Seitsemän vuotta siitä on sitten kulunut kun viimeksi olen maratonin lähtöviivalle asettunut. Kun vuonna 2010 juoksin edellisen maratonini Kankaanpäässä, niin silloin ei ollut tarkoitusta pitää näin pitkää kisataukoa maratonien suhteen, mutta tässä on nyt ollut vaikeita kausia takana akillesjänne- ja kantapääongelmien vuoksi. Jossain vaiheessa olin jo melko varma, ettei maratonin mittaista kisaa tule enää eteen. Eikä tänä vuonnakaan minun pitänyt tätä urakkaa vielä tehdä. Mutta toisin kävi.

Loppukesästä alkoi näyttämään siltä, että kunto voisi riittää moiseen matkaan, jos vain paikat pysyisivät kunnossa. Suunnitelmani oli ensin juosta puolikas Jyväskylässä ja jos siellä kaikki menne hyvin ja parissa viikossa palautuu, niin sitten juostaan Pirkan hölkkäkin. Jos taas Pirkka menee kunnialla läpi ja palautuminen siitä sujuu suunnitelmien mukaan, niin sitten voisi lähteä Kankaanpäähän kokonaiselle maratonille.

Eilen, lauantaina sitä sitten hytistiin nollakelissä Niinisalon koulun edustalla puoli kahdentoista aikaa odottaen lähtölaukausta. Sää tosiaan olisi voinut olla ainakin jonkin verran lämpimämpi, sillä asteen pakkasella oleva ilma ei ole minulle mikään optimi juoksulämpö. Tuulta ei onneksi ollut juuri nimeksikään ja alustakin oli kuiva, joten liukastella ei tarvinnut.

Siitä lähtien kun oli päättänyt lähteä Kankaanpäähän, niin olin pähkinyt, että mitä vauhtia sitä uskaltaisi lähteä juoksemaan. Puolikas ja Pirkka olivan menneet sen verran hyvin, että kolmen tunnin rikkominen oli ihan mahdollista. Mutta ei kuitenkaan niin hyvin, että ennätystä uskaltaisi lähteä kokeilemaan. Sopiva vauhti olisi siis jossain 4:10 – 4:15 välillä. Koska tämä oli vähän tällainen semi-extempore maratoni, niin hieman riskilläkin saisi lähteä matkaa. Eli jos menee vähän alle 4:10 vauhtia, niin menköön, kauheasti hävittävää ei ollut.

Ensimmäinen kilsa oli 4:06 vauhtia ja kun ympärillä tuntui olevan ihan hyvä ryhmä, niin päätin pysytellä ryhmässä, jos vain vauhti ei kauheasti suuntaan tai toiseen muutu. Ensimmäinen kierros meni ihan mukavasti ja 6-8 -hengen ryhmä pysyi melko hyvin koko kierroksen kasassa. Välillä tuli pieniä eroja, mutta ne otettiin pian kiinni. Ensimmäisen kierroksen aikani oli 43:48. Tällä kierroksella ei tullut vielä otettua mitään tankkausta, vaikka etukäteen suunnittelin ottavani geelin kierroksen päätteeksi.

Toinen kierros meni samanlaisesti kuin ensimmäinenkin. Ryhmässä juostiin ihan hyvällä rytmillä. Hieman alkoi jo pelottamaan, että näinköhän sitä on tullut lähdettyä liian kovaan kyytiin. Ongelmia ei ollut, mutta jaloissa alkoi jo vähän tuntumaan. Tuulilta sain toisen kierroksen päätteeksi geelitankkauksen, jonka lisäksi otin urheilujuoman huoltopisteeltä. Aikaa oli kulunut kahteen kierrokseen 1:27:39.

Kolmannellekin kierrokselle lähdimme melko tiiviissä 6-8 -hengen ryhmässä, mutta melko pian ryhmä muuttui letkaksi ja välimatkojakin alkoi syntymään. Ryhmästä pari kiristi tahtia ja jäin heistä pikku hiljaa enemmän ja enemmän. Taakseni en katsonut miten muu ryhmä pärjäili, mutta askeleet ainakin hiljenivät aivan takanani. Tämä kolmas kierros oli henkisesti pahin. Välillä olin valmis jättämään leikin kesken tämän kierroksen jälkeen, toisinaan taas juoksu tuntui ihan siedettävältä. 27 km:n kohdalla kilometriajat alkoivat kuitenkin hidastumaan jonkin verran. Myös näpit olivat koko kierroksen ihan jäässä.

Vähän ennen kolmenkympin kylttiä ajattelin, että viimeiselle kierrokselle sentään pääsee suht hyväkuntoisena, mutta heti pian alkoi painamaan tosi pahasti ja jaloista tuntui lähtevän voimat ihan täysin. Melko pian ohitseni pyyhälsi vielä yksi kanssakilpailija, eikä minulla ollut mitään saumaa pysyä hänen kyydissään. Kolmannen kierroksen päätteeksi sain onneksi Tuulilta taas geelin ja huoltopisteellä otin muutaman kävelyaskeleen, jotta sain syötyä muutaman rusinan ja juotua urheilujuoman rauhassa. Ajattelin, että tämän kävelyn aikana porukkaa tulee taas ohi, mutta näin ei kuitenkaan käynyt.

Tuskien kierros oli alkamassa, mutta olin joka tapauksessa päässyt tähän asti, enkä ollut jättänyt hommaa kesken. Aikaa kolmeen kierrokseen oli kulunut noin 2:13, joten kolmen tunnin alitukseen oli vielä mahdollisuuksia. 33 km:n kohdilla alkoi kuitenkin pohkeet kramppailemaan. Ensin toinen ja sitten myös toinen. Seuraavalla huoltopisteella nappasin vauhdista kourallisen suolakurkunsiivuja matkaani ja mussuttelin niitä. Pohkeet eivät sentään ihan kiinni asti krampanneet, mutta melkoista nyppimistä niissä oli jatkuvasti. Välillä tuntui, että jalkaterät elivät omaa elämäänsä kun pohkeet nappailivat kiinni.

38 km:n kohdalla tapahtui se mitä olin koko viimeisen kierroksen pelännyt, eli myös takareidessä alkoi tuntumaan krampin oireita. Puoli kilometriä eteenpäin ja takareisi sitten nappasi kiinni ja jouduin pysähtymään venyttämään sitä. Se onneksi auttoi ja pääsin jatkamaan matkaani. Myös varpaat olivat alkaneet kramppailemaan, joten polvista alaspäin lihakset olivat jo melko lopussa.

Neljänkympin kyltin kohdalla aikaa oli kulunut 2:50:17, eli alle viiden minuutin vauhtia piti loppumatka päästä jotta kolme tuntia alittuisi. Voimaa juoksemiseen edelleen tuntui olevan ihan hyvin, mutta jalat olivat täysin loppu. Päätin lähteä riskillä kiristämään vauhtia, sillä kolme tuntia pitäisi alittaa maksoi mitä maksoi. Pohje- ja varvaskramppien kanssa varmaankin tulee toimeen, mutta takareisikrampien iskiessä juoksu loppuisi siihen ja kolme tuntia jäisi vain haaveeksi. Riski kuitenkin kannatti ja maaliviiva tuli ylitettyä ajassa 2:58:31.

Vaikka matkalla oli tosi vaikeitakin hetkiä, niin onneksi ei tullut jätettyä matkaa kesken, sillä tämä tulos on kyllä kruunu tälle kaudelle. Ratakymppi, puolikas, Pirkka ja nyt vielä maratonikin on kulkenut tänä syksynä ihan mallikkaasti. Nyt voi pitää parin viikon juoksutauon ja suunnitellan ensi vuoden koitoksia: Ja silloin olenkin jo M45-sarjassa. Tosin taso ei tässä sarjassa ainakaan heikkeni, sillä nytkin Kankaanpäässä ainostaan yksi yleisen sarjan juoksija oli minun edelläni, mutta M40-sarjalaisia oli 3 ja M45-sarjalaisia 2.

Tämä viikko on otettu juoksun osalta erittäin kevyesti, sillä sunnuntaina oli edessä Pirkan hölkkä. Edellisen kerran olen ko. tapahtumaan osallistunut vuonna 2006, joten jo oli aikakin taas osallistua syksyiseen “juoksuiloitteluun”. Syynä moiseen taukoon on ollut, että aina syksyllä on ollut jalat niin huonossa kunnossa, että kisaamaan ei ole päässyt. Nyt kaikki näytti vielä perjantaihin asti hyvältä, mutta torstaina Valmetin juoksukoulussa ole ohjelmassa vetoharjoituksia ja menin sitten tekemään vedot vähän liian kovalla vauhdilla, että sain taas jalkani kipeäksi. Perjantaina ja lauantaina en käynyt juoksemassa, joten asian karmeus selvisi vasta sunnuntaiaamuna, kun olin ilmoittautunut Pirkkaan ja aloin tekemään alkuveryttelyä. Reiden lähentäjät, takareidet ja myös pohkeet olivat edelleen torstaista sen verran kipeät, että koko osallistuminen alkoi jo ennen lähtöä kaduttamaan. Ajattelin jo, että nyt taitaa tulla ensimmäinen keskeytys juoksukisoissa ja olinkin jo varautunut laittamaan tähän blogi-kirjoitukseen otsikoksi “DNF”.

Matkaan kuitenkin lähdettiin ja ihan eturivin tuntumasta. Sää oli sen verran viileän oloinen, että olin pukenut pitkät trikoot ja yläpäässä oli lämpökerraston paita ja sen päällä t-paita. 7 asteen lämpöön tuo oli ihan hyvä valinta ja kun aurinkokaan ei paistanut koko matkan aikan, niin ei liian kuumakaan tullut. Onneksi kunnon vesisateeltakin vältyttiin vaikka jossain kohtaa pientä suhjua tulikin.

Kolme ensimmäistä kilometriä juostiin asfalttia pitkin ja tuona aikana, ainakin omalla kohdallani juoksuasetelmat vakiintuivat jo melko hyvin. Kärjessä pyyhälsi neljän hengen porukka. Vähän heidän jälkeen tuli reilun kymmenen hengen ryhmä ja minä sitten vähän jäljessä heistä. Eli polkuosuuksille lähdettäessä olin parinkymmenen ensimmäisen joukossa.

Viiden kilometrin kohdalla ohitin yhden naisjuoksijan ja kuuden kilometrin kohdalla, jossa oli ensimmäinen juotto hän ei enää ollut aivan perässäni. Juoton jälkeen alkoi kapeampi polkuosuus, mutta koska sain yksin painella menemään, niin vauhdin sai myös itse määritellä eikä toisten kantapäitä tarvinnut varoa. Tässä vaiheessa juoksu tuntui ihan hyvältä, vaikka kovin rullaavalta meni ei tuntunutkaan.

Kymmenen kilometrin kohdalla, vähän ennen Rutajärven huoltopistettä eteeni ilmestyi yksi selkä, joka läheni hyvää vauhtia. Juotossa sain hänet kiinni, mutta koska pysähdyin  itse ottamaan pari suolakurkkua ja urheilujuomaa, niin en päässyt juottoasemalla hänestä vielä ohi. Mutta juuri ennen Rutajärventielle tuloa,  noin 11 km:n kohdilla, sain ohituksen tehtyä.

Edessä oli nelisen kilometriä nousuvoittoista ja mäkistä tiepätkää. Osuudella oli kolmas juotto, jossa otin mukillisen mehua. Mehusta kolmannes meni suuhun, kolmannes naamalle ja kolmannes rinnuksille. Vähän matkaa oli siis kaikin puolin makea olo. Muuten olo alkoi tuntumaan jo tuskaiselta. Meno alkoi tuntumaan väkinäiseltä ja jaloissa alkoi tuntumaan enemmän kuin tässä vaiheessa vielä olisi saanut tuntua. 20 km oli vielä edessä. Juosta jaksoi, mutta jalat tuntuivat tönköiltä. Tieosuudella oli sen verran pitkiä suoria, että näin edessäni menevän ryhmän, mutta siihen oli jokunen sata metriä matkaa, eli ihan heti sieltä ei tulisi ketään selkä edellä vastaan. Taakseni en uskaltanut edes katsoa.

Matkan puolen välin tiennoilla oli noin kolmen kilometrin suht haastava polkuosuus. Polkuosuudelle lähtiessä keskivauhtini oli 4:18 min/km, mutta sieltä selvittyäni keskari oli tippunut 4:24 min/km:iin. Tosin ainakin yhdellä toisella oli vielä enemmän haasteita ko. pätkällä, sillä tällä pätkällä ohitin erään Annemari Kiekaran (o.s. Sandell). Tämä meriitti oli ihan pakko mainita. Ennen tätä olin mennyt taas varmaankin viisi kilometriä yksikseni eikä Annemarikaan jäänyt minun seurakseni juoksemaan, vaan ohituksen jälkeen yksinäinen meno jatkui jälleen.

Taivalpirtin huolto oli noin 20 km:n kohdilla ja sinne tullessa söin mukanani olleen ainoan geelin. Huollosta pikaisesti vettä päälle ja matka jatkui. Pienen polkuosuuden jälkeen reitti jatkui isomman hiekkatien reunaa pitkin. 23 km:n kohdilla alkoi takaa kuulumaan teputusta ja 24 km tolpalla Kiekara nappasi minut kiinni. Seuraava kilsa siinä mentiin rintarinnan ja muutama sanakin vaihdettiin. Odotin vaan, että missä vaiheessa hän lähtisi menemään menojaan. Mutta yllätyksekseni, kun käännyimme taas polkuosuudelle ja Vormiston juotolle, niin hän jäi taakseni ja eroa alkoi taas tulemaan enemmän.

Suolijärven lenkkipoluille saavuttaessa eteeni oli ilmestynyt jälleen yksi uusi selkä ja 26,5 km:n kohdalla olleessa alamäessä rullailin hänen ohitseen, ja sain jätetty samantein. Alamäkien paukutus alkoi jo tuntumaan melkoisesti jaloissa, mutta pelkäämiäni kramppeja ei ollut vielä ilmaantunut, vaikka jalat olivat jo melko lopussa. Hervannan ylämäissä hieman hellitin vauhtia, mutta muuten yritin pitää hyvää rytmiä päälle, enkä antanut kivun haitata.

Hervannan huoltopisteellä en enää ottanut mitään vaikka matkaa olikin nelisen kilsaa maaliin. Jalat alkoi nyt ihan tosissaan painamaan ja kolmenkympin jälkeen oikeassa pohkeessa tuntui vähän krampin oireita, mutta onneksi se ei napannut kiinni. Loppukilometreillä oli onneksi jonkin verran laskupätkiä, ja muutenkin sain vähän kiristettyä tahtia. Lopussa tosin oli vielä jonkinlainen nousu, mutta kun matkaa ei ollut enää kuin pari sataa metriä, niin siinä uskalsi jo vähän riskillä jatkaa ylivauhtia.

Maalissa oli ajassa (oman kellon mukaan) 2:22:02 matkan ollessa 32.75. Keskivauhti oli siis 4:20 eli juuri se mitä olin lähtenyt tavoittelemaan. Toiveissa kuitenkin oli, että olisin vähän paremmalla keskarilla päässyt läpi, mutta lähtöpaikalla olleisiin tuntemuksiin nähden oli ylipäätään ihme, että tulin maaliin asti. Ja 11 vuoden takainen ennätyskin parani melkein 6 minuuttia. Eli jonkin näköinen torjuntavoitto tämä nyt kuitenkin oli. M40-sarjassa olin 2., joten kauden podium-putki sai jatkoa. Kokonaiskisassa olin vähän toisella kymmenellä (lopullisia tuloksia ei ole vielä julkaistu).

Pari viimeistä viikkoa on mennyt vähän huonoilla juoksukilometreillä. Toisaalta juoksemattomuuteen on ollut kohtuullisen hyviä syitäkin. Perimmäinen syy on ollut eilen, lauantaina Jyväskylässä juostu puolimaraton, jota silmällä pitäen on tullut vähän vähennettyä treenimääriä. Muutenkin antennit ovat olleet vähän herkemmässä ja luulotaudin seurauksena on ollut kaikennäköistä ennennäkemätöntä akillesjännevaivaa ja flunssan oiretta. Onneksi kaikki oireet menivät luulotaudin piikkiin ja viivalle pääsin suht koht täydessä iskussa.

Jyväskylän reissuun jouduin lähtemään yksikseni, koska Tuuli tuli viime metreillä flunssaan, joten hänellä ei luulotaudista ollut kyse. Viikon mittaan sääennuste starttihetkelle oli vaihdellut melkoisesti, mutta onneksi ruletti pysähtyi suht hyvään sektoriin, sillä lämpöä oli 9 astetta ja taivas oli puolipilvessä. Jos keli olisi ollut ihan täydellinen, niin tuulta olisi voinut olla hieman vähemmän.

Alkuveryttelyssä alkoi hieman arvelluttamaan, että olisiko tankkaus mennyt hieman yli, sillä maha tuntui puolituntia ennen lähtöä vielä melko täydeltä eikä vessareissutkaan olleet tuottaneet haluttua tulosta, vaikka ruokailusta oli kulunut aikaa jo nelisen tuntia. “Tunti ennen banaaniakaan” en uskoltanut syödä ja viimehetken geelinkin sai jättää reppuun.

Klo 15.15 lähtökarsinassa oli tuhatkunta puolikkaalle lähtijää, mutta itse pääsin kuitenkin helposti pujahtamaan ihan lähtöviivan tuntumaan. Lähtöpaukku tuli hieman yllättäen, mutta ainakin viivan tuntumassa kaikki oli sen verran hereillä, että matkaan päästiin sujuvasti. Muutaman sadan metrin jälkeen olin viidentoista ensimmäisen joukossa ja kärkikin oli vielä ihan nenän edessä. Piti siis alkaa heti tarkkailemaan kelloa, ettei vauhti lähtisi käsistä.

Tarkoitukseni oli lähteä heiman alle 4 minuutin vauhtia, maksimissaan 3:55:n. Jos vauhti nousisi tuota kovemmaksi, niin sitten himmattaisiin. Ensisijainen tavoitteeni oli alittaa oma M40-sarjan ennätykseni, joka on vuodelta 2015, 1:24:16. Toissijainen tavoite oli alittaa se reilusti, muttei niin reilusti, että lähtisin riskivauhdilla liikenteeseen.

Omalta osaltani asetelmat vakiintuivat melko pian lähdöstä. Puolentoista kilometrin kohdalla yksi juoksija tuli ohitseni, jonka perässä juoksin pari sataa metriä, mutta sitten päätin mennä omaa vauhtiani enkä jäänyt hänen peesiinsä. Juoksu tuntui rennolta ja jopa suht helpon tuntuiselta joten fiilekset tuntuivat hyvältä ja juoksusta pääsi nauttimaan.

Noin 8 kilometrin kohdalla tuli jälleen yksi juoksija ohitseni ja tein saman päätöksen kuin ensimmäisenkin kohdalla, eli annoin hänen mennä ja jatkoin omaa vauhtiani. Kilometriaikani olivat olleet tähän mennessä kaikki alle neljän minuuttia, lukuunottamatta kuudetta kilometriä, jossa noustiin reitin “pahin” nousu ja tuolloin vauhtia oli tasan neljä.

Vähän yhdeksännen kilometrin jälkeen oli minun vuoroni tehdä ohitus. Toki ohituksia oli tullut tehtyä ensimmäisellä kierroksella paljonkin, mutta ne olivat maratonin juoksijoita. He olivat lähteneet matkaan jo kello 12, joten ihan kärkipään menijöitä he eivät olleet. Ensimmäinen kierros meni aikaan 41:23, eli keskivauhti oli 3:55.

Toinen kierros alkoi vielä ihan hyvillä fiiliksillä ja juoksu oli edelleen suht rentoa. Yhdentoista kilometrin kohdalla peesiini tuli kolmikko, jolla tuntui olevan kanssani samanlainen vauhti, joten he jäivät perääni juoksemaan. Kahdentoista kilometrin kohdilla kolmikko otti vetovuoron ja jäin heidän taakseen peesaileen. Sen verran hyvän oloista heidän juoksunsa oli, että pelkäsin jääväni heidän vauhdistaan piankin. Etenkin kun itselläni alkoi vähän vatsa oireilemaan, taisi tulla sittenkin hieman ylitankattua, niin kuin alkuverkassa vähän tuntui.

Pysyin kuitenkin kolmikon mukana ja pian huomasin taas vetäväni kvartettia. Noin neljäntoista kilometrin kohdalla alkoi tuntumaan palleassa pientä krampin oireita. Pari sataa metriä se hieman paheni ja kiroilinkin muulle ryhmälle asiasta ja pelkäsin, että homma jää pian kesken. Juoksu tuntui kuitenkin edelleen muuten hyvältä ja kilometrivauhditkin olivat ihan suunnitelman mukaisia.

Vaihtelin hieman juoksuasentoa ja hengittelin vähän aikaa syvempään ja pian krampin oireet alkoivat häviämään palleasta. Fiilis parani huomattavasti eikä vauhtia tarvinnut himmata yhtään. Mutta seuraavat kilometrit kuulosteltiin tarkkaan, mitä pallean seudulla tapahtui. Onneksi ei mitään kriittistä.

Noin 18 kilometrin kohdalla reitti kääntyi siten, että edessä oli vastatuuliosuus. Ryhmämme oli kutistunut kolmeen eikä vetohaluisia oikein löytynyt, joten minä lähdin tuulen halkojaksi. Homma muuttui heti raskaammaksi, jaloissa alkoi painamaan ja meno alkoi tuntua väkinäiseltä. Onneksi pari kilsaa ennen maalia ryhmästä tuli toinen keulille, mutta eipä tainnut peesistä olla juurikaan apua, kun tuuli oli vaihtunut sivuvastaiseksi.

Noin kilometri ennen maalia aloin kehittelemään loppukiriä ja ottamaan viimeisiä sekuntteja ajasta pois. Apuna oli pari kilpailijaa, jotka menivät noin viitisenkymmentä metriä edempänä. Ja sain kuin sainkin rutistettua viimeisellä sadalla metrillä noiden kahden ohi.

Kelloni pysähtyi aikaan 1.22.36. Keskivauhti oli 3:55 ja -syke 164, maksimisykkeen ollessa 183. Tavoite tuli saavutettua ja sen lisäksi pääsin vielä pokkaamaan M40-sarjan ykköspystiä. Jos aikatavoite tuli saavutettua, niin myös se tavoite, ettei paikat hajoaisi tuli saavutettua. Mikään paikka ei krampannut, akilles oli kunnossa eikä muitakaan vaivoja juoksun jälkeen ollut jaloissa. Ainoa mikä otti itseensä oli maha, joka on edelleenkin tätä kirjoittaessa hieman sekaisin ja polttelee. Eli jotenkin tankkaus meni varmaankin pieleen. Mutta kaikin puolin muuten olen tyytyväin suoritukseen ja tästä on hyvä siirtyä ensi vuonna hakemaan tulosta M45-sarjasta.

Asiasta toiseen. Tämä kirjoitus oli muuten ns. juhlakirjoitus, sillä blogini täytti tällä viikolla 10 vuotta. Silloin tuli kirjoitettua ensin pari jaarittelukirjoitusta, mutta ensimmäinen treeniraportti oli karhunkierroksen juoksusta.