Jos Suomi on ollut tämän vuoden taantumassa, niin eipä tässä voi itsekään kauheasti kehuskella saavutuksillaan. Kaikin puolin surkea treenivuosi on ollut ja siitä hyvästä painoakin on tullut enemmän kuin itsetunto antaisi myöden. Vaikka vuoteen mahtui viiden kuukauden mittainen yhtenäinen tipaton jakso, niin sokeroidut viikonloput olivat sitäkin makeampia. Uudenvuodenlupauksia en tee, mutta jonkin näköinen ryhtiliike on nyt tehtävä. Viitisen kiloa pitäisi saada painosta pois .Sen saavuttamiseksi onkin aloitettu jo seuranta, joka tosin ei ole vielä tuonut minkäänlaista tulosta. Joulun pyhistä tuli hieman takapakkia tavoitteeseen ja tuskin nämä uudenvuodenvapaatkaan helpottaa tilannetta… mutta heti loppiaisen jälkeen sitten.

Surkealla vuodella oli surkea aloitus. Hiihtokelejä ei tullut sitten millään. Helmikuussa pystyi parin viikon ajan suksimaan, mutta siihen se sitten jäikin. Pirkan hiihtokin jouduttiin perumaan ensimmäisen kerran historiansa aikana. Hiihtokilsoja kertyi ainoastaa parisen sataa.

Alkuvuotta haittasi myös jalkavaivat, jotka estivät lähes täysin juoksemisen. Vuoden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana juoksukilosja kertyi alle 70. Salilla tulikin käytyä sitten sitäkin ahkerammin. Lähes joka päivä tuli EasyFitissä poikettua joko salin tai pyöräspinningin puolella.

Alkukeväästä aloin käymään myös fysioterapiassa tuon jalkani kanssa. Nilkkaa naksuteltiin joka kerta auki ja se alkoikin tulemaan sellaiseen kuntoon, että taas pääsi vähän juoksuakin kokeilemaan. Huhti-toukokuussa tulikin jo jonkin verran enemmän juoksukilometrejä, mutta se leikki loppui ennenkuin ehti kunnolla alkamaankaan, sillä akillesjänteen kiinnityskohta alkoi kipuilemaan sen verran pahasti, ettei juoksusta tununut tulevan mitään. Hain kipuihin taas jälleen vähän kortisoniakin, mutta huonolla tuloksella.

Alkukesästä aloin säästelemään jalkaani kesäloman Sveitsin rastiviikkoa silmälläpitäen, enkä käynyt kesä-heinäkuussa juuri yhtään juoksemassa tai suunnistamassa, Jukolan viestiä ja paria muuta kisaa lukuunottamatta. Kuntoa pyrin pitämään yllä maantiepyörälenkeillä.

Sveitsin reissun jälkeen suunnistukset loppuivat täysin paria kertaa lukuunottamatta. Myös juoksut olivat todella vähissä, kun kantapäävaiva ei tuntunut hellittävän. Myös pihasaunaprojekti vei aikaa ja paukkuja sen verran, että intoa ei riittänyt kuin maantiepyörälenkeille. Myös Tuulin työttömyyden loppuminen vähensi aamusalikäyntejäni, kun piti tehdä Sisun kanssa lenkkiä. Reenit olivat siis aika vähissä.

Syksyn tullen kävin vielä kertaalleen ortopedilla valittamassa vaivojani, mutta mitään ratkaisua ei keksittyä. Juoksua ei tarvinnut jättää pois ohjelmasta, joten loppuvuodesta aloin uhmaamaan kipeää kantapäätäni ja aloin keräämään lisää juoksukilometrejä. Marraskuun puolivälistä asti alkoikin taas viikkokilometrimäärät olemaan ihan kohtalaisissa lukemissa. Ja joulukuussa tulikin jo 270 km, joka on yli neljännes koko vuoden juoksumäärästä. Jalka ei ole juoksentelusta tullut kuntoon, mutta eipä juuri huonompaankaan suuntaa ole mennyt.

Syksyllä hain myös lisämotivaatiota harjoitteluun uusilla leluilla. Uusi maastopyörä toi vähän vaihtelua maantiepyöräilylle. Myös uusi harjoitusvastus maantiepyörälle toi mahdollisuuden pyöräillä kotona sisätiloissa pimeän ja kylmän kauden aikana. Toivottamasti myös joulupukin tuoma Polarin V800 sykemittari tuo uutta intoa ja seurantaa harjoitteluun.

Numeroina vuosi 2014 oli seuraavanlainen:
– punttisali: 92 kertaa eli n. 92 tuntia
– pyöräspinning (salilla ja kotona): 92 kertaa, 87.5 tuntia
– pyöräily (työmatka, maantie, maasto): 4740 km, 230 tuntia
– suunnistus: 115 km, 18.5 tuntia
– hiihto: 210 km, 16.5 tuntia
– juoksu 1005 km, 81.5 tuntia

Näiden lisäksi on kirjaamaton määrä köpöttelyä Sisun kanssa, mutta sitä ehkä on kertynyt kuitenkin toista sataa tuntia.

Ensi vuodelle ei ole mitään sen kummempia tavoitteita. Tuntuu vähän siltä, ettei tuon jalan kanssa pääse kauhean kovaa treeniä tekemään, mutta pysyisi nyt edes tässä kunnossa missä se nyt on. Hiihtämään kun pääsisi enemmän kuin viime vuonna, joskin alkuvuosi ei näytä yhtään lupaavalta. Päivä kerrallaan edetään ja katsotaan mitä eteen tulee.

Illat pimenevät ja sitä myöden saunaraksahommatkin vähenevät. Eli ehtii taas vähän paremmin treenaamaankin. Tai no, paremmin ja paremmin. Harjoituspäiväkirjaan kertyi noin 11 tuntia liikuntaa. Onhan se nyt ihan hyvin jos vertailee viime kuukausien määriin, mutta jos tarkastelee vanhoja hyviä aikoja, niin lepoviikon määrissä mennään.

Juoksukertoja kertyi neljä kappaletta, mutta kilsoja vain n. 45. Tein molempina salipäivinä vielä illalla Sisun kanssa juoksu lenkin ja tästä syystä kertoja tuli noinkin monta. Sunnuntaiaamun lenkki tuli tehtyä Alastaron lumisissa maisemissa, kun tultiin juhlimassa äiteen synttäreitä jo lauantaiehtoona. Sisu pääsi nukkumaan taas vierassänkyyn meidän kanssamme ja piti huolen siitä, ettei yön aikana lämpöä ja jalkoja puuttunut. 30-kiloista velttoa roikaletta ei ole kovin helppoa potkia jalkojen päältä pois lämmittämästä.

Juoksujen, punttisalikertojen ja työmatkapyöräilyjen lisäksi tuli parina aamuna tehtyä kotona myös sisäpyöräilytreeni. Noista se kertyi tämän viikon kalorinkulutukset. Plussamerkkiseksi kuitenkin taisi viikon kaloritasapaino jäädä, sillä sunnuntain pikkujouluateriasta ja lauantain ristiäiskekkereistä tuli saatua sellainen kalorimäärä ettei kuihtumaa ole päässyt.

Nyt kun syksyn illat pimenevät kovalla vauhdilla, niin kesälaitumien asukit ajetaan sisätiloihin märehtimään kesän tapahtumia. Pölykerros pyyhkäistään monitorista ja näppäimistöstä vaihdetaan hapettuneet pariston tuoreisiin. Taas näpytyttää. Tässä onkin vierähtänyt historiallisen pitkä blogiton kausi. Piti oikein lukaista uudelleen viimeisin päivitykseni, jotta muistuu mieleen, mihin sitä viimeksi oikein jäätiinkään. Ja aika kauashan sitä jäätiin.

Projektien kesä on takana, mutta projektit jatkuvat edelleen. Aikaa vievimpiä projekteja keväällä ja kesällä oli Sisulle aitauksen tekeminen, puiden kaatelu ja autotalli-varaston sisäremppa. Nämä olivat talvella jo tiedossa olleita projekteja. Kesällä tuli sitten vielä yksi projekti lisää, pihasaunan rakentaminen.

Nyt puut on pilkottu, koira pysyy pihapiirissä ja autotalliakin kehtaa esitellä, mutta puukiuas ei vielä lämpiä. Sen verran paljon saunan pohjan kanssa sai (saa) jumpata, että rungon pystytys ei ole vielä päässyt kunnolla vauhtiin.

Jalkatilanne ei ole kauheasti loppukeväästä muuttunut. Fysioterapia tosin taisi auttaa, sillä nilkka ei ole enää ollut samalla tavalla kipeä kuin talvella ja keväällä. Loppukeväästä alkanut akillesjänteen kiinnityskohdan kipuilu sen sijaan on jatkunut koko ajan ja rajoittaa juoksukilometrien keräämistä. Pari kertaa kesällä hain kantapäähän kortisoniakin, mutta laihoin tuloksin. Nyt kortisonikortti on käytetty ja pitää keksiä muita keinoja. Käyn lähiaikoina vielä toistamiseen kuvauttamassa kipukohdan, jos sieltä vaikka kuitenkin löytyisi jotain uutta. Muuten ei ole paikkojen kanssa ollut ongelmia.

Juoksukilometrejä ei siis ole kauheasti kertynyt, vaikka Sisun kanssa onkin jokusen kerran aamulenkkejä tullut hölkkäiltyä. Tosin viime viikkoina ei ole Sisuakaan oikein aamujuoksut kiinnostaneet vaan olen joutunut yksin pimeille aamupoluille.

Myös salikäynnit ovat kesäloman jälkeen jääneet vähiin. Kun Tuuli pääsi taas töiden makuun, niin minä olen joutunut pitämään koiralle aamuisin seuraa mahdollisimman pitkän aikaa. Salille pääsee vain kun Tuuli tekee etätyöpäivän, eli 1-2 kertaa viikossa. No toisaalta saunan pohjia tehdessä on voimaharjoittelua tullut ihan riittävästi.

Iltarastit ovat jääneet tänä kesänä väliin tyystin. Ainoa kerta kun iltarasteilla olin oli kerta kun itse olin järjestelytiimissä mukana. Kauden ensimmäinen kisa tuli suunnistettua kesäkuun alussa Tampere Gamesissä. Siellä tuli tehtyä myös suunnistusurani ensimmäinen sprinttikisasuoritus (tulos oli myös sen mukainen). Samoihin “geimeihin” kuului myös kaksi muuta metsäsuunnistusosakilpailua, jotka menivät kutakuinkin vanhaan tuttuun tapaan. Nämä olivat myös ensimmäiset kisani PunKu:n seurassa.

Seuraava suunnistus olikin viikkoa myöhemmin, Kuopion Jukolassa. Siellä menin vielä Alastaron ressujen väreissä. Kuopion kallioilta ja kivikoista tuli selvittyä omasta mielestäni ihan mallikkaasti, ei siis mitään kauhean isoa pummia tullut tehtyä.

Kesän ehdoton kohokohta oli Sveitsin rastiviikko heinäkuun lopulla. Tuosta tapahtumasta voisi kirjoittaa vaikka ihan oman bloginsakin, mutta menköön nyt tässä samassa tiivistettynä versiona. Maastoista saa parhaan kuvan kun käy katsomalla YouTubesta videoita hakusanalla “swiss-o-week 2014”. Jalkaa oli säästelty koko kesä tätä reissua silmällä pitäen, mutta niillä korkeuskäyrillä ja kivikoilla ei kivuilta voinut välttyä.

Kaikki osakilpailut pystyin kuitenkin suorittamaan hyväksytysti ja oma tavoitteeni, sadan joukossa eikä huonoin suomalainen, tuli myös täytettyä, tosin äärimmäisen niukasti. Viikkoon sisältyi kuusi osakilpailua joista yksi oli sprintti Zermattin kylässä ja loput keski- tai pitkiä matkoja kylää ympäröivillä vuorilla. Korkeutta oli parhaimmillaan lähes 3000 m ja korkeuskäyrää kartoilta löytyi ihan riittävästi. Kisapaikoille kuljettiin koppihisseillä tai junalla, joten maisemiakin tuli ihan kivasti nähtyä, mikäli ei ollut sumua.

Isojakin pummeja viikkoon mahtui, mutta joka kerta vuorilta pois päästiin. Säät olivat kisa-aikoina pääosin ihan hyvät, vaikka melkein joka päivä johonkin aikaan vettä satoikin. Suomen helteistä ei Alpeilla päässyt nauttimaan sillä mittari oli yleensä vain hieman toisella kymmenellä.

Seuraava suunnistus Sveitsin jälkeen oli vasta pari kuukautta myöhemmin. Eikä yhtään vähempää kuin SM-viestissä. Enpä ole aiemmin juurikaan SM-starteissa ollut, mutta nyt piti uhrautua kun muuten ei PunKu:n H110-joukkuetta olisi saatu kasaan. Melko penkin alle oma suoritukseni meni, joten ei siitä sitten enempää. Tuli ainakin varmistettua ettei ensi vuonnakaan joukkueeseen valita kuin äärimmäisessä hädässä.

Suunnistuskauden todennäköinen päätös tuli rämmittyä lokakuun puolen välin tietämissä Ruotsin puolella 25mannassa. Ensimmäinen manna-reissu sujui ihan mukavasti. Mitään isompaa hakua ei tullut, vaikka hyvät mahdollisuudet sellaiseenkin oli. Märkä ja mutainen maasto kallioineen toi oman mausteensa kisaan, josta koko 25-henkinen (tai 24) joukkueemme sai hyväksytyn suorituksen. Varmaankin märin koskaan suunnistamani kilpailu vaikka sää oli mitä mainioin.

Pyöräilykesäkään ei ollut ihan suunnitellun kaltainen. Sääolot haittasivat osittain menohaluja (kylmää tai kuumaa tai märkää), mutta myös kesän projektit ja reissut vähensivät pyöräilykertoja.

Pyöräilykalustoa tuli kuitenkin hommattua lisää. Ensinnäkin hommasin talvikautta silmälläpitäen tietokoneeseen liitettävän harjoitusvastuksen. Nyt voin pyöräillä omalla maantiepyörälläni sisätiloissa ja ruudulta näkee kaikki tarvittavat treeniarvot. Moottori jarruttaa menoa kun pitää simuloida ylämäkeä, joten pyöräilykokemus on “täysin” aidon tuntuinen. Nyt laitteella on tullut tehtyä pääosin vain 40 minuutin aamutreenejä, mutta kun illat pimenevät entisestään ja räntää alkaa ripsimään, niin sitten pitää alkaa polkemaan ihan tosissaan.

Kesällä kun tuli myytyä vanha hybridi-pyörä pois ja nyt kun maantiepyörä on varattu sisäpyöräilyyn niin jollain sitä piti työmatkatkin polkea. Siihen piti sitten hommata uusi pyörä, joka tuli olemaan 29″ maastopyörä, vaikka uutta hybridiä lähdinkin ostamaan.

Olen aina ollut skeptinen omasta innostani pyöräillä maastossa, mutta nyt täytyy myöntää, että olen jossain määrin innostunut tuohon pyöräilymiljööseen. Siinä on vähän samaa kuin aikoinaan alkoi suunnistamaan maantiellä juoksun rinnalla. Maantiepyörällä pääsee reippaasti, mutta maastossa on teknisempää ja rentouttavampaa.

Kyllä se kesä vaan vilahti taas äkkiä ohitse ja syksykin on jo kohtapian kääntymässä talven suuntaan. Täytyy vaan toivoa, että talvesta tulisi lumisempi kuin viime talvena, jottei tarvitsisi koko aikaa sisällä pyöräillä, sillä kyllä siihenkin varmaan jossain vaiheessa tympääntyy.

Onpa jäänyt blogi vähän paitsioon viime aikoina. Kun ei oo mitään sanottavaan, niin parempi olla silloin hiljaa. No eipä nytkään ole mitään maailmaa mullistavaa, mutta kun ulkonakin melkein sataa, niin istahdetaan nyt vähäksi aikaa taas koneen ääreen.Suunnistusrintamalla on kylläkin vähän tapahtunut, sillä KooVee:n edustuspaita on vaihtunut Punkalaitumen Kunnon riukuaitaiseen paitaan (tosin paitaa ei vielä ole). Urheiluruutuun asti ei kuitenkaan tämä seurasiirtouutinen yltänyt. Muutenkin suunnistuskausi on osalta käynnistynyt, sillä viime keskiviikkona tuli käytyä ensimmäisen kerran tänä vuonna iltarasteilla. Nokirasteilla kävin hierrättämässä kantapääni auki upouusien IceBugien kanssa. Samalla reissulla tuli myös ilmi, että Emit-kortti oli ottanut itseensä suunnistamattomuuteni, eikä suostunut enää toimimaan. No, kausi on nyt ainakin jollain tavalla avattu.

Juoksupuolella jatkuu sama virsi. Eli nilkka jatkaa kiukutteluaan vaikka antaakin jonkin verran juosta. Olen käynyt nyt puolisentoista kuukautta hölkkäilemässä joka toisena päivänä. Vauhdit ja matkat ovat olleet maltillisia, sillä yhtään kokonaan kivutonta lenkkiä en ole vielä päässyt tekemään. Joten odotellaan jalan kuntoutumista, ennen kuin aletaan tekemään laadukkaita treenejä. Joillain lenkeillä on mennyt ensimmäiset 4-5 kilometriä siten, että jokainen askel sattuu, mutta onneksi viimeiset lenkit ovat menneet jo vähän vähemmillä kipukilsoilla.

Fysioterapiassa olen käynyt viitisen kertaa. Joka kerta on naksuteltu nilkkaniveltä auki ja kyllä se tuntuu menevän aina vähän parempaan suuntaan. Kotijumppaohjeitakin olen yrittänyt noudattaa, mutta saapa nähdä tuleeko siitä ikinä enää kunnollista. Kantapään yksi limapussi on alkanut taas myös kiukuttelemaan ja olenkin päättänyt hakea siihen pienen piikin, sillä ko. vaiva haittaa jopa vähän kävelyäkin.

Pitemmät pyöräilylenkit ovat jääneet vielä vähiin tänä keväänä. Toukokuun takatalvi on vähän hillinnyt ulkopyöräilyhaluja, mutta eiköhän nuo aamut ala kohta lämpiämään, niin pääsee taas tekemään pidempää lenkkiä työaamuinakin. Nyt on pitänyt vain turvautua sisäpyöräilyyn.

Jalan juoksukestävyyttä on taas alettu kokeilemaan ihan tosissaan. Joka toinen päivä on vedetty tossu jalkaan ja lähdetty hölköttelemään joko Sisun kanssa tai ilman. Muutama yli kympin lenkkikin on jo takana, eikä nilkka ole niistä normaalia enempää kipeytynyt. Lenkin jälkeisenä aamuna jalka on pahimmillaan, mutta toipuu suht hyvin seuraavaan lenkkiin mennessä. Ehkä parista fysio-kerrasta on ollut jotain hyötyä.Vauhdit on tosin vielä hakusessa. Tosin en ole mitään vauhtilenkkejä yrittänytkään vielä tehdä. Hieman alle viittä pääsee melko rennosti, kun yksin juoksentelee. Jos Sisu on matkassa mukana, niin silloin mennään reilusti päälle viittä. Melko hyvin Sisu juoksentelee rinnalla, mutta silloin tällöin alkaa muu kuin juoksu kiinnostamaan. Silloin muuttaa meno koiran repimiseksi pois pöpeliköstä hajujen perästä.

Pyöräilyssäkin olen siirtynyt kesäaikaan. Nastarenkaat on vaihdettu pois ja sen myötä ensimmäinen rengasrikkokin on jo tullut koettua. Myös maantiepyörällä on muutama kerta työmatka tullut tehtyä. Pidemmät maantiepyörälenkin odottavat vielä lämpimämpiä kelejä.

Pyörän renkaan vaihdon ihanuuskin tuli siis taas koettua. Eikä mennyt ihan putkeen. Kävin ostamassa uuden hienon takarenkaan ja kauhealla ähellyksellä sain sen paikoilleen samalla, kun vaihdoin rikkoutuneen sisäkuminkin. Sitten huomasin, että renkaassa oli pyörimissuunta ja tietysti se meni väärinpäin. Ei muuta kuin rengas pois kauhealla väännöllä vanteelta ja kääntö ympäri ja takaisin vanteelle. Ja tietenkin siinä rytäkässä sain sisäkumin rikki, joten ei muuta kuin rengas taas irti ja sisäkumi vaihtoon. Taisi siinä muutama äänekäs kirosanakin kaikua autotallin seinille, mutta viimein sain renkaan paikoilleen ja ilmankin pysymään. Aina ei mene ihan helpoimman kautta.

Taas kerran kokeillaan miten jalka kestää juoksemista. Nyt kun kerran kuvat ei näytä mitään vikaa eikä lääkäritkään löydä jalasta mitään, niin sitten varmaankin pitää vaan juoksennella. Fysioterapeutti sentään havaitsi nilkassa jäykkyyttä ja liikkumattomuutta. Vähän aikaa hän nilkkaa väänteli ja käänteli, ja rutina vaan kuului. Tämän toimenpiteen jälkeen nilkan liikkuvuus parani, vaikkei se ihan täydellinen kuulemma vieläkään ole.

Olen nyt sitten fysiossa käynnin jälkeen tehnyt viisi 7 – 8 km juoksulenkkiä Sisun kanssa. Rauhallista hissuttelua nuo lenkit ovat olleet, mutta tyhjää parempi sekin. Hirveästi muutosta en kyllä huomaa nilkassani tapahtuneen, mutta ehkä se ei ole ihan niin kipeä lenkkiä seuraavana päivänä kuin aiemmin, mitään ihmeparantumista ei ainakaan ole tullut. Toisaalta ei yksi fysio kesää tee, vai miten se sanonta nyt menikään. Täytyy vaan jatkaa annettuja jumppaohjeita ja käydä ensi viikolla näyttämässä uudelleen jalkaa, jospa sieltä löytyisi vieläkin jotakin paikoilleen naksuteltavaa.

Koirauutisia wuh-wuh. Sisun juoksuaitaus alkaa valmistumaan. Tänä viikonloppuna pienillä virittelyillä alue saatiin sen verran “tiiviiksi”, että Sisu uskallettiin päästää jo koko päiväksi pihaan yksikseen pyörimään. Onneksi se ei ole tajunnut kokeilla riukuaidan kestävyyttä ja rakoja, sillä niistä se ainakin pääsisi halutessaan livahtamaan pihasta ulos. Täytyy nyt toivoa, että viimein sata metriä verkkoa tulisi pian, niin voisi karkurin jättää täysin huoletta ulos pyörimään. Myös routa voisi nurmikolta pikku hiljaa hävitä, niin saisi tehtyä viimeisen pätkän riukuaitaakin.

Tällä viikolla sukset vaihtuivat taas spinning-pyörään. Viikon verran pystyi hyvin hiihtelemään, mutta nyt on taas laduilla sen verran jäistä ja märkää, ettei suksimaan tee edes mieli. Eli pitää vaan tyytyä sisäliikuntaan. Tässä alkaa jo pikkuhiljaa toivomaan, ettei sitä lunta enää tulisikaan, sillä jos Pirkan hiihto tullaan järjestämään, niin kilometrejä on sen verran vähän alla, että se ei tule olemaan kovinkaan helppo nakki.Toinen syy, miksi toivon Pirkan perumista on, että tuo nilkka ei varmaankaan tule kauheasti reissusta tykkäämään. Torstaina kävin ortopedille nilkkaani näyttämässä ja sen käynnin tavoite, eli suositus magneettikuviin, toteutui. Tohtorin vahvin epäily oli, että peroneusjänne olisi haljennut (http://www.soy.fi/sot-lehti/1-2006/10.pdf), mutta kaikki tuo on nyt vielä spekulointia ennen kuin kuvista näkyy todellinen ongelma. Mutta jotenkin googlausten tulokset viittaavat huolestuttavasti juuri tuohon vammaan.

Tällä viikolla on sitten päästy jo kunnolla hiihdon makuun. Pikkuisen vajaa pari sataa kilsaa kertyi tälle viikolle, mutta ensi viikko taitaakin olla taas vähän hiljaisempaa, sillä lämpimät kelit ovat pehmentäneet ladut jo melko heikkoon kuntoon ja jos lisälunta ei ole tulossa, niin hiihtokilometrejä ei paljon lisää kerry. Nilkkakaan ei ole oikein perinteisen hiihdosta tykännyt, vaan alkaa särkemään jo matkan aikana, ainakin pidemmillä lenkeillä.Toteutin nyt sitten sen, mikä oli jo viime talvena mielessä, eli tein työmatkan hiihtäen. Jopa kolmena päivänä. Molemmissa päissä ei tarvitse kuin muutama sata metriä kävellä ja muuten pääsee valaistuilla laduilla hiihtämään. Lyhimmillään matkaa kertyisi noin 10 km, mutta lisälenkin kanssa kilsoja on tullut noin 16 yhteen suuntaan.

Sain nyt myös röntgen-lääkärin lausunnon nilkastani. Lausunnossa kerrotaan mm. “Akillesjänteen insertiossa on luupiikki ja akillesjänteen sisällä hieman insertioalueen yläpuolella on 5 mm pitkä hieman yli 1 mm paksuudeltaan oleva kalkki.” Lisäksi mainittiin jotain sellaista, jota en ymmärtänyt, mutta ensi torstaina toivottavasti saan siihenkin selvyyden, kun menen jälleen yhdelle ortopedille jalkaani näyttämään. Toivottavasti saan sieltä suosituksen magneettikuvaan, jolla saisin terveyskeskuksesta uuden palvelusetelin, ettei tarvitse koko kuvausta itse maksaa.

Tällä viikolla meikäläinen palautettiin maan kamaralle. Tai itse asiassa siirrettiin lähemmäksi loppusijoituspaikkaani, kumpi suunta maan kamarasta nähden se nyt sitten tulee olemaankaan. Kävin nimittäin työterveyslääkärillä näyttämässä vihoittelevaa nilkkani, sillä halusin taas yhden uuden ihmisen kuulla murheistani. Siellä rouva tohtori alkoi epäilemään, että olisikohan jalalle tullut kilometrit jo täyteen ja että harrastuksiin voi olla tulossa muutoksia. Alkaa kuulemma tuota ikää olemaan jo sen verran. Just.Oli hilkulla, etten avannut sanaista arkkuani tohtorille. Ajattelin kuitenkin, että käyntini tavoite, eli kuvauksiin pääseminen on ehkä helpompaa, kun en ala isommin päätäni avaamaan. Röntgeniin pääsinkin vielä samana päivänä ja toiveissa on, että magneettikin vielä kutsuisi alkuvuoden aikana.

Eipä ole siis jalka oikein tykännyt juoksukokeiluistani. Kipeytynyt on, joten taitaa olla ensi kesänkin maratonit vaarassa. Talvi onneksi tekee tuloaan toden teolla, joten jospa hiihtämään pääsisi lähiaikoina, niin ei tarvitsisi niin paljon tuota sisäliikuntaa harrastaa.

Kilometrit täynnä… hah…

Eipä tullut sitten talvi vielä, vaikka vähän jo lupaili. Eikä kovin lupaavilta ennusteetkaan näytä. Yhden kahdenkympin lenkin ehdin tehdä, mutta siihen se sitten jäi. Tuulilla on kilsoja kerättynä jo satasen verran, kun kävi Räikällä tahkoamassa kilsan lenkkiä. Itselläni ei moisella pätkällä pyörimiseen riittänyt into, joten tyydyin sisäpyöräilyyn.Hieman, erittäin hieman on juoksuakin tullut taas kokeiltua. Alkuun salilla matolla kilsan parin pätkiä jokusen kerran viikossa punttitreenin yhteydessä, mutta Jouluviikolla jo ulkona kaksi reilun neljän kilometrin hölkkää Sisun kanssa. Hyvä lenkkikoira tuosta on tulossa, sillä nätisti juoksi lähdes koko matkan vierelläni. Pari kertaa kävi tolpan merkkaamassa, mutta muuten keskittyminen riitti vierellä juoksuun vaikka vastaan tuli muita koiria tai lenkkeilijöitä.

Ajan nopea kuluminen on tässä alkanut huolestuttamaan. Se ei huoleta, että aikaa kuluu nykyään enemmän juoksukilometriä kohden, eikä oikeastaan sekään, että Joulu tuntuu tulevan entistä nopeammin vuosi vuodelta. Se on huolestuttavaa, että kun perjantaina istahtaa illalla kuudelta pelaamaan tietokoneella, niin kello huomaamatta puoliyö, eikä tuona aikana ole persettään nostanut tuolista kuin kertaalleen Sisua äkkiä ulkoiluttamassa ja pari kertaa jääkaapilla käydessä. Eikä tuossakaan vaiheessa vielä malttaisi lopettaa, mutta kun järki huutelee makuuhuoneesta nukkumaan, niin pakko se on jossain vaiheessa lopettaa. Ja seuraavana päivänä sama homma uudelleen. Kyllä ne tunnit ovat viikonloppuna lyhyitä.