Onpas outo aika päivittää blogia. Kello ei ole vielä sunnuntaina aamulla seitsemääkään ja näppäimistöä paukutetaan jo ihan tosissaan. Viime viikolla ei päivitystä tullutkaan, sillä kaikki ehtoot meni pihahommissa, kun ulkona oli niin komeat kelit. Nyt päivityksen voi tehdä jo näin aamusta, sillä tälle päivälle ei treeniä ehdi tullakaan, nimittäin päivällä pitäisi käydä Jyväskylässä katsomassa neljäviikkoista ja illalla tuossa lähistöllä 92 vuotiasta.

Siinä kävi sitten niin kuin vähän pelkäsinkin. Ahneella on tunnettu loppunsa. Pari viikkoa sitten kaikki oli vielä niin hienoa ja upeaa, kun pääsi käymään suunnistuskisoissa, ja juoksin jopa samana päivänä töihin ja töistä kotiin. Kantapää oli jo kyllä aiemminkin antanut vähän lisääntyneen kipuilun merkkejä, mutta nyt se alkoi sitten tuntumaan melkein koko lenkin ajan ja normaalissa kävelyssäkin. Sille tuli sittenkin liikaa rasitusta liian äkkiä.

Päätin harventaa juoksukertoja ja lisätä pyöräilyä, kun kerran Pirkan Pyöräilyynkin tuli taas ilmoittauduttua. Mökiltä pyöräilin viikko sitten kotiin ja pari kertaa olen tullut töistä Siuron kautan kotiin (josta tulee matkaa maratonin verran). Kantapään kipu alkoi kuitenkin tuntumaan jo pyöräilykengässäkin, joten aloin taas selailemaan Koskiklinikan lääkäriluetteloa ja varauskirjaa.

Viime keskiviikkona sitten kävin tekemässä sen, minkä olin luvannut itselleni jättää tekemättä enää milloinkaan. Eli taas lykättiin yksi ampulli kortisonia jalkaan. Seuraavana päivänä alkoi jo huomaamaan, ettei normaali kävely enää tuntunut kantapäässä kovinkaan pahalta. Lauantaiaamuna, kun hyppäsin sängystä ylös, niin ihmetys oli suuri, kun nilkka ei ollut jäykkä laisinkaan. Heti päivän ensiaskelista lähtien pystyi kävelemään normaalisti, ilman kipuja. Enpä muista milloin tuollainen tilanne olisi viimeksi ollut.

Lauantai-iltana piti päästä sitten testaamaan jalan kestoa ihan juoksulenkillä. Vajaan 9 km:n lenkin tein ilman minkäänlaisia tuntemuksia kantapäässä. Noin kivutonta lenkkiä en ole tehnyt varmaan ziljoonaan vuoteen. Jalan kunto seuraavana aamuna oli sitten seuraava tarkkailun paikka. Mutta tänäkin aamuna pääsi kävelemään ihan normaalisi heti sängystä noustuani. Tässähän alkaa olla siis toivoa, että tuo jalka voisi tulla joskus vielä jopa ihan kuntoon.

Toinen alkuviikolla tuskia tuottava aihe oli edellisen viikonlopun itikat. Mökillä tuli kaivettua yhtä kantoa maasta shortseissa ja crokseissa. Jotain pirun mäkäriä siinä jaloissa koko ajan pyöri ja ne pääsi syömään jalat melkoisille paukuroille. Sunnuntai meni vielä ihan ok, mutta seuraava yö ja maanantain työpäivä olivatkin sitten melko tuskaa. Jalkoja kutisi niin, että hulluksi meinasi tulla. Töiden jälkeen sain onneksi apteekista helpotusta tuskiini, mutta vielä tiistaina meinasi lenkki jäädä kesken, kun nilkkoja kutisi niin, ettei juoksusta meinannut tulla mitään. Kaikkea sitä joutuukin tässä maailmassa kestämäänkin.

Ao. kuva on Särkänniemen Koiramäen puistosta. Lauantaina tuli poikettua sielläkin, kun olimme Särkänniemi-suunnistuksen talkoissa. On kyllä saatu Koiramäki tosi hienoksi. Suosittelen siellä käyntiä.

Viikon kuva by Tuuli

Tämän vuoden vappuviikko oli yhtä kinderiä. Vapun vuoksi viikkoon mahtui kaksi perjantaita, kaksi lauantaita ja yksi sunnuntai, joten herkuttelut pääsivät vähän lipeemään lapasesta. Kinderiin kuuluu myös yllätys ja sellainenkin viikkoon mahtui, mutta siitä myöhemmin vähän enemmän.

Kuun vaihtumisen kunniaksi juoksulenkkien pituuksia venytettiin vähäsen. Neljä juoksua tuli tehtyä ja yhteensä kilsoja kertyi 44 kpl. Enemmän juoksukilsoja viikon aikana on viimeksi tullut viime vuoden viikolla 11. Myös pisin lenkki, niin ajallisesti kuin matkallisestikin, yli kolmeentoista kuukauteen tuli tehtyä lauantaina, kun juoksin vajaan 14 km / 1:06. Nyt pitääkin kuunnella hieman tarkempaan, että ottiko tuo kantapää normaalia enemmän nokkiinsa tuollaisesta viikosta. Jos ei, niin sama tahti jatkukoot.

Suunnistuskausikin tuli tänään maanantaina avattua. Viimeiset 19 kuukautta onkin harjoituspäiväkirjan suunnistussarake näyttänyt nollaa. Tosin kyllä minä muistaakseni viime kesänä muutaman kerran olin kartta kädessä metsässä, mutta ne kerrat käveltiin ja emitti oli jätetty suosiolla kotiin. Tänään Kaupissa olleilla iltarasteilla oli melkoinen meininki jo heti klo 17, kun saavuimme paikalle. Tuntia myöhemmin kun lähdimme pois, oli iltarastipaikalle johtava tie ihan tukossa, kun porukkaa tuli paikalle aina vaan enemmän. Enpä ole ennen nähnyt moista osallistumisintoa iltarasteilla. Mahtoivatko kartat loppua kesken? Onneksi pääsimme pois alta ennen suurinta ryysistä. Syynä nastareiden jalkaan repimiseen oli, että pitäähän sitä kerran käydä kokeilemassa kompassin toimivuutta ennen ensi viikonlopun kisoja. Tampere Gamesien keskimatkalta onkin tiedossa varmaan mahtava suoritus.

Sitten viikon yllätykseen. Oikeastaan ei se ihan täydellinen yllätys ollut, sillä kerrankin päköpäisyydestä oli hyötyä ja minulle jouduttiin kertomaan, miksi lauantaina ehdottomasti piti Alastarolle mennä. Toisaalta kyllähän sekin on tiedossa, että Kinderistä löytyy yllätys, sisältö vain ei ole tiedossa.

Myös toinen asia yllätyksestä oli sen jälkeen selvä, kun tietoon tuli, että järjestäjinä oli rakkaat ystäväni. Nimittäin se, että tipaton vuosi tulee vihdoinkin päättymään. Paikka, osanottajat ja ohjelma jääköön kertomatta, jottei tule mitään tekijänoikeus, turvallisuus tms. jälkipeliselvityksiä. Mutta kivaa oli, ja juomaa, ruokaa ja ohjelmaa riitti. Tästä suuri kiitos ja kumarrus jokaiselle järjestelyihin osallistuneelle henkilölle sekä muille paikallishallinnollisille yksiköille.

Jäniskevennys vai -pelote

Tapahtui eräänä päivän Vierumäellä.

Hyvin nukutun yön jälkeen heräsimme noin klo 7 Scandicin hotellissa. Puolen tunnin sisällä olimme Tuulin kanssa siirtyneet hotellin pienelle, mutta onneksi autiolle kuntosalille. Siellä teimme puolen tunnin salitreenin, jonka päälle löylyttelimme hotellin aamusaunassa.

Saunanraikkaina siirryimme ravintolan puolelle, jossa ahnehdimme (liian) tukevan aamiaisen. Ruokaa tuli syötyä varmaankin kolme kertaa enemmän kuin normaalisti aamulla. Ja olo oli sen mukainen. Lähdimmekin sulattelemaan aamiaista pienelle kävelylenkille, joka kuitenkin venähti melkein puolentoista tunnin mittaiseksi.

Puolen päivän jälkeen lähdimme tekemään juoksulenkkiä Vierumäen kuntopoluille. Talven jäljiltä latupohjat eivät olleet vielä sulaneet täysin, joten paikoin joutui hangessakin tarpomaan. Tein kuitenkin pisimmän juoksulenkkini sitten viime syyskuun. Mittaa lenkille tuli hieman reilu 10 km.

Juoksulenkin jälkeen pikaisesti salaattilounaalle, jonka jälkeen riensimme seuraavaan aktiviteettiin. Tällä kertaa oli vuorossa 45 minuutin venyttely. Venyttelyn jälkeen jälleen vaatteiden vaihtoon ja sitten oli vuorossa tunnin verran keilausta. Keilailun jälkeenkään ei ollut aikaa muuhun kuin jälleen kamppeiden vaihtoon, sillä meillä oli varattuna klo 18 tunnin sulkapallovuoro.

Olikin pitkästä aikaa mukava taas lätkiä sulkista. Siitä olikin jo vierähtänyt vuosi jos toinenkin kun viimeksi oli sulkaa saanut löydä. Hieman varovainen sai jalan kanssa olla, sillä tämä laji on tunnettu akillesjänteiden katkeamisista. Muutama vaarallinen liikkeellelähtö tulikin tehtyä, mutta onneksi ilman vaurioita. Sulkapallon jälkeen oli vielä tarkoitus käydä uimassa, mutta päätimme kuitenkin siirtyä ravintolan puolelle päivälliselle, sillä päivän menot alkoivat jo hieman tuntumaan.

Lauantaille siis mahtui mukavasti aktiviteettia. Muuten viikko sujui vanhan kaavan mukaan salitreeneineen ja parin juoksulenkin merkeissä. Sunnuntaina tuli myös tehtyä 50 km pyörälenkki räntäsateen ja auringonpaisteen säestämänä.

Viikon kuva by Tuuli

Kevään kunniaksi tein pientä ulkonäön muokkausta. En siis itselleni vaan blogisivuilleni. Nyt on tarjolla uudet hienot sosiaaliset nappulatkin. Tosin LinkedIn:ssä näyttää olevan vielä vanha työpaikka, eli se vaatii ainakin päivitystä. Twitterissä en juurikaan käy ja Facebook-päivityksetkin ovat viimeaikoina vähentyneet. Mutta nuo ovat nyt tarjolla, jos jotain sattuu kiinnostamaan. Toinen uutuus sivuilla on viikon kuva by Tuuli.

Välttyäksemme suuremmilta väärinkäsityksiltä, niin pitää hieman tarkentaa viime viikkoista oluen tuhoamistani. Ensinnäkin niitä oli seitsemän, ei kuusi. Minulle on muodostunut alkoholiongelma ja tästä syytä ajauduin alkoholin väärinkäyttäjäksi. Toisin sanoen, olutta ei ole kulunut viime aikoina, joten seitsemän pulloa jouduin kaatamaan vessanpönttöön. Tätä tarkoitin oluiden tuhoamisella. Tipaton 2013 jatkuu siis edelleen.

Reenipuolella ei tällä viikolla ole tapahtunut mitään ihmeellistä. Tiistaina ja keskiviikkona oli ohjelmassa työmatkajuoksut. Hieman takapakkia juoksenteluun kyllä tällä viikolla tuli, sillä keskiviikon lenkin jälkeen alkoi kantapää kipuilemaan taas hieman enemmän, joten jätin perjantain juoksulenkin väliin. Lauantaina kantapää ei tuntunut yhtään sen paremmalta, mutta päätin kuitenkin käydä ennen mökkisaunaa kokeilemassa kantapään mielentilaa. Hieman yllättävää oli, ettei se tuntunut juostessa laisinkaan kipeältä, joten teinkin sitten 9 km lenkin.

Sunnuntaina pyöräilin mökiltä kotiin. Tai en ihan mökiltä, vaan vasta Koskioisista lähdin polkemaan. Tulin ensimmäiset 8 km autokyydillä, sillä teiden routavauriot olivat sitä luokkaa, ettei maantiepyörällä huvittanut niitä väistellä. Onneksi sunnuntaina ei ollut enää samanlaista myrskyä kuin lauantaina oli, sillä silloin olisi polkeminen jäänyt väliin. Nyt sää oli tosi upea, sillä lämpöä oli vähän vajaat kymmenen astetta ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Lempäälään asti tuulensuuntakin oli melko suosiollinen, mutta sen jälkeen saikin puskea vastatuuleen. 87 kilometriä taittui vajaaseen kolmeen tuntiin, joten tähän kohtaan kautta pyörä liikahti ihan mukavasti.

Viikon kuva by Tuuli

Elämme vaarallisia aikoja. Enkä nyt tarkoita euro-kriisiä tai Talvivaaran päästöjä sen enempää kuin Pohjois-Korean uhitteluakaan. Nyt on nimittäin tosi kriittisen ajat käsillä, sillä hiihtokausi on ohi ja juoksukauden pitäisi alkaa toden teolla. Vaaralliseksi asian tekee se, että tämän viikon juoksulenkit ovat tuntuneet jo niin mukavilta, että nyt on vaarana, että tulee juostua jalat alta. Nyt pitäisi vaan maltaa. Kantapää edelleen hieman oireilee juoksun aikana, mutta mielestäni ei kovin pahasti.

Tälläkin viikolla tuli käytyä neljä kertaa juoksemassa. Kilometrejä kertyi kolmenkympin verran. Olen tosin päättänyt, että huhtikuu mennään vielä näillä määrillä ja vasta toukokuussa nostetaan hieman lenkkien pituuksia (nopeuksia ja kertoja sitten vasta kesällä – jos pystyy). Ja vaikka kuinka juoksupolut kutsuisivat, niin kyllä minä pystyn tämänkin päätökseni pitämään. Sillä pystyin pitämään myös 100 päivän makeiden herkkujen lakonkin, joka päättyi torstaina. Itseasiassa lakko venähti 102 päivän mittaiseksi. Tavoitteeseen painon suhteen tosin en päässyt, mutta loppukoot lakko nyt, ja aloitetaan sitten joskus seuraava.

Vaaralliseksi nämä ajat tekee myös se, että myös maantiepyöräkausi on alkamassa. Perjantaina polkaisin töihin jo maantiepyörällä, sillä sen verran sulat kaikki pyörätiet jo ovat, ja viikonloppuna hiekkojenkin puhdistuis näytti käynnistyneen. Kyllä hybridin vaihto maantiepyörään on kuin vaihtaisi mopoautosta henkilöautoon. Matka etenee vauhdikkaammin ja sitä myöden tilanteitakin syntyy. Vielä en mitään tilannetta saanut päälle, mutta sen kyllä huomasin, että maantiepyörällä joutuu joskus jopa jarruttelemaan. Hybridin jarrukahvaan ei talvella juurikaan tarvinnut koskea.

Sunnuntaina tuli tuhottua 6 kaljaa – reiluun kahteen minuuttiin. Tuollaiseen ei pysty kuin korkeintaan Koffin trukkikuski. Ja heti sen päälle lähdin tekemään kauden ensimmäistä pyörälenkki Siuro-Pinsiö suuntaan. Joku voisi jopa syyttää tankojuoppoudesta, mutta promileakaan en olisi puhaltanut. Ihan shortsikeli ei vielä pyöräillessä ollut, mutta tiet sentään olivat kauttaaltaan sulia ja melko kuivaakin oli. Slikseillä en sentään vielä uskaltanut lähteä matkaan, sillä epäilykseni, että hiekan levittäjät ovat ahkerampia kuin niiden siivojat, piti monessa kohdassa paikkansa. 50 km:n lenkillä tuli tämä maantiepyöräilyvuosi aloitettua.

Nyt on sitten kaikki sukset ja muutkin hiihtokamppeet laitettu odottamaan ensi talvea. Maanantaina kävin viimeisen kerran hiihtämässä. 2500 km meni just ja just rikki, ja maanantain 16 km tuli kerättyäkin vaikeimman kautta. Edellisen päivän lumipyryä ei oltu ajettu, kun kävin Nokian laduilla hiihtämässä. 10 sentin umpihangessa tuli luisteltua seitsemän kilometriä, ennen kuin ajelin autolla sellaiseen paikkaan jossa latukone oli käynyt. Lamminpään laduilla ei sentään tarvinnut mennä umpihangessa, mutta ei luisto ollut yhtään sen parempi. Yhtään ei harmittanut, että hiihtäminen pitää lopettaa.

Vieläkään ei tunnu talven selkä taittuvan, vaikka huhtikuu on jo pitkällä. Tätäkin kirjoittaessa lunta tulee taivaan täydeltä. Hiihtokausi alkaa kuitenkin olemaan jo tiensä päässä, sillä latu on jo monesta kohtaa puhki ja osa alamäistä on vaarallisen jäisiä. Tälle viikolle tuli vielä ihan hyvä määrä hiihtokilsoja. Töiden jälkeen hiihtämään lähtiessä lämpötila on ollut jo yli viittä astetta, joten luisto ei ole ollut kovin kummoinen kostean lumen vuoksi. Kaiken huippu oli torstai, jolloin oli +8 astetta ja lähdin perinteisen suksilla liikenteeseen. Niin tahmeeta keliä kuin tuolloin, en ole aiemmin kokenut, sillä hiihto oli kuin tervassa lykkimistä. Kilsoja ei tullutkaan tuolloin kuin 14 ja tästä syystä viimeisetkin pertsan suksen tuli laitettua kesävoiteisiin.

Viikonlopun aamuhiihdot oli pakkasten ansiosta sen sijaan vauhdikkaat. Tosin baanat alkavat olemaan jo niin jäiset, ettei luisteluhiihto ole niillä kovin rentoa. Myös latujen likaisuus alkaa jo haittaamaan luisteluakin. Paikoin taas ladut olivat tosi hyvässä kunnossa ja auringon paistaessa sitä melkein toivoi, ettei hiihtokausi vielä päättyisikään. No, ei nyt sentään. Kausi nimittäin saattaa päättyä hyvinkin huomiseen hiihtoon, sillä 13 km puuttuu 2500 km:stä ja se saa kyllä riittää tälle kaudelle.

Juoksukausikin alkoi tällä viikolla toden teolla, sillä tein jopa neljänä päivänä pienen juoksulenkin. Tiistaina juoksin töistä kotiin ja keskiviikkoaamuna töihin päin. Perjantaina ja lauantaina tuli tehtyä molempina 6 km lenkki. Tämä olikin toiseksi paras juoksuviikko sen jälkeen, kun olin vuosi sitten akillesoperaatiossa. Keskiviikkona nimittäin oli leikkauksen vuosipäivä. Ei osunut ihan Oravan arvio kuntoutumisaikataulusta kohdilleen, kun hän epäili, että parin-kolmen kuukauden jälkeen pääsisi taas tosissaan juoksemaan. Ei tainnut mennä arvio pieleen kuin vuodella. Tai toivon ainakin, että nyt pystyisi alkaa juoksemaan säännöllisemmin.

Tänä vuonna ei tulekaan, viime vuoden tapaan, aprillipäivänä kerrottua satuja, vaan nyt kaikki on silkkaa faktaa. Minulla oli kyllä joku hyvä huiputus mielessäni tällekin päivälle, mutta olen jo unohtanut sen tässä kuukausien kuluessa, joten jääkööt sitten kirjoittamatta.

Tämäkin viikko on vanhan toistoa, eli hiihtokausi jatkuu ja yöpakkeset eivät hellitä. Luistelutyylistä on tullut nyt ensisijainen hiihtotyylini, vaikka periaatteessa perinteiselläkin vielä pääsisi. Sen verran rapeat ladut ovat kuitenkin olleet, että luistellen kilsoja kertyy ihan huomaamatta. Tänäänkin keli oli niin mahtava, että 30 km:n lenkki tuntui ihan alimittaiselta. Pidempäänkin olisi tehnyt mieli mennä, mutta toinen sauva sanoi osittain työsopimuksen irti, eikä suostunut enää yhteistyöhön somman ja terän kanssa. Viimeinen 17 km tulikin hiihdeltyä tylpällä sommattomalla sauvalla – ei kivaa. Löysin onneksi teräpään ladun varresta ja nyt se hieroo sopua taas sauvan kanssa Battex-liiman välityksellä. Se olisi parempi olla taas keskiviikkona iskussa.

Intoa ja voimia olisi siis tänään ollut vielä pidempäänkin lenkkin. Kaikkia voimiani ei ollut vienyt sunnuntain hiihtolenkki MaSa:n kanssa, vaikka hän yrittikin näännyttää minut ladulla tuoreen SM-kullan tuoman endorfiinin turvin ;). Joillekin 3:39 min/km on rauhallista lenkkivauhtia ja toisille armotonta iskemistä, minut voi luokitella tuohon jälkimmäiseen ryhmään.

Harjoituspäiväkirjaan tuli viime viikolle jopa 11 km juoksua. Reilu vitonen keskiviikolle ja kutonen lauantaille. Etenkin lauantain lenkki meni jo melko kivuttomasti, vaikka alusta olikin lähes koko matkan luminen, sillä mökkitiet eivät ole vielä sulaneet kaupungin pyöräteiden tapaan. Yksi kivuton lenkki ei nyt vielä kesää tee, mutta fiilikset ainakin nousi huomattavasti. Huomenna olisi tarkoitus juosta ensimmäisen kerran kotiin uudesta työpaikasta (8 km), joten saapi nähdä mitkä fiilikset ovat huomenna illalla.

Hiihtokausi senkun jatkuu, eikä loppua näy. Puolitoista viikko sitten perjantaina tuli hiihdettyä tämän talven kahdes tuhannes kilometri ja nyt on jo kaksi ja puoli sataa päällekin. Forecan mukaan hiihtokausi jatkuu vielä ainakin kymmenen päivää, joten kesävoiteita on vielä turha kaivaa esiin. Hiihtotyyli on vaihtunut nyt pääosin luisteluksi, sillä perinteisen ladut ovat jo sen verran likaiset, ettei sinne tee mieli voiteiden kanssa lähteä.

Ulkojuoksukausikin tuli lauantaina avattua 5km:n lenkin muodossa. Salilla olen kyllä melkein joka arkipäivä pari kilsaa juossutkin, mutta ulkona en ole moneen kuukauteen lenkkareita kuluttanut. Ihan hyvin jaksoi lenkin mennä, tosin vauhti oli mitä oli eikä sykkeetkään kovin mieltä ylentäviä olleet. Juostessa huomasin, että akillesvaiva on valahtanut hieman alaspäin, sillä juoksu ei tuntunut akillesjäneessä, mutta kantapäähän tossu painoi kiveästi. Joten nuo kivut eivät lupaa kovin hyvää tällekään kesälle.

Pyöräilykautta odotellessa.

Eipä tunnu kevät juuri etenevän. Päivät ovat olleet komean aurinkoisia, mutta aamujen paikoin kahden kymmenen asteen pakkaset, eivät kauheasti kevättä enteile. Maanantainakin mittari näytti -22 astetta, mutta päätin kuitenkin kokeilla, miltä pyöräily tuntuisi tuollaisella pakkasella. Hieman liikaa taisi tulla pakattua vaatetta päälle, sillä lämpöhalvaus ei ollut kaukana kun sotkin töihin. Nyt ainakin tiedän, että tuollaiseen keliin löytyy riittävästi vaatetusta kaapista. Tosin pyörä alkaa olemaan noissa pakkasasteissa jo sen verran jähmeä, että esimerkiksi vaihteiden vaihtaminen on melko kankeeta.

Hiihdot jäivät alkuviikosta erinäköisten syiden vuoksi väliin – eikä vähiten Pirkan rasitusten vuoksi. Torstaina kuitenkin napsautin sukset jalkaa ja lähdin tekemään lenkkiä. Parin päivän myrsky oli saanut ladut todella likaiseen kuntoon, joten hiihtäminen oli pääosin tasatyöntöä latujen välissä ja kaarnanpalasten väistelyä. Torstain likaisia latuja pelästyneenä, vaihdoinkin hiihtotyylin perjantaina vapaalle. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten joulukuun puolenvälin luisteluhiihtokokeilujen, kun tällä “oudommalla” tyylillä lähdin kokeilemaan. Alkukankeuden jälkeen homma alkoi kuitenkin toimimaan ja hyvän luiston ansiosta hiihto muuttui ihan nautinnolliseksi. Perjantaista innostuneena tein myös lauantaina luisteluhiihtolenkin. Keli oli edelleen otollinen joten matka tuntui etenevät todella liukkaasti. Kotona hämmästykseni oli suuri, kun huomasin, että 23 km:n hiihtolenkin keskivauhti oli 3:51 min/km. Elämäni kuudes hiihtolenkki luistelukalustolla ja vauhti oli tuollainen – pitäisiköhän vaihtaa hiihtotyyli pois perinteisestä.

Sunnuntaina palasin kuitenkin ruotuun ja vaihdoin taas perinteiseen tyylliin. Vapaa tyylin hiihto oli kyllä mukavaa, mutta pitkää matkaa jalat eivät vielä sitä kestä. Ladutkin olivat taas puhtaammassa kunnossa (kiitos laduntekijöiden), joten perinteisenkin tyylin hiihtäminen taas onnistui. Muutenkin olosuhteet olivat kohdallaan, kun aurinko paistoi ja linnut lauloivat niin mikäs siinä oli kolmea tuntia hiihdellessä, kun pakkanenkin oli vain vajaat kymmenen astetta.

Sen verran palaan vielä Pirkkaan, että vaikka tuskaa oli ja paikat tulivat kipeäksi, niin yksi parantava vaikutuskin tuolla reissulla oli. Olen nimittäin kärsinyt koko alkuvuoden ajan sydämen rytmihäiriöstä tai jostain muljumisesta kuitenkin, mutta Pirkan jälkeen on sydämen rytmi ollut kohdillaan eikä outoja tuntemuksia ole enää ollut. Taas tuli todistettua, että kuntoilulla on tervehdyttävä vaikutus.