Taas on ollut se aika vuodesta, kun on tarkkailtu sääennustuksia ahkerasti. Pirkan hiihtopäivän sää on ollut jo useamman päivän ajan mielenkiinnon kohteena. Viime vuonnahan koko tapahtuma peruttiin lumen puutteen vuoksi, eikä sama kohtalo tänäkään vuonna kovin kaukana ollut. Mutta matkaan kuitenkin päästiin vuoden tauon jälkeen.
Omalta osaltani päätös osallistumisesta tuli tehtyä vasta päivää ennen starttia, sillä kisapäivän sää oli ratkaisevassa asemassa päätöstä tehdessäni. Jos keli olisi näyttänyt olevan hidas, niin lähtemättä olisi jäänyt, sillä kantapään kunto oli sen verran heikko, että mikäli tasatyöntöä ei suht paljon pääsisi lykkimään, niin en uskonut jalan kestävän koko matkaa vuorotahtia. Ja muu kroppa ei sitten taas kestä paljoa tasatyöntöä, mikäli keli ei olisi liukas. Mutta sääennusteiden osalta kaikki näytti olevan kunnossa, lähdössä nollakeli ja päivällä pari astetta lämmintä.
Sukseksi päätin ottaa Fischerin Zero -pitopohjasuksen. Edellisinä viikkoina olin todennus sen toimivan hyvin märillä laduilla. Alussa varmaankaan ei pitoa olisi, mutta jos keli on liukas, niin ensimmäinen kolmekymppiä menisi tasatyönnölläkin tasaisen reitin ansiosta. Loppumatkasta lämpöasteet toisivat Zeron edut esiin. Kaupasta tarvitsi siis hommata vain luistovoiteet.
Kaupasta hommasin Rexin HF keltainen fluoriluistopaketti ja sitä sivelin pari kerrosta pohjiin. Nyt oli suksissa sen verran fluoria, että hampaatkin tulivat kateellisiksi. Kaupasta tuli mukaan myös sauvoihin uudet kahvat ja remmit, sekä isommat sommat, sillä pehmeitä latuja oli varmaankin tiedossa. Sauvojen uusia osia tulikin siinä sitten lauantaina liimailtua kuumailmapuhaltimen ja kyseiseen hommaan tarkoitetun liiman kanssa. Kaikki olikin jo hyvissä ajoin valmiina lauantaina odottamassa seuraavaa päivää.
Tuuli oli tänä vuonna uhrautunut huoltajan hommiin. Käytinkin heti tilaisuutta hyväksi ja vaihdoin edellisvuosien bussikyydin yksityiskuljettajaan. Tällä siirrolla sai nukkua puolituntia pidempään, eikä kelloa tarvinnut laittaa soittamaan kuin vasta neljältä. Muutenkin omalla autolla on mukavampi mennä paikanpäälle. Jos vaikka iskee matkalla vessahätä, niin voi aina pysähtyä tienposkeen (tässä pakollinen vessahuomio).
Viikon kuva by Tuuli.
Lähtöviivalle saapuessani hiihtäjiä tuntui olevan vähän oloisesti paikalla. Se voi johtua siitäkin, että saavuin kerrankin ajoissa paikalle ja sainkin kuunnella kaikki puheet ja hyvän matkan toivotukset. Matka meinasi tosin jäädä väliin jo heti ennen ladulle pääsyä, sillä löin kyynärpääni auton takaluukkuun melko mojovasti, mutta vain yhden kirosanan arvoisesti. Kipeetä teki, muttei se hiihdossa tuntunut. Kotona sen sijaan käsivarresta löytyi vekki ja patti kipeä kohdan paikkeilta.
Niinisalossa oli yöllä ollut pakkanen, mutta lähtöhetkellä mittari näytti nollaa. Ladut olivat siis jäiset ja liukkaat. Ennuste oli siis pitänyt paikkansa. Paukusta lähdettiin lykkimään tasatyöntöä minkä yläkropasta sai irti. Yhdessä töpäreessä kokeilin vuorotahdilla suksen pitoa, mutta sitä ei löytynyt. Tasatyöntöä siis mentäisiin, niin kuin oli suunniteltukin. Mutta siihen ne suunnitellut ja positiiviset asiat sitten jäivätkin.
Parin kilsan jälkeen vauhti vähän tasaantui, kun kaikki hiihtäjät oltiin saatu hiihtämään parille ladulle. Tilaa oli hiihtää hyvin, joten omasta paikasta ei tarvinnut enää tapella hampaat irvessä. Kuuden kilsan kohdalla oli ensimmäinen ylämäki ja siinä testasin uudelleen vuorotahtia, melko huonoin tuloksin, vaikkei nyt ihan mahdottomin. Matka taittui mukavasti.
Kahdeksan kilometrin kohdalla pääsi ilmoille päivän seuraavat, muttei viimeiset, kirosanat. Toisen sompani liimaus petti ja se jäi ladun varteen. Palasin pari kymmentä metriä takaisin ja noukein porukan petturin taskuuni. Ensimmäiseen juottoon oli matkaa parisen kilometriä, joten lykein latujen välissä tasatyöntöä toinen porkka sommattomana. Onneksi alusta oli sen verran kova, ettei somman ja terän puuttuminen juurikaan haitannut menoa, muuta kuin henkisesti.
Kuninkaanlähteen juotolla vaihdoin molemmat sauvat, sillä en oikein luottanut toiseenkaan liimaukseeni. Sain käteeni jotkut Startin perussauvat, kylläkin ihan pakasta vedetyt. Noissa sauvoissa ei ollut muuta hyvää kuin, että niistä löytyivät sommat paikoiltaan. Ensinnäkin pituus oli viisi senttiä omaa sauvaani lyhyempi, toiseksi ne eivät olleet kovin jäykät, vaan kovaan lumeen iskiessä ne taipuivat melkoisesti. Kolmas ja pahin ongelma oli, että niissä oli tavalliset rannelenkit, joita en alkanut siinä hässäkässä mitenkään säätämään. Tuo rannelenkki aiheutti sen, että sauvat eivät meinanneet pysyä matkassa mukana laisinkaan. Aina kun terä takertui kovaan lumeen ja sauva nyppäsi, niin se meinasi lähteä kädestä ja niitä kertoja oli usein ja koko matkan ajan. Onneksi vain kerran jouduinkin viheliäisen kepin takaani noutamaankin. Tästä syystä sauvaa joutui myös puristamaan niin, että nyt on kämmenissä rakot ja sormet kipeänä. Työntö jäi myös tästä syystä vajaaksi.
Ladut olivat, voisi jopa sanoa, todella hyvässä kunnossa kolmanteen huoltoon asti, eli vajaaseen kolmeen kymppiin. Tuohon asti pääsi hyvin tasatyöntöä eikä vuorotahtia juurikaan tarvinnut käyttää, vaikka Jämin jälkeen pitoakin alkoi jo hieman löytymään. Varpeen huollon jälkeen oli pieniä pätkiä huonoa, mutta periaatteessa puolimatkaan, lentokentälle asti ladut olivat yllättävän hyvässä kunnossa.
Tänäkin vuonna oli ensimmäinen tavoita päästä puolimatkaan ennen kuin puolimatkan hiihtäjät lähtevät liikkeelle. Alkumatkasta, aina kolmanteen huoltoon asti tilanne oli hallinnassa, mutta sitten matkanteko hidastui. Neljännestä juotosta, viimeisestä ennen puolimatkaa, olin jokusia minuutteja aikataulusta jäljessä. Nyt oli siis iskettävä mikäli ei halunnut ruuhkaan. Tämä väli tulikin iskettyä sen minkä jaloistaan ja käsistään sai irti. Tulos oli kuitenkin se, että myöhästyin pari-kolme minuuttia, eli sen verran mitä sauvasählingissä ainakin meni aikaa. Olin lentokentällä juuri kun puolikkaan häntäpään lähtijät pääsivät liikkeelle.
En pysähtynyt lentokentän huoltoon laisinkaan vaan yritin päästä mahdollisimman monen puolikkaan hiihtäjän ohi sivulatua, joka meni puolikkaan lähtijöiden ladun rinnalla jonkin aikaa. Ehkä lumitilanteen vuoksi puoli-Pirkan lähtö oli siirretty kentän toiselle puolelle ja rinnakkaislatu oli tästä syystä puolta lyhyempi kuin normaalisti, kiilasin siis puolikkaiden sekaan ehkä noin puolessa välissä ryysistä. Pääsin kuitenkin parissa kilometrissa pahimman suman ohi ja matka pääsi taas jatkumaan väljemmissä merkeissä.
Lentokentällä tuli myös uusi ongelma matkaan. Sixpäkki (tai ainakin kohta jossa sen pitäisi olla) alkoi kramppaamaan melkoisesti ja jouduinkin hiihtelemään jonkin matkaa selkä suorassa ja kramppi helpottikin siltä erää. Tosin sama kramppi tuli uudelleen loppumatkasta jokusen kerran. Varpaatkin olivat alkaneet myös jo kramppailemaan märissä sukissa, mutta siihen on normilenkeilläkin jo tottunut. Muuten suuremmilta krampeilta tuli säästyttyä.
Kyröskosken juoksupätkän jälkeen latu alkoi olemaan useammin joko huonossa tai surkeassa kunnossa. Pääosin kuitenkin latu oli ihan hiihtokelpoinen, mutta puolimatkassa alkanut pieni tihkusade ja kolmen asteen lämpö alkoivat vaikuttamaan latujen kuntoon. Alunperin kuvittein, että tällainen olisi juuri pitopohjasukselleni sopiva keli, mutta paskat. Pitoa ei juurikaan löytynyt, vaikkei se ehkä muihin verrattuna ihan kaikkein huonoin ollutkaan. Mutta edellisten viikkojen seinäpidosta ei ollut tietoakaan. Suksien luisto oli ehkä keskitasoa, mutta monissa alamäissä muita porhalsi ohi ihan vauhdilla. Enää ei auttanut luistoon, niin kuin vielä alkumatkasta, että hiihti latujen välissä, nyt paras oma luistoni löytyi ladulta.
Puolimatkaan tehty vauhdin lisäys alkoi myös tuntumaan. Osuudet, joissa ei ollut latua laisinkaan, olivat vaikeita, sillä yläkropasta alkoi loppumaan puhti. Olo ei muutenkaan ollut jälkimmäisellä puolikkaalla enää hyvä, mutta se oli tuttua jo edellisiltä vuosilta. Henkisesti kuitenkin helpotti kun Rokkakosken nousut olivat takanapäin ja Vaasantie alkoi lähestymään. Myös aurinko teki ensiesiintymisensä samalla hetkellä, kun Rokkakosken mäet oli saatu kavuttua. Viimeiset parikymppiä oli enää jäljellä.
Julkujärven “kotiladuille” pääsy piristi myös olotilaa. Viimeiseen kymppiin sainkin jostain vielä mukavasti virtaa ja jokunen hiihtäjä tulikin vielä ohitettua loppukilometreillä. Maaliviivan ylitin ajassa 6:42:21 ja olin sarjassani (M40 P90 km) sijalla 50. Tulos ei nyt kovin kummoinen ollut, mutta tulipahan 15. Pirkka hiihdeltyä. Tiedä sitten olisiko ollut liisterisuksi parempi vaihtoehto ja paljonko ajasta olisi lähtenyt pois, mikäli olisi omilla sauvoillaan saanut lykkiä. Positiivista oli myös se, että kisan tuoma adrenaliini peitti kantapään kivun kisan aikana. Nyt tilanne on taas toinen.
Järjestäjille täytyy antaa kiitos, sillä latujen kunto oli olosuhteisiin nähden positiivinen yllätys. Melkoisesti oli metsäpätkillekin lunta ajettu ja näin ylipäättään mahdollistettu koko matkan hiihto perinteisellä reitillä.