Jälkimmäinenkin lomaviikko kului Vehkajärven rannalla. Treeniviikko oli edellisen viikon kaltainen, eli se sisälsi juoksua, pyöräilyä ja suunnistusta. Tiistain iltarastit olivat Huittisten Aittakalliolla. Oli harvinaisen vaativa reitti ja vaativat rastipisteet noin iltarasteiksi. Tuo taisi olla myös kova koitos järjestäjille, sillä tuloksia ei ole vieläkään tullut seuran sivuille. Torstaina oli vuorostaan rastit Alastaron Lampisuon tienoilla. Nämä rastit olivat taas puolestaan melko helpohkot, vaikka kyllä minä siitäkin huolimatta pystyin muutamalla rastilla sössimään. Haastetta toi ainoastaan 1:5000 mittakaavalla oleva kartta.

Pyöräilyä viikkoon kertyi hieman päälle parisataa kilometriä. Maanantain lenkki Punkalaitumella jäi vähän kesken, sillä sade yllätti vajaan neljänkympin kohdalla. Valitsin siinä kohdassa neljänkymmenen minuutin kastumisen puolentoista tunnin kastumisen sijaan ja käännyin takaisin, eikä se mökille päästyä tuntunut laisinkaan huonolta ratkaisulta. 65 km reissulle kuitenkin kertyi matkaa. Tiistaina sain sitten tehtyä pyöräreissun kokonaisuudessaan, vaikkakin kiertosuunta olisi voinut olla toisinpäin, sillä nyt painelin avoimet suorat vastatuuleen ja suojaiset metsäpätkät myötätuuleen. 85 km oli tämän lenkin pituus. Perjantaina päivällä olimmekin sitten jo kotosalla ja kävin tekemässä perinteisen Säijän lenkin. Matka sujui puoleen väliin asti ihan mukavasti, mutta sitten iski pitkästä aikaa taas kylkeen joku pirun kramppi ja se kesti sitten kotiin asti. Ei krampilla muuten väliä, mutta kun syvään hengitys ei onnistunut ja tavallinenkin hengitys sattui pirusti. Kuudenkympin lenkki tuli kuitenkin tehtyä ja keskivauhtikin oli hieman päälle 30 km/h. Ehkä vauhti “tappoi” tällä kertaa.

Juoksukilsoja kertyi viikkoon kuutisenkymmentä. Maanantain ja lauantain lenkit olivat perusteputusta, mutta torstaiaamuna tein kympin kovan ja se menikin aikaan 39:39. Alkuperäinen ajatus oli mennä 8 km 4:05 vauhtia, mutta kun seiskan jälkeen alkoi näyttämään, että vauhti on alle neljää, niin sitten päätin koittaa vielä yhdeksännekin kilometrin. Vähän ennen ysin täyttymistä päätin mennä koko kympin. Viimeinen kilsa oli kyllä melko tuskaa ja metsän eläimetkin lähti varmaan karkuun, kun sen verran äänekkääksi hengitys muuttui. Sunnuntaina oli vuorossa viikon pitkä lenkki. Edellisen viikon tapaan 25 km meni rikki ja muutama sata metriä vielä päällekin. Niin helppoa ei tosin ollut kuin viime viikolla, mutta kotiin pääsin.

Viikon kuva by Tuuli

Koirauutisia wuh… wuh…

Joopa, joo. Sama ralli tuntuu jatkuvan. Purukalusto on kovassa käytössä ja pissa lentää vanhaan tapaan, myös sisällä. Nyt on tullut lisäksi hyppiminen ja takajaloille nousu, joten tavaroita pitää nostaa jälleen vähän korkeammalle. Painoa ja kokoa on alkanut tulla myös sen verran, että jäähylle otto syliin alkaa käymään voimille. Ja jäähyille tuntuu olevan edelleen tarvetta, sillä 11 viikkoinen ei ole vielä päässyt hepuleistaan eroon. Onneksi tottelevaisuutta on ehkä hieman tullut lisää ja luoksetulo alkaa onnistumaan suuremmalla prosentilla. Myös vesikammo on voitettu ja mökin rannassa on kahlattu jo harva se päivä.

Viimeinen reilu viikko on tullut majailtua lomaillen Vehkajärven rannalla. Sääennustusten vastaisesti ilmat ovat suositeet, joten ulkoilua on voinut harrastaa mielensä mukaisesti. Jos viime kesäloma oli pelkkää pyöräilyä, niin tämän vuoden tynkäkesäloma on ollut hieman monipuolisempi, sillä pyöräilyn lisäksi on päässyt juoksemaan ja suunnistamaan.

Nyt kun on taas päässyt kunnolla juoksun makuun, niin kyllä täytyy sanoa, että kyllä tämä on se laji josta minä tykkään. Onhan nuo pyörälenkitkin ihan mukavia, mutta ei ole sunnuntaiaamun pitkän lenkin voittanutta, etenkin kun sen pääsee tekemään maaseudulla peltojen keskellä aurinkon paistaessa ja pienen tuulen hönkiessä. Siinä ei haittaa pienet kärpäsparvetkaan, jotka tuulettomissa paikoissa tulee testaamaan juoksuvauhtia.

Loman aikana on tullut tehtyä kaksi pidempääkin lenkkiä. Toinen viime sunnuntaina, jolloin mittaa kertyi puolimaratonin verran. Ja toinen tänään, jolle mittaa kertyi jo 25 km. Nyt harjoituspäiväkirjaa sai kelata yli kaksi vuotta taaksepäin, että löytyi vastaavan mittainen juoksulenkki. Ja jalatkin kestivät tuon reilun kahden tunnin teputuksen ihan hyvin. Viikolla tuli tehtyä myös yksi VK-harjoitus, jossa juoksin 8 km 4:05 vauhdilla.

Iltarasteilla käytiin Oripään hienoissa kangasmaastoissa. Ihan putkeen ei mennyt, mutta kyllä oli ilo kirmata hyvässä maastossa. Ei tarvinnut Pirkanmaan rytöjä rämpiä. Torstaina oli vuorossa iltarastit Majanojalla. Maastot eivät olleet ihan niin juostavat kuin Oripäässä, mutta kyllä Punkalaitumenkin metsät kelpasivat. Emit tosin jatkoi sohlaamista eikä virallista tulosta tullut, joten se pitää loman loputtua laittaa ensi töiksi vaihtoon.

Perjantaina tuli puettua pitkästä aikaa oikein numerolappu juoksukisan merkiksi. Vampulassa järjestettiin Loimijokihölkkä, jonne piti mennä kokeilemaan päivän kuntoa. Lähtö oli klo 19 ja lämpöä oli päässyt kertymään lähes hellelukemien verran. Onneksi taivas oli pilvessä, sillä muuten lähes täysin aukealla juostu lenkki olisi ollut melkoinen pätsi. Sateenuhkakin oli päällä, mutta vettä ei kisan aikana tullut.

Lähtö oli Sallilan koululta ja reitti suuntasi asfalttia pitkin kohti Alastaroa. Reilun kolmen kilometrin jälkeen käännyttiin peltotielle ja Loimijoki ylitettiin kävelysiltaa pitkin. Tämän jälkeen oli parisen kilsaa hiekkatietä ja sen jälkeen loppumatka taas asfalttia. Korkeuseroja ei reitillä kauheasti ollut. Pieni ala- ja ylämäki oli, kun jokea ylitettiin.

Oma suunnitelmani oli, että neljän minuutin vauhtia täytyisi koittaa mennä. Ensimmäisen puolen kilometrin kohdalla GPS näytti vauhdiksi 3:40, joten siinä vaiheessa piti alkaa himmailemaan, jotta maaliin ylipäätään pääsisi. Alun asfalttipätkä meni hieman päälle 3:50 min/km vauhdilla. Seuraava kilometri olikin sitten hitain ja kilometriaika oli hieman päälle 4 min. Loppu meni taas suurin piirtein samaa vauhtia kuin alkukin ja viimeisellä kilsalla sain vielä vähän puristettua. Hieman vajaa 8 km:n lenkki meni 3:53 min/km vauhdilla, joten tyytyväinen pitää olla, että edes tuota vauhtia pääsee, vaikkei kovia lenkkejä ole alla kuin pari.

Koirauutisia wuh wuh.

Ensimmäisen viikon tutustusmisjakson jälkeen Sisukin on päässyt jo vauhtiin. Enää ei hirveästi uusia ihmisiä tai paikkoja kainnostella, vaan kuono lykätään sen enempää ihmettelemättä joka paikkaan. Mökin pihapiirikin on tullut hyvin tutuksi. Sisäsiisteydessä on hieman edetty ja hieman tottelevaisuuttakin jo löytyy, kunhan vaan sille päälle sattuu. Tosin myös pentuhepulit ja puruvimmat ovat tulleet tutuiksi. Etenkin Crocsit ovat kovassa huudossa. Luoksetuloa ja seuraamista on opeteltu vaihtelevalla menestyksellä. “Ei” -sana on myös tullut tutuksi monella eri äänensävyllä ja -voimakkuudella. Yöt kun vielä saisi nukuttua ilman eareita, niin sitten olisin tyytyväinen.

Viikon wuh wuh -kuva by Tuuli

Tämän vuoden juoksentelut ovat olleet pääasiassa tasavauhtisia lönköttelyitä, mutta nyt Juhannusviikolla aloin tekemään taas vähän spesiaaliharjoituksiakin. Lauantain vajaan kympin lenkkiin liitin kolme kilometrin vetoa. Vielä en mitään kummoisia vauhteja päässyt, mutta alle neljän vauhtia kuitenkin jokainen veto meni.

Sunnuntaina tein pisimmän juoksulenkkini sitten helmikuun 2012 alun, kun lenkille kertyi matkaa hieman päälle 18 km. Tosi hyvin jaksoi mennä hieman alle 5 min/km vauhtia ja välillä piti toppuutella, ettei vauhti nousisi liian kovaksi. Muutenkin viikolle kertyi pitkästä aikaa suht hyvä määrä kilsoja, nimittäin kuutisenkymmentä. Tämä määrä oli myös paras sitten tammi-helmikuun vaihteen 2012.

Kilsojen nostosta huolimatta, kantapää on pysynyt tosi hyvässä kunnossa. Tosin polvivaiva on alkanut taas ilmoittelemaan itsestään, mutta ei se ole, ainakaan vielä,  juoksua häirinnyt. Myös penikkatautia alkaa taas pukkaamaan, mutta sehän on ihan normaalia tällaiselle aloittelevalle juoksijalle.

Koirauutisia, wuh, wuh. Juhannuspäivänä käytiin sitten hakemassa Jyväskylän takaa uusi perheenjäsen, Sisu. Kahdeksanviikkoinen Irlanninsetterin pentu. Automatka oli pennulle hieman rankka, sillä seitsämän yrjöä tuli Jämsään mennessä ja sitten vasta uni vei loppumatkaksi voiton. Lauantai-ilta meni vielä nukkuessa, mutta sunnuntaina alkoi jo vauhtia löytymään ja pennun hyvät ja huonot puolet alkoivat tulla esiin.

Viikon kuva by Tuuli

Viime vuoden Pirkan Pyöräilyn jälkeen uhosin, että seuraavalla kerralla polkisin pitkän matkan (217 km), mutta vähäisten pyöräilykilometrien vuoksi jouduin tyytymään tänäkin vuonna lyhyempään, 134 km:n matkaan. Sää kyllä olisi suosinut vaikka minkä pituista polkaisua, sillä aurinko paisteli pilvien lomasta, tulli ei ollut paha ja lämpökin oli sopiva, alussa 16 astetta ja matkan aikana se nousi vähän päällä kahdenkympin.

Olin arponut itseni alle viiden tunnin menijöiden ryhmään, vaikka viime vuonna aikani oli neljän ja puolen tunnin tuntumassa, mutta alla olleiden kilometrien vähyys vähän laittoi epäilyttämään pystyisikö viime vuoden aikaan pääsemään. Pysähdystaktiikkaa olin muuttanut viime vuoden yhdestä pysähdyksestä kahteen. Tankkauspaikat olisivat Kuru ja Terälahti.

Ensimmäiset kilometrit mentiin sen verran leppoista vauhtia, että Särkänniemen alamäen jälkeen lähdin omille teilleni. Kymmenisen kilsaa sain yksikseni polkea kunnes yksi viiden hengen porukka painoi ohitse, ja minä tarrauduin heidän letkan hännille. Olin viime vuonna hommanut satulaan kiinnitettävän kahden juomapuollon telineen, jonka toimivuutta testasin nyt ensimmäistä kertaa. Minulla oli laitettuna telineeseen kaksi, ehkä hieman liian pienikokoista pulloa, sillä Ylöjärven keskustan ensimmäisessä hidastetöyssyssä molemmat pullot hyppäsivät pois paikoiltaan ja lensivät tielle. Pari sekunttia pohdein kääntyisinkö hakemaan ne, mutta en tohtinut jättää hyvävauhtista letkaa, ja olihan minulla vielä yksi pullo jäljellä – se saisi luvan riittää.

Ylöjärven keskustassa olin letkassani hieman jojossa ja aina välillä sain tehdä tosissani töitä, että pysyin letkan peesissä. Keskustan jälkeen kuitenkin homma helpottui ja pysyin mukavasti kyydissä. Vähän ennen Mutalan juottoa edelläni polkeva alkoi hieman jäämään letkasta, mutta huomasin asian ajoissa ja ohitin hänet ja ajoin muun letkan kiinni. Mutalan huollon kohdalla porukka sitten hajosin lopullisesti. Yksi taisi jäädä huoltoon, yksi jatkoi vanhaa vauhtia ja pari himmasi hieman. Keskinopeutemme oli siihen mennessä 32.2 km/h, joten päätin jäädä himmaajien joukkoon. Jatkoimme siis triona kohti Kurua.

Onneksi kärjessä oli innokas vetäjä, sillä hän suostui vetämään letkaa koko ajan. Itse olin asiaan ihan tyytyväinen ja peesailin kolmikon hännillä. Porukkaa tuli melkoisesti selkä edellä vastaan, ja vilkkaalla Kuruntiellä ohittelujen kanssa sai olla tarkkana, ettei kukaan autoilija karauttanut selkään. Sen verran leppoisaksi vauhtimme oli pudonnut, että jokunen kilometri ennen Kurua iso joukko pyyhälsi ohitsemme. Iskeydyin mukaan tähän ryhmään, jossa oli varmaankin kolmisenkymmentä pyöräilijää.

Kurun huoltoon tultaessa keskinopeutemme oli tippunut hieman alle 32 km/h. Kurun huollossa, noin 60 km kohdalla, tein ensimmäisen pysähdykseni. Hieman tyhjennystä ja hieman tankkausta ja matka jatkui. Huollon jälkeen ei sopivaa porukkaa tuntunut löytyvän. Polkijoita tuli selkä edellä vastaan, mutta en malttanut jäädä heidän kyytiinsä. Muroleen kohdilla takanani oli kyllä letkaa, mutta vetohalukkaita ei tuntunut löytyvän, joten jatkoin omaa tahtiani. Muroleen huollon ohitin pysähtymättä, eikä sieltäkään tarttunut matkaan vetohaluisia.

Selkä oli alkanut vähän vihoittelemaan ja jouduinkin ajelemaan melko paljon pystyasennossa. Toisaalta Kapeen koviin ylämäkiin se sopi ihan hyvin. Mukanani oli jonkin matkaa ollut toinenkin menijä ja sainkin hänet jossain vaiheessa vetovastuuseen. Terälahden huoltoon asti vaihtelimmekin vetovuoroa vähän väliä, joten matkan taittaminen hieman helpottui.

Vähän ennen sadan kilsan täyttymistä oli Terälahden huolto, jossa tein jälkimmäisen pysähdykseni. Jälleen samat rutiinit kuin ensimmäiselläkin huoltopisteellä ja näiden lisäksi vielä takareisien venyttelyä. Ja taas matkaan. Venyttely ilmeisesti auttoi, sillä selkä ei enää loppumatkasta vihoitellut.

Huollon jälkeen sain taas ajella muutaman kilometrin yksikseni, mutta sitten minut sai kiinni pitkä letka ja otin paikkani letkan puolesta välistä. Keskivauhtini oli tippunut jo lähelle 31 km/h:ssa, mutta tämä letka piti sellaista vauhtia, että se alkoi jälleen paranemaan. Nopeusmittari näytti vähän väliä lähemmäs neljääkymppiä, ja välillä ylikin, ja kun ajoimme melkein rengas renkaassa kiinni, niin kaikki keskittyminen meni onnettomuuden välttämiseen.

Pysyin yllättävän hyvin porukassa mukana ja muutaman kerran jouduin vetovastuuseenkin vauhdin kovin paljon kärsimättä. Maaliin tultaessa keskinopeuteni oli noussut jälleen 32 km/h:ssa ja pyöräilyaikani oli 4:06. Lähes täydellinen ilma vielä kruunasi reissun, joten mitään pahaa sanomista ei matkasta jäänyt. Ensi vuonna sitten sille pitkälle matkalle… ehkä.

Oheisen linkin takaa päivän reitti: http://connect.garmin.com/activity/325082096 Sivun auettua, kannattaa valita yläreunasta kohta “Näytä kohteessa Metric”, niin saa näkyviin suomalaisten paremmin ymmärtämiä mittayksiköitä.

Viikon kuva by Tuuli

Kuluneella viikolla jäi salitreenien määrä vain kahteen. Syynä moiseen ei ollut, että lihakset alkaisivat hipomaan jo täydellisyyttä, vaan upeat aamut ovat houkutelleet pihalle. Kahtena aamuuna venytin työmatkan puolentoista tunnin mittaiseksi, kun tein kierron Siuron ja Pinsiön kautta. Myös lauantaiaamuna tein vähän pidemmän pyöräilyn (tosin lenkiksi sitä ei voi kutsua, paremminkin siksakiksi). Alkuperäinen tavoite oli kiertää Säijän lenkki, mutta vesisade yllätti kymmenen kilometrin kohdalla, joten käännyin takaisin. Sade kuitenkin lakkasi, siispä suuntasin reittini kohti Nokiaa. En kuitenkaan uskaltanut lähteä kovin pitkälle, sillä vettä tihutteli vähän väliä eikä huvittanut kastua ihan läpi märäksi, jos oikein kunnon sade alkaisi. Kiertelin siis pitkin Nokian, Länsi-Tampereen ja Ylöjärven katuja sen verran, että matkaa keryi noin 65 km.

Kantapääkin on ollut hyvässä kunnossa. Joskaan ei ihan niin kivuton, kuin edellislauantaina, jolloin se ei oireillut laisinkaan. Mutta kuitenkin paljon parempi, kuin ennen edellisviikon keskiviikon kortisonipiikkiä. Tiistaina tein TaRu:n kanssa reippaahkon kympin lenkin ja perjantaina juoksin työmatkan sekä aamulla että illalla. Lauantaina kävin tekemässä myös kympin saunalenkin. Lähtiessä ei ollut mitään tarkoitusta juosta reipasta vauhtia, mutta parin kilsan jälkeen aloin kiihdyttämään vautia ja jossain vaiheessa sitten päätin kokeilla koko kympin reipasta vauhtia, etenkin, kun jalka tuntui hyvältä. Kymppi meni hieman alle 43 minuutin, joten jonkinmoinen vauhtikestävyys näyttäisi olevan vielä tallella.

Pari suunnistustakin viikkoon mahtui. Keskiviikkona kävin Noki-Rasteilla juoksemassa vitosen lenkin. Se sujui ihan mukavasti. Tosin vitosen reitti on luokiteltu helpoksi, ja se olikin melkoista polkujuoksua. Myös sunnuntaina kansallisissa, Väinänperän keskimatkalla rastit löytyivät, suunnistaja huomioiden, vallan mainiosti. Yhtään isompaa virhettä ei tullut tehtyä, vaikka maasto oli melko pienipiirteistä avokalliota. Hitaasta etenemisestä on se hyöty, ettei pääse kovin nopeasti eksymäänkään. Mutta sain minä kuusi henkilöä taksenikin jätettyä.

Viikon illat ovat olleet melko helteisin ja sama näyttäisi jatkuvan ensi viikollakin. Tämä taitaa tarkoittaa sitä, että aamureenejen suosimistä pitää jatkaa. Sunnuntaina olisi vuorossa Pirkan Pyöräily, joten toivottavasti ainakin silloin olisi poutainen sää, muuten kyllä sade alkaisi kelpaamaan.

Viikon kuva by Tuuli

Onpas outo aika päivittää blogia. Kello ei ole vielä sunnuntaina aamulla seitsemääkään ja näppäimistöä paukutetaan jo ihan tosissaan. Viime viikolla ei päivitystä tullutkaan, sillä kaikki ehtoot meni pihahommissa, kun ulkona oli niin komeat kelit. Nyt päivityksen voi tehdä jo näin aamusta, sillä tälle päivälle ei treeniä ehdi tullakaan, nimittäin päivällä pitäisi käydä Jyväskylässä katsomassa neljäviikkoista ja illalla tuossa lähistöllä 92 vuotiasta.

Siinä kävi sitten niin kuin vähän pelkäsinkin. Ahneella on tunnettu loppunsa. Pari viikkoa sitten kaikki oli vielä niin hienoa ja upeaa, kun pääsi käymään suunnistuskisoissa, ja juoksin jopa samana päivänä töihin ja töistä kotiin. Kantapää oli jo kyllä aiemminkin antanut vähän lisääntyneen kipuilun merkkejä, mutta nyt se alkoi sitten tuntumaan melkein koko lenkin ajan ja normaalissa kävelyssäkin. Sille tuli sittenkin liikaa rasitusta liian äkkiä.

Päätin harventaa juoksukertoja ja lisätä pyöräilyä, kun kerran Pirkan Pyöräilyynkin tuli taas ilmoittauduttua. Mökiltä pyöräilin viikko sitten kotiin ja pari kertaa olen tullut töistä Siuron kautan kotiin (josta tulee matkaa maratonin verran). Kantapään kipu alkoi kuitenkin tuntumaan jo pyöräilykengässäkin, joten aloin taas selailemaan Koskiklinikan lääkäriluetteloa ja varauskirjaa.

Viime keskiviikkona sitten kävin tekemässä sen, minkä olin luvannut itselleni jättää tekemättä enää milloinkaan. Eli taas lykättiin yksi ampulli kortisonia jalkaan. Seuraavana päivänä alkoi jo huomaamaan, ettei normaali kävely enää tuntunut kantapäässä kovinkaan pahalta. Lauantaiaamuna, kun hyppäsin sängystä ylös, niin ihmetys oli suuri, kun nilkka ei ollut jäykkä laisinkaan. Heti päivän ensiaskelista lähtien pystyi kävelemään normaalisti, ilman kipuja. Enpä muista milloin tuollainen tilanne olisi viimeksi ollut.

Lauantai-iltana piti päästä sitten testaamaan jalan kestoa ihan juoksulenkillä. Vajaan 9 km:n lenkin tein ilman minkäänlaisia tuntemuksia kantapäässä. Noin kivutonta lenkkiä en ole tehnyt varmaan ziljoonaan vuoteen. Jalan kunto seuraavana aamuna oli sitten seuraava tarkkailun paikka. Mutta tänäkin aamuna pääsi kävelemään ihan normaalisi heti sängystä noustuani. Tässähän alkaa olla siis toivoa, että tuo jalka voisi tulla joskus vielä jopa ihan kuntoon.

Toinen alkuviikolla tuskia tuottava aihe oli edellisen viikonlopun itikat. Mökillä tuli kaivettua yhtä kantoa maasta shortseissa ja crokseissa. Jotain pirun mäkäriä siinä jaloissa koko ajan pyöri ja ne pääsi syömään jalat melkoisille paukuroille. Sunnuntai meni vielä ihan ok, mutta seuraava yö ja maanantain työpäivä olivatkin sitten melko tuskaa. Jalkoja kutisi niin, että hulluksi meinasi tulla. Töiden jälkeen sain onneksi apteekista helpotusta tuskiini, mutta vielä tiistaina meinasi lenkki jäädä kesken, kun nilkkoja kutisi niin, ettei juoksusta meinannut tulla mitään. Kaikkea sitä joutuukin tässä maailmassa kestämäänkin.

Ao. kuva on Särkänniemen Koiramäen puistosta. Lauantaina tuli poikettua sielläkin, kun olimme Särkänniemi-suunnistuksen talkoissa. On kyllä saatu Koiramäki tosi hienoksi. Suosittelen siellä käyntiä.

Viikon kuva by Tuuli

Tämän vuoden vappuviikko oli yhtä kinderiä. Vapun vuoksi viikkoon mahtui kaksi perjantaita, kaksi lauantaita ja yksi sunnuntai, joten herkuttelut pääsivät vähän lipeemään lapasesta. Kinderiin kuuluu myös yllätys ja sellainenkin viikkoon mahtui, mutta siitä myöhemmin vähän enemmän.

Kuun vaihtumisen kunniaksi juoksulenkkien pituuksia venytettiin vähäsen. Neljä juoksua tuli tehtyä ja yhteensä kilsoja kertyi 44 kpl. Enemmän juoksukilsoja viikon aikana on viimeksi tullut viime vuoden viikolla 11. Myös pisin lenkki, niin ajallisesti kuin matkallisestikin, yli kolmeentoista kuukauteen tuli tehtyä lauantaina, kun juoksin vajaan 14 km / 1:06. Nyt pitääkin kuunnella hieman tarkempaan, että ottiko tuo kantapää normaalia enemmän nokkiinsa tuollaisesta viikosta. Jos ei, niin sama tahti jatkukoot.

Suunnistuskausikin tuli tänään maanantaina avattua. Viimeiset 19 kuukautta onkin harjoituspäiväkirjan suunnistussarake näyttänyt nollaa. Tosin kyllä minä muistaakseni viime kesänä muutaman kerran olin kartta kädessä metsässä, mutta ne kerrat käveltiin ja emitti oli jätetty suosiolla kotiin. Tänään Kaupissa olleilla iltarasteilla oli melkoinen meininki jo heti klo 17, kun saavuimme paikalle. Tuntia myöhemmin kun lähdimme pois, oli iltarastipaikalle johtava tie ihan tukossa, kun porukkaa tuli paikalle aina vaan enemmän. Enpä ole ennen nähnyt moista osallistumisintoa iltarasteilla. Mahtoivatko kartat loppua kesken? Onneksi pääsimme pois alta ennen suurinta ryysistä. Syynä nastareiden jalkaan repimiseen oli, että pitäähän sitä kerran käydä kokeilemassa kompassin toimivuutta ennen ensi viikonlopun kisoja. Tampere Gamesien keskimatkalta onkin tiedossa varmaan mahtava suoritus.

Sitten viikon yllätykseen. Oikeastaan ei se ihan täydellinen yllätys ollut, sillä kerrankin päköpäisyydestä oli hyötyä ja minulle jouduttiin kertomaan, miksi lauantaina ehdottomasti piti Alastarolle mennä. Toisaalta kyllähän sekin on tiedossa, että Kinderistä löytyy yllätys, sisältö vain ei ole tiedossa.

Myös toinen asia yllätyksestä oli sen jälkeen selvä, kun tietoon tuli, että järjestäjinä oli rakkaat ystäväni. Nimittäin se, että tipaton vuosi tulee vihdoinkin päättymään. Paikka, osanottajat ja ohjelma jääköön kertomatta, jottei tule mitään tekijänoikeus, turvallisuus tms. jälkipeliselvityksiä. Mutta kivaa oli, ja juomaa, ruokaa ja ohjelmaa riitti. Tästä suuri kiitos ja kumarrus jokaiselle järjestelyihin osallistuneelle henkilölle sekä muille paikallishallinnollisille yksiköille.

Jäniskevennys vai -pelote

Tapahtui eräänä päivän Vierumäellä.

Hyvin nukutun yön jälkeen heräsimme noin klo 7 Scandicin hotellissa. Puolen tunnin sisällä olimme Tuulin kanssa siirtyneet hotellin pienelle, mutta onneksi autiolle kuntosalille. Siellä teimme puolen tunnin salitreenin, jonka päälle löylyttelimme hotellin aamusaunassa.

Saunanraikkaina siirryimme ravintolan puolelle, jossa ahnehdimme (liian) tukevan aamiaisen. Ruokaa tuli syötyä varmaankin kolme kertaa enemmän kuin normaalisti aamulla. Ja olo oli sen mukainen. Lähdimmekin sulattelemaan aamiaista pienelle kävelylenkille, joka kuitenkin venähti melkein puolentoista tunnin mittaiseksi.

Puolen päivän jälkeen lähdimme tekemään juoksulenkkiä Vierumäen kuntopoluille. Talven jäljiltä latupohjat eivät olleet vielä sulaneet täysin, joten paikoin joutui hangessakin tarpomaan. Tein kuitenkin pisimmän juoksulenkkini sitten viime syyskuun. Mittaa lenkille tuli hieman reilu 10 km.

Juoksulenkin jälkeen pikaisesti salaattilounaalle, jonka jälkeen riensimme seuraavaan aktiviteettiin. Tällä kertaa oli vuorossa 45 minuutin venyttely. Venyttelyn jälkeen jälleen vaatteiden vaihtoon ja sitten oli vuorossa tunnin verran keilausta. Keilailun jälkeenkään ei ollut aikaa muuhun kuin jälleen kamppeiden vaihtoon, sillä meillä oli varattuna klo 18 tunnin sulkapallovuoro.

Olikin pitkästä aikaa mukava taas lätkiä sulkista. Siitä olikin jo vierähtänyt vuosi jos toinenkin kun viimeksi oli sulkaa saanut löydä. Hieman varovainen sai jalan kanssa olla, sillä tämä laji on tunnettu akillesjänteiden katkeamisista. Muutama vaarallinen liikkeellelähtö tulikin tehtyä, mutta onneksi ilman vaurioita. Sulkapallon jälkeen oli vielä tarkoitus käydä uimassa, mutta päätimme kuitenkin siirtyä ravintolan puolelle päivälliselle, sillä päivän menot alkoivat jo hieman tuntumaan.

Lauantaille siis mahtui mukavasti aktiviteettia. Muuten viikko sujui vanhan kaavan mukaan salitreeneineen ja parin juoksulenkin merkeissä. Sunnuntaina tuli myös tehtyä 50 km pyörälenkki räntäsateen ja auringonpaisteen säestämänä.

Viikon kuva by Tuuli