Syksyn tuntua

Se on sitten syksy taas tulossa. Tai siis tulikin jo, ainakin syyskuu. Viikonlopun pyörälenkin sääkin enteili jo tulevaa. Tuulista ja viileää ja keltaisia lehtiä ilmassa. Taitaa kohta olla aika ruveta kaivelemaan suksivoiteita esiin. Takkakin tuli tänään koeponnistettua, ensimmäisen kerran sitten kevään. Ja pimeekin tulee jo aikaisin.

Työtkin tuossa sitten alkoi kolme viikkoa sitten, enkä ole tainnut päivittä sen jälkeen sivujakaan. No eipä tässä mitään kummempaa kyllä ole tapahtunutkaan. Pyöräilyä on ollut ohjelmassa, jos ei nyt ihan samaan tahtiin kuin lomalla, mutta kuitenkin. Silloin tällöin töiden jälkeen Säijän lenkkiä ja viikonloppuisin vähän pidempää. Kulunut viikko oli kylläkin melko heikko, kilsoja ei juuri ole kertynyt. Selkä kylläkin tykkäsi tästä laiskasta viikosta, eikä se viikonlopun lenkillä alkanut enää kiukuttelemaan.

Juoksuakin on pystynyt pikkuisen harrastamaan. Lenkin pituutta olen joka lenkillä pyrkinyt hieman pidentämään, ja nyt mennään 10,5 km:ssä. Joka toisesta juoksupäivätahdista olen luopunut ja se on välillä ollut joka kolmas päivä. Jalka nimittäin ei ole vielä ihan hyvä, ja välillä se on sen verran kipeä, ettei juoksutossua tee mieli laittaa jalkaan. Juostessa kantapäänseutu kipuilee parin kilometrin ajan, mutta sen jälkeen se on melko hyvä. Seuraavana päivänä tosin on vähän kipuja, mutta päivässä suurimmat yleensä menee ohi. Joten reenit jatkukoon samaa rataa.

 

Loman lopetus

Loman viimeiset lenkit on nyt tehty, ja taas pitää siirtyä normaaliin päiväjärjestykseen. Enää ei ehdi tekemään viikolla pitkiä pyörälenkkejä, vaan ne jäävät nyt väkisinkin vain viikonloppuhuviksi. Mutta eipä ollut enää viimeisillä pyörälenkeillä isku päällä. Torstaina Siuron seitsemänkymppinen meni vielä ihan mukavaa kyytiä, mutta eilen lauantaina mentiin jo vähän leppoisampaa kyytiä. Tänään tein reilun satkun, kiertäen Siuron, Mahnalan, Hämeenkyrön, Viljakkalan, Karhen ja Mutalan kautta. Komeet maisematkaan eivät antaneet voimia, vaan meno oli heti ensimmäisistä ylämäistä asti väsynyttä – ja mäkeähän tuolta reitiltä löytyy.

Edellinen viikonloppu tuli vietettyä Ylläkesen maisemissa. Perjantai-iltana saavuimme perille, kun aamusta aikaisin lähdimme ajamaan. Lauantaina ja sunnuntaina tein pyörälenkin sillä välin, kun Tuuli ja Mervi rasteilivat tunturissa. Lauantain lenkkini lähti Ylläsjärven puolelta. Ajoin ensin maisemantien ja sen jälkeen käännyin Äkäslompolosta kohti pohjaista ja sotkin Äkäslompolontietä aina 79-tielle asti. Siellä kännyin kohti Leviä ja Kittilää, josta sitten käännyin takaisin kohti Ylläsjärveä. Matkaa reitille kertyi 136 km. Äkäslompolontie oli melko kumpuilevaa tietä. Päällyste ei ollut siitä parhaasta päästä ja välillä sai porojakin varoa, kun seisoivat keskellä tietä. Tosin porot olivat melko säikkyjä pyörää kohtaan – autojakin tuntuivat pelkäävän vähemmän kuin polkupyörää. Onneksi tiellä oli melko vähän liikennettä, joten kapealla baanalla ei tarvinnut kauheasti autoja tähyillä. Muoniontiellä olikin sitten jo parempaa ja rullaavampaa alustaa. Aluksi oli hieman kumpuilevaa, mutta sitten tien kaltevuus muuttui alaspäin suuntaavaksi ja loivaa alamäkeä sai polkea pitkiä pätkiä. Tämä paransi huomattavasti alkukymppien huolestuttavan hidasta keskituntinopeutta. Kittilän ja Ylläsjärven väli oli sitten taas melko loivapiirteistä tietä. Pitkiä suoria ja mettää, se oli tämän reissun teema.

Sunnuntaina lähdin Ylläsjärveltä kohti Kittilää. Vajaan kolmenkympin kohdalla käännyin vasemmalle Aakenuksentielle. Se olikin sitten taas melko huonokuntoista, ainakin maatiepyörälle. Maisemia ei juuri tuolla 33 km:n tieosuudella ollut, vaan ainoastaan suota ja pusikkoa. Sen verran syrjäistä seutua tie oli, että ensimmäisen parinkympin aikana näkyi ainoastaan yksi auto. Tällä kertaa alkoi jo toivomaan, että autoja näkyisi vähän useammin. Aakenuksentieltä käännyin kohti etelää Äkäslompolontielle. Ajoin Äkäslompolon ohi aina Hannukaiseen asti. Tällä pätkällä pääsin ajamaan poroa takaan, kun se lähti edelläni painelemaan pakoon pitkin tietä. En ole ennen livenä nähnyt, että poro juoksee noin kovin. Alaspäin viettävällä tielläkin poro karkasi aina vain kauemmaksi, vaikka itsellänikin oli vauhtia reilusti yli 30:n. Kerran se meinasi juosta autonkin keulaan, kun hädissään pakeni, mutta onneksi auto tajusi pysähtyä. Hannukaisesta käännyin Luosutielle. Tie muuttui taas hieman huonommaksi ja tiessä olleet poikittaiset railot meinasi viedä hermot. Ylläsjärvelle taas päästyäni matkaa oli kertynyt hieman reilut satku.

Maanantai-iltana kävin vuokraamassa vuorokaudeksi maastopyörän. Illalla käytiinkin tekemässä jo pieni lenkki Tuulin kanssa. Tiistaiaamuinen pyöräily ei myöskään muodostunut kovin pitkäksi ja pyörä palautetiinkin takaisin jo ennen puoltapäivää. Päätimme lähteä köröttelemään kohti kotia.

Ensimmäiset juoksiharjoituksetkin tuli jo kirjattua harjoituspäiväkirjaan, kun yhtenäisen lenkin mitta alkoi lähentelemään viittä kilometriä. Joka toinen päivä yritin tehdä pienen lenkin, joka kerta mittaa vähän pidentäen. Nyt on sitten takana jo pari hieman reilua 5 km:n yhtämittaista juoksua. Tosi vaikealta vielä hölkkä tuntuu. Etenkin jalat ja selkä on melko jäykinä pyöräilyn vuoksi. Akilleskin jonkin verran kipuilee, muttei mitenkään ylitsepääsemättömästi. Etenkin kun seuraavana päivänä jalka ei ole yhtään huonompi, niin lenkkeily voi vielä jatkua.

Kokonaispyöräilymäärä loman aikana oli noin 1600 km. Yli satasen lenkkejä kertyi 7 kappaletta. Vajaa neljännes tuosta määrästä oli maastopyöräilyä, joka tuli mentyä Tuulin kanssa.

Italian jälkeistä elämää

Puolitoistaviikkoa sitten perjantaina “Raiski” laskeutui Pirkkalan kentälle sen verran hyvissä ajoin, että oli koko iltapäivä aikaa lähteä vaikka pyörälenkille. Tunti laskeutumisen jälkeen olimme matkalla jo Nirvaan hakemaan Bianchiani hoidosta, jossa pyörä oli reissumme ajan. Pyörässäni oli alkanut voimansiirron puoleinen kampi kitisemään ja olin tullut siihen tulokseen, että se pitää vaihtaa uuteen. Samalla kertaa pyörään tehtiin muutakin pientä, vähän puhdistusta, säätöä ja vanteen suoristusta. Iltapäivällä pääsin testaamaan uusia poljinkampia, kun tein reilun 70 km:n lenkin. Pyöräily tuntui taas vauhdikkaalta neljän päivän maastopyöräilyn jälkeen ja muutenkin huolto oli tehnyt tehtävänsä.

Lauantaina oli vuorossa KooVee:n suunnistuskisojen talkoovuoro Teiskossa. Otin pyörän mukaan, sillä suunnitelin pyöräileväni kisapaikalta talkoiden jälkeen kotiin. Kisojen ajan taivaalta tuli vettä, välillä ihan reippastikin, mutta kotiinlähtöhetkellä aurinko paistoi ja tietkin olivat onneksi jo kuivuneet. T-paidalla ajoon ilma oli hieman vilpoinen ja melkein koko matka oli vastatuultakin, mutta kotiin kuitenkin päästiin. Onneksi sauna oli päällä. Kävin kuitenkin tekemässä ennen saunaa ensimmäisen “juoksulenkkini” sitten huhtikuun alun, eli 3,5 kk:een. Harjoituspäiväkirjaan en juoksua kuitenkaan kirjannut, sillä se oli vain kolme parinsadan metrin mittaista hölkkääpätkää. Jostain se on aloitettava. Kovin mieltänostava tuo kokeilu ei tosin ollut, sillä vaikka akillesjänne olikin ihan ok-tuntuinen, niin joka paikkaan muualle sattui. Laitoin sen kyllä juuri tehdyn pyöräilyn piikkiin.

Sunnuntaina oli mökille lähdön vuoro. Ja kuinkas muuten kuin pyöräilemällä sinne piti mennä. Kiersin alkumatkasta Säijän rantatien kautta. Tosin ei se kovin montaa lisäkilometriä tuonnut 100 km:n tavoitteluun. Lempäälään asti (33 km) tuuli oli suht. myötämielinen tai ainakin sivumyötäinen. Mutta Lempäälästä Punkalaitumelle asti (82 km) tuuli oli täysin vastainen, joten vauhtikin tippui jonkin verran. Mökin päässä tein pienen lisälenkin jotta satku tulisi täyteen. Lisälenkki meni mukavasti, sillä se oli pääasiassa myötäistä tuulta. Kokonaismatkaksi tuli lopulta 103 km. Illalla tein vielä, ennen saunaan menoa, taas juoksulenkin. Tällä kertaa ruhtinaallisen kilometrin verran, tosin kahden kävelytauon kera, mutta viimeinen pätkä oli kokonaiset 500 m.

Maanantaina tuli tehtyä Tuulin kanssa surullisen-kuuluisa pyörälenkki. Aamu näytti melko sateiselta, mutta päätimme lähteä kuitenkin tekemään lenkkiä. Kiersimme alkuun Porttikallion kautta Punkalaitumen keskustaan ja sieltä Halkivahaan. Sitten käännyimme Urjalan päin menevälle tielle, jota emme olleet ennen ajaneet. Tie oli hyvässä kunnossa ja mielyttävä ajaa. Vähän ennen Urjalantielle tuloa taivaalta alkoi sitten sataa vettä ja sitä sitten tulikin loppumatkan aina aika-ajoin. Urjalan tielle päästyämme, käännyimme Punkalaitumelle päin ja samalla reippaaseen vastatuuleen. Päätimme kiertää vielä Punkalaitumen keskustan kautta, ennen kuin palaamme mökille. Vähän Punkalaitumen keskustaan pääsyn jälkeen rysähti, kun Tuuli yritti päästä tien puolelta pyörätielle. Takanani kuului kolinaa ja kun käännyin katsomaan, niin siellä hän makasin maassa pyörän vieressä. Sen verran ruhjeita tuli ja olo oli heikko, että kävin pyytämässä vieressä olevasta apteekista ambulanssia paikalle. Sattumalta ambulanssi olikin juuri tulossa apteekille ja vain muutaman minuutin odottelun jälkeen Tuuli pääsi tutustumaan pitäjän terveyskeskukseen. Itse ajoin pikaisesti takaisin mökille ja hain auton, jonka jälkeen lähdin hakemaan Tuulia terkalta. Mitään ei ollut mennyt onneksi poikki, joten ruhjeilla ja mustelimilla onneksi tällä kertaa selvittiin. Illalla kävin tekemässä taas juoksukokeilun. Tällä kertaa 2 x 500 m.

Tiistaina pidin pyöräilystä vapaapäivän. Illalla kävin Huittisissa iltarasteilla. Tällä kertaa kokeilin hieman juoksua metsänkin puolella, mutta se ei tuntunut vielä kovin hyvältä. Tiepätkät hölkkäsin, muuta sekin taisi olla hieman liikaa, sillä se tuotti seuraaville päiville hieman edellispäiviä enemmän kipuja. Myös keskiviikko oli pyöräilystä lepopäivä. Itseasiassa päivä oli täysin lepoa. Edellispäivänä oli suunnitelmissa vielä pyöräillä mökiltä kotiin, mutta Tuuli ei pystynyt vielä ajamaan autolla, joten jätin suosiolla polkemisen väliin.

Torstaiaamusta kävin tekemässä tunnin salitreenin, ensimmäinen sitten pariin viikkoon. Ja sen seuraavana päivänä huomasi. Illalla kävin tekemässä perinteisen Siuron 73 km:n lenkin. Sama lenkki tuli tehtyä myös perjantaina. Lauantaina olikin sitten jälleen täysi lepopäivä. Säästelin voimiani sunnuntaille, jolloin olisi tarkoitus pyöräillä Rikun kanssa Alastarolta lähtien Säkylän Pyhäjärvi ympäri.

Lauantain ja sunnuntain välinen yö oli sateinen ja ukkonen oli kova. Tämä vaaransi sunnuntain pyörälenkin, mutta onneksi aamu oli selkeä eikä välitöntä sateenuhkaa ollut. Aamulla kello 7 lähdimme polkemaan kohti Oripäätä ja sieltä Yläneelle. Sää oli ihanteellinen pyöräilyyn. Lämpöä hieman alle pari kymmentä astetta, vähän tuulta ja aurinkokaan ei porottanut vielä täysin siniseltä taivaalta. Tiet olivat vielä paikoin yön sateiden jälkeen märät, mutta se ei haitannut menoa.

Yläneeltä suuntasimme kohti Honkalahtea, josta käännyimme kohti Euraa. Tällä välillä pääsimme nauttimaan hyvästä myötätuuliosuudesta, mutta se tiesi myös sitä, että loppumatka olisi yhtä hyvää vastatuulta. Säkylään päin kääntyessämme saimme sitten jo maistaa tuota vastatuulta. Säkylän keskustan jälkeen suuntasimme kohti Huovinrinnettä ja sieltä kohti Virtaata. Vastatuuli hellitti hieman vasta kun ylitimme Kantatie 41:n ja suuntasimme kohti Alastaron keskustaa. Mittaa reissulle kertyi 123 km ja aikaa kului n.4:20. Reissu oli mukava ja reittikin hyvä. Isoja mäkiä ei ollut laisinkaan ja tietkin olivat pääosin hyvässä kunnossa. Sunnuntaiaamuna kello 7 ei myöskään liikenne ollut juuri lainkaan, joten autotkaan eivät haitanneet menoa.

Aamulla

Katkelma kirjoittamattomasta teoksesta nimeltä: “Mökillä”.

Kello on varmaankin vähän yli neljä aamuyöllä. Olin tarkastanut ajan kännykästäni, kun olin vähän aikaa sitten käynyt alakerrassa vessassa. Silloin olimme molemmat hereillä, mutta nyt sinä olet saanut jo uudellen unenpäästä kiinni, mutta minä vain pyörin omalla puolellani. Kesällä yläkerrassa nukkumisessa on se huono puoli, että siellä on huomattavasti lämpimämpi kuin alakerrassa. Eteenkin, kun olemme lämmittäneet muutamana edellisenä päivänä saunan, josta johtava piippu kulkee aivan parvella sijaitsevan makuutilan vieressä. Piippu hohkasi lämpöä. Parvikerroksen molempien päiden ikkunoiden räppänät olivat auki, mutta ne eivät tuoneet toivottua viilennystä. Järvenpuoleisesta avoimesta ikkunasta kantautui vain lokkien kirkunaa ja toisen pään ikkunasta huusivat räkätit. Aamu oli siis sarastamassa, kun linnutkin alkoivat jo heräämään. Tämä ei helpottanut yhtään minun nukkumisyritystäni.

Makasit sellälläsi ja hengitit raskaasti. Joku olisi voinut sanoa sitä jopa kuorsaukseksi, mutta ei se ihan sitäkään ollut. Mietein pitäisikö minun siirtyä alakertaan lukemaan kirjaa, jos se vaikka auttaisi nukahtamaan. Toisaalta, jos lähtisin alakertaan tulisit heräämään, sillä portaat ja lattia nariset sen verran, että herkästiheräävänä sen varmasti tekisit. En viitsisi herättää sinua, sillä parin päivän takaisen polkupyörällä kaatumisesi jälkeen et ole pystynyt nukkumaan öitä kunnolla kipujen vuoksi. Tuo onneton sattuma tapahtui, kun maantiepyöräsi etupää ei noussutkaan rotvallin yli ja lensit olkapää edellä asfalttiin. Tuo onnettomuus sattui Cube-merkkisellä pyörällä, joten olemme alkaneet kutsumaan tuota tapaturmaa “Cuberkeikaksi”. Onneksi suurempia vaurioita ei tullut, vain pintanaarmuja ja kipeitä paikkoja.

Päätin ottaa kuitenkin riskin ja hivuttauduin istumaan sängyn reunalle. Uninen hengityksesi jatkui taukoamatta. Puin T-paidan ja asettelin sukat jalkaan niin äänettömästi kuin vain pystyin. Verkkarit otin käteeni ja päätin pukea ne vasta alakerrassa – jos sinne asti vain äänettömästi pääsisin. Seuraavaksi oli päästävä pystyyn. Ei lattian narahdusta. Askel kerrallaan, kuin hidastetusta elokuvasta hiivein kohti rappusten yläpäätä. Ensin napsahti polvi sitten narahti lattia. Jähmetyin paikoilleni, mutta unesi ei katkennut. Sama raskas hengitys jatkui. Nyt seisoin jo portailla ja lähdin varovaisesti kapuamaan alaspäin. Äänetöntä liikkumista. Oliko portaiden narina hävinnyt vähän aiemmin tehtyihin vessakäynteihin? Ikkunasta näin kuinka onnettomuuteen vienyt pyöräsi nojasi terassilla seinää vasten. Ohjaustanko pitäisi suoristaa, mutta siellä ei olisi kiire, sillä ainakaan muutamaan päivään et pyörää pystyisi käyttämään. Alakerran lattia antoi armoa, ei narinaa, ei  herättänyt sinua.

Pystyin nyt pukemaan verkkarit päälleni, sillä olin turvallisimmilla vesillä – parven alapuolella keittiössä. Mietein millaisen reaktion valojen sytyttäminen aiheuttaisi. Mutta se oli pakko tehdä, mikäli aikoi alkaa lukemaan kirjaa. Vaikka aamu oli jo alkanut sarastamaan, niin ikkunasta tuleva valo ei kuitenkaan vielä riittänyt lukemiseen. Tartuin kaksin käsin seinässä olevaan valokatkaisimeen ja liikutin kytkintä niin hitaasti kuin mahdollista toiseen asentoon. Napsahdus. Ihminen on käynyt kuussa, mutta valokatkaisinta se ei ole saaneet hiljaiseksi. Pidätin henkitystä ja kuulostelin yläkertaan. Ei muutosta tilanteeseen. Kävin makaamaan alakerran sängylle.

Olin varannut viereeni Osmo Soininvaaran kirjan “Fillarilla Nizzaan”. Olin aloittanut lukemaan sitä jo edellisenä päivänä ja se oli sen verran viihdyttävää luettavaa, että epäilin sen nukuttavia ominaisuuksia. Politiikoksi Soininvaara osaa kyllä kirjoittaa leppoisaa tekstiä. Ainoana haittana siinä tällä kertaa oli, ettei se auttanut nukkumaan. Olisi pitänyt olla käsissä joku tylsä koulukirja. Luin pari kappaletta eteenpäin ja totesin, että uneen pitää päästä muilla kosteilla. Tällä kertaa tarrasin valokatkaisimeen yhdellä kädellä, sillä täysin äänetön valon katkaiseminen ei kuitenkaan ollut mahdollista, vaikka käsiä olisi ollut tusinan verran. Hämärä palasi alakertaan. Laitoin silmät kiinni ja toivoin unta.

Jääkaappi pärähti hurisemaan. Yläkerran tuhina katosi jääkaapin äänen taakse, mutta parvelta ei myöskään kuulunut tiedustelua olinpaikastani. Hurina jatkui ja se oli jokseenkin unettava, mutta ei riittävästi. Ihmisen aivot ovat kummalliset. Kuinka ne tottuvatkaan tasaiseen ääneen eikä enää reagoi siihen. Kun tasainen ääni lakkaa, niin sitten vasta aivot antavat uuden signaalin. Onkohan tuo aivojen ominaisuus pitkän avioliitonkin salaisuus? Tasaiseen naputukseen vain tottuu, eikä se aiheuta sen kummempaa reaktiota. Ainoastaan jos naputus lakkaa, niin sitten pitää huolestua. Vaikka meillä kymmenen vuotta tulikin keväällä jo täyteen, niin tasaisen naputuksen asteelle ei olla vielä päästy.

Parvelta kuuluu pientä ähinää ja sitten lattialla napsahtaa. Siellä on selvästikin herätty ja katsottu lalttialla olevasta kännykästä paljonko kello on. Tuttu ääni. Sitten kuuluu lisää ähinää ja olet ilmeisesti päässyt pystyyn. Olkapää kuulostaa edelleen olevan melko kipeä – ähinästä päätellen. Et onnistu liikkumaan yhtä äänettömästi yläkerran lattialla kuin minä. Lattia narisee ja portaiden kaide napsahtaa. Minusta tulisi kyllä hyvä murtovaras. Totesin sen jo pari kymmentä vuotta sitten, kun tulin iltariennoista kotiin ja huoneeseeni vanhempiani herättämättä – ainakin ne niin väittivät.

Ensin tuli esiin nilkat, sitten siteissä olevat polvet, vatsa, pää ja viimein unisesta suusta odotettu kysymys. Oli selityksen aika. Olin tyytyväinen etten ollut syypää heräämiseesi. Nousin itsekin sängystä ja tarkastin taas ajan kännykästä, 5:31. Jos olisi arki, niin herätyskello olisi muistuttanut olemassa olostaan minuutti sitten. Mutta nyt oli kesäloma ja oltiin mökillä. Periaatteessa ei ollut kiire mihinkään. Jos nousisi kirjoittamaan blogia, nukutaan sitten vaikka päiväunet.

Mr and Mrs Tuuli

Cortina d’Ampezzo, tuo vuoden -56 ylväs Olympia-kaupunki, ottaa pilvisessä säässä vastaan piskuisen Volkswagen Polon matkalaisineen, jotka ovat kivunneet parin sadan metrin korkeudessa olevasta Bresciasta 1200 metrin korkeuteen, Dolomiittien sydämeen. Olympialaisten mäkihyppymäki tervehtii meitä aivan kylän porteilla, mutta kylän keskustan läpi ajamme pikaisesti, sillä Polo joutuu kapuamaan vielä kuuden kilometrin matkan ja lähes 300 m nousun kohti Pocolia, jossa majapaikkamme sijatsee.

Brescian eilinen lähes kolmenkymmenen asteen heinäkuun puolen välin helle on vaihtunut kotoiseen viiteentoista asteeseen ja sadettakin tuntuisi olevan ilmassa. Ennen ukkosen ja kaatosateen alkamista ehdimme kuitenkin käydä tutustumassa kylän keskustaan ja vuokraamaan seuraavaksi neljäksi päiväksi maastopyörät. Hotellimme sijainti alkoi hirvittämään ja päätimme yrittää vaihtaa majapaikkaamme lähemmäksi keskustaa ja sen korkeustasoa. Kovin sesonki ei ilmeisesti ollut vielä käynnissä, sillä ensimmäinen kysely toiseen hotelliin tuotti tulosta ja saimme uuden huoneen aivan keskustasta. Ensimmäinen yö tuli tosin yövyttyä alkuperäisissä suunnitelmissa olleessa hotellissa, mutta pienellä sakolla saimme peruttua loput yöt.

Sunnuntaille, ensimmäiselle pyöräilypäivälle, oli luvattu sateista säätä, mutta päätimme kuitenkin käydä lunastamassa vuokraamamme pyörät ja tutustua lähiseudun tiestöön. Ensin lähdimme ajelemaan kohti edellispäivän tulosuuntaamme, eli alamäkeen. Parin kymmenen kilometrin laskettelun jälkeen päätimme kääntyä samaa tietä takaisinpäin, sillä sään muuttumisesta ei ollut tietoa ja kun sama parikymmentäkilometriä piti polkea takaisin ylämäkeen, niin pidemmälle ei viitsinyt mennä. Keskustaan takaisin polkeminen tuntui sen verran köykäiseltä, että päätimme ottaa lisää vaikeusastetta. Lähdimme polkemaan kohti ensimmäistä hotelliamme kohti Pocolia. Pikkuhiljaa jatkoimme matkaamme eteenpäin, tie muuttui välillä sperpentiiniksi ja sadanmetrin korkeustolpat tulivat yksi toisensa jälkeen vastaan. N. 17 kilometrin kapuamisen jälkeen päädyimme Passo Falzaregoneen, reilun 2100 m korkeuteen.

Siellä huilasimme vähän aikaa. Puimme vähän lisää vaatteita päälle, sillä lämpö oli laskenut kymmeneen asteeseen ja alaspäin laskettelu tulisi olemaan vilpoista kyytiä. Paluumatkan ensimmäisen polkaisun jälkeen seuraava tarvitsi ottaa vasta kuuden kilometrin jälkeen. Vauhti nousi välillä lähes 60 km/h ja viisikymppiä tuli saavutettua helposti. Serpentiiniosuuksilla piti vähän jarrutella, että pysyi tiellä, mutta muuten annoimme vain mennä. Viimeisillä kilometreillä alkoi sitten viimein satamaan vettä. Lyhyissä pyöräilyhousuissa reidet alkoivat jäähtymään, etenkin, kun laskussa ei tarvinnut jalkoja käyttää laisinkaan. Suojalasit olisivat olleet myös kova sana, sillä vettä lensi renkaista sen verran paljon naamalle, että näkyväisyys oli melko heikko ja mutkatiellä viidenkympin vauhdissa se ei ollut hyvä juttu. Hotellille päästessä lämmin suihku teki terää. Päivän pyöräilymääräksi tuli n.76 km.

Toinen pyöräilypäivä suuntasi kohti Dobbiacoa. Aamuaurinko paistoi pilvettömältä taivaalta joten tiedossa oli komea pyöräilypäivä. Reitti Dobbiacoon kulki vanhaa rautatienpohjaa, samaa reittiä, jota talvisin hiihdetään Tour de Ski:llä. Ensimmäinen 14 km oli loivaa nousua, mutta sen jälkeen loput 16 km oli laskettelua kohti päämäärää. Reitin varrelle näkyi komeita vuoren huippuja sekä jokunen järvikin. Vaikka reitillä näkyikin yli 3000 m korkuisia huippuja ja maisemat ovat todella hulppeat, niin viimekesän pohjois-Norjan vuoret ja vuonot eivät häpeä näitä maisemia laisinkaan.

Paluumatka kulki alkuun tuloreittiä pitkin, mutta reilun kymmenen kilometrin paluumatkan jälkeen käännyimme kohti Misurinan järveä. Kavuttavaa jälleen riitti, sillä järvi sijaitsi n. 1700 m:ssä, eikä se ollut edes reitin korkein kohta. Paikoin nousuprosentti oli 12 ja maastopyörästä piti etsiä pienimpiä vaihteita. Nousu kuitenkin kannatti, sillä Misurinan maisemat olivat todella komeat. Reitin korkein kohta oli n. 7 km Cortinasta ja siinä kohtaa korkeutta oli n.1800 m. Eli kun viimeisellä 7 km:llä laskettiin 600 m, niin vauhti oli taas sen mukaista. Alhaalla pyörän levyjarrut kärysivät tulikuumina.

Pyöräilylenkin jälkeen kävimme tekemässä vielä puolentoistatunnin vaelluksen aivan keskustan kupeesta lähtevällä helppokulkuisella reitillä. Pyöräilykilometrejä päivälle kertyi 75 ja vaellusta muutama.

Kolmas pyöräilypäivä valkeni jälleen aurinkoisena. Edellisen päivän auringonpaiste näkyi etureisissä, jotka olivat helakanpunaiset. Virheestä piti ottaa opiksi ja aurinkorasvaa siveltiin tällä kertaa huomattavasti enemmän ja rasvapullo otettiin myös reppuun mukaan. Päivän reitiksi oli valittu huomattavasti loivapiirteisempi, niin ylä- kuin alamäissäkin. Lähdimme jälleen laskettelemaan kohti kaakkoa ja sitä myöden kohti Calalzoa. 40 kilometrin laskettelun jälkeen päädyimme Lago di Cadoren rannalle. Vaikka lasku oli loivaa, niin laskua reitille kertyi kuitenkin yli 600 m, eli noustavaa oli jälleen edessä.

Nousu kuitenkin sujui yllättävänkin kevyesti, ehkä hieman myötätuulenkin ansiosta. Takaisin Cortinaan päästyämme voimia oli vielä sen verran jäljellä, että päätimme polkea vielä Dobbiacoon päin. Kävimme kääntymässä Passo Cimabanchella, joka on Cortina-Dobbiaco -reitin korkein kohta. Kääntöpaikan jälkeen loppumatka olikin taas pelkkää alamäkeä ja vauhti nousi hiekkatiellä yli neljäänkymppiin. Päivän saldo oli 103 km.

Neljännelle pyöräilypäivälle ei tullutkaan sitten kilometrejä paljon, sillä pyöräilimme vain 20 km Lago di Landro:n läheisyyteen ja teimme siellä neljän tunnin vaelluksen Tre Cime:lle. Vaelluksen aikana nousimme n.1000 m matkan aurinkoisessa ja kuumassa säässä. Matkan aikana ei muuta porukkaa juurikaan näkynyt, mutta perille päästyämme totesimme, että huipun lähelle ilmeisesti pääsee autollakin, sillä paikka oli porukkaa täynnä. Huipulta löytyi ravintolakin, jossa lepuutimme vähän aikaa jalkojamme ennenkuin lähdimme vaeltamaan takaisin alas. Pyöräilyä ei siis päivälle kertynyt kuin 40 km, mutta tämän lisäksi tuli vaellusta n.12 km.

Seuraavana päivänä jätimmekin Cortinan leppoisan sään taaksemme ja laskeuduimme takaisin tuskaiseen helteeseen. Ensin pyörähdimme Venetsiassa toteamassa, että pienelle saarelle mahtuu kyllä paljon porukkaa. Sieltä jatkoimme matkaa kohti Bergamoa ja viimeistä hotelliyötämme ennen lentoa kotimaahan. Mr and Mrs Tuulin, niin kuin meitä hotelleissa kutsuttiin, Italian-matka on päättynyt.

Kolmen sisäkumin viikko

Pyöräilyviikkoon mahtui niin pyöräilyn hienoutta kuin nurjempaakin puolta. Tiistai oli se huono päivä. Aamulla salilta lähdettyäni huomisin, että takakumi oli tyhjänä. En jaksanut sitä siinä samassa ruveta vaihtamaan, vaan taluttelin parin kilometrin matkan pyörän töihin. Aamupäiväkahvitauon tuhlasin sitten rankaanvaihto-operaatioon. Samalla tuli testattua miten CO2-partruuna toimi renkaan täytössä. Ja hyvinhän se pelitti. Töiden jälkeen lähdin tekemään Säijän lenkkiä. Matkan puoleen väliin asti menikin mukavasti, mutta sitten takarengas hajosi uudelleen. Toista vararengasta ei ollut mukana, joten puhelinta piti kaivaa esiin. Takarenkaan päälikumi oli kulunut puhki ja se varmaankin aiheutti molemmat rengasrikot. Tosin päälirenkaassa oli joku piikkikin pystyssä, joka edesauttoi ongelmia. Tästä ainakin oppi tarkastamaan paremmin renkaan kunnon ennen matkaan lähtöä. Samalla tuli myös mahdollisuus päivittää päälirenkaan vähän kapeampiin. 28 mm vaihtui 23 milliin. Appiukolle suur-kiitos kyydistä.

Keskiviikon vastaava lenkki sujuikin sitten ilman ongelmia. Itseasiassa myötätuulen ansiosta se sujui melko vauhdikkaasti ja kevyesti. Perjantaina polkaisin sitten töiden jälkeen mökille. 80 km:n matka taittui hieman vajaassa kahdessa tunnissa 45 minuutissa. Myötätuuli teki taas matkan taittamisesta mukavan leppoisaa. Ainut ongelma oli oikeaan kylkeen tullut kramppi ja se vaivasi melkein 50 km:n matkan. Lauantaina teimme Tuulin kanssa maaseutupyöräilylenkin. Reitti kulki mökiltä Hirvikosken, Alastaron ja Punkalaitumen keskustan kautta takaisin mökille. Matkaa olisi tullut 93 km, mutta kolmisen kilometriä ennen perille pääsyä sain kolmannen kerran takakumini rikki. Talutteluhommiksi meni taas.

Sunnuntaille oli varattu viikon kruunaus. Etukäteen olin suunnitellut, että pyöräilisin mökiltä Vampulan, Kokemäen ja Vammalan kautta kotiin. Siitä olisi tullut melko tarkkaan 200 km lenkki. Sääennusteet lupailivat kuitenkin sen verran huonoa keliä, että päätin muuttaa vähän reittisuunnitelmaa. Uudeksi reittisuunnitelmaksi tuli mökki – Hirvikoski – Alastaro – Vampula – Huittinen – Punkalaidun – koti. Tällöin ennustetun ukkosmyrskyn sattuessa olisi “huoltoauto” koko ajan suhteellisen lyhyen etäisyyden päässä.

Pääsin matkaan vähän ennen aamuyhdeksää. Edellisestä päivästä viisastuneena, kuljetimme pyörän, ensimmäisen reilun kolmen kilometrin hiekkapätkän verran, auton perässä. Sää oli mitä parhain. Lämpö hieman alle kaksikymmentä astetta, pilvistä, pieni kaakkoistuuli, eikä välitöntä sateenuhkaa ollut näköpiirissä.  Ensimmäinen 12 km oli hieman vastaista tuulta, mutta sitten reitti kääntyi sivumyötäiseksi. Hirvikoskelle päästyäni keskinopeus oli hieman päälle 28 km/h, mutta sitten pääsin myötätuuliosuudelle ja vauhti kasvoi selvästi. Alastarolla tein ensimmäisen stopin n. 47 km:n jälkeen. Pysähdyin vanhempien luona täyttämään vesipulloni.

Sitten matka jatkui edelleen myötätuuliosuudella kohti Vampulaa ja sieltä kohti Huittista. Vampula-Huittinen -väli oli tarkoitus mennä pikkutietä, mutta Rutavan kohdalla tie muuttui hiekkapäälysteiseksi. Onneksi Turuntielle pääsi parin kilometrin hiekkatiesiirtymän turvin. Ison tien piennarta tulkin sitten poljettua 13 km Huittisiin asti. Keskinopeus oli noussut 30.9 km/h. Reitti kuitenkin kääntyi kohti kaakkoa, eli edessä olisi n. 35 km:n vastatuuliosuus. Onneksi tuuli ei ollut kovinkaan kummoinen, joten keskivauhti ei juurikaan tippunut.

Punkalaitumen Porttikallion risteyksessä, n. 111 km:n kohdalla, tein toisen pysähdykseni. Tuuli oli piilottanut risteykseen juomapullon, josta sain täydennystä omaan juomapullooni. Tästä suuntasin kohti lähtöpistettä, eli Särkän risteystä. Matkaa lenkille kertyi 119 km ja aikaa oli kulunut hieman alle neljä tuntia. Keskinopeus oli tässä vaiheessa 30.7 km/h. Matka ei kuitenkaan päättynyt tähän maakuntakierrokseen, vaan suuntasin vielä kohti kotia.

Kolmas pysähdys tuli tehtyä vähän Halkivahan taajaman jälkeen, n. 145 km:n kohdalla. Tuuli tuli suunnistuskilpailuista autolla ohi. Pari leipää naamaan ja pullon täyttö ja matka jatkui taas. Taivas ei ollut kovin tumma, mutta pientä vesiripsua alkoi tulemaan vähän väliä, ja sitä riitti loppumatkan ajan. Tihkusade ei haitannut mitenkään, vaan oli paremminkin virkistävä tekijä. Kotiin pääsin ajassa 6 tuntia 40 minuuttia ja matkaa kertyi 207 km. Keskinopeus nousi loppurutistuksen ansiosta tasan 31 km/h:iin.

Kauheasti hienompaa pyöräreissua ei voisi toivoa. Sää oli mitä parhain ja reitti hieno ja melko tasainenkin. Tiet olivat pääosin hyvässä kunnossa, eikä liikennettäkään ollut haitaksi asti. Energiat riittivät hyvin, vaikka loppurutistuksessa alkoikin jo reisiä melkoisesti hapottamaan. Paikatkaan eivät alkaneet sohlaamaan, ja etenkin selän pysyminen kivuttomana oli positiivista.

Garmin-dataa:

– Töistä mökille: http://connect.garmin.com/activity/197015398

– lauantain lenkki: http://connect.garmin.com/activity/197015357

– sunnuntain lenkki: http://connect.garmin.com/activity/197015306

Sohloselkä

Eipä ole vieläkään tullut otettua askeltakaan juoksua leikkauksen jälkeen. Ensi viikolla operaatiosta tulee kuluneeksi kolme kuukautta, eikä vieläkään kivutonta päivää ole ollut. Aamut ovat ne päivän pahimmat hetket, jolloin käveleminen sattuu, mutta päivän mittaan kivut häviävät lähes kokonaan. Aika paljon pidempaan tämä juoksemattomuus on kestänyt, kun odotin. Mutta kyllä minä jo varmaankin ensi viikolla jonain päivän kokeilin jokusen kymmenen metriä hölkätä.

Treenit ovat siis jatkuneet pyöräilyn merkeissä. Tosin muutaman päivän tauko siihenkin tuli, kun torstaiaamusta selkä veti sellaiseen jumiin, että hyvä kun kävelemään pääsi. Perjantai ja lauantai meni ihan huilaillessa. Varmaankin äkillinen pyöräilymäärän nosto aiheutti tämän vaivan. Kesäkuulle tuli pyöräilykilometrejä hieman reilu 1600. Se on henk.koht. “all time high”, mutta vihoittelevan selän vuoksi siitä tuli 150 km ennakoitua vähemmän.

Tälle viikolle ei siis tullut kuin kaksi vähän pidempää lenkkiä. Toinen oli perinteinen töistä Säijän kautta kotiin. Toisen tein sunnuntaina, kun selkä jo tuntui vähän paremmalta. Siuron, Kaurasmäen ja Nokian kautta tehty lenkki tuotti 82 km.

Sokeriherkkulakkoa olisi jäljellä vielä vajaat pari viikkoa. Eli loma lähenee. Reilu pari kuukautta lakko on ollut päällä, eikä lipsumisia ole tapahtunut. Tällä viikolla oli lakon pahin koettelemus ja kun siitäkin selvittiin, niin uskon, että loppuun asti myös selvitään.

Viikon Garmin-dataa:

Töistä Säijän-lenkki: http://connect.garmin.com/activity/193335948

Siuro-Kaurasmäki-Nokia -lenkki: http://connect.garmin.com/activity/194673840

Kilometrien polkemista

Kesäkuulle laitoin tavoitteeksi, että tuhat kilometriä pitää polkea. Sen verran innostuin asiasta, että tuo määrä tuli täyteen jo 19. päivä. Sitten aloin haaveilemaan 1500 km:n määrästä. Reilun 500 km:n juhannusviikko rikkoi tuonkin rajan. Nyt kun kuukautta on vielä jäljellä viisi päivää, niin km-määrä nousee varmaankin 1750 paikkeille. Siinä onkin itselleni vähäksi aikaa ennätystä; tuskin tulee ihan heti rikottua.

Juhannusviikon määrä nousi tuollaiseksi siitä syystä, että vapaapäiviä oli kolme kappaletta. Arkena tuli normaalien työmatkojen lisäksi kaksi 56 km Säijän-lenkkiä. Juhannusaattoaamuna tein kotipuolessa reilun seitsemänkympin lenkin ennen kuin lähdimme köröttelemään kohti pohjanmaata ja Powerparkkia. Juhannuspäivän aamuna poljin pitkin aakeita laakeita pikkuisen päälle kuusikymppisen lenkin. Komee oli ajella, kun aurinko paistoi, eikä noilla seuduilla oikein mäetkään päässeet haittaamaan vauhdinpitoa.

Sunnuntain tihkusateesta huolimatta lähdin polkemaan Kihniöltä kohti kotia. Suorin reitti kotiin olisi ollut n.110 km, mutta sellainen määrä tuli poljettua jo edellisenä viikonloppuna, joten piti tehdä vähän kiertoa. Poikkesin siis Kurusta kohti Muroleen kanavaa. Kanavalla tein pysähdyksen, kävin tyhjennyksellä ja tankkasin kioskilla juomapulloni täyteen. Heti kanavan ylityksen jälkeen alkoi vettä tulemaan vähän enemmän ja kiertoreitin mielekkyys alkoi jo hieman arveluttamaan; kylmäkin pääsi vähän tulemaan. Kapeen ylämäet kuitenkin toi lämmöt takaisin ja vesisadekin alkoi hellittämään, joten matkanteko maistui jälleen. Terälahdessa jouduin tekemään huoltopysähdyksen, kun alkoi tuntumaan, että oikeanpuoleinen poljinkampi olisi löysällä, joten sitä piti vähän kiristää. Loppumatka menikin sitten ihan mukavasti. Kiersin vielä Pirkkalan kautta, ennen kuin saavuin kotiin. Kilometrejä kertyi n.160.

Kahdella viimeisellä pyörämatkalla seuraa piti uusi lelu – Garmin Edge 800, pyöräilyyn tarkoitettu navigaattori.

Tässä Garminin antamaa dataa:

– Powerpark: http://connect.garmin.com/activity/192376281#.T-iZHygff7I

– Kihniö – Ylöjärvi: http://connect.garmin.com/activity/192376251#.T-iZZ4lYztQ

4-tuntinen maisemakierros

Jukola-viikonloppu on taas tältä vuodelta ohi. Itse en tosin tänä vuonna päässyt kokemaan rastien löytämisen iloa, mutta paikan päällä lauantaina tuli kuitenkin oltua ja nahka siellä poltettua. Sunnuntaina Jukola-huuma jatkui sohvan puolella, kun koko yö:n tallenne tuli katsottua putkeen – tosin välillä pikakelauksella, mutta useampi tunti siinä kuitenkin vierähti.

Keskiviikkona otin pitkästä aikaa kompassin esille ja lähdin Nokialle iltarasteille. Tosin emitin jätin kotiin ja matka taittui kävellen, mutta metsän puolella kuitenkin tuli oltua. Noin kävellen suunnistus tuntuikin helpolta, eikä pummejakaan tule, joten pitäisikö vallan siirtyä kävelysuunnistuksen puolelle. Jalka tosin ei tykännyt tunnin metsälenkistä, vaan alkoi taas kipuilemaan enemmän. Täytynee siis odottaa taas muutama viikko, että metsään taas uskaltaa mennä.

Muuten viikko olikin pyöräilyvoittoinen. Työmatkojen lisäksi tuli viikolla tehtyä töiden jälkeen kahtena päivänä 50 km:n Säijän-lenkki. Toisella kertaa vastatuuleen puskettiin parin työkaverin kanssa, ja toisella kertaa Tuuli tuli mukaan testaamaan uutta maantiepyöräänsä. Lauantaiaamuna kävin tekemässä, ennen Jukolaan lähtöä, n.70 km lenkin. Tuolloin lauantaina oli yksi kesän komeimmista pyöräilykeleistä. Aurinko paistoi, tuuli ei haitannut ja lämpötila oli sopiva. Tuollaisella säällä pyöräily maalaismaisemissa oli todella nautinnollista.

Viikon kruunasi sunnuntain 110 km:n maisemakierros. Sää tosin ei ollut niin hieno kuin lauantaina, sillä aurinko ei juurikaan näyttäytynyt ja lopussa alkoi vettäkin tihuttamaan. Mutta maisemat olivat sitäkin komeammat. Reittinä oli Siuro – Mahnala – Herttuala – Hämeenkyrö – Viljakkala – Karhe – Mutala. Häijääntielle asti reitti kulki maalaismaisemien keskellä. Siten piti kulkea vähän toista kymmentä kilometriä ison tien vartta, mutta Hämeenkyrön jälkeen päästiin taas pikkuteille peltojen keskelle. Viljakkala-Mutala -väliltä taas löytyi hienoja metsäpätkiä, joissa olisi tehnyt mieli vaikka suunnistaa. Kaiken kaikkiaan hieno reitti. Pyörää tuli sotkettua ihan riittämiin kuluneella viikkolla, sillä mittariin kertyi himpun vajaa 450 km.

 

Pirkan Pyöräily 2012

Eipä näyttänyt kauhean houkuttelevalta pyöräilykeliltä, kun sunnuntaiaamuna pakkasi pyörää autoon. Taivas oli harmaana ja vettä tihutti pikkuisen. Lähtöpaikalle ajellessa vettä ei enää taivaalta tullut, mutta sen verran sitä oli kuitenkin satanut, että tiet olivat märät. Vastaan pyöräili klo seitsämältä lähteneitä 217 km reitin pyöräilijöitä, mutta oma startti oli vasta hieman yli kahdeksan, jolloin 134 km:n ja alle 4 ja puolen tunnin tavoiteajalla lähtevät olivat lähtövuorossa.

Hieman optimistisesti olin aikani arvoinut, sillä kaksi vuotta sitten menin saman reitin aikaan 4:35, enkä mielestäni ollut päässyt vielä leikkauksen jälkeen samanlaiseen kuntoon kuin tuolloin. Ryhmiä lähti liikkeelle minuutin välein ja minun ryhmässäni oli noin kymmenisen muuta polkijaa. Heti Hervannan valtaväylällä totesin, että nyt ollaan liian kovassa porukassa, ja jäin suosiolla vauhdista. Ylöjärven keskustaan asti porukkaa tuli vähän väliä selkä edellä vastaan tai sitten selät vilahtelivat vain ohitseni. Mutta sitten pääsin letkaan, jonka vauhti tuntui sopivalta.

En kuitenkaan viihtynyt saavuttamani letkan perässä kuin muutaman kilometrin matkan, jonka jälkeen pyyhälsinkin Asuntilan alamäessä peesin turvin koko letkan ohi. Seuraavat parikymmentä kilometriä tulikin sitten vedettyä letkaa, kun muita vetohaluisia ei ilmoittautunut. Edessä on sinänsä ihan mukava ajella, koska tällaisella märällä kelillä ei edellä menevän kurat lennä naamalle, eikä tarvitse kokoajan varoa, että joku edessä jarruttaa tai kolaroi, ja sitten olisikin kasa valmiina. Ensimmäisen tunnin kilometrikertymä oli 28,5 km.

Ennen Poikelusta sain toisen vetovuoroon ja pääsin itse vuorostani peesailemaan. Reidet alkoivat pikkuhiljaa palautumaan, kun matkan taittaminen muuttui peesin turvin helpommaksi. Taivas oli edelleen harmaa ja ajoittain tuli pientä vesisadetta. Välillä oli vaikea arvioida tuliko vesi taivaalta, vai edelle menevän takarenkaasta, mutta jostain sitä vettä ainakin tuli. Kurun keskustan alamäessä pyyhälsin taas muun seurueen ohi ja lähdin vetämään letkaa. Tosin en ehtinyt olla letkassa kuin kilometrin verran, sillä muu seurue poikkesi Kurun huoltopisteelle. Minä päätin pysähtyä vasta seuraavalla huoltopisteellä.

Kahden tunnin kohdalla olin mennyt himpun päälle 60 km, eli toinen tunti oltiin menty melko mukavaa vauhtia. Muroleen huoltopisteellä oli matkaa taitettu 75 km. Kurun ja Muroleen välin olin polkenyt yksin, joten vauhti pääsi hieman hiipumaan tuolla välillä. Olin päättänyt tehdä reissun yhden pysähdyksen taktiikalla, joten pidin tämän ainoa välipysähdyksen hieman pidempänä. 10 minuutin tyhjennys- ja täydennyspysähdyksen jälkeen matka jatkui kohti Terälahtea.

Kapeeseen asti ajelin edelleen yksikseni, mutta sitten yksi parivaljakko sai minut kiinni. Heidän mukanaan poljin seuraavan kymmenen kilometriä vuorovedolla edeten. Hieman ennen Terälahden huoltoa isompi ryhmä saavutti meidät ja liityimme jonon jatkoksi. Itselleni teki työtä pysyä letkassa mukana ja yhdessä ylämäessä sitten vaihdoin hieman liian pienelle vaihteelle ja vauhtini tippui sen verran, että jäin letkasta kymmenisen metriä. Peesiapu hävisi samantien, enkä päässyt enää letkaan mukaan.

Viimeinen neljäkymmentä kilometriä tulikin sitten poljettua yksikseen. Takaa ei tullut yhtään letkaa auttamaan, enkä toisaalta yhtään letkaa edestänikään tavoittanut. Jokunen tuli vielä loppumatkalla ohitettua, mutta ne olivat sen verran hyytyneitä, että pyyhälsin heidän ohitseen melko sukkelaan. Maalissa kello näytti aikaa 4:31 ja matkaa 131,4 km, eli keskinopeus oli 29 km/h (tuohon pitää lisätä 10 minuutin huoltotauko, jolloin kello oli pysähdyksissä). Kahden vuoden takaista aikaani paransin neljällä minuutilla, jota en olisi ennen lähtöä uskonut tekeväni. Silloin pääsin ajamaan enemmän porukassa, ja muutenkin peruskunto oli varmaankin parempi.