Leikkauspöydälle sitä tuli nyt kuitenkin päädyttyä, vaikka talvella jo kuvittelikin, että akillesjänteeseen oli tullut ihmeparantuminen. Tällä toisella yrittämällä sitten mentiin eikä meinattu, sillä miettimisaikaa ei juurikaan ollut, mikäli halusi ottaa vapaana olleen peruutusajan. Jos ei olisi eilistä (3.4.) aikaa ottanut, niin seuraava vapaa aika olisi ollut vasta toukokuulla.
Tiistaina-aamuna oltiin hyvissä ajoin Turussa, sairaala NEO:n odotushuoneessa. Saapumisaika piti olla klo 8:30, mutta varttia vaille kahdeksan odotushuoneessa tuli jo kämmenet hikisinä istuttua. Ei vaiskaan, täytyy sanoa, ettei jännittänyt yhtään. Paremminkin oli odottava ja tyytyväinen olo kun tänne oli “päästy”. Kun vielä Oravakin näytti olevan paikalla, niin alko näyttämään siltä, että se puukko todellakin heiluisi tänään.
Itse leikkuupöydälle pääsy sitten vähän kestikin. Odottelun ohessa sain syötäväkseni ensimmäiset kipulääkkeet. Tohtori kävi jossain välissä piirtelemässä tussilla jalkaan leikkauskohdan, mutta se taisi olla lähes kello kymmenen, kun vasta kanyyli kädessä operaatiohuoneessa makailin. Kun kaikki piuhat oli kroppaan kytketty, niin anestesialääkäri saapui paikalle ja tökkäsi puudutuksen selkään. Siinä sitä sitten alettiin odottelemaan operaation alkua; mahallaan, jalat lämpiminä, kroppa täynnä kipulääkettä ja vähän rauhoittavaakin.
Hetken kuluttua kuului, kun herra Orava saapui paikalle ja alkoi juttelemaan rauhallisesti hoitajien kanssa. Itse tujottelin valvontalaitteen numeroita, jossa näkyi mm. syke ja verenpaineet. Rauhoittavat taisivat purra, sillä syke oli pääosin alle 50 ja verenpaineetkin olivat jossain vaiheessa 108/69. Mitään muita tuntemuksia ei leikkauksen aikana ollut kuin, että jalkaa vähän heiluteltiin.
Noin vartin päästä hoitaja kertoi, että haavaa kursitaan jo kiinni. Operaatio oli siis melko pikainen. Tämän jälkeen minua kärrättiin heräämöön odottelemaan kotiutusta. Aamupala tuli tarpeeseen, sillä edellisen kerran oli syönyt 14 tuntia aikaisemmin, joten nälkä oli sen mukainen. Siinä sivussa meni muutama tabu kipulääkettäkin. Olo oli mitä mainioin – tosin jalat ja persus olivat vielä ihan tunnottomia, joten ei kipuja vielä pitäisikään olla.
Puolen päivän aikoihin tohtori tuli tervehtimään ja kertomaan operaatiosta. Paljoakaan en selostuksesta ymmärtänyt, mutta se seikka tuli selväksi, että jänne oli päässyt jo sen verran huonoon kuntoon, että olisi voinut mennä poikki jonkin loikan yhteydessä. Fascia cruris (akillesjännettä ympäröivän säären peitinkalvo) oli paksu ja kyhmyinen, se halkaistiin ja suikale takaa poistettiin. Jänteen pinnan paratenon oli hankaantunut pois. Mitään suurempia repeämiä ei ollut. Arpikudosta ja kiinnikkeitä myös poistettiin.
Kello yhteen asti kaikki meni mukavasti: iPadillä leikkimistä ja musiikkia kuuntelua. Kahden aikaa oli tarkoitus päästä jalkeille ja kotiutua. Sitten alkoi yhtäkkiä tulemaan vähän huonompi olo ja se tuntui vaan pahenevan. Vinkkasin hoitajan paikalle ja hän lähti hakemaan pahoinvointilääkettä. Ennen lääkkeen tuloa oli kuitenkin mennyt vintti pimeäksi ja hoitaja joutui tökkimään minua hereille. Sinnä sitten jouduttiin laittamaan, jo kerran poistettu kanyyli, takaisin ja tippapullo kiinni.
Pari-kolme tuntia siinä sitten taas huilailtiin ja odoteltiin, että olo paranisi. Välillä oli ihan ok, mutta välillä taas oltiin ihan hissuksiin kattoon tujotellen. Neljän jälkeen tuli fysioterapeutti opastamaan kuinka keppejä käytetään ja muutaman asekeleen köpöttelylenkkikin siitä tuli tehtyä ennen kuin huono olo taas iski ja minut passitettiin takaisin sänkyyn. Kolmatta lajia pahoinvointilääkettä laitettiin suoneen ja huilailu jatkui.
Parin kymmenen minuutin lepäilyn jälkeen tehtiin toinen kävely-yritys. Se onnistuikin jo paremmin ja pääsinkin pukuhuoneeseen asti vaatteita vaihtamaan. Olo oli nyt ihan ok, ja pääsin lähtemään kotiin päin. Sain hoitajalta vielä muutaman kipulääkkeen varmuuden vuoksi matkaan, vaikkei mitään kipuja vielä ollutkaan ilmaantunut (pientä jomotusta lukuunottamatta). Suurin kirpaisu tulikin sitten kassalla, kun lasku lyötiin kouraan. Siihen tosin ei auttaisi edes grammanen Burana, jonka hoitaja oli antanut mukaan.
Automatka kotiin meni mukavasti takapenkillä istuskellen. Huono olo ei tullut takaisin. Kipujakaan ei ole tähän hetkeen mennessä vielä yhtään ollut, vaikka en olekkaan yhtään lääkettä ottanut. Ja toivottavasti pilleripurkkiin ei tarvitsisikaan turvautua.
Ensimmäinen viikko tässä nyt pitäisi makoilla ja köpötellä kepeillä. Sitten pitäsi alkaa pikkuisen jo kävelemään ja kahden viikon jälkeen, kun tikit on saatu pois, pitäisi alkaa kävelemään ja liikuttelemaan nilkkaa normaalisti. Kolmen viikon jälkeen leikkauksesta olisi uinti ja vesiharjoittelu mahdollista. Neljän viikon päästä kuntopyöräilyä. Pidempiä (2-3 km) kävelyjä kuuden viikon jälkeen ja hölkkää 8 viikon jälkeen. Ennen juoksentelun aloittamista pitäisi käydä Oravalla kontrollista tarkastuttamassa, että kovemman treenauksen voi taas aloittaa.
Hieman pitkältä ajalta tuo kahdeksan viikon toimettomuus kuulostaa, mutta löydösten perusteella leikkaus oli välttämätön. Olisi pitänyt vaan mennä operaatioon vaan heti alkutalvesta, niin kuin ensin oli suunnitelmissakin. Mutta mistä näistä koskaan tietää. Jukola jää tältä vuodelta väliin, mutta uskoisin, että kesälomalla pääsee jo suunnistustakin kokeilemaan… ainakin toivottavasti.
