Vesipeto

Neljännellä kuntoustusviikolla tuli otettua vesiliikunta mukaan ohjelmaan. Suomuja alkaa jo melkein kasvamaan, sillä kuutena päivänä tällä viikolla kävin pulikoimassa. Muutamana päivänä uintia, muutamana vesijuoksua ja muutamana molempia. Uintia tuli kilsan verran per kerta ja siihen meni aikaa n.40 min. Melkoista tuskaa tuo uinti on, kun sitä ei kunnolla osaa. Muutenkaan tuo ei ole minun lajini; tahkota nyt 25 m allasta päästä päähän kilsan verran. Onneksi pääsin altaaseen sellaisina ajankohti, jolloin ei juurikaan muita ollut samalla radalla – en joutunut muiden jyräämiksi.

Eikä tuo vesijuoksu juurikaan mieltäkohottavampaa puuhaa ole. Mummojen kanssa letkassa allasta ympäri niin kuin kohot konsanaan. Tunnin verran yleensä itseäni altaassa juoksuvyön kanssa liotin, paitsi niinä päivinä kun olin uinut, niin juoksumääräksi riitti puolituntia. Sunnuntaina olisi ollut Pyynikkijuoksukin, mutta viime vuoden kuntosarjan voiton puolustus vaihtui mummojen kanssa mittelöön vesijuoksussa. Menestystä ei voi kehua.

Ensimmäinen viikko sokerilakkoa on pitänyt hyvin. Ei ole siis mitään poikkeamaa ilmoitettavana. Painostakin tuli otettua heti alkuviikosta “löysät pois”, sillä kahden päivän jälkeen vaaka näytti 2,5 kg sunnuntai-iltaa vähemmän. Seuraavat 2,5 kg voi ollakin sitten vähän kovemman työn takana, mutta kyllä se ennen kesälomaa on lähtenyt. Nyt pitäisi vaan jotenkin pystyä välttelemään vappusimat ja -munkit.

Pölkkyjalka

Kolmas viikkokin tuli sitten kuitenkin pidettyä saikkua. Maanantain tikkien poiston jälkeen alkoi kävelyhajoitukset, tavoitteena nilkutuksesta eroon pääseminen. Nilkka oli kuitenkin edelleenkin niin turvoksissa ja päkiän käyttäminen kävelyssä tuotti kipuja kantapäänseudulle sen verran, ettei kunnon kävely vielä alkuviikosta tullut mitään. Viikonloppuna kävely alkoi ajoittain jo tuntumaan ihan normaalilta, eikä pieni kävelylenkkikään tuottanut ongelmia. Mutta välillä pitää keskittyä huolella kävelemiseen ettei tulisi nilkutettua.

Paino on vaan alkanut nousemaan huolestuttavast. Ei ole ahkera salilla käyntikään auttanut. Nyt pitää aloittaa totaalinen makeansyöntilakko. Se pitää ilmoitta näin julkisesti, jos se vaikka silloin pitäisi. Eli kesäloman alkuun asti (alkaa se nyt sitten koska tahansa) kaikki makeat leivonnaiset, karamellit, mehut yms. on pannassa. Poikkeamista raportoidaan näillä sivuilla ja jokainen sellainen päivä jona tulee tältä tieltä livettyä, pidentää lakkoa viikolla. Aamen.

Makailua

Huomenna, tiistaina tulee kaksi viikkoa jalkaoperaatiosta. Sairauslomaa on ollut saman verran ja viikko olisi vielä jäljellä. Ensimmäinen viikko meni pääosin jalka pystyssä sohvalla makaillessa, kattoon syljeksiessä. Ipad:n akkua on tullut kulutettua huolella ja pasianssia on pelattu pari-kolme (tuhatta) kertaa. Sen puolesta on mennyt ihan hyvin, ettei kipulääkkeitä ole tarvinnut ottaa kertaakaan – siis itse leikkaupäivän jälkeen. Kepit heitin parin päivän jälkeen nurkkaan, kun jalka tuntui kestävän astumista koko jalalla ihan hyvin ja se oli lääkärinkin puolesta vielä sallittua.

Autolla ajaminenkin on sujunut ihan hyvin – kiitos automaattivaihteiston. Toisella viikolla kyllästyikin kotona makailuun ja aloin käydä kuntosalilla tekemässä vähän ylä- ja keskikroppaa. Tämä viikko pitäisi vielä ottaa suht hissukseen, mutta ensi viikolla onkin sitten jo lupa alkaa käymään uimassa ja vesijuoksemassa. Tylsää hommaahan se on, mutta kai sitä on pakko käydä vähän polskimassa. Neljännellä viikolla pääsee jo kokeilemaan kuntopyöräilyäkin.

Tänään kävin otattamassa tikit pois. Siistin näköinen leikkausjälki on. Nilkka on vielä melko turvoksissa, joten liikkuvuus ei ole vielä ihan paras mahdollinen. Päkiälle nousu pitäisi olla jo sallittua, mutta ei kantti oikein vielä kestä tehdä niin radikaalia liikettä. Kävelyyn pitää myös kiinittää huomiota, jotta saisi tämän nilkutustyylin pois. Juu, varovaisesti täytyy ottaa, jottei tulisi takapakkia toipumisessa.

Leikkauksessa

Leikkauspöydälle sitä tuli nyt kuitenkin päädyttyä, vaikka talvella jo kuvittelikin, että akillesjänteeseen oli tullut ihmeparantuminen. Tällä toisella yrittämällä sitten mentiin eikä meinattu, sillä miettimisaikaa ei juurikaan ollut, mikäli halusi ottaa vapaana olleen peruutusajan. Jos ei olisi eilistä (3.4.) aikaa ottanut, niin seuraava vapaa aika olisi ollut vasta toukokuulla.

Tiistaina-aamuna oltiin hyvissä ajoin Turussa, sairaala NEO:n odotushuoneessa. Saapumisaika piti olla klo 8:30, mutta varttia vaille kahdeksan odotushuoneessa tuli jo kämmenet hikisinä istuttua. Ei vaiskaan, täytyy sanoa, ettei jännittänyt yhtään. Paremminkin oli odottava ja tyytyväinen olo kun tänne oli “päästy”. Kun vielä Oravakin näytti olevan paikalla, niin alko näyttämään siltä, että se puukko todellakin heiluisi tänään.

Itse leikkuupöydälle pääsy sitten vähän kestikin. Odottelun ohessa sain syötäväkseni ensimmäiset kipulääkkeet. Tohtori kävi jossain välissä piirtelemässä tussilla jalkaan leikkauskohdan, mutta se taisi olla lähes kello kymmenen, kun vasta kanyyli kädessä operaatiohuoneessa makailin. Kun kaikki piuhat oli kroppaan kytketty, niin anestesialääkäri saapui paikalle ja tökkäsi puudutuksen selkään. Siinä sitä sitten alettiin odottelemaan operaation alkua; mahallaan, jalat lämpiminä, kroppa täynnä kipulääkettä ja vähän rauhoittavaakin.

Hetken kuluttua kuului, kun herra Orava saapui paikalle ja alkoi juttelemaan rauhallisesti hoitajien kanssa. Itse tujottelin valvontalaitteen numeroita, jossa näkyi mm. syke ja verenpaineet. Rauhoittavat taisivat purra, sillä syke oli pääosin alle 50 ja verenpaineetkin olivat jossain vaiheessa 108/69. Mitään muita tuntemuksia ei leikkauksen aikana ollut kuin, että jalkaa vähän heiluteltiin.

Noin vartin päästä hoitaja kertoi, että haavaa kursitaan jo kiinni. Operaatio oli siis melko pikainen. Tämän jälkeen minua kärrättiin heräämöön odottelemaan kotiutusta. Aamupala tuli tarpeeseen, sillä edellisen kerran oli syönyt 14 tuntia aikaisemmin, joten nälkä oli sen mukainen. Siinä sivussa meni muutama tabu kipulääkettäkin. Olo oli mitä mainioin – tosin jalat ja persus olivat vielä ihan tunnottomia, joten ei kipuja vielä pitäisikään olla.

Puolen päivän aikoihin tohtori tuli tervehtimään ja kertomaan operaatiosta. Paljoakaan en selostuksesta ymmärtänyt, mutta se seikka tuli selväksi, että jänne oli päässyt jo sen verran huonoon kuntoon, että olisi voinut mennä poikki jonkin loikan yhteydessä. Fascia cruris (akillesjännettä ympäröivän säären peitinkalvo) oli paksu ja kyhmyinen, se halkaistiin ja suikale takaa poistettiin. Jänteen pinnan paratenon oli hankaantunut pois. Mitään suurempia repeämiä ei ollut. Arpikudosta ja kiinnikkeitä myös poistettiin.

Kello yhteen asti kaikki meni mukavasti: iPadillä leikkimistä ja musiikkia kuuntelua. Kahden aikaa oli tarkoitus päästä jalkeille ja kotiutua. Sitten alkoi yhtäkkiä tulemaan vähän huonompi olo ja se tuntui vaan pahenevan. Vinkkasin hoitajan paikalle ja hän lähti hakemaan pahoinvointilääkettä. Ennen lääkkeen tuloa oli kuitenkin mennyt vintti pimeäksi ja hoitaja joutui tökkimään minua hereille. Sinnä sitten jouduttiin laittamaan, jo kerran poistettu kanyyli, takaisin ja tippapullo kiinni.

Pari-kolme tuntia siinä sitten taas huilailtiin ja odoteltiin, että olo paranisi. Välillä oli ihan ok, mutta välillä taas oltiin ihan hissuksiin kattoon tujotellen. Neljän jälkeen tuli fysioterapeutti opastamaan kuinka keppejä käytetään ja muutaman asekeleen köpöttelylenkkikin siitä tuli tehtyä ennen kuin huono olo taas iski ja minut passitettiin takaisin sänkyyn. Kolmatta lajia pahoinvointilääkettä laitettiin suoneen ja huilailu jatkui.

Parin kymmenen minuutin lepäilyn jälkeen tehtiin toinen kävely-yritys. Se onnistuikin jo paremmin ja pääsinkin pukuhuoneeseen asti vaatteita vaihtamaan. Olo oli nyt ihan ok, ja pääsin lähtemään kotiin päin. Sain hoitajalta vielä muutaman kipulääkkeen varmuuden vuoksi matkaan, vaikkei mitään kipuja vielä ollutkaan ilmaantunut (pientä jomotusta lukuunottamatta). Suurin kirpaisu tulikin sitten kassalla, kun lasku lyötiin kouraan. Siihen tosin ei auttaisi edes grammanen Burana, jonka hoitaja oli antanut mukaan.

Automatka kotiin meni mukavasti takapenkillä istuskellen. Huono olo ei tullut takaisin. Kipujakaan ei ole tähän hetkeen mennessä vielä yhtään ollut, vaikka en olekkaan yhtään lääkettä ottanut. Ja toivottavasti pilleripurkkiin ei tarvitsisikaan turvautua.

Ensimmäinen viikko tässä nyt pitäisi makoilla ja köpötellä kepeillä. Sitten pitäsi alkaa pikkuisen jo kävelemään ja kahden viikon jälkeen, kun tikit on saatu pois, pitäisi alkaa kävelemään ja liikuttelemaan nilkkaa normaalisti. Kolmen viikon jälkeen leikkauksesta olisi uinti ja vesiharjoittelu mahdollista. Neljän viikon päästä kuntopyöräilyä. Pidempiä (2-3 km) kävelyjä kuuden viikon jälkeen ja hölkkää 8 viikon jälkeen. Ennen juoksentelun aloittamista pitäisi käydä Oravalla kontrollista tarkastuttamassa, että kovemman treenauksen voi taas aloittaa.

Hieman pitkältä ajalta tuo kahdeksan viikon toimettomuus kuulostaa, mutta löydösten perusteella leikkaus oli välttämätön. Olisi pitänyt vaan mennä operaatioon vaan heti alkutalvesta, niin kuin ensin oli suunnitelmissakin. Mutta mistä näistä koskaan tietää. Jukola jää tältä vuodelta väliin, mutta uskoisin, että kesälomalla pääsee jo suunnistustakin kokeilemaan… ainakin toivottavasti.

Kesäsuunnitelmia

Nyt on valittu se ensi kesän multi-sport-tapahtuma, jonne pitäisi osallistua. Tällä kertaa suuntaamme Keski-Eurooppaan, Itävallan Alpeille. Pienessä Hinterluxin kylässä on järjestetty nyt muutamana vuonna melko extreme multi-sport-kilpailu. Lajeina on mm. juoksu, maastopyöräily, melonta, kiipeily. Kisan vaativuudesta kertoo jotain jo se, että viime vuonna joukkueita lähti matkaan 112, mutta hyväksytyn suorituksen teki ainoastaan 69 joukkuetta. Ajankohta on heinäkuun puoliväli.

Kilpailijat viedään lähtöpaikalle armeijan kuljetushelikoptereilla, ja lähtöpaikka sijaitsee reilun 2000 m korkeudessa. Aluksi on n. 20 km mittainen juoksupätkä. Maasto ei ilmeisesti ole kovin helppoa, sillä vaikka juoksureitin pitäisi olla alamäkeä, niin viime vuonna kärki oli mennyt sen vähän alle neljään tuntiin. Juoksureittiä ei ole tiettävästi vielä lyöty lukkoon, sillä vuorilta tulevien jokien vesitilanne pitää kuulemma varmistaa lähempänä kilpailua. Yhtenä vuonna oli myös jonkinnäköinen lumimyräkkä yllättänyt kisailijat, ja monet olivatkin saaneet pahoja paleltumia. Tänä vuonna on järjestäjät lisänneet pelastuspisteitä (rescue point), jotta vastaavaa ei pääsisi tapahtumaan.

Juoksuosuuden jälkeen hypätään maastopyörän selkään n.100 km ajaksi. Pyöräreitti on myös pääosin alamäkeä. Välillä on ilmeisesti myös serpentiinitieosuuksia ja vauhti näillä pätkillä nousee kärkipäässä yli 60 km/h – eikä turvakaiteita ainakaan Googlen streetview:n mukaan teillä ole. Toivottavasti ei ole kovin liukas keli :). Pyöräilyn jälkeen pitäisi ylittää joku muutama sataa metriä syvä kanjoni vaijerin varassa. Tämän jälkeen laskeudutaan kiipeilyköyttä pitkin ko. konjonin pohjalle ja aloitetaan melontaosuus. Edellisenä vuonna melontaosuudella menehtyi yksi pari, kun heidän kajakkinsa kaatui jääkylmään veteen ja kilpailijat ajautuivat useita kymmeniä metrejä korkeaan putoukseen. Heitä ei koskaan löydetty.

Tämän jälkeen on edessä uusi juoksupätkä, kun noustaa vuorijuoksua takaisin n.2000 m korkeudessa olevalle jäätikille. Jäätiköltä lasketaan alas minisuksilla paikallista syöksyrinnettä pitkin maalia kohti. Viimeisenä osuutena on kuitenkin vielä vajaan neljän kilometrin uinti hyisessä vuoristojoessa. Haasteena uintiosuudessa on se, että uintireitille osuu kolme putousta. Ne on toki mahdollista kiertää kävellen, mutta siihen kuluisi niin paljon aikaa, että jos aikoo tavoitella hyviä sijoituksia, niin putoukset pitää laskea surutta alas.

Maalissa pitäisi olla vähintään 30 tunnin sisällä lähdöstä. Onneksi meillä on joukkueessamme vahvistuksena kokenut seikkailukisojen kävijä A-P Rilli. Hän on kehunut kovasti kisaa, pienistä turvallisuusriskeistä huolimatta. Hän on hehkuttanut, että kaiken huipennus on maalissa, jossa saa syötäväkseen silliä ja voi juoda kuravettä päälle.

Lisätietoja tapahtumasta löytyy osoitteesta: http://goo.gl/QaWuE

—————————————————————————

Tämän viikon liikunnalliset suoritukset koostuivat työmatkapyöräilyn ja punttisalitreenien lisäksi kolmesta juoksulenkistä. Torstaina juoksin, vihdoinkin täysin sulaineita pyöräteitä pitkin, töihin. Mutta viikonloppuna tullut takatalvi ajoi tekemään juoksutreenit taas kuntosalin juoksumatolle.

Nuo viikonlopun mattojuoksut olivat varmuudella tämän kevään/talven viimeiset mattojuoksut. Itseasiassa ne taisivat olla tämän kevään viimeiset juoksut ylipäätään. Sain nimittäin ajan jalkaoperaatioon ensi tiistaille (3.4.), joten tiedossa on vähän aikaa hiljaiseloa lenkkien suhteen.

Keväälle takapakkia

Kevään tulo sai tällä viikolla pariinkin otteeseen takapakkia. Maanantain lumisade muutti tiistain suunnitelmia sen verran, että kevään ensimmäinen töihin juoksu jäi väliin, ja siirtyi mattotreeniksi salille. Tiistain aikana maanantaina tulleet lumet olivat kuitenkin jo sulaneet pyöräteiltä, ja keskiviikkona pääsin sitten aamusta hölköttelemään töihinpäin. Muuten oli ihan mukava taas juosta ulkosalla, mutta akilleksen kanssa oli taas ongelmia alku- ja loppumatkasta.

Perjantai-illan lenkki olikin sitten jo vähän vaikeampi, sillä juoksu ei oikein kulkenut laisinkaan ja sekä akilles että polvi eivät tykänneet ollenkaan reilun kympin lenkistä. Olikohan syynä kiukutteluun aamulle tehty salitreeni ja työmatkapyöräily, sillä lauantai-iltana 13 km:n juoksulenkki meni taas ihan mallikkaasti ja kivutkin olivat tiessään suurimman osan matkasta.

Lauantaina tuli laitettua jo viimeisetkin sukset kesäteloille, mutta kun sunnuntain vastainen yö toi taas reippaasti lunta ja kun Aamulehden hakumatkalla nähtiin latukoneen ajavan latuja, niin otin kuitenkin vielä sukset esiin ja lähdin hiihtelemään. Nolla-asteinen keli ja sopivasti rouhitut ladut olivat pitopohjille juuri oikeanlainen keli. Pito oli luokkaa seinä ja luistokin ihan ok, mikäli ei ihan uudella lumella tarvinnut mennä. 1300 km meni rikki tältä talvelta ja siihen se taitaa jäädäkin – mikäli katsoo sääennustetta. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, vaikka vielä tulisi yksi takapakkipäivä keväälle.

Hiihdot jatkuvat

Hiihtokausi alkaa olla pikku hiljaa loppumassa. Pirkan hiihdon jälkeen, viimeisen kahden viikon aikana on tullut vielä käytyä jokunen kerta hiihtämässä, vaikka suurin hiihtointo alkaakin olemaan syöty. Muut sukset on laitettu jo kesäteloille, mutta Zero-pitopohjat on vielä iskussa. Ne ovatkin olleet ainoa, joilla näillä keleillä on pystynyt hiihtelemään, sillä paikoin ladut ovat jo sen verran roskaiset, ettei purkki, saati sitten liisterisuksella, ole mitään asiaa laduille. Edellis viikonloppuna kun kelit olivat märänpuoleiset, niin Zerot olivat ihan mahtavat, pitoa löytyi ja luistokin oli niin kauan hyvä, kun latu ei muuttunut ihan märäksi. Tänä viikonloppuna alkoi kelit olemaan jo sen verran jäiset, ettei pitopohjallakaan pärjännyt. Lauantai vielä menetteli ja 40 km meni aikaan 2:45. Sunnuntaina olikin sitten jo sen verran jäistä, ettei potkua juurikaan pystynyt ottamaan ja reissusta tuli pelkkää tasatyöntöä. 25 km:ä pidempää ei niillä jäillä huvittanut lykkiä, vaikka sää oli muuten loistava.

Salilla on jokusen kerran tullut käytyä juoksemassa, mutta onneksi pyörätiet alkavat olemaan jo sen verran sulat, että ulkojuoksukausikin pääsee varmaankin lähiaikoina alkamaan toden teolla. Sunnuntai-iltana kävin ottamassa jo esimakua asvalttijuoksusta, kun tein kympin rauhallisen lenkin. Juoksukautta tosin varjostaa edelleen jatkuvat akillesvaivat, jotka ovat taas menossa huonompaan suuhtaan. Hiihdon suhteen mennään vielä päivä kerrallaan. Jos kelit tuntuu suosivan, niin sitten ladulle, mutta ehdointahdoin en enää laduille lähde.

Pirkkaa

Pirkan hiihto -viikko muodostui melko kevyeksi. Suunnitelmissa oli, että pari hiihtolenkkiä tulisi tehtyä, mutta yhteen se sitten loppujen lopuksi jäi. Syynä ei ollut tällä kertaa kovat pakkaset, vaan liian lämpimät kelit. Ei innostanut lähteä märille laduille räpiköimään ja kuluttamaan turhaan energiaa. Viikolla tulikin harrastettua pääosin vain työmatkapyöräilyä.

Itse Pirkka-aamu oli mitä mahtavin. Uutta luntakaan ei ollut yöllä satanut (perinteistä poiketen), vaan ladut olivat suht liukkaat. Kotoa lähtiessä pakkasta oli kuutisen astetta, mutta normaaliin tapaan se jonkin verran taas kiristyi Niinisaloon pästyä. Linja-autokuski ilmoitti, että asteita olisi ollut -11,5.

Lähtörutiinit eivät poikenneet edellisvuosista. Linja-autosta suoraan vessajonoon (jotka olivat yllättävän lyhyet tänä vuonna), sitten hiihtovaatteiden, monojen ja numerolapun pukeminen ja reppu varustekuljetukseen. Sitten numerolapun riisuminen, hiihtokamojen purkaminen ja uudelleen vessaan. Tämän jälkeen oltiinkin sitten valmiita kiiruhtamaan lähtöpaikalle. Muiden punatarraisten hiihtäjien joukkoon ängin muutamaa minuuttia ennen lähtölaukausta.

Ensimmäiset kilometrit olivat taas melkoista härdelliä, kun kaikki yritti löytää omaa paikkaansa laduilta. Jokusen kilometrin jälkeen pääsi hiihtämään omaa rytmiään eikä ketään enää hiihdellyt kantapäillä. Alkumatka oli pelkkää tasatyöntöä, sillä latu tuntui mukavan liukkaalta. Luistokin tuntui tällä kertaa olevan kohdallaan, sillä pysyin melko hyvin letkoissa mukana aina ensimmäiselle juotolle asti.

Ensimmäisen juoton jälkeen sopivaa letkaa ei tuntunut oikein löytyvän – joko niiden vauhti oli liian verkkaista, tai sitten niiden mukana ei rennolla vauhdilla pysynyt. Jämin jälkeisillä laskuosuuksilla korjaantui harhakuva hyvin luistavista suksista, sillä takaa tultiin ryminällä ohi. Taas alkoi harmittamaan, että tätäkö se loppumatka sitten taas on, että nousuissa kiritään ja laskuissa jäädään.

Sen verran sukset kuitenkin luistivat, että jotenkin pysyin letkojen hännillä, kun peesissä pääsi laskemaan. Siinä löytyikin sitten sopiva letkakin, jonka mukana matka sujui joutuisasti, ja lentokentälle tuli päästyä kymmenisen minuuttia ennen puoli-Pirkan lähtöä.

Kyröskoskelle oli taas laskuvoittoista menoa ja letkassa pysyminen teetti töitä. Heti juoksupätkän alussa puoli-Pirkan kärki pyyhälsi ohi. Ja yhtä suhinaa se sitten olikin seuraavat kymmenen kilsaa. Porukkaa lappasi ohi ihan urakalla, mutta onneksi pääasiassa kaikki olivat puolikkaan hiihtäjiä.

Juuri ennen Lintuharjun huoltoa kuului takaa tulevan tervehdys. Kun käännyin katsomaan, niin sieltähän tuli itse Alex Stubb. Siinä sitten vaihdeltiin jonkin aikaa kuulumisia ministerin kanssa. Hänellä oli kuulemma allaan lainasukset ja voitelijakin oli kuulemma ihan ammattimies – ilmankos en kovin pitkään puolikkaan hiihtäjän vauhdissa mukana pysynytkään.

Rokkakosken jälkeen suksen luisto huononi merkittävästi. Matkan taittaminen alkoi tuntumaan oikein työltä. Porukkaa ei kuitenkaan lapannut ohi ja itse jopa tavoitin jokusia hiihtäjiä, joten taisi muillakin olla ongelmia luiston kanssa. Tosin Pentinmaan jälkeen joku liimautui peesiin ja lasketteli aina alamäissä ohi, mutta jättäytyi kuitenkin joka kerta takaisin peesiin.

Julkujärven laduille päästyä luisto parani taas selvästi. “Perskärpänen” oli pari kertaa päässyt karkuun, mutta molemmilla kerroilla olin saanut hänet jossain vaiheessa kiinni. Julkujärven jälkeen olin taas edellä, mutta moottoritiesillan jälkeen hän taas lasketteli ohi, enkä enää tavoittanut.

Maaliin tuli lykittyä ajassa 5:54:46. Ennätys parani vajaat pari minuuttia, vaikka edellistä ennätystäni olin jo pitänyt rikkomattomana. Tämän suorituksen jälkeen jäi vielä sellainen tunne, että aikaa kyllä pystyy parantamaan mikäli suksi vaan toimisi kunnolla. Sijoitus tippui normaalista jonkin verran, joten ihan putkeen hiihto ei sen puolesta mennyt. Aika olisi pitänyt olla melkein puoli tuntia kovempi, jotta edellisen vuoden sijoille olisin päässyt. Tuuli paransi ennätystään juuri tulla puolella tunnilla, joten kyllä minunkin olisi pitänyt parantaa enemmän kuin tuon pari minuuttia.

Ladut olivat mainiot ja aurinkoisessa, muutamaan pakkasasteeseen lämmenneessä kelissä oli ihan mukava hiihdellä. Kolmastoista peräkkäinen Pirkka tuli hiihdeltyä perinteiseen tapaan perinteisellä tyylillä ja eiköhän sitä ensi vuonna taas viivalle pyritä pääsemään.

Vaihtelevia talvilomakelejä

Talvinen loma tuli nyt sitten vietettyä – pääasiassa hiihdon merkeissä. Nyt on sitten viikko aikaa palautua Pirkan hiihtoon. Ensi viikko pitää siis ottaa hissukseen ja välttää suksien ulkoiluttamista suuremmissa määrin. Hiihtoloman (sellaiseksi se tänäkin vuonna taas muodoistui) saldo, jos molemmat viikonloput otetaan huomioon, oli yhdeksänä päivänä kahdeksan hiihtokertaa ja kilometrejä kertyi n. 380. Myös tavoite, eli tuhat kilsaa ennen Pirkkaa, tuli myös jo täyteen.

Kelit olivat melko vaihtelevat koko viikon ajan. Maanantaina oli muutama aste pakkasta ja uutta lunta oli tullut, joten luisto oli melko nihkeä. Aurinko sentään paisteli vähän, joten oli komea talvipäivä. Ja kun hiihtolenkkikin tuli jätettyä tarkoituksella vain komenkympin mittaiseksi, niin nihkeä luistokaan ei paljon haitannut.

Tiistain vastaisena yönä oli tullut jälleen vähän uutta lunta, mutta lämpötila oli puolestaan nollan tuntumassa. Liikkeelle lähdin tavallisella purkkivoidellulla suksella, mutta kilometrin jälkeen käännyin takaisin, kun suksen pohja alkoi jäätymään ja keräämään lumipaakkua. Kävin vaihtamassa alle Ficherin Zero -pitopohjasuksen, jonka pitoalueelle suihkautin jäänestoainetta. Nyt suksi pelasikin pääosin mainiosti. Ainoastaan muutamaan otteeseen joutui 50 km:n lenkillä lumia raapimaan pois suksen pohjasta. Koululaisia oli suurissa määrin myös liikenteessä, ja ko. keli varmaan pilasi heiden hiihtoinnostuksensa loppuelämäkseen.

Keskiviikkona lähdin jälleen liikenteeseen Zero:lla, sillä kuvittelin lämpötilan hiihdon aikana nosevan nollan tuntumaan. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan pakkasella pysyttiin koko matkan ajan. Pito ei siis ollut edellisen päivän kaltainen, mutta melko mukavasti 55 km:n lenkistä selvittiin. Torstaina olisikin ollut taas selvä zero-keli, sillä jo keskiviikkoiltana lämpötila nousi nollaan, ja vähän ylikin, ja pysyi siellä koko torstaipäivän. Torstai oli kuitenkin huilipäivä, joten hiihtokilometrejä ei kertynyt tuolloin yhtään.

Perjantaina olikin sitten taas pakkasta, joten ladut olivat sitä myöden melkoisen liukkaat torstain suojakelin jäljiltä. Liisterisuksi olisi ollut varmaankin paras vaihtoehto pidoltaan, mutta sen verran oli roskaa tullut puista laduille, että purkkivoide pysyi paremmin puhtaana. Lenkki meinasi loppua jo parin sadan metrin jälkeen, kun kaarsin ysikympin mutkasta alikulkutunneliin ja kaaduin jäiseltä ladulta pääedellä tunnelin seinään. Vähän aikaa siinä tavaroita keräiltiin ja kokeiltiin oliko pää yhtenä kappaleena sellaisen kumauksen jälkeen. Pää jomottaen matka kuitenkin jatkui  ja viisikymppinen tuli taas lykittyä. Sen verran liukas oli keli, että aikaa kului vain 3:36 – lähes Haku-Veikon aikoja.

Lauantain lenkille olikin taas vaihteeksi saatu uutta lunta, ja kun latua ei oltu ajettu kaikilta osin ja matkan aikana tuli vielä taivaaltakin lisää lunta, niin nahkeeta meno taas oli. Viisikymppiä tuli kuitenkin tehtyä, mutta yli puolituntia hitaammalla ajalla kuin edellisenä päivänä. Myös perjantain tasatöntöurakka oli saanut kädet melko kipeiksi, joten päivän urakka tuntui jo hieman tuskaiseltakin.

Sunnuntain reissun pituudeksi oli laskettu 40 km, sillä sellaisella määrällä tulisi tämän talven hiihtotonni rikottua. Jälleen oli yöllä tullut useita senttejä uutta lunta, mutta kun lähdin matkaan vähän myöhempään, niin ladut oltiin ehditty jo ajamaan, joten luisto oli olosuhteisiin nähden ihan ok. Vielä kun aurinkokin paisteli, niin talviloman viimeisestä hiihtolenkistä muodostui ihan mukava.

Blu-ray aikaan siirtyminen

Tämäkin pariskunta siirty vihdoin ja viimein teknisessä varustelussa askeleen eteenpäin, kun talouteen tuli hommattua DVD-soittimen tilalle Blu-ray -soitin. Ison mustan laatikon tilalle tuli vähän pienempi, mutta yhtä musta laatikko. Scart-piuhan sai vaihtaa HDMI-kaapeliin ja ethernet-kaapelillekin löytyi paikkansa uudessa vempaimessa. Koko torstai aamupäivä siinä menikin, kun Sonyn S480-mallia tuli metsästettyä pitkin poikin Pirkanmaata. Verkkokauppa.comista laite oli loppu, niin kuin oli myös Hifi Studiosta. Sony Centerissäkään ei ollut jäljellä kuin esittelylaite, mutta näyteyksilö oli kaupan, joten rahat vaihtoivat omistajaa. Testivoittajan tittelillä tuntuu olevan jotakin arvoa – ainakin menekki kasvaa.

Melko etevä laite, pitää myöntää. Illalla kuluikin jokunen tunti kyseisen laitteen ääressä. Tosin yhtään elokuvaa ei sillä tullut vielä katsottua. Aika ei myöskään kulunut sen asentamiseen, sillä härveli oli heti toimintakunnossa, kun vain kytki HDMI-kaaplin TV:n ja laitteen välille, kytki LAN-kaapelin (tämä tosin ei ole välttämätöntä elokuvien katselussa) kiinni ja laittoi töpselin seinään. Heti ensimmäisellä käynnistyksellä laite löysi, nykyajan koneiden tyylin mukaisesti, uuden ohjelmistoversion netistä ja päivitti sen, mutta sitten päästiinkin asiaan.

Tiesin kyllä etukäteen, että laitteessa olisi jotain mukavia lisätoimintoja, mutta niiden kirjo kyllä yllätti. Web-selaimella pääsi surffailemaan netissä, Ylen Areenalle oli oma ohjelmansa, niin kuin myös YouTube:lle. Muita nettipalveluita löytyy myös esim. EuroSport:n sekä UrhoTV:n lähetykset. Listalla oli myös jokusia muitakin palveluja, mutta erityisesti Muzu.tv -palvelun parissa vietin pidemmän ajan. Sieltä näytti löytyvän jokunen kymmenen tuhatta musiikkivideota, joten valinnan varaa oli vähän liiaksikin. Aluksi tekstin kirjoittaminen kaukosäätimen näppäimillä tuntui hankalalta ja hitaalta, mutta sitten älysin hakea iPad:iin aplarin, joka emuloi laitteen kaukosäädintä – jopa alkoi tekstinkin tuottaminen sujumaan helpommin. Kaikkia toimintoja ei ole tullut vielä edes kokeiltua. Esim. kuvien katselu USB-tikulta on vielä vallan kokeilematta.

Puolen yön aikoihin kun en enää jaksanut Bon Jovi:n musiikkivideoita katsella ja suljin laitetta, niin tuli samanlainen tunne kuin joskus kännykän kanssa leikkimisen jälkeen. Eli kännykkähän on tehty puheluiden soittamista varten, mutta se sisältää paljon kaikkea muutakin härpäkettä. Samalta tuntui tuon Blu-ray -soitinkokeilun jälkeen, että kai sillä voi elokuviakin katsoa – tosin sitä ei tullut vielä kokeiltua. Toivottavasti sekin ominaisuus toimii laitteessa.