Nyt on sitten omalta osaltani ensimmäistä kertaa poljettu Pirkan pyöräilyn täyspitkä lenkki 217 km (=215 km). Ilmottautumishetkellä homma vähän arvelutti, kun ulkopyöräilykilometrejä (jos työmatkoja ei lasketa) oli tasan nolla. Ennen Pirkkaa sain kutenkin tehtyä pari reilun neljänkympin lenkkiä, yhden kuuskymppisen ja viikko sitten tein reilun satakympin. Tuo viime viikon pitkä lenkki antoi hieman itseluottamusta Pirkan Lenkin läpi pääsemiseen, sillä jos reilu satakymppi menee yksin pyöräiltynä kovassa tuulessa 30 km/h vauhdilla, niin kyllä tuplamatka pitäisi jaksaa mennä 28 km/h -vauhtiryhmässä.

Pirkan pyöräilyn aamu valkeni aurinkoisena, mutta tuuli on kova, jopa myrskyinen. Toisaalta parempi kova tuuli kuin kova vesisade. Lämpöä oli 11 astetta. Pitkään mietein millaisilla housuilla lähtisi liikenteeseen, lyhyillä vai pitkillä. Viime hetkillä vielä vaihdoin pitkäpunttiset pöksyt jalkaani, eikä tuota valintaa tarvinnut matkan aikana katua.

Nopeusryhmämme (28 km/h) pääsi matkaan 7:45. Sää oli muuten upea, mutta tuuli oli juuri sitä miltä se näyttikin. Puuskat ottivat välillä pyörään kiinni niin, että sai olla tarkkana ettei tullut vahinkoja. Parijonossa etenimme ja kärjessä oli kolme paria kokeneempia menijöitä, jotka vetivät vuorotellen noin 50 hengen letkaa. Me muut nauteimme peesin tuomasta hyödystä, vaikka kyllä tuuli koitteli koko porukkaa. Itse poljin letkan neljännessä parissa.

Siuron jälkeen, noin 30 km kohdalla pysähdyimme ensimmäisen kerran tyhjennystauolle. Ilmeisesti toiveeni oli kantautunut ryhmänjohtajan korviin, sillä tunnin verran oli ollut sellainen kupla otsassa, että stoppi olisi pitänyt tehdä vähän ajan päästä joka tapauksessa. Autuaan lorottelun jälkeen matkanteko tuntui jo paljon helpommalta. Jopa niin helpolta, että suostuin vapaaehtoisena mukaan vetoporukkaan, jota kasvatettiin kahdeksaan henkeen.

Oma tieteenlajinsa tuo vetoporukassa oleminen tuntui olevan. Ohjeita kun kuunteli, niin kyllä siinä jotenkin oppi olemaan, mutta kyllä vielä viimeisillä kilometreilläkin vielä neuvoja tuli. Homma toimi siten, että parijonon oikea etummainen siirtyi vasemman jonon keulille, ja vasemman jonon viimeinen vetomies siirtyi oikean jonon viimeiseksi. Kovimmilla vastatuuliosuuksilla etumiehet vaihtui melkein jatkuvasti, mutta myötäosuuksilla järjessä jaksoi polkea vähän pidemmänkin matkan. Letkan pituuden vuoksi vauhdin lisäykset ja vähentämiset piti osata ajoittaa oikeeseen kohtaan mäkeä, ettei letkan häntäpää joudu kiristimään tai himmaamaan liikaa vauhtia. Välillä homma toimi paremmin, välillä huonommin. Pääasiassa palautetta tuli liian kovasta vauhdin pidosta.

Ensimmäinen huoltopiste 35 km:n kohdalla Miharissa jätettiin väliin ja jatkoimme vastatuuleen puskemista. Keskivauhti oli alle 27 km/h, mutta Häijääntielle päästyämme ja myötätuuliosuuden alkaessa vauhditkin alkoivat kasvaa. Hämeenkyrössä, noin 65 km kohdilla oli ensimmäinen huoltopiste jossa teimme 10 minuutin stopin. Tyhjennys ja tankkaus, ja jälleen polkeminen jatkui. Omalta osaltani matka taittui vielä ihan mukavasti ja kevyesti. Myös myötätuuli siivitti matkaa.

85 km kohdalla Komissa teimme jo seuraavan huoltopysähdyksen. Perinteisellä lihakeittopisteellä piti kuulemma ehdottomasti pysähtyä. 15 minuutin pysähdyksessä ehti hyvin tekemään kaikki tarvittavat huoltotoimenpiteet ennen kuin matka jälleen jatkui. Jatkoin edelleen vetoryhmässä. Tuuli oli muuttunut sivutuuleksi ja välillä sai tosissaan pitää pyörästä kiinni etteivät puuskat riuhtaisseet menopeliä mukaansa.

Ylöjärven keskustaan päästyämme matkaa oli takana reilu satanen ja suunta kääntyi kohti Kurua. Nyt alkoi jälleen myötätuuliosuus. Tosin tuuli pyöri sen verran pahasti, että sen suunnasta ei välillä ottanut selvää. Pari seuraavaa huoltopistettä jätettiin väliin ja seuraava pysähdys olikin vasta Muroleessa noin 160 km kohdilla. Myötätuuli oli siivittänyt keskivauhtimme 28.7 km/h ja olimme ohittaneet Kurun johtavalla tiellä toisen 28 km/h -vauhtiryhmän, joka oli pysähtynyt pientareelle tyhjennyksellä.

Murole olikin sitten viimeinen pysähdys ennen maalia, eli jätimme kaksi viimeistä huoltopistettä myös väliin. Muroleen jälkeen saimme taas vastatuulen seuraksemme ja Kapeen mutkaisella ja mäkisille tiellä alkoi myös lyhyemmän matkan polkijoita tulla enenemissä määrin selkä edellä vastaan. Tämä toi oman masteensa matkan tekoon, sillä ohitustilanteet olivat yleensä melko vauhdikkaita ja varovainen piti olla, sillä tuulen ja ohitettavien lisäksi tie oli paikoin huonokuntoinen ja jokusia autojakin oli matkaamme värittämässä.

Terälahdella pääsimme parempikuntoiselle ja isommalle tiellä, jossa oli vähän väljempää mennä ja ohitella hitaampia. Autoja tosin yli myös enemmän ja heidän vauhtinsa oli myös kovempi. Terälahdesta tuulen suunta ei ollutkaan, ennakkoarvailujen vastaisesti, aivan vastainen vaan pääasiassa sivusta. Edelleen matka taittui mukavasti ja melko kevyestikin, joten omia vetovuoroja ei tarvinnut jättää väliin.

Maalissa pyöräilyaikamme oli 7:36. Tähän ei sisälly noin 40 minuutin tauot. Keskivauhti oli 28.3 km/h, joten hyvin aikataulussa pysyttiin. Keskisykkeeni oli 124, eli ihan tiukoille en joutunut. Ensi vuonna voisi jopa harkita 30 km/h -vauhtiryhmää.

Viikon päästä olisi sitten vuorossa Jukolan viesti. Kolmen iltarastin treenauksella pitäisi ankkuriosuudelle lähteä. Mutta jos Pirkkakin meni noin mukavasti vähällä treenauksella, niin jospa Jukolakin menisi samalla tavalla. Pieni pelko kuitenkin persuuksissa on.

Tässä on nyt muutama viimeinen viikko tasapainoteltu henkisen ja fyysisen kivun kanssa ja yritetty löytää sopiva viikottainen juoksukilometrimäärä, jotta kivut olisivat jotenkuten balanssissa. Välillä on yritetty kestää vähän enemmän fyysistä kipua, jotta voisi henkisesti paremmin ja välillä toisinpäin. Kolmen juoksulenkin ja noin 50 km:n viikkoihin on nyt ajauduttu. Edestakaisista työmatkajuoksuista on vähäksi aikaa luovuttu eikä kovia lenkkejä ole myöskään tullut tehtyä. Viikonlopun pitkä lenkki on kuitenkin melko hyvin pysynyt ohjelmassa.

Tänään juhlistin äitienpäiväaamua tekemällä Alastarolla vähän pitemmän lenkin ja annoin koiraveljesten viihdyttää päivänsankaria. Lenkillä mietein valituksia maaseudun pitkistä etäisyyksistä. Maalaiskylä, jossa asuin ensimmäiset 18 vuottani on kutistunut lapsuuteni jälkeisinä vuosina melkoisesti.

Aamun lenkillä GPS näytti yhden kilometrin lukemia yläasteen kohdalla, jota kävin kolme vuotta. Yläasteikäisenä tuo matka tuntui ihan kunnon matkalta. Kylän keskustaan on matkaa puolitoista kilometriä ja tuollaiselle matkalle lähtemistä piti tuolloin harkita tarkkaa. Hieman reilun kahden kilometrin kohdalla aamulenkkiä päättyi kylän taajama. Lapsena tuo oli melkein valtakunnan raja.

Luokkakaveri, joka asui melkein maailman äärissä olikin vain noin kolmen kilometrin päässä. Yläasteella naapurikylän koulun lapset, joita en ollut koskaan ennen nähnytkään löytyi kuuden kilometrin etäisyydeltä kotoa. Partiosta lähdettiin joskus maailman ääriin yöretkille oikein kahdeksan kilometrin päähän kotoa. Niin se maailma on vaan kutistunut.

Suunnistus- ja maantiepyöräkausi ulkona ovat edelleen avaamatta. Maantiepyörään en ole edes vielä yrittänyt tuoda ulos, mutta iltarasteilla on pitänyt jo muutamaan otteeseen käydä. Rasteille lähteminen on jäänyt väliin monestakin syystä, eikä vähiten saunaraksan “kiireiden” ja uuden koiranpennun vuoksi. Säälittävin syy on ollut vesisateet, jotka ovat juuri rastipäivinä yllättäneet. Toisaalta nastareiden ja kompassin vaihtuminen naulapyssyyn ja vatupassiin ei ole tuottanut kovin suuria omantunnontuskia. Mutta jospa jo ensiviikolla saisi sekä ulkopyöräily- että suunnistuskauden avattua.

Kevät keikkuen tulevi, ja samoin keikkuu nilkan kunto. Edellinen viikko oli suorastaan loistelias juoksuviikko, ainakin määrän suhteen. Piiiitkästä aikaa meni kahdeksankymmenen kilsan raja rikki. Ja taisi mennä jotakin muutakin rikki, sillä tällä viikolla on maksettu edellisen viikon velkoja.

Alkuviikko meni palautellessa särkeviä jalkoja, mutta keskiviikona piti päästä jo tossuttelemaan. Töihin päin meni ihan mukavasti, mutta töistä lähtö oli täyttä tuskaa. Ensimmäinen puoli kilsaa oli sen verran tuskaista, että jos joku tuttu olisi mennyt autolla ohi, niin kyytiin olisin liftannut. Joka askel sattu ihan keleesti kantapäähän. Kilsan kohdalla kivut olivat sitten poissa ja 12 km meni ihan mukavasti. Kumma koipi.

Perjantaina juoksin töihin pururataa pitkin Lamminpään ja Julkujärven kautta. Lumet olivat jo lähes täysin sulaneet lenkkipolulta, joten kohta pääsee tekemään maastopyörälenkkejäkin. Kotiin juoksu oli armollisempi kuin keskiviikkona, sillä vastaavia kipuja ei ollut. Sunnuntaiaamun lenkki oli taas keskiviikon iltalenkin kaltainen, eli ensimmäinen puoli kilsaa oli täyttä tuskaa ja puukkojen iskuja kantapäähän. Tällä kertaa en kiusannut kinttuani enempää, vaan kävelin kotiin ja vaihdoin sisäpyöräilykamppeet päälle ja purin perkeleeni polkimiin.

Kyllä se nyt alkaa näyttämään melko varmalta, että syksyllä pitää sinne leikkaukseen mennä. Saa nähdä vaan millainen taival tästä sinne on. Iltarastikauttakaan ei ole vielä tullut avattua, mutta ehkä tuossa viikon päästä ensimmäisille rasteille pääsisi kokeilemaan kintun kestävyyttä mettässä.

Saunaraksakin etenee pikkuhiljaa. Lattia on kauttaaltaan ummessa ja väliseinäkin pystyssä ja paneloitu. Myös saunan katto on paneloitu, ja saunan puoli lattiaa lukuunottamatta pintakäsitelty. Sähköhommatkin on saatu alkuun ja omatoimisen putkituksen jälkeen isä kävi tänään vetelemässä vähän johto paikoilleen.

Pääsiäisviikko oli hieman kevyempi viikko, treenien puolesta, herkuttelun puolesta ei. Sain tehtyä kuitenkin muutaman hyvänkin juoksutreenin viikon aikana. Tiistaina tuli tehtyä pitkästä aikaa vähän pidempi vk-treeni. Reilun 12 km:n lenkillä keskivauhti oli 4:13, josta ensimmäinen 11 km oli 4:09 vauhtia ja 8 km:n pätkä 4:03 min/km vauhtia. Lenkistä jäi vielä sellainen maku, että pidempäänkin olisi jaksanut ja jonkin verran kovempaakin, joten sopivaa vk-vauhtia siis. Kantapää ei oikein tykännyt kyllä tuosta tempaisusta, mutta muuten jäi lenkistä hyvä maku.

Toinen laatulenkki oli lauantaina. Tein 25 km:n rauhallisen hölköttelyn ja sain edellisen viikon tapaan pidettyä vauhdit ja sykkeet kurissa. Keskisyke oli 126 ja vauhti napsun alle viiden. Tuli taas todistettua se, että jos alkukilometreilla saa sykkeet pidettyä tosi alhaalla, niin sykkeet kyllä saa myöhemminkin pitkän lenkin aikana alas, vaikka ne välillä vähän korkeammalla kävisikin.

Saunaprojektikin heräteltiin talviunesta. Ensin piti roudata saunan siltä talven suojassa ollutta tavaraa pois ja sitten pääsi lattian teon makuun. Lattian kannattimet on nyt laitettua oikeaan tasoonsa siten, että lattiaan tulee kaatoa sopivasti vesikouruun päin. Seuraavaksi pitäisi sitten alkaa laittamaan lattialautaa paikoilleen, jonka jälkeen pääsee väliseinän ja sisäkaton kimppuun. Sähkösuunnitteluakin jo hieman isän kanssa suunniteltiin. Joten eiköhän sitä vielä tämän vuoden aikana pääse pihasaunaa lämmittämään.

Takapiha on vielä ihan valkoinen, mutta ilmassa on jo kevään tuntua. Toivottavasti pahimmat yöpakkaset ovat nyt tältä erää takanapäin ja loppujenkin lumien sulaminen pääsisi kunnolla vauhtiin. Vesisateita on ainakin lähiennusteessa luvattu, joten katupölykin pysyy kurissa.

Loputkin lumet voisi tosiaan jo sulaa pois, ainakin kuntopoluilta. Alkaa tuo kovalla asvaltilla teputtaminen riittämään eikä se ole muutenkaan, ainakaan minun jaloilleni, kovin suotavaa isommissa määrin. Määrää onkin tässä parina viime viikkona tullut ihan mukavasti. Kaksi yli 70 km:n viikkoa on viime viikkojen saldona. Viimeksi tuollaisia viikkoja on tullut elokuussa 2013.

Jalka on joten kuten sietänyt nuo juoksumäärät. Kipeytyyhän se, muttei nyt ihan tippa silmässä ole tarvinnut lenkkejä tehdä. Hommasin jopa sellaisen geelisukan estämään pahinta kengän hiertämistä akillesjänteen kohdalta. Siitä on ehkä ollut jopa apua, etenkin koiralenkeillä se ollut ihan hyvä hiertämisen suoja. Tosin se hieman pienentää kengän kokoa ja varpaiden kärjet ovat tuolloin melko kengän kärjessä. Kaikista naftimmeissa juoksukengissä ei niitä parane käyttää.

Juoksulenkkien vauhdit ovat vähän päässeet hiihtokauden jälkeen karkaamaan ja sitä myöden myös sykkeet. Tänään pitkällä lenkillä sain kuitenkin maltettua mieleni ja juoksin riittävän rauhallisesti. Sykkeet pyöri siinä 130 molemmin puolin ja keskisyke oli 128. Keskivauhti oli pari sekunttia alle viiden minuutin, joten ihan kelvollinen 22 km:n lenkki tähän vaiheeseen kautta.

Vielä ei meikäläinen ulkopyöräilykautta pysty avaamaan. Vaikka pyörätiet ovatkin jo melko hyvin putsattu hiekoista, niin lämpötilat ovat vielä sen verran viileät, että pitää vielä tyytyä sisäpyöräilyyn. Maastopyöräreititkin ovat varmaan sen verran jäiset, ettei nastattomilla renkailla ole sinne vielä mitään asiaa. Kevään etenemistä odotellessa.

Taas on aika palata lempiaiheeseeni. Ei, se ei ole vatsan toiminta ja kakkajutut, niin kuin joku saattaisi luulla. Nyt on vuorossa juttua jalkavaivoista. Kävinpä tuossa jokunen viikko sitten kuvauttamassa magneetilla jälleen vasemman nilkkani ja akillesjänteen. Maanantaina oli sitten vuorossa ortopedin tuomio. Tässä kuitenkin ensin radiologin lausunto:

“Calcaneuksen taka- ylänurkassa on Haglund-deformiteetti, luuprominenssia akillesinsertion yläpuolella. Haglund-deformiteetin alueella on voimakas reaktiivinen hohkaluuödeema ja myös voimakas ödeema retrocalcaneaaribursassa. Akillesjänteessä on lievää tendinoosia ja paksuuntumista. Insertioalueen ympärillä on voimakas peritendiniitti, insertiitti. Akillejänne ruptuuraa ei todeta. Muuten jännerakenteet ovat normaalit. Nilkan ligamenteissa ei todeta poikkeavaa. Muuten ei ajankohtaista patologista.”

Reptuuraa (repeämää) ei ole, mutta muuten melko pelottavan näköistä tekstiä. Toisaalta jos tuota hieman avaa näin maalikkona, niin ei nuo löydökset niin maailmanloppu olekkaan. Ödeemakaan ei ole mikään luuhun pesiytynyt alkueläin, vaan ihan tavallista turvotusta vaan. Tendinoosi on (oman käsitykseni mukaan) kroonisen tulehduksen aiheuttamaan paksuuntumaa. Prominenssi tarkoittaa kohoumaa eli tässä tapauksessa luukyhmyä. Peritendiniitti on puolestaan tulehdusta.

Eli pääsanoma kuvien perusteella on, että kantaluun yläkulmassa on Haglundin kyhmy, eli luupatti, joka aiheuttaa hankausta akillesjänteen ja kantaluun kiinnityskohtaan ja samoilla kohdilla olevaan limapussiin. Akillesjänteen alaosan toinen reuna on ottanut myös hieman nokkiinsa tuosta ja siitäkin löytyy hieman kudosvaurioita. Eli ei ihme että vähän juoksussa tunttu. Mutta enpä saanut mitään rajoitteita liikuntaan.

Reenaus on siis jatkunut em. tuomiosta huolimatta. Vuoden toiseksi paras juoksuviikko takana ja juoksu tuntuu kantapäätuntemuksia lukuunottamatta ihan hyvältä. Sukset tuli laitettua kesäteloille, vaikka jonkinnäköistä takatalvea on ennustettukin. Koukkujärvellä kuulemma pääsisi kuulemma vielä hiihtämään, mutta eiköhän tuo laji ole taas vähäksi aikaa nähty. Ulkopyöräilykautta odotellessa ja pyöräuutuuksia kuolatessa.

Niin, ja kyllä sitä on suunnitelmissa vielä saada tuo koipi kuntoon. Syksyksi on alustavasti varattu leikkausaika. Katsotaan nyt miten kesä sujuu, että tuleeko joku ihmeparantuminen vai meneekö huonompaan suuntaan ja otetaan leikkaus jo heti alkusyksystä. Juoksutaukoa leikkauksesta voi kuulemma seurata puolisen vuotta, joten kerätään nyt kaikki kilometrit mitä saatavilla on. Ja on kuulemma jopa jonkinmoinen mahdollisuus, että leikkaus vie tilannetta vain huonompaan suuntaa, mutta se on sen ajan murhe. Sitten keskitytään vain koirien hoitoon.

Viime päivät ja tämän hetken sääennuste ennustaa pahasti sitä, että hiihtokausi alkaa olemaan tältä erää niin sanotusti menneen talven lumia. Pirkan hiihdon jälkeen hiihtomittari näytti sellaisia lukemia, että vielä tarvittaisiin yksi hiihtolenkki tehdä, että tonni tulisi täyteen. Keskiviikko oli sitten se päivä, kun tuota rajapyykkiä lähdin rikkomaan. Asteet olivat pari plussan puolella ja räntää satoi, mutta 22 kilometriä oli pakko hiihtää. Ajoin autolla Lamminpäähän ja sieltä sitten suksimaan märkiä sohjoisia latuja. Vajaa kaksi ja puoli kilsaa oli latuja ajettu koneella kuntoon. Sen jälkeen ollut ajamaton latu ei luistanut pätkääkään, joten tahkosin sitten viisi kertaa edestakaisin sitä reilun kahden kilsan pätkää. Aivot narikassa -hommaahan se oli, mutta pakko oli mennä ja tulihan se tavoite pikkuisen vajaassa kahdessa tunnissa täyteen.

Hiihdot on siis hiihdetty ja nyt pitää alkaa pitämään kuntoa yllä muilla keinoilla. Juoksua olikin tällä viikolla ohjelmassa parina päivänä. Kertaalleen juoksin työmatkan eestaas ja toinen lenkki tuli tehtyä Alastaron suhjuisessa mutta keväisissä maisemissa. Kevään ensimmäiset joutsenetkin tuli bongattua.

Pirkan hiihdon jälkeiseen kevyeeseen viikkoon mahtui vielä pari salilla käyntiä sekä kolmena päivänä sisäpyöräilyä. Ja tietenkin työmatkapyöräilyt. Sitten kun viikossa oli vielä kaksi lepopäivääkin, niin en oikein tiedä miten nuo kaikki yhteen viikkoon oikein mahtuu. Tällänen viikko tällä kertaa, ensi viikolla sitten taas lisää reeniä.

Ps. Iskälle vielä 70 v onnittelut!!!

Taas on ollut se aika vuodesta, kun on tarkkailtu sääennustuksia ahkerasti. Pirkan hiihtopäivän sää on ollut jo useamman päivän ajan mielenkiinnon kohteena. Viime vuonnahan koko tapahtuma peruttiin lumen puutteen vuoksi, eikä sama kohtalo tänäkään vuonna kovin kaukana ollut. Mutta matkaan kuitenkin päästiin vuoden tauon jälkeen.

Omalta osaltani päätös osallistumisesta tuli tehtyä vasta päivää ennen starttia, sillä kisapäivän sää oli ratkaisevassa asemassa päätöstä tehdessäni. Jos keli olisi näyttänyt olevan hidas, niin lähtemättä olisi jäänyt, sillä kantapään kunto oli sen verran heikko, että mikäli tasatyöntöä ei suht paljon pääsisi lykkimään, niin en uskonut jalan kestävän koko matkaa vuorotahtia. Ja muu kroppa ei sitten taas kestä paljoa tasatyöntöä, mikäli keli ei olisi liukas. Mutta sääennusteiden osalta kaikki näytti olevan kunnossa, lähdössä nollakeli ja päivällä pari astetta lämmintä.

Sukseksi päätin ottaa Fischerin Zero -pitopohjasuksen. Edellisinä viikkoina olin todennus sen toimivan hyvin märillä laduilla. Alussa varmaankaan ei pitoa olisi, mutta jos keli on liukas, niin ensimmäinen kolmekymppiä menisi tasatyönnölläkin tasaisen reitin ansiosta. Loppumatkasta lämpöasteet toisivat Zeron edut esiin. Kaupasta tarvitsi siis hommata vain luistovoiteet.

Kaupasta hommasin Rexin HF keltainen fluoriluistopaketti ja sitä sivelin pari kerrosta pohjiin. Nyt oli suksissa sen verran fluoria, että hampaatkin tulivat kateellisiksi. Kaupasta tuli mukaan myös sauvoihin uudet kahvat ja remmit, sekä isommat sommat, sillä pehmeitä latuja oli varmaankin tiedossa. Sauvojen uusia osia tulikin siinä sitten lauantaina liimailtua kuumailmapuhaltimen ja kyseiseen hommaan tarkoitetun liiman kanssa. Kaikki olikin jo hyvissä ajoin valmiina lauantaina odottamassa seuraavaa päivää.

Tuuli oli tänä vuonna uhrautunut huoltajan hommiin. Käytinkin heti tilaisuutta hyväksi ja vaihdoin edellisvuosien bussikyydin yksityiskuljettajaan. Tällä siirrolla sai nukkua puolituntia pidempään, eikä kelloa tarvinnut laittaa soittamaan kuin vasta neljältä. Muutenkin omalla autolla on mukavampi mennä paikanpäälle. Jos vaikka iskee matkalla vessahätä, niin voi aina pysähtyä tienposkeen (tässä pakollinen vessahuomio).

Lähtöviivalle saapuessani hiihtäjiä tuntui olevan vähän oloisesti paikalla. Se voi johtua siitäkin, että saavuin kerrankin ajoissa paikalle ja sainkin kuunnella kaikki puheet ja hyvän matkan toivotukset. Matka meinasi tosin jäädä väliin jo heti ennen ladulle pääsyä, sillä löin kyynärpääni auton takaluukkuun melko mojovasti, mutta vain yhden kirosanan arvoisesti. Kipeetä teki, muttei se hiihdossa tuntunut. Kotona sen sijaan käsivarresta löytyi vekki ja patti kipeä kohdan paikkeilta.

Niinisalossa oli yöllä ollut pakkanen, mutta lähtöhetkellä mittari näytti nollaa. Ladut olivat siis jäiset ja liukkaat. Ennuste oli siis pitänyt paikkansa. Paukusta lähdettiin lykkimään tasatyöntöä minkä yläkropasta sai irti. Yhdessä töpäreessä kokeilin vuorotahdilla suksen pitoa, mutta sitä ei löytynyt. Tasatyöntöä siis mentäisiin, niin kuin oli suunniteltukin. Mutta siihen ne suunnitellut ja positiiviset asiat sitten jäivätkin.

Parin kilsan jälkeen vauhti vähän tasaantui, kun kaikki hiihtäjät oltiin saatu hiihtämään parille ladulle. Tilaa oli hiihtää hyvin, joten omasta paikasta ei tarvinnut enää tapella hampaat irvessä. Kuuden kilsan kohdalla oli ensimmäinen ylämäki ja siinä testasin uudelleen vuorotahtia, melko huonoin tuloksin, vaikkei nyt ihan mahdottomin. Matka taittui mukavasti.

Kahdeksan kilometrin kohdalla pääsi ilmoille päivän seuraavat, muttei viimeiset, kirosanat. Toisen sompani liimaus petti ja se jäi ladun varteen. Palasin pari kymmentä metriä takaisin ja noukein porukan petturin taskuuni. Ensimmäiseen juottoon oli matkaa parisen kilometriä, joten lykein latujen välissä tasatyöntöä toinen porkka sommattomana. Onneksi alusta oli sen verran kova, ettei somman ja terän puuttuminen juurikaan haitannut menoa, muuta kuin henkisesti.

Kuninkaanlähteen juotolla vaihdoin molemmat sauvat, sillä en oikein luottanut toiseenkaan liimaukseeni. Sain käteeni jotkut Startin perussauvat, kylläkin ihan pakasta vedetyt. Noissa sauvoissa ei ollut muuta hyvää kuin, että niistä löytyivät sommat paikoiltaan. Ensinnäkin pituus oli viisi senttiä omaa sauvaani lyhyempi, toiseksi ne eivät olleet kovin jäykät, vaan kovaan lumeen iskiessä ne taipuivat melkoisesti. Kolmas ja pahin ongelma oli, että niissä oli tavalliset rannelenkit, joita en alkanut siinä hässäkässä mitenkään säätämään. Tuo rannelenkki aiheutti sen, että sauvat eivät meinanneet pysyä matkassa mukana laisinkaan. Aina kun terä takertui kovaan lumeen ja sauva nyppäsi, niin se meinasi lähteä kädestä ja niitä kertoja oli usein ja koko matkan ajan. Onneksi vain kerran jouduinkin viheliäisen kepin takaani noutamaankin. Tästä syystä sauvaa joutui myös puristamaan niin, että nyt on kämmenissä rakot ja sormet kipeänä. Työntö jäi myös tästä syystä vajaaksi.

Ladut olivat, voisi jopa sanoa, todella hyvässä kunnossa kolmanteen huoltoon asti, eli vajaaseen kolmeen kymppiin. Tuohon asti pääsi hyvin tasatyöntöä eikä vuorotahtia juurikaan tarvinnut käyttää, vaikka Jämin jälkeen pitoakin alkoi jo hieman löytymään. Varpeen huollon jälkeen oli pieniä pätkiä huonoa, mutta periaatteessa puolimatkaan, lentokentälle asti ladut olivat yllättävän hyvässä kunnossa.

Tänäkin vuonna oli ensimmäinen tavoita päästä puolimatkaan ennen kuin puolimatkan hiihtäjät lähtevät liikkeelle. Alkumatkasta, aina kolmanteen huoltoon asti tilanne oli hallinnassa, mutta sitten matkanteko hidastui. Neljännestä juotosta, viimeisestä ennen puolimatkaa, olin jokusia minuutteja aikataulusta jäljessä. Nyt oli siis iskettävä mikäli ei halunnut ruuhkaan. Tämä väli tulikin iskettyä sen minkä jaloistaan ja käsistään sai irti. Tulos oli kuitenkin se, että myöhästyin pari-kolme minuuttia, eli sen verran mitä sauvasählingissä ainakin meni aikaa. Olin lentokentällä juuri kun puolikkaan häntäpään lähtijät pääsivät liikkeelle.

En pysähtynyt lentokentän huoltoon laisinkaan vaan yritin päästä mahdollisimman monen puolikkaan hiihtäjän ohi sivulatua, joka meni puolikkaan lähtijöiden ladun rinnalla jonkin aikaa. Ehkä lumitilanteen vuoksi puoli-Pirkan lähtö oli siirretty kentän toiselle puolelle ja rinnakkaislatu oli  tästä syystä puolta lyhyempi kuin normaalisti, kiilasin siis puolikkaiden sekaan ehkä noin puolessa välissä ryysistä. Pääsin kuitenkin parissa kilometrissa pahimman suman ohi ja matka pääsi taas jatkumaan väljemmissä merkeissä.

Lentokentällä tuli myös uusi ongelma matkaan. Sixpäkki (tai ainakin kohta jossa sen pitäisi olla) alkoi kramppaamaan melkoisesti ja jouduinkin hiihtelemään jonkin matkaa selkä suorassa ja kramppi helpottikin siltä erää. Tosin sama kramppi tuli uudelleen loppumatkasta jokusen kerran. Varpaatkin olivat alkaneet myös jo kramppailemaan märissä sukissa, mutta siihen on normilenkeilläkin jo tottunut. Muuten suuremmilta krampeilta tuli säästyttyä.

Kyröskosken juoksupätkän jälkeen latu alkoi olemaan useammin joko huonossa tai surkeassa kunnossa. Pääosin kuitenkin latu oli ihan hiihtokelpoinen, mutta puolimatkassa alkanut pieni tihkusade ja kolmen asteen lämpö alkoivat vaikuttamaan latujen kuntoon. Alunperin kuvittein, että tällainen olisi juuri pitopohjasukselleni sopiva keli, mutta paskat. Pitoa ei juurikaan löytynyt, vaikkei se ehkä muihin verrattuna ihan kaikkein huonoin ollutkaan. Mutta edellisten viikkojen seinäpidosta ei ollut tietoakaan. Suksien luisto oli ehkä keskitasoa, mutta monissa alamäissä muita porhalsi ohi ihan vauhdilla. Enää ei auttanut luistoon, niin kuin vielä alkumatkasta, että hiihti latujen välissä, nyt paras oma luistoni löytyi ladulta.

Puolimatkaan tehty vauhdin lisäys alkoi myös tuntumaan. Osuudet, joissa ei ollut latua laisinkaan, olivat vaikeita, sillä yläkropasta alkoi loppumaan puhti. Olo ei muutenkaan ollut jälkimmäisellä puolikkaalla enää hyvä, mutta se oli tuttua jo edellisiltä vuosilta. Henkisesti kuitenkin helpotti kun Rokkakosken nousut olivat takanapäin ja Vaasantie alkoi lähestymään. Myös aurinko teki ensiesiintymisensä samalla hetkellä, kun Rokkakosken mäet oli saatu kavuttua. Viimeiset parikymppiä oli enää jäljellä.

Julkujärven “kotiladuille” pääsy piristi myös olotilaa. Viimeiseen kymppiin sainkin jostain vielä mukavasti virtaa ja jokunen hiihtäjä tulikin vielä ohitettua loppukilometreillä. Maaliviivan ylitin ajassa 6:42:21 ja olin sarjassani (M40 P90 km) sijalla 50. Tulos ei nyt kovin kummoinen ollut, mutta tulipahan 15. Pirkka hiihdeltyä. Tiedä sitten olisiko ollut liisterisuksi parempi vaihtoehto ja paljonko ajasta olisi lähtenyt pois, mikäli olisi omilla sauvoillaan saanut lykkiä. Positiivista oli myös se, että kisan tuoma adrenaliini peitti kantapään kivun kisan aikana. Nyt tilanne on taas toinen.

Järjestäjille täytyy antaa kiitos, sillä latujen kunto oli olosuhteisiin nähden positiivinen yllätys. Melkoisesti oli metsäpätkillekin lunta ajettu ja näin ylipäättään mahdollistettu koko matkan hiihto perinteisellä reitillä.

Muutakin on kierretty kuin tahkoa. Tai no… viime viikonloppuna eipä juuri ole. Tahkoa nimittäin tuli kierretty ja tahkottua ihan riittävästi. Oltiin Tuulin pyöreitä pakosalla tuossa vähän sivummalla. Perjantaina iltapäivällä saavuimme paikalle ja maanantaina aamupäivällä lähdimme vähin äänin, mitä nyt Sisu vähän haukahti.

Minulla oli ollut se käsitys, että Tahkolla olisi vallan mainiot olosuhteet murtsikkahiihtoon, mutta kyllä se taitaa paremminkin olla mäen hinkaajien paikka. Nettisivuilla sanotaan, että kuutisenkymmentä kilometriä löytyy latuja, mutta onkohan siinä laskettu sama latu molempiin suuntiin hiihdettynä.

Neljänä päivänä kun hiihteli, niin kyllä samat nyppylät tuli nähtyä moneen kertaan. Toisaalta oli kyllä siinä ja siinä että tuli nähtyä, sillä sääennusteet tuolle viikonlopulle eivät olleet kovin houkuttelevat. Siksi tuli otettua myös juoksukamppeet matkaan, mutta niitä ei onneksi kuitenkaan tarvinnut kassista ottaa pois. Juoksulenkkimahdollisuudet olivat ainakin näin talvella melko heikot, Tuuli nimittäin kävi sitäkin laatua kokeilemassa.

Perjantaina kun saavuimme, niin taivaalta tihutti silkkaa vettä ja lämpöä oli pari astetta. Jäällä kulkevat ladut olivat ihan hiihtokelvottomat, mutta onneksi metsäladut olivat hyvässä kunnossa. Hämärissä lähdin hiihtelemään valaistuja latuja. Vajaat 11 kilometriä oli valoja ripoteltu ladun varteen, jonka jälkeen piti kääntyä ja hiihtää takaisin. Vähän piti lopussa mennä eestaas, jotta 25 km tuli täyteen. Pitopohjasuksi piti ja luistikin melko mainiosti ko. kelillä, joten onneksi iltalenkille tuli lähdettyä tihkusateesta huolimatta.

Lauantaiaamusta lähettiin Tuulin kanssa kaksistaan jälleen ladulle. Ladut olivat edellisiltaa hieman jäisemmät vaikka lämpöasteiden puolella ilma olikin. Pääosin samoja latuja hiihdimme kuin mitä minä perjantainakin menin, vaikka jokusia uusia valaisemattomia pätkiä näin valoisalla pystyimmekin menemään. Jäillä olleet ladut olivat edelleen siinä kunnossa, ettei sinne ollut asiaa. Tästä syystä ei myöskään Rahasmäen laduille oikein päässyt. Tuuli kyllästyi päivän hiihtelyyn hieman ennen minua. Minulle kertyikin 40 km. Pitopohjasuksi ajoin tälläkin kertaa hyvin asiansa.

Sunnuntai olikin sitten pyrypäivä ja hiihto meinasi jäädä vallan väliin. Ladut oltiin kuitenkin aamulla ajettu, joten päätimme lähteä kokeilemaan ladun kuntoa. Pito oli hyvä, mutta luisto huono. Vajaat kaksi ja puoli tuntia hiihdettiin tuttuja latuja ja matkaa kertyi vain 25 km. Märkää lunta tuli tuona aikana varmaankin kymmenen senttiä lisää ja sitä alkoi kertymään vähän joka puolelle. Vaatteet olivat märät, suksien päällä kauheat kinokset lunta ja monojen allekin alkoi nuoskalunta pakkaantumaan. Yhtään enempää ei huvittanut hiihtääkään.

Illalla pääsimme nauttimaan juhla-ateriaa oikein pitkän kaavan mukaan. Teimme varmaan ennätyksemme, kun olimme ruokapöydässä yli puolitoista tuntia. Tilaisuus oli alkumetrejä lukuunottamatta yksityistilaisuus, sillä olimme ravintolan ainoat asiakkaat koko ajan. Vasta kun puimme takkeja päällemme lähtiessämme, tuli seuraava porukka ovesta sisään.

Maanantaina-aamusta lähdimme ennen aamupalaa tekemään omaan tahtiin reissun viimeistä lenkkiä. Ilma oli hieman pakkasen puolella, mutta latu ei kuitenkaan kauhean jäinen olleet ja ne olitiin ajettu edellispäivän pyryn jäljiltä. Pitoa alkoi löytymään muutaman kilometrin hiihdon jälkeen ja luistoakin oli melko mukavasti. Kolmekymppiä tuli taas samoja tuttuja latuja tahkottua. Tällä kertaa olisi enemmänkin mennyt, mutta nyt oli jo kiire aamupalalle ja kotimatkalle.

Noin 70 tuntia olimme Tahkolla ja tuona aikana ehdein hiihtämään 120 km. Hyvillä keleillä olisi enempäänkin ollut mahdollista, mutta tällä kertaa oli hyvä että tuli tuonkin verran. Ja kyllä nuo ladut tuli ihan riittävän tutuiksi. Harmi vaan, kun jäälatuja ei päästy testaamaan ja Rahasmäellekin jäi kipuamatta.

Sisukin oli matkassa mukana. Hyvin se tuntui hotellihuoneessakin pärjäävän, vaikka jonkin verran se joutui siellä yksinkin viettämään aikaa. Sänky olikin sen toimesta heti vallattuna, ja joka yö jossain vaiheessa karvainen lämpöpatteri tömähti joko viereen tai päälle, mistä se nyt unissaan sattui paikkansa löytämään. Omat yöunet siis jäivät melko katkoneiseksi tuon unikaverin vuoksi, mutta muutenkin huone oli aivan  liian kuuma ja muiden huoneiden kolinat kuuluivat sen verran hyvin, että melko pyörimistä jokainen yö oli.

Pirkanhiihtoon lähtö on vielä auki. Täytyy edelleen katsoa millaista keliä on luvassa. Mikäli tiedossa on hidas keli, niin sitten en kyllä lähde tuon huonona olevan kantapääni kanssa sinne kiroilemaan. Mutta jos olisi hyvä tasatyöntökeli, niin sitten voisi suksia lähteä ulkoiluttamaan. Tällä hetkellä on kilsoja kerättynä hieman reilu 800, joten kyllä Pirkka pitäisi maaliin päästä, mikäli vaan jalka ei tykkää liian huonoa.

Uusi vuosi on lähtenyt melko mukavasti liikkeelle. Joka päivälle on tullut joku merkintä harjoituspäiväkirjaan, lukuun ottamatta yhtä krap… huilipäivää. Hyvä indikaattori treenin määrälle on jalan kunto, ja nyt se on jonkin verran kipeä, eli treeniä on melko sopiva määrä.

Oman hiihtokaudenkin sain avattua heti vuoden ensimmäisinä päivinä. Alkuun pääsi ainoastaan vapaata tyyliä suksimaan, mutta nyt on jo muutamana päivänä pertsatyylikin tullut mukaan. Maltillisia on tosin vielä kilsamäärät olleet, sillä ladut eivät ole ihan priimakunnossa olleet. Myöskään jalka ei oikein tunnut tykkäävän kummastakaan hiihtotyylistä, joten saa nähdä miten Pirkkaan lähdön kanssa käy.

Juoksut ovat jääneet nyt hieman (tai aika paljonkin) vähemmälle kun lumikelit ovat saapuneet. Yksi syy on hiihto, mutta toinen on tuo iki-ihana jalka, joka ei oikein tykkää liukkaista keleistä. Sisäpyöräilyllä olen sitten yrittänyt paikata sellaiset päivät jolloin ei oikein pääse hiihtämään eikä oikein juoksemaankaan. Onneksi on siis muutaman askeleen etäisyydellä myös sisäliikuntamahdollisuus.

Noihin kun vielä lisätään punttisali ja Sisun lenkitys, niin ihan hyvin sitä on kaikesta huolimatta liikkeelle päässyt. Ei siis kauheasti oikein mitään, mutta kaikkea vähän. Ehkä se on tässä iässä se parempi vaihtoehto.