Katkelma kirjoittamattomasta teoksesta nimeltä: “Mökillä”.
Kello on varmaankin vähän yli neljä aamuyöllä. Olin tarkastanut ajan kännykästäni, kun olin vähän aikaa sitten käynyt alakerrassa vessassa. Silloin olimme molemmat hereillä, mutta nyt sinä olet saanut jo uudellen unenpäästä kiinni, mutta minä vain pyörin omalla puolellani. Kesällä yläkerrassa nukkumisessa on se huono puoli, että siellä on huomattavasti lämpimämpi kuin alakerrassa. Eteenkin, kun olemme lämmittäneet muutamana edellisenä päivänä saunan, josta johtava piippu kulkee aivan parvella sijaitsevan makuutilan vieressä. Piippu hohkasi lämpöä. Parvikerroksen molempien päiden ikkunoiden räppänät olivat auki, mutta ne eivät tuoneet toivottua viilennystä. Järvenpuoleisesta avoimesta ikkunasta kantautui vain lokkien kirkunaa ja toisen pään ikkunasta huusivat räkätit. Aamu oli siis sarastamassa, kun linnutkin alkoivat jo heräämään. Tämä ei helpottanut yhtään minun nukkumisyritystäni.
Makasit sellälläsi ja hengitit raskaasti. Joku olisi voinut sanoa sitä jopa kuorsaukseksi, mutta ei se ihan sitäkään ollut. Mietein pitäisikö minun siirtyä alakertaan lukemaan kirjaa, jos se vaikka auttaisi nukahtamaan. Toisaalta, jos lähtisin alakertaan tulisit heräämään, sillä portaat ja lattia nariset sen verran, että herkästiheräävänä sen varmasti tekisit. En viitsisi herättää sinua, sillä parin päivän takaisen polkupyörällä kaatumisesi jälkeen et ole pystynyt nukkumaan öitä kunnolla kipujen vuoksi. Tuo onneton sattuma tapahtui, kun maantiepyöräsi etupää ei noussutkaan rotvallin yli ja lensit olkapää edellä asfalttiin. Tuo onnettomuus sattui Cube-merkkisellä pyörällä, joten olemme alkaneet kutsumaan tuota tapaturmaa “Cuberkeikaksi”. Onneksi suurempia vaurioita ei tullut, vain pintanaarmuja ja kipeitä paikkoja.
Päätin ottaa kuitenkin riskin ja hivuttauduin istumaan sängyn reunalle. Uninen hengityksesi jatkui taukoamatta. Puin T-paidan ja asettelin sukat jalkaan niin äänettömästi kuin vain pystyin. Verkkarit otin käteeni ja päätin pukea ne vasta alakerrassa – jos sinne asti vain äänettömästi pääsisin. Seuraavaksi oli päästävä pystyyn. Ei lattian narahdusta. Askel kerrallaan, kuin hidastetusta elokuvasta hiivein kohti rappusten yläpäätä. Ensin napsahti polvi sitten narahti lattia. Jähmetyin paikoilleni, mutta unesi ei katkennut. Sama raskas hengitys jatkui. Nyt seisoin jo portailla ja lähdin varovaisesti kapuamaan alaspäin. Äänetöntä liikkumista. Oliko portaiden narina hävinnyt vähän aiemmin tehtyihin vessakäynteihin? Ikkunasta näin kuinka onnettomuuteen vienyt pyöräsi nojasi terassilla seinää vasten. Ohjaustanko pitäisi suoristaa, mutta siellä ei olisi kiire, sillä ainakaan muutamaan päivään et pyörää pystyisi käyttämään. Alakerran lattia antoi armoa, ei narinaa, ei herättänyt sinua.
Pystyin nyt pukemaan verkkarit päälleni, sillä olin turvallisimmilla vesillä – parven alapuolella keittiössä. Mietein millaisen reaktion valojen sytyttäminen aiheuttaisi. Mutta se oli pakko tehdä, mikäli aikoi alkaa lukemaan kirjaa. Vaikka aamu oli jo alkanut sarastamaan, niin ikkunasta tuleva valo ei kuitenkaan vielä riittänyt lukemiseen. Tartuin kaksin käsin seinässä olevaan valokatkaisimeen ja liikutin kytkintä niin hitaasti kuin mahdollista toiseen asentoon. Napsahdus. Ihminen on käynyt kuussa, mutta valokatkaisinta se ei ole saaneet hiljaiseksi. Pidätin henkitystä ja kuulostelin yläkertaan. Ei muutosta tilanteeseen. Kävin makaamaan alakerran sängylle.
Olin varannut viereeni Osmo Soininvaaran kirjan “Fillarilla Nizzaan”. Olin aloittanut lukemaan sitä jo edellisenä päivänä ja se oli sen verran viihdyttävää luettavaa, että epäilin sen nukuttavia ominaisuuksia. Politiikoksi Soininvaara osaa kyllä kirjoittaa leppoisaa tekstiä. Ainoana haittana siinä tällä kertaa oli, ettei se auttanut nukkumaan. Olisi pitänyt olla käsissä joku tylsä koulukirja. Luin pari kappaletta eteenpäin ja totesin, että uneen pitää päästä muilla kosteilla. Tällä kertaa tarrasin valokatkaisimeen yhdellä kädellä, sillä täysin äänetön valon katkaiseminen ei kuitenkaan ollut mahdollista, vaikka käsiä olisi ollut tusinan verran. Hämärä palasi alakertaan. Laitoin silmät kiinni ja toivoin unta.
Jääkaappi pärähti hurisemaan. Yläkerran tuhina katosi jääkaapin äänen taakse, mutta parvelta ei myöskään kuulunut tiedustelua olinpaikastani. Hurina jatkui ja se oli jokseenkin unettava, mutta ei riittävästi. Ihmisen aivot ovat kummalliset. Kuinka ne tottuvatkaan tasaiseen ääneen eikä enää reagoi siihen. Kun tasainen ääni lakkaa, niin sitten vasta aivot antavat uuden signaalin. Onkohan tuo aivojen ominaisuus pitkän avioliitonkin salaisuus? Tasaiseen naputukseen vain tottuu, eikä se aiheuta sen kummempaa reaktiota. Ainoastaan jos naputus lakkaa, niin sitten pitää huolestua. Vaikka meillä kymmenen vuotta tulikin keväällä jo täyteen, niin tasaisen naputuksen asteelle ei olla vielä päästy.
Parvelta kuuluu pientä ähinää ja sitten lattialla napsahtaa. Siellä on selvästikin herätty ja katsottu lalttialla olevasta kännykästä paljonko kello on. Tuttu ääni. Sitten kuuluu lisää ähinää ja olet ilmeisesti päässyt pystyyn. Olkapää kuulostaa edelleen olevan melko kipeä – ähinästä päätellen. Et onnistu liikkumaan yhtä äänettömästi yläkerran lattialla kuin minä. Lattia narisee ja portaiden kaide napsahtaa. Minusta tulisi kyllä hyvä murtovaras. Totesin sen jo pari kymmentä vuotta sitten, kun tulin iltariennoista kotiin ja huoneeseeni vanhempiani herättämättä – ainakin ne niin väittivät.
Ensin tuli esiin nilkat, sitten siteissä olevat polvet, vatsa, pää ja viimein unisesta suusta odotettu kysymys. Oli selityksen aika. Olin tyytyväinen etten ollut syypää heräämiseesi. Nousin itsekin sängystä ja tarkastin taas ajan kännykästä, 5:31. Jos olisi arki, niin herätyskello olisi muistuttanut olemassa olostaan minuutti sitten. Mutta nyt oli kesäloma ja oltiin mökillä. Periaatteessa ei ollut kiire mihinkään. Jos nousisi kirjoittamaan blogia, nukutaan sitten vaikka päiväunet.