Eilen, tiistaina tuli kuusi viikkoa leikkauksesta. Kuntoutusohjeessa lukee, että nyt saisi tehdä vähän pidempiä (2-3 km) kävelylenkkejä. Ihan aikataulussa kuntoutuksen suhteen ei olla, sillä kävely ei suju vieläkään kovin kivuttomasti, ja kävely muuttuu vielä helposti nilkutukseksi, mikäli hommaan ei keskity kunnolla. Tuollainen parin-kolmen kilsan lenkki on tullut jo tehtyä, mutta loppumatkasta alkaa jo kaipaamaan sohvan turvaa.
Viimeisen viikon aikana olen aloittanut työmatkapyöräilyn. Aluksi pyöräilin vain toiseen suuntaan, mutta nyt on jo nelisen kertaa menty ees-taas. Pyöräily ei juurikaan aiheuta kipua, vaan paremminkin kävely on polkemisen jälkeen helponpaa. Veden polkeminen on siis vaihtunut pyörän polkemiseen, mikä onkin huomattavasti mielekäämpää puuhaa. Tänään tosin tuli kevään ensimmäinen rengasrikko ja jouduin kävelymieheksi muutaman kilometrin matkaksi, joten pyöräilynkin ihanuus tuli välittömästi esille.
Makealakko on pitänyt hyvin. Hieman haasteita on kyllä ollut, sillä viime viikkojen ohjelmaan on mahtunut niin synttäreitä, nimppareita, äitiempäivää kuin vappuakin. Linja on kuitenkin pitänyt ja makeat leivonnaiset ovat jääneet syömättä. Vielä pitäisi kaksi kuukautta jaksaa lakkoilla ja sitten voi aloittaa jäätelökauden.
Tuosta tämän päivän rengasrikosta vielä sen verran, että siinä vaihessa kun jouduin jättämään pyörän erään “nakkikioskin” seinustalle nojaamaan ja lähdin köpöttelemään pyöräilykengät jalassa ja kypärä kädessä kotiinpäin, aloin asennoitumaan siihen, ettei pyörä olisi enää paikoillaan, kun sitä illalla pääsisin autolla hakemaan; onneksi olin kuitenkin väärässä. Siinä kävellessäni tuli kuitenkin sanoitettua, mahdolliselle varastetulle pyörälle, muistoruno, joka meni näin =):
Vanhan auton mä vaihdoin sinuun,
on siitä vuosia yli kymmenen.
Mistä silloin mä sinut löysin,
sitä enää mä muista en.
Oli suhteemme aluksi kylmä,
sua juurikaan huomannut en.
Mutta usein sä mielessäin olit,
ja sinusta aina huolehtien.
Vuodet toivat meitä yhteen,
sinut aloin jo huomata.
Et ollut enää vain varaston täyte,
aloin mä vauhtias kaivata.
Oli kivinen paikoin tiemme,
oli mäkeä ylös ja alas.
Vaikka piiskas sade ja lunta tuiskas,
niin mieleni aina luokses palas.
Sit aloit sä mulle uhoon,
kumis enää ei pitänyt.
Sut jätin kiskan seinälle nojaan,
oli se virhe – tiedän sen nyt.
Sinut toinen minulta otti,
sitä hyväksyä voi mä en.
Mutta minkäs sille voit,
poistui poliisi olkaansa kohauttaen.
Oma toisenko jo olet,
alle vieraan kuskin suostuit.
Vai hyljätyksikö taas jouduit,
ja pohjassa Tammerkosken ruostuit.
Vaik viel on aika suuren surun,
silti nyt uutta jo hamuan.
Uskon sun ymmärtävän seikan tämän,
toivon ei mieles ois katkeran.