Kilometrien polkemista

Kesäkuulle laitoin tavoitteeksi, että tuhat kilometriä pitää polkea. Sen verran innostuin asiasta, että tuo määrä tuli täyteen jo 19. päivä. Sitten aloin haaveilemaan 1500 km:n määrästä. Reilun 500 km:n juhannusviikko rikkoi tuonkin rajan. Nyt kun kuukautta on vielä jäljellä viisi päivää, niin km-määrä nousee varmaankin 1750 paikkeille. Siinä onkin itselleni vähäksi aikaa ennätystä; tuskin tulee ihan heti rikottua.

Juhannusviikon määrä nousi tuollaiseksi siitä syystä, että vapaapäiviä oli kolme kappaletta. Arkena tuli normaalien työmatkojen lisäksi kaksi 56 km Säijän-lenkkiä. Juhannusaattoaamuna tein kotipuolessa reilun seitsemänkympin lenkin ennen kuin lähdimme köröttelemään kohti pohjanmaata ja Powerparkkia. Juhannuspäivän aamuna poljin pitkin aakeita laakeita pikkuisen päälle kuusikymppisen lenkin. Komee oli ajella, kun aurinko paistoi, eikä noilla seuduilla oikein mäetkään päässeet haittaamaan vauhdinpitoa.

Sunnuntain tihkusateesta huolimatta lähdin polkemaan Kihniöltä kohti kotia. Suorin reitti kotiin olisi ollut n.110 km, mutta sellainen määrä tuli poljettua jo edellisenä viikonloppuna, joten piti tehdä vähän kiertoa. Poikkesin siis Kurusta kohti Muroleen kanavaa. Kanavalla tein pysähdyksen, kävin tyhjennyksellä ja tankkasin kioskilla juomapulloni täyteen. Heti kanavan ylityksen jälkeen alkoi vettä tulemaan vähän enemmän ja kiertoreitin mielekkyys alkoi jo hieman arveluttamaan; kylmäkin pääsi vähän tulemaan. Kapeen ylämäet kuitenkin toi lämmöt takaisin ja vesisadekin alkoi hellittämään, joten matkanteko maistui jälleen. Terälahdessa jouduin tekemään huoltopysähdyksen, kun alkoi tuntumaan, että oikeanpuoleinen poljinkampi olisi löysällä, joten sitä piti vähän kiristää. Loppumatka menikin sitten ihan mukavasti. Kiersin vielä Pirkkalan kautta, ennen kuin saavuin kotiin. Kilometrejä kertyi n.160.

Kahdella viimeisellä pyörämatkalla seuraa piti uusi lelu – Garmin Edge 800, pyöräilyyn tarkoitettu navigaattori.

Tässä Garminin antamaa dataa:

– Powerpark: http://connect.garmin.com/activity/192376281#.T-iZHygff7I

– Kihniö – Ylöjärvi: http://connect.garmin.com/activity/192376251#.T-iZZ4lYztQ

4-tuntinen maisemakierros

Jukola-viikonloppu on taas tältä vuodelta ohi. Itse en tosin tänä vuonna päässyt kokemaan rastien löytämisen iloa, mutta paikan päällä lauantaina tuli kuitenkin oltua ja nahka siellä poltettua. Sunnuntaina Jukola-huuma jatkui sohvan puolella, kun koko yö:n tallenne tuli katsottua putkeen – tosin välillä pikakelauksella, mutta useampi tunti siinä kuitenkin vierähti.

Keskiviikkona otin pitkästä aikaa kompassin esille ja lähdin Nokialle iltarasteille. Tosin emitin jätin kotiin ja matka taittui kävellen, mutta metsän puolella kuitenkin tuli oltua. Noin kävellen suunnistus tuntuikin helpolta, eikä pummejakaan tule, joten pitäisikö vallan siirtyä kävelysuunnistuksen puolelle. Jalka tosin ei tykännyt tunnin metsälenkistä, vaan alkoi taas kipuilemaan enemmän. Täytynee siis odottaa taas muutama viikko, että metsään taas uskaltaa mennä.

Muuten viikko olikin pyöräilyvoittoinen. Työmatkojen lisäksi tuli viikolla tehtyä töiden jälkeen kahtena päivänä 50 km:n Säijän-lenkki. Toisella kertaa vastatuuleen puskettiin parin työkaverin kanssa, ja toisella kertaa Tuuli tuli mukaan testaamaan uutta maantiepyöräänsä. Lauantaiaamuna kävin tekemässä, ennen Jukolaan lähtöä, n.70 km lenkin. Tuolloin lauantaina oli yksi kesän komeimmista pyöräilykeleistä. Aurinko paistoi, tuuli ei haitannut ja lämpötila oli sopiva. Tuollaisella säällä pyöräily maalaismaisemissa oli todella nautinnollista.

Viikon kruunasi sunnuntain 110 km:n maisemakierros. Sää tosin ei ollut niin hieno kuin lauantaina, sillä aurinko ei juurikaan näyttäytynyt ja lopussa alkoi vettäkin tihuttamaan. Mutta maisemat olivat sitäkin komeammat. Reittinä oli Siuro – Mahnala – Herttuala – Hämeenkyrö – Viljakkala – Karhe – Mutala. Häijääntielle asti reitti kulki maalaismaisemien keskellä. Siten piti kulkea vähän toista kymmentä kilometriä ison tien vartta, mutta Hämeenkyrön jälkeen päästiin taas pikkuteille peltojen keskelle. Viljakkala-Mutala -väliltä taas löytyi hienoja metsäpätkiä, joissa olisi tehnyt mieli vaikka suunnistaa. Kaiken kaikkiaan hieno reitti. Pyörää tuli sotkettua ihan riittämiin kuluneella viikkolla, sillä mittariin kertyi himpun vajaa 450 km.

 

Pirkan Pyöräily 2012

Eipä näyttänyt kauhean houkuttelevalta pyöräilykeliltä, kun sunnuntaiaamuna pakkasi pyörää autoon. Taivas oli harmaana ja vettä tihutti pikkuisen. Lähtöpaikalle ajellessa vettä ei enää taivaalta tullut, mutta sen verran sitä oli kuitenkin satanut, että tiet olivat märät. Vastaan pyöräili klo seitsämältä lähteneitä 217 km reitin pyöräilijöitä, mutta oma startti oli vasta hieman yli kahdeksan, jolloin 134 km:n ja alle 4 ja puolen tunnin tavoiteajalla lähtevät olivat lähtövuorossa.

Hieman optimistisesti olin aikani arvoinut, sillä kaksi vuotta sitten menin saman reitin aikaan 4:35, enkä mielestäni ollut päässyt vielä leikkauksen jälkeen samanlaiseen kuntoon kuin tuolloin. Ryhmiä lähti liikkeelle minuutin välein ja minun ryhmässäni oli noin kymmenisen muuta polkijaa. Heti Hervannan valtaväylällä totesin, että nyt ollaan liian kovassa porukassa, ja jäin suosiolla vauhdista. Ylöjärven keskustaan asti porukkaa tuli vähän väliä selkä edellä vastaan tai sitten selät vilahtelivat vain ohitseni. Mutta sitten pääsin letkaan, jonka vauhti tuntui sopivalta.

En kuitenkaan viihtynyt saavuttamani letkan perässä kuin muutaman kilometrin matkan, jonka jälkeen pyyhälsinkin Asuntilan alamäessä peesin turvin koko letkan ohi. Seuraavat parikymmentä kilometriä tulikin sitten vedettyä letkaa, kun muita vetohaluisia ei ilmoittautunut. Edessä on sinänsä ihan mukava ajella, koska tällaisella märällä kelillä ei edellä menevän kurat lennä naamalle, eikä tarvitse kokoajan varoa, että joku edessä jarruttaa tai kolaroi, ja sitten olisikin kasa valmiina. Ensimmäisen tunnin kilometrikertymä oli 28,5 km.

Ennen Poikelusta sain toisen vetovuoroon ja pääsin itse vuorostani peesailemaan. Reidet alkoivat pikkuhiljaa palautumaan, kun matkan taittaminen muuttui peesin turvin helpommaksi. Taivas oli edelleen harmaa ja ajoittain tuli pientä vesisadetta. Välillä oli vaikea arvioida tuliko vesi taivaalta, vai edelle menevän takarenkaasta, mutta jostain sitä vettä ainakin tuli. Kurun keskustan alamäessä pyyhälsin taas muun seurueen ohi ja lähdin vetämään letkaa. Tosin en ehtinyt olla letkassa kuin kilometrin verran, sillä muu seurue poikkesi Kurun huoltopisteelle. Minä päätin pysähtyä vasta seuraavalla huoltopisteellä.

Kahden tunnin kohdalla olin mennyt himpun päälle 60 km, eli toinen tunti oltiin menty melko mukavaa vauhtia. Muroleen huoltopisteellä oli matkaa taitettu 75 km. Kurun ja Muroleen välin olin polkenyt yksin, joten vauhti pääsi hieman hiipumaan tuolla välillä. Olin päättänyt tehdä reissun yhden pysähdyksen taktiikalla, joten pidin tämän ainoa välipysähdyksen hieman pidempänä. 10 minuutin tyhjennys- ja täydennyspysähdyksen jälkeen matka jatkui kohti Terälahtea.

Kapeeseen asti ajelin edelleen yksikseni, mutta sitten yksi parivaljakko sai minut kiinni. Heidän mukanaan poljin seuraavan kymmenen kilometriä vuorovedolla edeten. Hieman ennen Terälahden huoltoa isompi ryhmä saavutti meidät ja liityimme jonon jatkoksi. Itselleni teki työtä pysyä letkassa mukana ja yhdessä ylämäessä sitten vaihdoin hieman liian pienelle vaihteelle ja vauhtini tippui sen verran, että jäin letkasta kymmenisen metriä. Peesiapu hävisi samantien, enkä päässyt enää letkaan mukaan.

Viimeinen neljäkymmentä kilometriä tulikin sitten poljettua yksikseen. Takaa ei tullut yhtään letkaa auttamaan, enkä toisaalta yhtään letkaa edestänikään tavoittanut. Jokunen tuli vielä loppumatkalla ohitettua, mutta ne olivat sen verran hyytyneitä, että pyyhälsin heidän ohitseen melko sukkelaan. Maalissa kello näytti aikaa 4:31 ja matkaa 131,4 km, eli keskinopeus oli 29 km/h (tuohon pitää lisätä 10 minuutin huoltotauko, jolloin kello oli pysähdyksissä). Kahden vuoden takaista aikaani paransin neljällä minuutilla, jota en olisi ennen lähtöä uskonut tekeväni. Silloin pääsin ajamaan enemmän porukassa, ja muutenkin peruskunto oli varmaankin parempi.

Jälkitarkastuksessa

Tänään tuli käytyä taasen Turkkuses. Täyty käydä morjestamassa Oravan Sakkea, kun hän kaksi kuukautta ja 1 päivä sitten pyysi niin tekemään. Ja täytyyhän sitä vanhaa miestä käydä tervehtimässä, kun tuskimpa siellä kukaan muukaan käy poikkeamassa. Hieman oli herra roffeessori myöhässä. Oli jotain ulkomaaneläviä vastaanotolla poikkeamassa, ja heidän kanssaa kuulemma kuluu tupakkaa aina vähän enemmän.

Hyvin oli kuulemma koipi edistynyt. Asiasta olisi voinut kyllä olla montaa mielä, mutta jätin kuitenkin sanomatta. Hänellä kuitenkin on hieman enemmän tuota kompetenssia arvioida tilanne, vaikka koipi olikin minun. Sen verran paksi oli kuulemma kinttu kuitenkin päässyt, että eksaktia paranemisaikaa ei pysty kukaan sanomaan.

Akillesjänteen paksuus johtuu vielä siihen tehdyistä pistoksista, mutta tässä vaiheessa sen kuulemma pitääkin olla paksummillaan ja tästä sen pitäisi alkaa palautumaan ennalleen. Myös tunnottomuus akilleksen kohdalla kuuluu asiaan ja sekin pitäisi jossain vaiheessa palautua entiselleen (pienellä varauksella). Aamuinen jäykistely (siis nilkan) ja kipuilu kuuluu vielä tässä vaiheessa toipumista myös normaaleihin oireisiin. Eli kaikki on niinkuin pitääkin. Hmmm…

Toisen kerran jouduin nielemään sanani, kun sain luvan alkaa jo kävelemään normaalisti. En sitten viitsinyt sanoa, että kyllä sitä tässä ollaan jo kuukauden verran köpötelty jo useamman kilometrinkin mittaisia pätkiä. Mutta ehkäpä hän tarkoitti pidempiä lenkkejä, sillä nyt voisi pian alkaa jo kokeilemaan muutamien juoksuaskeleidenkin ottamista. Kovin tarkkaa ennustetta “täydellisestä” kuntoutumisesta hän ei osannut sanoa, voipi mennä vielä vaikka pari kuukautta, ennen kuin kunnon juoksulenkin voi tehdä.

Nyt pitäisi sitten alkaa tekemään eksentristä venyttelyä aamuin-illoin. Tai joku tuonsuuntainen hieno sana se ainakin oli. Käytännössä se tarkoittaa armeijameinikiä eli kyykkyyn-ylös (varpaille). Parin viikon jälkeen samaa aletaan tekemään portaita hyväksi käyttäen, jotta venytyksestä saadaan  pidempi ja tehokkaampi. Kylmägeeli tuli myöskin ostoslistalle. Pyöräily kuulemma on myös hyvästä. Tulkitsin tuon siten, että viikonlopun Pirkan pyöräilyssä voi huoletta polkea 130 km. En kylläkään kysynyt onko 130 km hyväksi. Liikuntahan on aina hyväksi eikä sitä voi koskaan harrastaa liikaa… kai… vai?

 

Tiistaina tulee kahdeksan viikkoa täyteen leikkauksesta. Tuon ajan jälkeen pitäisi muka päästä kokeilemaan vähän juoksuaskeleita. Turha toivo. Etenkin aamuisin jalka on niin kipeä, ettei kävelemään kunnolla vieläkään pysty. Päivän mittaan se kuitenkin vertyy sen verran, että kävely alkaa sujumaan pääosin ilman kipua. Alkaa pessimismi pikku hiljaa puskemaan läpi. Eipä taida tänä kesänä tulla otettua juoksuaskeleita.

Pyöräily sentään sujuu kivutta. Viime viikon loppupuolella tein kolmena päivänä Siuron viidenkympin lenkin, eikä tuntunut missään. Tänään pyöräilin mökiltä, pienen lisälenkin kera, kotiin ja siitä kertyi satkun verran kilometrejä. Ja mikäs oli pyörräillessä, kun aurinko paistoi täydeltä terältä, lämpöä pari kymppiä ja tuulikaan ei ollut kovin paha. Sen verran kepiästi kulki (kun rauhassa meni), että voisi jopa harkita osallistumista parin viikon päästä järjestettävään Pirkan pyöräilyyn.

Lakkorintamalla ei mitään uutta. Rikkuritoimintaa ei ole näkynyt, vaikka lakkovahti alkaakin väsähtämään. Viimeiset pari viikkoa on tosin ollut helpompaa näitä edeltäviin viikkoihin nähden, sillä mitään juhlia tai kyläilyjä ei ole ollut ohjelmassa.

Pyöräilyn makua

Eilen, tiistaina tuli kuusi viikkoa leikkauksesta. Kuntoutusohjeessa lukee, että nyt saisi tehdä vähän pidempiä (2-3 km) kävelylenkkejä. Ihan aikataulussa kuntoutuksen suhteen ei olla, sillä kävely ei suju vieläkään kovin kivuttomasti, ja kävely muuttuu vielä helposti nilkutukseksi, mikäli hommaan ei keskity kunnolla. Tuollainen parin-kolmen kilsan lenkki on tullut jo tehtyä, mutta loppumatkasta alkaa jo kaipaamaan sohvan turvaa.

Viimeisen viikon aikana olen aloittanut työmatkapyöräilyn. Aluksi pyöräilin vain toiseen suuntaan, mutta nyt on jo nelisen kertaa menty ees-taas. Pyöräily ei juurikaan aiheuta kipua, vaan paremminkin kävely on polkemisen jälkeen helponpaa. Veden polkeminen on siis vaihtunut pyörän polkemiseen, mikä onkin huomattavasti mielekäämpää puuhaa. Tänään tosin tuli kevään ensimmäinen rengasrikko ja jouduin kävelymieheksi muutaman kilometrin matkaksi, joten pyöräilynkin ihanuus tuli välittömästi esille.

Makealakko on pitänyt hyvin. Hieman haasteita on kyllä ollut, sillä viime viikkojen ohjelmaan on mahtunut niin synttäreitä, nimppareita, äitiempäivää kuin vappuakin. Linja on kuitenkin pitänyt ja makeat leivonnaiset ovat jääneet syömättä. Vielä pitäisi kaksi kuukautta jaksaa lakkoilla ja sitten voi aloittaa jäätelökauden.

Tuosta tämän päivän rengasrikosta vielä sen verran, että siinä vaihessa kun jouduin jättämään pyörän erään “nakkikioskin” seinustalle nojaamaan ja lähdin köpöttelemään pyöräilykengät jalassa ja kypärä kädessä kotiinpäin, aloin asennoitumaan siihen, ettei pyörä olisi enää paikoillaan, kun sitä illalla pääsisin autolla hakemaan; onneksi olin kuitenkin väärässä. Siinä kävellessäni tuli kuitenkin sanoitettua, mahdolliselle varastetulle pyörälle, muistoruno, joka meni näin =):

In Memorian – Nishiki

Vanhan auton mä vaihdoin sinuun,
on siitä vuosia yli kymmenen.
Mistä silloin mä sinut löysin,
sitä enää mä muista en.

Oli suhteemme aluksi kylmä,
sua juurikaan huomannut en.
Mutta usein sä mielessäin olit,
ja sinusta aina huolehtien.

Vuodet toivat meitä yhteen,
sinut aloin jo huomata.
Et ollut enää vain varaston täyte,
aloin mä vauhtias kaivata.

Oli kivinen paikoin tiemme,
oli mäkeä ylös ja alas.
Vaikka piiskas sade ja lunta tuiskas,
niin mieleni aina luokses palas.

Sit aloit sä mulle uhoon,
kumis enää ei pitänyt.
Sut jätin kiskan seinälle nojaan,
oli se virhe – tiedän sen nyt.

Sinut toinen minulta otti,
sitä hyväksyä voi mä en.
Mutta minkäs sille voit,
poistui poliisi olkaansa kohauttaen.

Oma toisenko jo olet,
alle vieraan kuskin suostuit.
Vai hyljätyksikö taas jouduit,
ja pohjassa Tammerkosken ruostuit.

Vaik viel on aika suuren surun,
silti nyt uutta jo hamuan.
Uskon sun ymmärtävän seikan tämän,
toivon ei mieles ois katkeran.

Vesipeto

Neljännellä kuntoustusviikolla tuli otettua vesiliikunta mukaan ohjelmaan. Suomuja alkaa jo melkein kasvamaan, sillä kuutena päivänä tällä viikolla kävin pulikoimassa. Muutamana päivänä uintia, muutamana vesijuoksua ja muutamana molempia. Uintia tuli kilsan verran per kerta ja siihen meni aikaa n.40 min. Melkoista tuskaa tuo uinti on, kun sitä ei kunnolla osaa. Muutenkaan tuo ei ole minun lajini; tahkota nyt 25 m allasta päästä päähän kilsan verran. Onneksi pääsin altaaseen sellaisina ajankohti, jolloin ei juurikaan muita ollut samalla radalla – en joutunut muiden jyräämiksi.

Eikä tuo vesijuoksu juurikaan mieltäkohottavampaa puuhaa ole. Mummojen kanssa letkassa allasta ympäri niin kuin kohot konsanaan. Tunnin verran yleensä itseäni altaassa juoksuvyön kanssa liotin, paitsi niinä päivinä kun olin uinut, niin juoksumääräksi riitti puolituntia. Sunnuntaina olisi ollut Pyynikkijuoksukin, mutta viime vuoden kuntosarjan voiton puolustus vaihtui mummojen kanssa mittelöön vesijuoksussa. Menestystä ei voi kehua.

Ensimmäinen viikko sokerilakkoa on pitänyt hyvin. Ei ole siis mitään poikkeamaa ilmoitettavana. Painostakin tuli otettua heti alkuviikosta “löysät pois”, sillä kahden päivän jälkeen vaaka näytti 2,5 kg sunnuntai-iltaa vähemmän. Seuraavat 2,5 kg voi ollakin sitten vähän kovemman työn takana, mutta kyllä se ennen kesälomaa on lähtenyt. Nyt pitäisi vaan jotenkin pystyä välttelemään vappusimat ja -munkit.

Pölkkyjalka

Kolmas viikkokin tuli sitten kuitenkin pidettyä saikkua. Maanantain tikkien poiston jälkeen alkoi kävelyhajoitukset, tavoitteena nilkutuksesta eroon pääseminen. Nilkka oli kuitenkin edelleenkin niin turvoksissa ja päkiän käyttäminen kävelyssä tuotti kipuja kantapäänseudulle sen verran, ettei kunnon kävely vielä alkuviikosta tullut mitään. Viikonloppuna kävely alkoi ajoittain jo tuntumaan ihan normaalilta, eikä pieni kävelylenkkikään tuottanut ongelmia. Mutta välillä pitää keskittyä huolella kävelemiseen ettei tulisi nilkutettua.

Paino on vaan alkanut nousemaan huolestuttavast. Ei ole ahkera salilla käyntikään auttanut. Nyt pitää aloittaa totaalinen makeansyöntilakko. Se pitää ilmoitta näin julkisesti, jos se vaikka silloin pitäisi. Eli kesäloman alkuun asti (alkaa se nyt sitten koska tahansa) kaikki makeat leivonnaiset, karamellit, mehut yms. on pannassa. Poikkeamista raportoidaan näillä sivuilla ja jokainen sellainen päivä jona tulee tältä tieltä livettyä, pidentää lakkoa viikolla. Aamen.

Makailua

Huomenna, tiistaina tulee kaksi viikkoa jalkaoperaatiosta. Sairauslomaa on ollut saman verran ja viikko olisi vielä jäljellä. Ensimmäinen viikko meni pääosin jalka pystyssä sohvalla makaillessa, kattoon syljeksiessä. Ipad:n akkua on tullut kulutettua huolella ja pasianssia on pelattu pari-kolme (tuhatta) kertaa. Sen puolesta on mennyt ihan hyvin, ettei kipulääkkeitä ole tarvinnut ottaa kertaakaan – siis itse leikkaupäivän jälkeen. Kepit heitin parin päivän jälkeen nurkkaan, kun jalka tuntui kestävän astumista koko jalalla ihan hyvin ja se oli lääkärinkin puolesta vielä sallittua.

Autolla ajaminenkin on sujunut ihan hyvin – kiitos automaattivaihteiston. Toisella viikolla kyllästyikin kotona makailuun ja aloin käydä kuntosalilla tekemässä vähän ylä- ja keskikroppaa. Tämä viikko pitäisi vielä ottaa suht hissukseen, mutta ensi viikolla onkin sitten jo lupa alkaa käymään uimassa ja vesijuoksemassa. Tylsää hommaahan se on, mutta kai sitä on pakko käydä vähän polskimassa. Neljännellä viikolla pääsee jo kokeilemaan kuntopyöräilyäkin.

Tänään kävin otattamassa tikit pois. Siistin näköinen leikkausjälki on. Nilkka on vielä melko turvoksissa, joten liikkuvuus ei ole vielä ihan paras mahdollinen. Päkiälle nousu pitäisi olla jo sallittua, mutta ei kantti oikein vielä kestä tehdä niin radikaalia liikettä. Kävelyyn pitää myös kiinittää huomiota, jotta saisi tämän nilkutustyylin pois. Juu, varovaisesti täytyy ottaa, jottei tulisi takapakkia toipumisessa.

Leikkauksessa

Leikkauspöydälle sitä tuli nyt kuitenkin päädyttyä, vaikka talvella jo kuvittelikin, että akillesjänteeseen oli tullut ihmeparantuminen. Tällä toisella yrittämällä sitten mentiin eikä meinattu, sillä miettimisaikaa ei juurikaan ollut, mikäli halusi ottaa vapaana olleen peruutusajan. Jos ei olisi eilistä (3.4.) aikaa ottanut, niin seuraava vapaa aika olisi ollut vasta toukokuulla.

Tiistaina-aamuna oltiin hyvissä ajoin Turussa, sairaala NEO:n odotushuoneessa. Saapumisaika piti olla klo 8:30, mutta varttia vaille kahdeksan odotushuoneessa tuli jo kämmenet hikisinä istuttua. Ei vaiskaan, täytyy sanoa, ettei jännittänyt yhtään. Paremminkin oli odottava ja tyytyväinen olo kun tänne oli “päästy”. Kun vielä Oravakin näytti olevan paikalla, niin alko näyttämään siltä, että se puukko todellakin heiluisi tänään.

Itse leikkuupöydälle pääsy sitten vähän kestikin. Odottelun ohessa sain syötäväkseni ensimmäiset kipulääkkeet. Tohtori kävi jossain välissä piirtelemässä tussilla jalkaan leikkauskohdan, mutta se taisi olla lähes kello kymmenen, kun vasta kanyyli kädessä operaatiohuoneessa makailin. Kun kaikki piuhat oli kroppaan kytketty, niin anestesialääkäri saapui paikalle ja tökkäsi puudutuksen selkään. Siinä sitä sitten alettiin odottelemaan operaation alkua; mahallaan, jalat lämpiminä, kroppa täynnä kipulääkettä ja vähän rauhoittavaakin.

Hetken kuluttua kuului, kun herra Orava saapui paikalle ja alkoi juttelemaan rauhallisesti hoitajien kanssa. Itse tujottelin valvontalaitteen numeroita, jossa näkyi mm. syke ja verenpaineet. Rauhoittavat taisivat purra, sillä syke oli pääosin alle 50 ja verenpaineetkin olivat jossain vaiheessa 108/69. Mitään muita tuntemuksia ei leikkauksen aikana ollut kuin, että jalkaa vähän heiluteltiin.

Noin vartin päästä hoitaja kertoi, että haavaa kursitaan jo kiinni. Operaatio oli siis melko pikainen. Tämän jälkeen minua kärrättiin heräämöön odottelemaan kotiutusta. Aamupala tuli tarpeeseen, sillä edellisen kerran oli syönyt 14 tuntia aikaisemmin, joten nälkä oli sen mukainen. Siinä sivussa meni muutama tabu kipulääkettäkin. Olo oli mitä mainioin – tosin jalat ja persus olivat vielä ihan tunnottomia, joten ei kipuja vielä pitäisikään olla.

Puolen päivän aikoihin tohtori tuli tervehtimään ja kertomaan operaatiosta. Paljoakaan en selostuksesta ymmärtänyt, mutta se seikka tuli selväksi, että jänne oli päässyt jo sen verran huonoon kuntoon, että olisi voinut mennä poikki jonkin loikan yhteydessä. Fascia cruris (akillesjännettä ympäröivän säären peitinkalvo) oli paksu ja kyhmyinen, se halkaistiin ja suikale takaa poistettiin. Jänteen pinnan paratenon oli hankaantunut pois. Mitään suurempia repeämiä ei ollut. Arpikudosta ja kiinnikkeitä myös poistettiin.

Kello yhteen asti kaikki meni mukavasti: iPadillä leikkimistä ja musiikkia kuuntelua. Kahden aikaa oli tarkoitus päästä jalkeille ja kotiutua. Sitten alkoi yhtäkkiä tulemaan vähän huonompi olo ja se tuntui vaan pahenevan. Vinkkasin hoitajan paikalle ja hän lähti hakemaan pahoinvointilääkettä. Ennen lääkkeen tuloa oli kuitenkin mennyt vintti pimeäksi ja hoitaja joutui tökkimään minua hereille. Sinnä sitten jouduttiin laittamaan, jo kerran poistettu kanyyli, takaisin ja tippapullo kiinni.

Pari-kolme tuntia siinä sitten taas huilailtiin ja odoteltiin, että olo paranisi. Välillä oli ihan ok, mutta välillä taas oltiin ihan hissuksiin kattoon tujotellen. Neljän jälkeen tuli fysioterapeutti opastamaan kuinka keppejä käytetään ja muutaman asekeleen köpöttelylenkkikin siitä tuli tehtyä ennen kuin huono olo taas iski ja minut passitettiin takaisin sänkyyn. Kolmatta lajia pahoinvointilääkettä laitettiin suoneen ja huilailu jatkui.

Parin kymmenen minuutin lepäilyn jälkeen tehtiin toinen kävely-yritys. Se onnistuikin jo paremmin ja pääsinkin pukuhuoneeseen asti vaatteita vaihtamaan. Olo oli nyt ihan ok, ja pääsin lähtemään kotiin päin. Sain hoitajalta vielä muutaman kipulääkkeen varmuuden vuoksi matkaan, vaikkei mitään kipuja vielä ollutkaan ilmaantunut (pientä jomotusta lukuunottamatta). Suurin kirpaisu tulikin sitten kassalla, kun lasku lyötiin kouraan. Siihen tosin ei auttaisi edes grammanen Burana, jonka hoitaja oli antanut mukaan.

Automatka kotiin meni mukavasti takapenkillä istuskellen. Huono olo ei tullut takaisin. Kipujakaan ei ole tähän hetkeen mennessä vielä yhtään ollut, vaikka en olekkaan yhtään lääkettä ottanut. Ja toivottavasti pilleripurkkiin ei tarvitsisikaan turvautua.

Ensimmäinen viikko tässä nyt pitäisi makoilla ja köpötellä kepeillä. Sitten pitäsi alkaa pikkuisen jo kävelemään ja kahden viikon jälkeen, kun tikit on saatu pois, pitäisi alkaa kävelemään ja liikuttelemaan nilkkaa normaalisti. Kolmen viikon jälkeen leikkauksesta olisi uinti ja vesiharjoittelu mahdollista. Neljän viikon päästä kuntopyöräilyä. Pidempiä (2-3 km) kävelyjä kuuden viikon jälkeen ja hölkkää 8 viikon jälkeen. Ennen juoksentelun aloittamista pitäisi käydä Oravalla kontrollista tarkastuttamassa, että kovemman treenauksen voi taas aloittaa.

Hieman pitkältä ajalta tuo kahdeksan viikon toimettomuus kuulostaa, mutta löydösten perusteella leikkaus oli välttämätön. Olisi pitänyt vaan mennä operaatioon vaan heti alkutalvesta, niin kuin ensin oli suunnitelmissakin. Mutta mistä näistä koskaan tietää. Jukola jää tältä vuodelta väliin, mutta uskoisin, että kesälomalla pääsee jo suunnistustakin kokeilemaan… ainakin toivottavasti.