Onpa jäänyt blogi vähän paitsioon viime aikoina. Kun ei oo mitään sanottavaan, niin parempi olla silloin hiljaa. No eipä nytkään ole mitään maailmaa mullistavaa, mutta kun ulkonakin melkein sataa, niin istahdetaan nyt vähäksi aikaa taas koneen ääreen.Suunnistusrintamalla on kylläkin vähän tapahtunut, sillä KooVee:n edustuspaita on vaihtunut Punkalaitumen Kunnon riukuaitaiseen paitaan (tosin paitaa ei vielä ole). Urheiluruutuun asti ei kuitenkaan tämä seurasiirtouutinen yltänyt. Muutenkin suunnistuskausi on osalta käynnistynyt, sillä viime keskiviikkona tuli käytyä ensimmäisen kerran tänä vuonna iltarasteilla. Nokirasteilla kävin hierrättämässä kantapääni auki upouusien IceBugien kanssa. Samalla reissulla tuli myös ilmi, että Emit-kortti oli ottanut itseensä suunnistamattomuuteni, eikä suostunut enää toimimaan. No, kausi on nyt ainakin jollain tavalla avattu.
Juoksupuolella jatkuu sama virsi. Eli nilkka jatkaa kiukutteluaan vaikka antaakin jonkin verran juosta. Olen käynyt nyt puolisentoista kuukautta hölkkäilemässä joka toisena päivänä. Vauhdit ja matkat ovat olleet maltillisia, sillä yhtään kokonaan kivutonta lenkkiä en ole vielä päässyt tekemään. Joten odotellaan jalan kuntoutumista, ennen kuin aletaan tekemään laadukkaita treenejä. Joillain lenkeillä on mennyt ensimmäiset 4-5 kilometriä siten, että jokainen askel sattuu, mutta onneksi viimeiset lenkit ovat menneet jo vähän vähemmillä kipukilsoilla.
Fysioterapiassa olen käynyt viitisen kertaa. Joka kerta on naksuteltu nilkkaniveltä auki ja kyllä se tuntuu menevän aina vähän parempaan suuntaan. Kotijumppaohjeitakin olen yrittänyt noudattaa, mutta saapa nähdä tuleeko siitä ikinä enää kunnollista. Kantapään yksi limapussi on alkanut taas myös kiukuttelemaan ja olenkin päättänyt hakea siihen pienen piikin, sillä ko. vaiva haittaa jopa vähän kävelyäkin.
Pitemmät pyöräilylenkit ovat jääneet vielä vähiin tänä keväänä. Toukokuun takatalvi on vähän hillinnyt ulkopyöräilyhaluja, mutta eiköhän nuo aamut ala kohta lämpiämään, niin pääsee taas tekemään pidempää lenkkiä työaamuinakin. Nyt on pitänyt vain turvautua sisäpyöräilyyn.
Jalan juoksukestävyyttä on taas alettu kokeilemaan ihan tosissaan. Joka toinen päivä on vedetty tossu jalkaan ja lähdetty hölköttelemään joko Sisun kanssa tai ilman. Muutama yli kympin lenkkikin on jo takana, eikä nilkka ole niistä normaalia enempää kipeytynyt. Lenkin jälkeisenä aamuna jalka on pahimmillaan, mutta toipuu suht hyvin seuraavaan lenkkiin mennessä. Ehkä parista fysio-kerrasta on ollut jotain hyötyä.Vauhdit on tosin vielä hakusessa. Tosin en ole mitään vauhtilenkkejä yrittänytkään vielä tehdä. Hieman alle viittä pääsee melko rennosti, kun yksin juoksentelee. Jos Sisu on matkassa mukana, niin silloin mennään reilusti päälle viittä. Melko hyvin Sisu juoksentelee rinnalla, mutta silloin tällöin alkaa muu kuin juoksu kiinnostamaan. Silloin muuttaa meno koiran repimiseksi pois pöpeliköstä hajujen perästä.
Pyöräilyssäkin olen siirtynyt kesäaikaan. Nastarenkaat on vaihdettu pois ja sen myötä ensimmäinen rengasrikkokin on jo tullut koettua. Myös maantiepyörällä on muutama kerta työmatka tullut tehtyä. Pidemmät maantiepyörälenkin odottavat vielä lämpimämpiä kelejä.
Pyörän renkaan vaihdon ihanuuskin tuli siis taas koettua. Eikä mennyt ihan putkeen. Kävin ostamassa uuden hienon takarenkaan ja kauhealla ähellyksellä sain sen paikoilleen samalla, kun vaihdoin rikkoutuneen sisäkuminkin. Sitten huomasin, että renkaassa oli pyörimissuunta ja tietysti se meni väärinpäin. Ei muuta kuin rengas pois kauhealla väännöllä vanteelta ja kääntö ympäri ja takaisin vanteelle. Ja tietenkin siinä rytäkässä sain sisäkumin rikki, joten ei muuta kuin rengas taas irti ja sisäkumi vaihtoon. Taisi siinä muutama äänekäs kirosanakin kaikua autotallin seinille, mutta viimein sain renkaan paikoilleen ja ilmankin pysymään. Aina ei mene ihan helpoimman kautta.
No niin, nyt löytyi nilkkaongelmiini syy. Kävin kaksi viikkoa sitten uudelleen magneettikuvissa ja viime viikolla sain tietää, että kyllä nilkasta vikaa löytyy. Vaivan nimi on hyperos peronos syndrooma. Vaiva on Suomessa harvinainen eikä niitä ole havaittu kuin pari tapausta ennen minua.
Onneksi Tampereelta löytyi ulkomailta ko. osaamista hakenut ortopedi, ja olinkin hänen leikkauspöydällään eilen (sain nopeasti jonkun peruutuspaikan, kun ei kuulemma Kenian poika ehtinyt tulemaan). Ko. syndroomassa alempaan nilkkaniveleen muodostuu luunokka, joka kalvaa keskimmäistä nilkkajännettä. Samaan aikaan, jos on ottanut kortisonipiikkejä nilkan seudulle, saattaa koko nilkkajänne hankautua olemattomiin, jonka seurauksena jalkapöytä romahtaa. Ja minun nilkalleni on käynyt juuri noin.
Leikkauksen yhteydessä kyseinen luunokka hiotaan tasaiseksi ja keskimmäinen nilkkajänne poistettiin kokonaan. Jänne olisi pitänyt korvata nimen omaan oikean käden peukalon koukistajajänteellä, jotta kehon tasapaino säilyisi (leikattu nilkka oli siis vasen). Halusin kuitenkin ehdottomasti, että jänne otettaisiin vasemmasta peukalosta, sillä käytän suunnistaessani peukalokompassia juuri oikeassa peukalossa ja ko. peukalon puuttuminen haittaisi suunnistusta melkoisesti.
Ortopedi ehdotti myös kikkaa, jolla saisin tulevaisuudessa hyvin kimmoisuutta ja vauhtia juoksuuni. Pitäisi kuulemma vain leikata pois myös alempi nilkkajänne ja korvata se kengurun häntäjänteellä. Erityisesti rengashäntäkalliokenguruiden häntäjännettä kannattaa käyttää sillä niissä on eniten voimaa. Innostuin asiasta ja jänteen vaihto tehtiin samalla leikkauskerralla. Itseasiassa ko. siirros tehtiin molempiin jalkoihin. Näitä jänteenvaihtoja kuulemma tehdään Australiassa useita kuukaudessa, lähinnä kenialaisille. Se minua tosin vähän ihmetyttää, mistä leikkaava lääkäri löysi niin pikaisesti kyseisen eläimen jänteitä, mutta samapa tuo.
Nyt tässä odotellaan, että leikkaushaavat paranevat ja sitten heti treenaamaan uusia jänteitä. Maratonaikojen pitäisi parantua ko. operaation ansiosta 20%:lla. Kuntoutusjakson aikana kannattaa kuulemma syödä runsaasti kasviksia, sillä ne ovat kenguruidenkin ruokaa ja vähentää näin ollen siirrettyjen kengurunjänteiden hylkimisreaktiota. Ruokavaliossa kannattaa suosia myös silliä sekä juoda kuravettä päälle. Loikkimisiin.
Taas kerran kokeillaan miten jalka kestää juoksemista. Nyt kun kerran kuvat ei näytä mitään vikaa eikä lääkäritkään löydä jalasta mitään, niin sitten varmaankin pitää vaan juoksennella. Fysioterapeutti sentään havaitsi nilkassa jäykkyyttä ja liikkumattomuutta. Vähän aikaa hän nilkkaa väänteli ja käänteli, ja rutina vaan kuului. Tämän toimenpiteen jälkeen nilkan liikkuvuus parani, vaikkei se ihan täydellinen kuulemma vieläkään ole.
Olen nyt sitten fysiossa käynnin jälkeen tehnyt viisi 7 – 8 km juoksulenkkiä Sisun kanssa. Rauhallista hissuttelua nuo lenkit ovat olleet, mutta tyhjää parempi sekin. Hirveästi muutosta en kyllä huomaa nilkassani tapahtuneen, mutta ehkä se ei ole ihan niin kipeä lenkkiä seuraavana päivänä kuin aiemmin, mitään ihmeparantumista ei ainakaan ole tullut. Toisaalta ei yksi fysio kesää tee, vai miten se sanonta nyt menikään. Täytyy vaan jatkaa annettuja jumppaohjeita ja käydä ensi viikolla näyttämässä uudelleen jalkaa, jospa sieltä löytyisi vieläkin jotakin paikoilleen naksuteltavaa.
Koirauutisia wuh-wuh. Sisun juoksuaitaus alkaa valmistumaan. Tänä viikonloppuna pienillä virittelyillä alue saatiin sen verran “tiiviiksi”, että Sisu uskallettiin päästää jo koko päiväksi pihaan yksikseen pyörimään. Onneksi se ei ole tajunnut kokeilla riukuaidan kestävyyttä ja rakoja, sillä niistä se ainakin pääsisi halutessaan livahtamaan pihasta ulos. Täytyy nyt toivoa, että viimein sata metriä verkkoa tulisi pian, niin voisi karkurin jättää täysin huoletta ulos pyörimään. Myös routa voisi nurmikolta pikku hiljaa hävitä, niin saisi tehtyä viimeisen pätkän riukuaitaakin.
Olen tässä miettinyt, että minun ei kannata ajautua kovin huonoihin väleihin kenenkään kanssa. Tai ainakaan niin huonoihin, että tämä joku haluaisi päästää minut päiviltä. Meikäläisen eliminointi nimittäin onnistuisi melko yksinkertaisesti, päivärytmini on sen verran vakio, että ei tarvitse kuin esimerkiksi odotella jossain pusikossa pyörätien varrella tiettyyn aikaan ja posauttaa kiväärillä päähän.
Salamurhaajaa helpottaakseni, tässä arkipäivieni ohjelma. Kello soi 5:30. Ylös nousen 2 minuuttia myöhemmin ja raahaudun pesuhuoneeseen pukemaan pyöräilykamat päälle. Kodinhoitohuoneen avattuani Sisu ryntää jalkojen välistä ulko-ovelle ja tahtoo pissalle. Talviaamuina pissa (Sisun) tulee joko lipputangon juurelle tai tuija pensaaseen joten ulkoilutus ei kestä kuin 2 minuuttia, kesällä minuutin kauemmin, koska pissa tehdään metsän puolelle. Tämä aikaero kompensoituu kuitenkin pukemisajassa, sillä kesäaikaan pukeutuminen sujuu nopeampaan.
Sitten koira sisälle ja itse pöntölle. Pönttöaika on 4-7 minuuttia, eli tässä kohtaa aamun aikataulu vaihtelee eniten. Hampaiden harjaus ja keittiöön. Puuro on pöydässä noin 5:48, riippuen pönttöajasta. Puuron syömiseen, loppujen kamojen pukemiseen ja pyörän ottamiseen varastosta kestää 13 minuuttia, eli poistun pihasta muutaman minuutin yli klo 6. Jos näin ei ole, niin jotain poikkeavaa on tapahtunut, jonka seurauksena aamurutiinit ovat sekaisin ja tästä syystä melko varmaan unohdan jotain kotiin. Täten koko aikataulu kusee pahasti, kun joudun palaamaan takaisin hakemaan sen puuttuvan jutun.
Pyöräreittini kulkee Tukiaistenmaan pyörätietä kohti Käyräkujan 90 asteen mutkaa, ja siitä Mastontietä kohti Ylöjärven keskustaa. Tälle välille ei kannata kuitenkaan jäädä minua kyttäämään, sillä Mastontiellä ohitan aina kaksi pyöräilijää ja yksi tulee vastaan, myös kaksi koiran kusettajaa on tuolloin liikkeellä ja bussi hurauttaa ohi, joten tarkka-ampujalla on suuri mahdollisuus jäädä kiinni verekseltään ja pakomatka voi jäädä lyhyeksi.
Keskustasta käännyn Hartuntielle ja siitä Koulupuiston läpi ja Vaasantien ali Ulkoilijantielle. Ja siinä on se paikka, jossa kannattaa toimia. Kun käännyn Ulkoilijantielle, niin joudun ottamaan vauhdin pois ysikympin mutkaan tullessani, mutkan jälkeen on pieni ylämäki, jossa joudun vaihtamaan pienemmälle vaihteelle, ja kun vaihtajakin vielä yleensä tässä kohden sohlaa, niin vauhti putoaa melko pieneksi.
Ulkoilijantien varressa on joku, olisikohan lämpölaitos tai joku semmoinen, jonka katolle pääsee varmaankin helposti. Olen tuossa kohdassa klo 6:18, eli kun kiipeää klo 6:13 katolle, niin ehtii hyvin vielä vetämään hermosauhut ja ottamaan hyvän ampuma-asennon. Muutaman minuutin odotus ja tule suoraan kohti kiikaritähtäintäsi. Tarkka osuma keskelle päätä (mieluummin yläpäätä) ja se on siinä, et voi missata. Sinulla on hyvin aikaa purkaa aseesi ja tulla pois katolta ja poistua pois paikalta. Suosittelen poistumista Aron rantaan päin, sillä toiseen suuntaa lähtiessäsi voit törmätä kahteen mieheen, jotka ulkoiluttavat kultaista noutajaa tai punaiseen autoon, joka kääntyy lukion pihaan.
Jos kuitenkin kavahdat asetta, niin myrkyttäminen on toinen vaihtoehto. Olen nimittäin EasyFitin salilla klo 6:25. Ja täytän juomapulloni pukuhuoneen invavessassa klo 6:29. Jos asennat paria minuuttia aiemmin hanaan jonkun myrkkykapselin, niin tulos on taattu. Toivottavasti käytät jotain nopeasti vaikuttavaa ainetta, sillä ei viitsisi turhaan tehdä aamutreeniä, jos kerran vähän myöhemmin kupsahtaa.
Mikäli tämäkään vaihtoehto ei miellytä, niin seuraava vaihtoehto on vasta iltapäivällä, sillä kun pyöräilen salin ja työpaikan välin klo 7:36 – 7:43 on liikennettä jo se verran, ettei kannata riskeerata operaatiota.
Töistä lähden klo 16:06. Kotimatkani kulkee Huurretietä, Soppeentietä ja Kolmenkulmantietä kohti Leppiojankatua. Suosittelen että odotat minua Koukkujärventien ja Kolmenkulmantien risteyksessä parkissa ja varmistat kummalla pyörällä olen liikenteessä. Jos olen maantiepyörällä, niin joudut hommiin minuutin aiemmin, kuin jos olisin vanhalla Nishikilläni reissun päällä. Ko. risteyksestä kohtaan, jossa vaihdan Leppiojankadulla maantien reunasta pyörätielle, siten että joudun ylittämään tien on matkaa kaksi kilometriä eli pyörästä riippuen siihen menee aikaa joko 4 tai 6 minuuttia, myös vastatuuli kannattaa ottaa huomioon. Eli olen tuossa tien ylityskohdassa noin 16:19. Jasperin hallin kohdalla nostat vauhdin sataseen ja reilusti tömäytät päälle, kun olen ylittämässä tietä.
Suosittelen kuitenkin toimimista aamulla, sillä silloin on pienempi mahdollisuus jäädä kiinni. Nuo tiellä tehdyt jutut on aina vähän riskialttiimpia ja niissä voi jäädä kitumaan. Älä myöskään masennu, mikäli ensimmäisellä kerralla et onnistu, sillä seuraavana päivänä on samanlainen uusi mahdollisuus. Hmm… pitäisiköhän sittenkin siirtää herätyskelloa vartin verran jompaan kumpaan suuntaan…
Nyt on sitten käyty röntgenit ja magneetit läpi ja vierailtu pariin otteeseen ortopedilla. Kuvia on katseltu ja jalkaa on väännelty ja käännelty. Ja lopputulos on, että nilkka on täysi kunnossa, ei mitään vikaa. Että mitä siinä valitat. Ainoa vika, mikä siinä on, ettei se kestä juoksemista. Joku tässä ei nyt ihan täsmää.
Seuraavaksi kokeillaan fysioterapeutin taitoja ja mikäli sieltäkään ei löydy apuja, niin sitten pitää mennä jo varmaankin psykologille. Sieltä viimeistään saa avun nappien muodossa, sillä vitutus alkaa muuttumaan jo masennuksen puolelle. Ei vaan, juokseminen ja suunnistus onkin ihan perseestä, ja nyt on ainakin hyvä syy olla harrastamatta niitä.
Onneksi talvikin oli tällainen, ettei suksia tarvinnut juurikaan kuluttaa. Kapulat on nyt laitettu jo kesävoiteisiin eikä kilsoja kertynyt kuin pari sataa kilometriä. Eipä tarvinnut siis laduillakaan hikoilla.
Pyöräilykelitkin ovat vielä sen verran vilpoiset, ettei maantiepyörääkään oikein viitsi kaivaa esiin. Pyörätiet ovat kyllä vielä sen verran kovassa sepelissä, ettei siellä renkaan kovin pitkää matkaa ehjinä säilyisikään.
Nyt kun vielä saisi tulevina viikkoina koiran juoksuaitauksen valmiiksi, niin ei tarvitsisi enää koiralenkeilläkään käydä. Sitten voisi hommata kunnon tv-tuolin ja alkaa löhöämään siinä ja aloittaa vaikkapa oluiden maisteluharrastuksen.
Tällä viikolla sukset vaihtuivat taas spinning-pyörään. Viikon verran pystyi hyvin hiihtelemään, mutta nyt on taas laduilla sen verran jäistä ja märkää, ettei suksimaan tee edes mieli. Eli pitää vaan tyytyä sisäliikuntaan. Tässä alkaa jo pikkuhiljaa toivomaan, ettei sitä lunta enää tulisikaan, sillä jos Pirkan hiihto tullaan järjestämään, niin kilometrejä on sen verran vähän alla, että se ei tule olemaan kovinkaan helppo nakki.Toinen syy, miksi toivon Pirkan perumista on, että tuo nilkka ei varmaankaan tule kauheasti reissusta tykkäämään. Torstaina kävin ortopedille nilkkaani näyttämässä ja sen käynnin tavoite, eli suositus magneettikuviin, toteutui. Tohtorin vahvin epäily oli, että peroneusjänne olisi haljennut (http://www.soy.fi/sot-lehti/1-2006/10.pdf), mutta kaikki tuo on nyt vielä spekulointia ennen kuin kuvista näkyy todellinen ongelma. Mutta jotenkin googlausten tulokset viittaavat huolestuttavasti juuri tuohon vammaan.
Tällä viikolla on sitten päästy jo kunnolla hiihdon makuun. Pikkuisen vajaa pari sataa kilsaa kertyi tälle viikolle, mutta ensi viikko taitaakin olla taas vähän hiljaisempaa, sillä lämpimät kelit ovat pehmentäneet ladut jo melko heikkoon kuntoon ja jos lisälunta ei ole tulossa, niin hiihtokilometrejä ei paljon lisää kerry. Nilkkakaan ei ole oikein perinteisen hiihdosta tykännyt, vaan alkaa särkemään jo matkan aikana, ainakin pidemmillä lenkeillä.Toteutin nyt sitten sen, mikä oli jo viime talvena mielessä, eli tein työmatkan hiihtäen. Jopa kolmena päivänä. Molemmissa päissä ei tarvitse kuin muutama sata metriä kävellä ja muuten pääsee valaistuilla laduilla hiihtämään. Lyhimmillään matkaa kertyisi noin 10 km, mutta lisälenkin kanssa kilsoja on tullut noin 16 yhteen suuntaan.
Sain nyt myös röntgen-lääkärin lausunnon nilkastani. Lausunnossa kerrotaan mm. “Akillesjänteen insertiossa on luupiikki ja akillesjänteen sisällä hieman insertioalueen yläpuolella on 5 mm pitkä hieman yli 1 mm paksuudeltaan oleva kalkki.” Lisäksi mainittiin jotain sellaista, jota en ymmärtänyt, mutta ensi torstaina toivottavasti saan siihenkin selvyyden, kun menen jälleen yhdelle ortopedille jalkaani näyttämään. Toivottavasti saan sieltä suosituksen magneettikuvaan, jolla saisin terveyskeskuksesta uuden palvelusetelin, ettei tarvitse koko kuvausta itse maksaa.
Tällä viikolla meikäläinen palautettiin maan kamaralle. Tai itse asiassa siirrettiin lähemmäksi loppusijoituspaikkaani, kumpi suunta maan kamarasta nähden se nyt sitten tulee olemaankaan. Kävin nimittäin työterveyslääkärillä näyttämässä vihoittelevaa nilkkani, sillä halusin taas yhden uuden ihmisen kuulla murheistani. Siellä rouva tohtori alkoi epäilemään, että olisikohan jalalle tullut kilometrit jo täyteen ja että harrastuksiin voi olla tulossa muutoksia. Alkaa kuulemma tuota ikää olemaan jo sen verran. Just.Oli hilkulla, etten avannut sanaista arkkuani tohtorille. Ajattelin kuitenkin, että käyntini tavoite, eli kuvauksiin pääseminen on ehkä helpompaa, kun en ala isommin päätäni avaamaan. Röntgeniin pääsinkin vielä samana päivänä ja toiveissa on, että magneettikin vielä kutsuisi alkuvuoden aikana.
Eipä ole siis jalka oikein tykännyt juoksukokeiluistani. Kipeytynyt on, joten taitaa olla ensi kesänkin maratonit vaarassa. Talvi onneksi tekee tuloaan toden teolla, joten jospa hiihtämään pääsisi lähiaikoina, niin ei tarvitsisi niin paljon tuota sisäliikuntaa harrastaa.
Eipä tullut sitten talvi vielä, vaikka vähän jo lupaili. Eikä kovin lupaavilta ennusteetkaan näytä. Yhden kahdenkympin lenkin ehdin tehdä, mutta siihen se sitten jäi. Tuulilla on kilsoja kerättynä jo satasen verran, kun kävi Räikällä tahkoamassa kilsan lenkkiä. Itselläni ei moisella pätkällä pyörimiseen riittänyt into, joten tyydyin sisäpyöräilyyn.Hieman, erittäin hieman on juoksuakin tullut taas kokeiltua. Alkuun salilla matolla kilsan parin pätkiä jokusen kerran viikossa punttitreenin yhteydessä, mutta Jouluviikolla jo ulkona kaksi reilun neljän kilometrin hölkkää Sisun kanssa. Hyvä lenkkikoira tuosta on tulossa, sillä nätisti juoksi lähdes koko matkan vierelläni. Pari kertaa kävi tolpan merkkaamassa, mutta muuten keskittyminen riitti vierellä juoksuun vaikka vastaan tuli muita koiria tai lenkkeilijöitä.
Ajan nopea kuluminen on tässä alkanut huolestuttamaan. Se ei huoleta, että aikaa kuluu nykyään enemmän juoksukilometriä kohden, eikä oikeastaan sekään, että Joulu tuntuu tulevan entistä nopeammin vuosi vuodelta. Se on huolestuttavaa, että kun perjantaina istahtaa illalla kuudelta pelaamaan tietokoneella, niin kello huomaamatta puoliyö, eikä tuona aikana ole persettään nostanut tuolista kuin kertaalleen Sisua äkkiä ulkoiluttamassa ja pari kertaa jääkaapilla käydessä. Eikä tuossakaan vaiheessa vielä malttaisi lopettaa, mutta kun järki huutelee makuuhuoneesta nukkumaan, niin pakko se on jossain vaiheessa lopettaa. Ja seuraavana päivänä sama homma uudelleen. Kyllä ne tunnit ovat viikonloppuna lyhyitä.
