistä edetään. Olimme hyvin aikataulussa ja suunnitellut rastit voitaisiin huoletta hakea. Ylimääräisiä ei kuitenkaan uskallettu ottaa ohjelmaan lisää mukaan, sillä jalkojen kestokyvystä loppuun asti ei ollut tietoa. Jalkojen hiertymät ja särky olivat joka tapauksessa jälleen palanneet etenemiseen mukaan.

Ensimmäinen loppumatkan rasteista (57) oli melko lähellä tankkaupistetta, eikä sen kanssa ollut näin valoisan aikaan ongelmia. Nyt alkoi jo taas näkymään pitkästä aikaa muitakin joukkueita metsässä. Kovin pirteää porukkaa ei vastaan tullut, ja näytti niitä jalkaongelmia olevan muillakin.

Seuraava rastiväli sisälsi sekä metsäpätkää että maantieosuutta. Loppumatkan rastit näyttivät olevan melko selkeissä paikoissa, eikä tämäkään rasti (104) tuottanut ongelmia. Hölkkähaluat olivat jo melko kadoksissa ja tieosuudet tulikin pääosin vain klampsittua eteenpäin.

Seuraava rastiväli alkoi taas tieosuudella, mutta viimeinen puolisen kilometriä mentiin jälleen metsän puolella – tai paremminkin suon puolella. Jälleen tuli tossut uitettua oikein perusteellisesti suossa, ja kun rastiakin (34) sai pikkuisen hakea, niin kuvitelma helposta loppuosuudesta olikin vain toivetta.

Kaksi seuraavaa rastia (94 ja 65) olivatkin sitten helppoja löytää, mutta näiden jälkeen alkoikin sitten tuskainen loppumatka kohti maalia. Haimme vielä yhden rastin (22), sen jonka suuri osa muista joukkueista haki ensimmäisenä, läheltä kisakeskusta, mutta muuten etenimme viimeiset kuusi kilometriä asvalttitien reunaa pitkin kohti maalia. Välillä yritimme jopa hölkätä jotta matka taittuisi nopeammin, mutta melkoinen “via dolorosa” se oli. Jalkojen särky ja hiertymät olivat sitä luokkaa, ettei yhtään harmittanut että tulimme maaliin puolitoista tuntia etuajassa, vaikka siinä ajassa olisi ehtinyt matkalla hakemaan muutaman lisärastin. Yhtään lisäaskelta ei kuitenkaan tehnyt mieli enää ottaa.

Maaliin päästyämme pisteitä oli kertynyt 166, jolla sijoituimme sarjassamme 7. Kokonaissijoitus oli 34/80. Voittajiksi tässäkin kisassa pääsee kun oikein hakemalla hakee, sillä olimme sekasarjassa parhaita suomalaisia alle veteraani-iän sarjassa. Voitto tuli siis kotiin, ainakin itsestä – ainakin juuri ja juuri.

Seuraavan vuoden kisaan ei tehnyt mieli aivan heti ilmoittautua, mutta parin päivän päästä sitäkin alettiin jo suunnittelemaan ja uutta taktiikkaa miettimään.

Scottish 6 days 2011

Skotlannin rastiviikko järjestettiin tällä kertaa länsirannikolla Obanin ympäristössä. Kuusi kisapäivää oli mahdutettu viikkoon, joten ohjelmaa oli tiedossa. Vuoden verran oli tullut lueskeltua järjestäjien FaceBook tiedotuksia, mutta 31.7. pääsi sitten itsekin paikan päälle tutustumaan sikäläisiin suunnistumaastoihin ja -järjestelyihin.

Järestelyjen taso yllätti positiivisesti – kaikki toimi vähintäänkin yhtä hyvin kuin Suomenkin rastiviikoilla. Laatu näkyi jo heti ennen kisaa saaduissa materiaaleissa. Kunkin päivän opastukset ja järjestelyselostukset oli kerrottu perinpohjin, joten jos vain jaksoi ne lukea, niin mikään ei pitänyt jäädä epäselväksi. Jokaisena päivänä parkkipaikalle ajaessa jaettiin vielä autoihin erillinen lappu jossa oli kaikki tiedot päivän kisasta ja mahdolliset muutokset järjestelyistä. Parkkipaikan nuolenkantajat opastivat näyttävästi autot paikoilleen, ja kisakeskukset olivat muutenkin selkeät ja kompaktit. Vessoja oli riittävästi, joten kovin pitkiä jonoja ei päässyt syntymään ja paperiakin riitti.

Ensimmäinen suunnistuspäivä oli pilvinen ja harmaa, lämpöä oli kuutisentoista astetta ja lähtöhetkellä vettä suhjutti pikkuisen taivaalta, ei kuitenkaan niin paljon, että se olisi kunnolla edes kastellut. Kisakeskus sijaitsi vähän Obanin keskustan pohjoispuolella ja reitti oli Dunollie & Dunstaffnage -kartalla. Reitin pituus oli 4.9 km, jolle lähdettiin meren rannalta hiekka-beacheltä. Rasteja oli 12 kpl.

Ensimmäisen päivän lähtö

Ensimmäisen päivän kisakeskus

 Alkumatka meni kartan värityksen sopeutumiseen. Tummemma keltainen oli hyvää juostavaa niittyä, kun taas vaaleemman keltainen saattoi olla alustaltaan mitä vaan, mutta yleensä se oli hankalakulkuista mättäistä heinikkoa tai saniaista joka saattoi ulottua pään yläpuolelle. Tumman vihreästä ei kannattanut edes miettiä menevänsä läpi, sillä se oli jotain tosi tieheää koivikkoa tai sitten katajan tyyppistä pensaikkoa josta ei olisi edes päässyt läpi. Kartalle mahtui myös paljon aitoja. Joko kivisiä tai piikkilankaisia.

Pahimmat virheet kasaantui reitin alkurasteille, mutta mitään suurta eksymistä ei päässyt tulemaan. Yhdellä rastilla tosin tuli juostua niittyä ristiin rastiin yrittäen paikallistaa minkä puskan juurella sitä ollaan. Loppu menikin sitten jo paremmin eikä mitään isompaa etsimistä tullut eteen. Suurin murhe oli akillesjänne, joka ei juurikaan antanut juosta, vaan eteneminen ole melkoista nilkutusta. Päivän sijoitus oli 9/27.

Toinen päivä oli Ardenaskie:n kartalla. Sää oli edellispäivän kaltainen, lämpöä oli saman verran ja taivaalta tuli välillä pientä tihkusadetta. Reitin pituus pituus oli 5.1 km ja rasteja 16 kpl.

Toisen päivän kisakeskuksesta

Maasto oli ensimmäistä päivää hitaampikulkuisempaa, sillä aluskasvillisuutta oli paljon ja sen korkeus oli taas paikoin miehenmittaista. Hyvää juostavaa ei reitin alkupuoliskolla ollut lainkaan ja loppuosallakin vain paikoin. Päivän reitillä päästiin jo kunnon metsänkin puolelle, kun lopussa reitti kulki muutaman sadan metrin matkan tiheän kuusikon läpi.

Päivän alku lähti sujumaan heikosti ja jatkui vielä surkeemmin. Ensimmäisen neljän rastin aikana pummia oli tullut jo melkein 20 minuuttia. Tämän jälkeen tuli muutama parempi rastiväli, mutta sitten taas pari todella heikkoa. Viimeiset 7 rastia sitten sujuivat taas ihan hyvin, mutta alkumatkan katastrofeja ne eivät pystynyneet hyvittämään. Päivän sijoitus oli 18/25.

Kolmannen päivän parkkipaikka oli samassa paikassa kuin toisenkin, mutta kisakeskus oli siirretty kilometrin verran toiseen paikkaan. Tällä kertaa ilma oli vähän selkeämpi, eikä välitöntä sateen uhkaa ollut ilmassa. Lämpöä oli 19 astetta. Kartta oli Creag Mhic Chailein, reitin pituus 5.6 km ja rasteja 13 kpl.

Matka kolmannen päivän kisakeskukseen

Kolmannen päivän kisakeskus

Päivän maasto oli vaihtelemaa ja paikoin pitkiä pätkiä hyvääkin juostavaa. Paikoin oli paljon soita ja välillä taas kunnon korkeuseroja. Reitin loppupuolella päästiin taas juoksemaan vähäksi aikaa komeaan kuusimetsikköön.

Tällä kertaa suunnistus sujui mallikkaasti. Yksi pieni haku oli kolmanneksi viimeisellä rastilla, muttei siinäkään tuhlautunut aikaa kuin reilun minuutin verran. Näin hyvää suunnistusta en muista tehneenikään pitkään aikaan. Eikä nykyisellä nilkutuskunnolla juuri nopeampaan suoritukseen olisi pystynytkään. Sijoitus oli 4/28.

Löytämisen iloa kolmantena päivänä

Kolmen kisapäivän jälkeen oli vuorossa vapaapäivä. Se olikin mukavan lämmin ja aurinkoinen. Mutta neljännen kisapäivän aamuna tuli taivaalta ämmiä äkeet selässä, ja suunnistusäästä näytti tulevan todella kostea. Onneksi lähtöön mennessä sade rauhottui ja vähän lähdön jälkeen se lakkasi kokonaan. Lämpöä oli 17 astetta, joten kylmä ei päässyt sateesta huolimatta tulemaan. Torinturk:n kartalla oli 18 rastia ja matkana oli 6.3 km.

Tälläkään kertaa ei päästy kunnon metsään, vaan reitti kulki pääosin avonaisilla nummilla. Korkeuseroja oli paljon ja alusta oli raskaskulkuista ollen joko soista tai mättäistä heinikkoa. Vain paikoin pääsi juoksemaan sydämmensä kyllyydestä; tai paremminkin sen mitä akillesjänne antoi myöden.

Neljäskin päivä sujui melko hyvin eikä mitään suurta, toisen päivän kaltaista, pummia tullut. Muutama parin minuutin haku tuli, ja pari heikompaa reitinvalintaa, mutta muuten suunnistus sujui ihan mukavasti. Päivän sijoitus oli 4/27.

Viides kisapäivä sijaitsi jälleen lähempänä Obanin keskustaa eräässä niemen kärjessä. Sää ei poikennut edellisistä päivistä. Sadekuuroja tuli silloin tällöin ja lämpötila oli 18 asteen luokkaa. Loch Nell & Shenavallie -kartalla oli 16 rastia ja reitillä pituutta 5.5 km.

Alusta oli kisaviikon märin ja mutaisin. Märkiä soita ylitettiin ristiin rastiin ja ne kohdat joissa pääsi juoksemaan karja-aitauksessa, niin siellä mutaa oli paikoin puoleen sääreen asti. Myös muutama miehenkorkuinen saniaisviidakkokin tuli jälleen läpäistyä.

Muutamaa pientä koukkausta lukuunottamatta päivä oli lähes täydellinen. Vielä jaksoi juosta ihan hyvin, vaikka alusta oli todella pehmeä, märkä ja mutainen. Sijoituskin oli tähänastisista paras 3/25. Kokonaissijoitus, joka lasketaan neljästä parhaasta tuloksesta, nousikin nyt neljänneksi. Tosin kärkikolmikko oli jo sen verran karussa, ettei niitä voinut enää saada kiinni.

Kuudes päivä poikkesi kaikin puolin edellisistä. Ensinnäkin sää oli poutainen ja taivas puolipilvessa. Lämpöä oli lähes 20 astetta, joten paras suunnistussää koko viikkoon. Lähtöpaikalle oli matkaa 2 km ja jälkimmäisellä kilometrillä oli nousua lähes 200 m, joten alkulämmöt sai helposti päälle ilman juoksuakin. Kartta oli Ardchattan ja reitilläni oli 11 rastia ja pituutta 5.7 km.

Viimeisen päivän kisakeskusmaisemia

Myös maasto poikkesi edellisistä päivistä täysin, sillä kisa käytiin avonaisella vuorella jossa riitti niin korkeuseroja, notkoja, kumpareita ja puroja. Ainoastaan reitin loppuosasta löytyi vähän “saniaisvihreetä”, mutta muuten kartan väritys oli keltainen. Alusta oli tällä kertaa melko nopeakulkuinen (jos jaksoi vaan juosta).

Alun kolme ensimmäistä rastia löytyi mallikkaasti, mutta neljännelle mennessä kumpareet ja nenät menivät sekaisin ja hakua tuli varmaankin viiden minuutin verran. Rastiväli 5-6 oli pituudeltaan reilun puolitoista kilometriä ja otin siinä tietoisen riskin lähtemällä juoksemaan pelkällä kompassisuunnalla sen tarkemmin rastivälillä olevia miljoonia koukeroita lukematta. Rastin takana oli stopparina lammasaita joten jos sinne asti päädyn, niin tiedän ainakin missä olen. Vähäisestä karttaluvusta huolimatta pysyin melko hyvin kartalla, mutta aloin kuitenkin etsimään rastia liian aikaisin ja ylimääräistä pyörimistä tuli jälleen viiden minuutin verran ennenkuin rasti löytyi. Myös seuraavaa rastia tuli etsittyä muutama ylimääräinen minuutti, mutta sitten loppu sujui taas suht hyvin. Päivän sijoitus oli 7/21.

Kisan kokonaissijoitus, kun neljän parhaan päivän sijoitukset lasekettin yhteen, oli 4/32. Kolme ensimmäistä olivat suvereeneja, joten siihen joukkoon ei ollut mitään mahdollisuuksia. Hirveän kova ja laaja taso ei tuntunut meidän M35 lyhyt -sarjassa olevan, sillä näillä suunnistuksillä ei Suomessa olisi päässyt lähellekkään kärkeä, vaikka suunnistus suht mukavasti sujuikin. Tyytyväinen tulokseen kuitenkin olen, sillä alkuun tuntui, ettei “metsään” välttämättä pääsisi ollenkaan kun jalkavaivat haittasi sen verran menoa.

On The Road Again

Skotlannin kaksi ja puoli viikkoinen loma on nyt takana, eli se tietää sitä, että viimeisetkin lomapäivät on tältä vuodelta pidetty. Vanha, mutta paikkansa pitävä klisee sanoo, että “Matkailu avartaa – ainakin rahapussia”, oli tälläkin kertaa harvinaisen totta. Mutta täytyy myöntää, että lähes jokaiselle huvenneelle punnalle oli myös nähtävää ja koettavaa. Reissusta sitten joskus oma stoorinsa, kun tästä taas vähän asettuu aloilleen.

Urheilut reissun aikana jäi suunnistuskisojen varaa, sillä ylimääräistä juoksemista akillesjänne ei kestänyt laisinkaan. Suunnistuksessakin juoksu oli sellaista nilkutusta, että välillä oikein mietitytti, että onko tässä mitään järkeä. Kuusi kisaa viikkoon tuli vietyä kuitenkin läpi, eikä oikeastaan yhtään pöllömmin. Kisaviikostakin tulee aikanaan sitten oma stoorinsa.

Jälkimmäinen reissuviikko menikin sitten autossa istuessa tai katuja tarpoessa. Treenaus oli pelkkää keskikehon rakentelua ja skottilaiset aamiaiset yms. edesauttoivat hyvin lomalihasten kehittymistä. Tossut olisivat kyllä ollut mukana, mutta käyttämättä ne jäivät.

Kotiintulopäivänä paikat tuntuivat sen verran hyviltä, että päätin lähteä tekemään ensimmäistä tiejuoksua sitten muutamaan viikkoon. Alkukilometrit tuntuivatkin tosi hyviltä – ei kipua missään. Ajattelinkin jo, että nyt pääseekin kirjoittamaan, että “vuoden ensimmäinen kivuton lenkki”, mutta ei se sitten sitä ollutkaan. Jokusen kilometrin jolkottelun jälkeen aj alkoi vähän kipuilemaan ja oireili sitten koko loppu matkan 11 km:n lenkistä. Ei se nyt aivan mahdottoman paha ollut, mutta ei missään nimessä kunnossakaan.

Ensi viikonloppuna pitäisi sitten lähteä Raseborgiin 24 h:n rogaining-kisaan. Taktiikkaa ei ole vielä lyöty lukkoon, mutta tällä kunnolla ja näillä koivilla tuskin suuria juoksumääriä lähdetään keräämään.

Piikittelyä

Mennyt kaksiviikkoinen on ollut melkoisen rauhallista aikaa. Töissä on saanut olla melkein yksin, kun kaikki ovat vielä lomilla. Onneksi on hommaa ollut, mutta ei voi sanoa, että kauheeta kiirettä olisi pitänyt.
 
Lenkkeilyrintamalla on ollut sitten vieläkin hiljaisempaa. Kahteen viikkoon ei ole tullut käytyä kuin muutaman kerran juoksemassa kympin lenkki ja tunnustelemassa mitä herra Polvi siitä tykkäisi. Eikä hän ole oikein siitä tykännyt. Pyöräilyäkin olen kokeillut, mutta eipä sekään ole herra Polvelle kelvannut. Salilla on pystynyt käymään, mutta jalkatreenit olen jättänyt suosiosta vähän vähemmälle.
 
Reipas viikko sitten juttelin mr. Polven kanssa nätisti ja uhkailin vähän lääkärilläkin, ja tämän jälkeen hän suostuikin vähän aikaa olla kiukuttelematta. Mutta heti alkuviikosta hän rikkoi sopimuksemme ja minä päätin olla myös pitämättä lupaukseni, ja varasin ajan Koskiklinikan ortopedille. Perjantaina sitten istuttiin kolmisin alas, minä, herra Polvi ja sovittelevana osapuolena herra Lääkäri. Lyhyen neuvonpidon jälkeen tulimme siihen tulokseen, että olen kokenut jo riittävästi vääryyttä herra Polven suunnalta, ja kiusankappaleelle annettiinkin sitten rangaistukseksi kortisonipiikki. Mainitsin myös, että herra Aki les Jänne on myös ollut viimeaikoina melko yhteistyökyvytön, joten hän koki Polven kanssa saman kohtalon ja sai piikistä.
 
Herra AJ otti moisesta kohtelusta nokkiinsa ihan tosissaan ja pienen hetken jälkeen pistoksesta hän alkoikin protestoimaan oikein kunnolla. Pari tuntia hän särki aivan jumalattomasti eikä suostunut koko loppu päivänä yhteistyöhön ollenkaan, vaan jouduin klenkkaamaan hammasta purren. Lauantaina herra AJ oli jo vähän paremmalla tuulella ja sunnuntaina hän jo teeskenteli yhteistyökykyistä, mutta kun illallalla kävin sitä vähän ulkoiluttamassa juoksutossujen kanssa, niin kyllä hänellä vielä oli tunteet pinnassa, eikä suostunut olemaan kipuilematta. Herra Polvi sentään tuntui uskovan kerrasta oman parhaansa, eikä enää sunnuntaina ollut moksiskaan, vaikka 10:n lenkin hänen kanssa köpöttelinkin.
 
Pitää nyt katsoa mitä mieltä herrat ovat kuun vaihteessa alkavasta Skotlannin rastiviikosta. Sillä tässä pitäisi olla vielä muutama päivä töissä ja sitten hypätä Ryanairiin ja liihotella Edinburghiin syömään haggista ja juomaan viskiä.

Rinkan ulkoiluttamista

Tällä erää viimeiseen lomaviikkoon herättiin Norjan Altassa. Sunnuntaiehtoona ajettiin vielä Haltin seikaulun jälkeen 250 km pohjoiseen ja yövyttiin pohjois-norjalaisella leirintäalueella. Kelit suosi telttamajoitusta eikä itikoitakaan ollut häiritsemässä.

Maanantaipäivä menikin sitten autossa istuessa, kun ajoimme ensin Altasta Hammerfestiin ja sitten samaa tietä takaisin Altaan ja sieltä sitten Kautakeinon kautta Enontekiön Hettaan. Ajoa kertyi tuolle päivälle reilu 500 km. Äänikirja eteni siis melkolailla. Minulle ei oikein auennut, että miksi Hammerfestissä käyntiä aina hehkutetaan, sillä ainakaan pikaisella katsomisella ei pitäjässä mitään erikoista nähtävää ollut. No joo, kyllähän reitti sinne tarjosi komeita maisemia, ainakin jos oli tullut suoraan Enontekijöstä Norjan puolelle. Mutta kyllä mielestäni Tromsan ja Altan välillä oli tosi paljon komeampia maisemia nähtävänä.

Hetan leirintäalueella sitten päästiinkin tutustumaan vähän paremmin paikalliseen räkkään. Paikallisille sääskimäärä ei varmaankaan ollut mitenkään poikkeuksellinen, mutta tällainen “etelän vetelä” laittoi kyllä mielellään hyttyverkon päähän, kun telttaa laittoi pystyyn. Etenkin mäkärät tuntuivat olevan erityisen kiinnostuneita turistin verestä. Hyttysiä ei liiemmin näkynyt.

Tiistaiaamusta pakattiin rinkat ja käytiin hakemassa Hetan Aitasta puomiin avain, jonka turvin pääsimme ajamaan autolla Pyhäkeron päivätuvan läheisyyteen. Näin ei tarvinnut mennä veneellä Ounasjärven ylitse. Tämä oli sekä kätevämpi että halvempi ratkaisu yhden yön vaelluksellemme.

 

Autolta vaelsimme ensin puolitoista kilometriä Pyhäkeron päivätuvalle ja siitä jatkoimme heti matkaamme Pyhäkeron huipun kautta Sioskuruun. Kartan mukaan matkaa reitillä oli 9,5 km ja kellon mukaan aikaa kului n.2,5 tuntia. Sioskurussa aterioimme ja pystytimme teltan, jonne jätimme myös muut yöpymisvarusteet. Sitten lähdimme ulkoiluttamaan kevennettyjä rinkkojamme kohti Hannukurua, jonne oli matkaa 13 km. Reitti oli hyväkulkuista ja olosuhteisiin nähden melko tasaistakin, joten kyseinen matka taittuikin melko rivakasti – kahteen ja puoleen tuntiin. Hannukurussa pidimme pienen paussin ja sitten teputimme saman 13 km takaisinpäin. Kelit suosi tätäkin vaellusta, sillä vettä ei tullut kuin muutama tippa ja itikatkin pysyivät loitolla aukealla paljakalla.

Takaisin Sioskuruun päästyämme suoritimme pikaisen pesun tunturipuron raikkaassa vedessä. Tämän jälkeen vuorossa oli ruokailua sekä jutustelua muiden autiotuvalla yöpyvien kanssa. Illalla tuuli oli tyyntynyt sen verran, että mäkärät alkoivat taas kiusaamaan ja piti turvautua hyttysverkkoon jotta paikoillaan viihtyi paremmin. Illalla myös sateli hieman, mutta se ei juuri leiriytymistä haitannut.

 

Sateisen yön jälkeen aamu oli taas poutainen joten kävely Sioskurusta Pyhäkeron huipun kautta taikaisin autolle sujui kuivin jaloin. Ihan mukava oli vaellella, vaikka miinuksena täytyykin pitää, että sama reitti jouduttiin menemään edestakaisin. Toisaalta kyllä ne maisemat vähän erilaiset ovat, kun niitä katseleen vähän toisesta suunnasta. Mutta saatiin ainakin tuntumaa mitä noiden rinkkojen raahaaminen todellisuudessa on, jos joskus tekisi vaikka vähän pidemmänkin vaelluksen.

Loppupäivä menikin sitten autossa istuessa, kun ajoimme melkein yhtä soittoa reilun 600 km Hyrynsalmelle. Siellä sitten yövyimme teltassa leirintäalueella. Ilta oli komean aurinkoinen ja lämmin, ja ennen kaikkea itikoita ei ollut yhtään.

 

Torstaiaamuna ajoimme Hyrynsalmelta Kuhmoon jossa kävimme suunnistamassa Kainuun rastiviikoilla kuntosarjassa. Keli oli tukalan helteinen ja 7,4 km:n reitti oli melko hikistä puurtamista. KRV:n onni oli, että osallistuimme KRV:lle ensimmäisen kerran vuonna 2007 jolloin maastot olivat Sotkamon upeissa kangasmetsissä. Noilla muistoilla sitä voi aina lähteä toivomaan, että muinakin vuosina ko. maastot olisivat mahdollisia. Tänä vuonna ei ainakaan kuntosuunnistajien kolmannen ja neljännen päivän radat sellaista olleet. Samanlaista perkeleen ryteikköä se oli, jota täältä Pirkanmaaltakin löytyy, paarmoja vaan oli enemmän.

Torstaina suunnistuksen jälkeen oli olo muuttunut vähän huonovointisemmaksi, mutta kun aamulla pysyi tolpillaan, niin perjantainakin piti metsään lähteä, kun näin pitkälle oli kerran ajettu. Matkan tosin vaihdoin vähän lyhyempään. Tällä kertaa suunnistuis ei oikein maistunut, eikä jalkakaan oikein suostunut nousemaan. Kävelyksi piti laittaa monesti tasaisellakin rastivälilä. Maaliin tulon jälkeen olo alkoi muuttumaan edelleen heikommaksi – päätä särki ja vatsaa kiersi. Näin ollen reilun 500 km kotimatka Ylöjärvelle ei ollut mitään herkkua. Onneksi Tuuli oli pirteässä ajokunnossa ja minä sain vääntelehtiä pelkääjän paikalla. Illalla kuumemittari näytti 38 astetta joten syy huonovointisuuteen ja heikkoon suunnistusintoon löytyi elohopeatikun lukemista. Loppuviikko meneekin sitten huilaillessa ja maanantain töihin paluuta odotellessa.

Luuseripatikointi Haltille

Birtavarresta E6-tieltä haarautui heikossa kunnossa oleva kestopäälysteinen tie kaakkoon. Muutaman kilometrin ajon jälkeen kartalla keltainen tie muuttui valkoiseksi ja samalla renkaiden alla asvaltti muuttui soratieksi. Kännykän kenttä heikkeni pykälä pykälältä ja muutaman kilometrin lisäajon jälkeen kenttää ei ollut enää ollenkaan. Hiekkatie oli myös alkanut nousemaan jyrkästi ja muuttui pian myös serpentiiniksi.

Korkeat rinteet polemmin puolin tietä saatteli autoa aina vain ylemmäs mutkittelevaa tietä pitkin, kunnes kymmenisen kilometrin ajon jälkeen nousu alkoi tasoittumaan. Nyt karttaan oli merkattuna punaisella katkoviivalla merkittyä tietä ja tie muuttuikin kyseisen karttamerkin osoittamaksi traktoritieksi. Tienviitta kertoi, että parkkipaikalle olisi matkaa 7 km ja Haltille 13.

Kärrypolku oli paikoin niin huonoa, että eteenpäin pääsy näytti jäävän siihen paikkaan, mutta aina pystyi kuitenkin kuopat ja kivet jotenkin kiertämään eikä pohjakaan karahtanut montaakaan kertaa kiveen. Kolmisen varttia ehti kulua siitä kun E6-tieltä oli päästy Guolasjavrren rantaan parkkipaikalle. Sekä kuskilla, että pelkääjän paikalla istuneella oli hiki kuin suuremmankin urakan tehneellä.

Olimme Haltin pohjoispuolella ja huipulle olisi matkaa n.6 km. Sää vaellukselle oli mitä parhain, sillä tuulta ei ollut nimeksikään, aurinko paistoi ja lämpöä oli kymmenen asteen tietämillä. Myöskään mitään uhkaavia sade- tms. pilviä ei ollut näkyvillä. Ainoa huono puoli oli, että meillä ei ollut mitään kunnon karttaa käytettävissä, ainoastaan 1:400000 tiekartta, jonka avulla otimme jonkinnäköisen kompassisuunnan Haltin huipulle. Kompassin lisäksi tukena ja turvana olivat GPS-laitteet, mutta koska tämä vaellus oli tullut suunnitelmiin vähän yllättäen, niin esivalmistelut vaellukseen oli vähän huonot ja esim. kordinaatteja GPS-laitteeseen ei oltu laitettu. Gepsi oli ainoastaan turvana siihen, että huonon kelin yllättäessä pääsisimme ainakin samaa reittiä takaisin.

Vaellus alkoi ensin kumpuilevassa sorapintaisessa maastossa, mutta pian reitti alkoi muuttumaan kivikkoiseksi ja loppuvaellus olikin pelkkää rakkaa ja kiveltä kivelle hyppelemistä. Ensimmäiselle kilometrille osui reitin jyrkin osuus ja paikoin kulku muuttui neliraajakapuamiseksi.

 

Alkumatkasta näimme vielä silloin tällöin punapäisiä keppejä tai kivikasoja joihin ylimpään kiveen oli maalattu punainen merkki. Mutta parin kilometrin vaelluksen jälkeen niitä ei enää näkynyt ja epäilimme joutuneen hieman sivuun maastoon merkatusta reitistä. Etenimme kuitenkin kompassisuunnalla ylöspäin. Näkyvyys oli hyvä ja iso järvi, jonka rannalta lähdimme näkyi hyvin takanamme.

Neljän kilometrin vaelluksen jälkeen eteemme avautui kivilaakso jonka keskellä poikittain oli korkea aita. Kaukana aidan takana näkyi muutama korkeampi huippu joista kauimman laella oli masto. Huonojen alkuvalmistelun vuoksi meillä ei ollut käsitystä mikä noista huipuista olisi Haltin korkein kohta ja mikä Haltin Suomen puoleinen korkein kohta.

 

Vaelsimme vielä puolisen kilometriä ja saavuimme aidalle, jonka olimme kauempaa havainneet. Olimme tehneet vähän aikaa aiemmin päätöksen, ettemme lähtisi arpomaan mikä edessä olevista olisi se oikea huippu jonne olisi voinut käydä nimensä kuittaamassa, joten päätimme kääntyä aidalta takaisinpäin. Yksi syy kääntymiselle oli myös se, että Haltin eteläpuolelta alkoi nousemaan tummaa pilveä joten seikkailun keskeyttäminen tuntui sillä hetkellä oikealta ratkaisulta.

Lähdimme siis takaisin tulosuuntaamme ja tekemään vaivalloista alaisinpäin kapuamista, joka osottatutuikin huomattavasti vaativammaksi urakaksi kuin ylöspäin kipuaminen. 8.8 km:n ja 2 tunnin 45 minuutin jälkeen olimme takaisin autolla ja hieman harmissamme, ettei huipulla tullut käytyä, sillä sää tuntui jatkuvan edelleen mainiona.

Lohdutimme itseämme epäonnistuneesta suorituksesta sillä, että ei Haltille nousua sovi häpäistä tekemällä sitä helpoimman kautta, Norjan puolelta päivävaelluksella, vaan se pitää tehdä kunnon vaelluksella lähtien Saanan juurelta Kilpisjärveltä.

Vielä olisi edessä yksi hikinen urakka ennen kuin tätä kokemus olisi kansissa. Vielä piti saada auto ehjänä alas. Ja ajan kanssa sekin urakka tuli hoidettua.