Skotlannin kaksi ja puoli viikkoinen loma on nyt takana, eli se tietää sitä, että viimeisetkin lomapäivät on tältä vuodelta pidetty. Vanha, mutta paikkansa pitävä klisee sanoo, että “Matkailu avartaa – ainakin rahapussia”, oli tälläkin kertaa harvinaisen totta. Mutta täytyy myöntää, että lähes jokaiselle huvenneelle punnalle oli myös nähtävää ja koettavaa. Reissusta sitten joskus oma stoorinsa, kun tästä taas vähän asettuu aloilleen.

Urheilut reissun aikana jäi suunnistuskisojen varaa, sillä ylimääräistä juoksemista akillesjänne ei kestänyt laisinkaan. Suunnistuksessakin juoksu oli sellaista nilkutusta, että välillä oikein mietitytti, että onko tässä mitään järkeä. Kuusi kisaa viikkoon tuli vietyä kuitenkin läpi, eikä oikeastaan yhtään pöllömmin. Kisaviikostakin tulee aikanaan sitten oma stoorinsa.

Jälkimmäinen reissuviikko menikin sitten autossa istuessa tai katuja tarpoessa. Treenaus oli pelkkää keskikehon rakentelua ja skottilaiset aamiaiset yms. edesauttoivat hyvin lomalihasten kehittymistä. Tossut olisivat kyllä ollut mukana, mutta käyttämättä ne jäivät.

Kotiintulopäivänä paikat tuntuivat sen verran hyviltä, että päätin lähteä tekemään ensimmäistä tiejuoksua sitten muutamaan viikkoon. Alkukilometrit tuntuivatkin tosi hyviltä – ei kipua missään. Ajattelinkin jo, että nyt pääseekin kirjoittamaan, että “vuoden ensimmäinen kivuton lenkki”, mutta ei se sitten sitä ollutkaan. Jokusen kilometrin jolkottelun jälkeen aj alkoi vähän kipuilemaan ja oireili sitten koko loppu matkan 11 km:n lenkistä. Ei se nyt aivan mahdottoman paha ollut, mutta ei missään nimessä kunnossakaan.

Ensi viikonloppuna pitäisi sitten lähteä Raseborgiin 24 h:n rogaining-kisaan. Taktiikkaa ei ole vielä lyöty lukkoon, mutta tällä kunnolla ja näillä koivilla tuskin suuria juoksumääriä lähdetään keräämään.

Tällä erää viimeiseen lomaviikkoon herättiin Norjan Altassa. Sunnuntaiehtoona ajettiin vielä Haltin seikaulun jälkeen 250 km pohjoiseen ja yövyttiin pohjois-norjalaisella leirintäalueella. Kelit suosi telttamajoitusta eikä itikoitakaan ollut häiritsemässä.

Maanantaipäivä menikin sitten autossa istuessa, kun ajoimme ensin Altasta Hammerfestiin ja sitten samaa tietä takaisin Altaan ja sieltä sitten Kautakeinon kautta Enontekiön Hettaan. Ajoa kertyi tuolle päivälle reilu 500 km. Äänikirja eteni siis melkolailla. Minulle ei oikein auennut, että miksi Hammerfestissä käyntiä aina hehkutetaan, sillä ainakaan pikaisella katsomisella ei pitäjässä mitään erikoista nähtävää ollut. No joo, kyllähän reitti sinne tarjosi komeita maisemia, ainakin jos oli tullut suoraan Enontekijöstä Norjan puolelle. Mutta kyllä mielestäni Tromsan ja Altan välillä oli tosi paljon komeampia maisemia nähtävänä.

Hetan leirintäalueella sitten päästiinkin tutustumaan vähän paremmin paikalliseen räkkään. Paikallisille sääskimäärä ei varmaankaan ollut mitenkään poikkeuksellinen, mutta tällainen “etelän vetelä” laittoi kyllä mielellään hyttyverkon päähän, kun telttaa laittoi pystyyn. Etenkin mäkärät tuntuivat olevan erityisen kiinnostuneita turistin verestä. Hyttysiä ei liiemmin näkynyt.

Tiistaiaamusta pakattiin rinkat ja käytiin hakemassa Hetan Aitasta puomiin avain, jonka turvin pääsimme ajamaan autolla Pyhäkeron päivätuvan läheisyyteen. Näin ei tarvinnut mennä veneellä Ounasjärven ylitse. Tämä oli sekä kätevämpi että halvempi ratkaisu yhden yön vaelluksellemme.

Autolta vaelsimme ensin puolitoista kilometriä Pyhäkeron päivätuvalle ja siitä jatkoimme heti matkaamme Pyhäkeron huipun kautta Sioskuruun. Kartan mukaan matkaa reitillä oli 9,5 km ja kellon mukaan aikaa kului n.2,5 tuntia. Sioskurussa aterioimme ja pystytimme teltan, jonne jätimme myös muut yöpymisvarusteet. Sitten lähdimme ulkoiluttamaan kevennettyjä rinkkojamme kohti Hannukurua, jonne oli matkaa 13 km. Reitti oli hyväkulkuista ja olosuhteisiin nähden melko tasaistakin, joten kyseinen matka taittuikin melko rivakasti – kahteen ja puoleen tuntiin. Hannukurussa pidimme pienen paussin ja sitten teputimme saman 13 km takaisinpäin. Kelit suosi tätäkin vaellusta, sillä vettä ei tullut kuin muutama tippa ja itikatkin pysyivät loitolla aukealla paljakalla.

Takaisin Sioskuruun päästyämme suoritimme pikaisen pesun tunturipuron raikkaassa vedessä. Tämän jälkeen vuorossa oli ruokailua sekä jutustelua muiden autiotuvalla yöpyvien kanssa. Illalla tuuli oli tyyntynyt sen verran, että mäkärät alkoivat taas kiusaamaan ja piti turvautua hyttysverkkoon jotta paikoillaan viihtyi paremmin. Illalla myös sateli hieman, mutta se ei juuri leiriytymistä haitannut.

Sateisen yön jälkeen aamu oli taas poutainen joten kävely Sioskurusta Pyhäkeron huipun kautta taikaisin autolle sujui kuivin jaloin. Ihan mukava oli vaellella, vaikka miinuksena täytyykin pitää, että sama reitti jouduttiin menemään edestakaisin. Toisaalta kyllä ne maisemat vähän erilaiset ovat, kun niitä katseleen vähän toisesta suunnasta. Mutta saatiin ainakin tuntumaa mitä noiden rinkkojen raahaaminen todellisuudessa on, jos joskus tekisi vaikka vähän pidemmänkin vaelluksen.

Loppupäivä menikin sitten autossa istuessa, kun ajoimme melkein yhtä soittoa reilun 600 km Hyrynsalmelle. Siellä sitten yövyimme teltassa leirintäalueella. Ilta oli komean aurinkoinen ja lämmin, ja ennen kaikkea itikoita ei ollut yhtään.

Torstaiaamuna ajoimme Hyrynsalmelta Kuhmoon jossa kävimme suunnistamassa Kainuun rastiviikoilla kuntosarjassa. Keli oli tukalan helteinen ja 7,4 km:n reitti oli melko hikistä puurtamista. KRV:n onni oli, että osallistuimme KRV:lle ensimmäisen kerran vuonna 2007 jolloin maastot olivat Sotkamon upeissa kangasmetsissä. Noilla muistoilla sitä voi aina lähteä toivomaan, että muinakin vuosina ko. maastot olisivat mahdollisia. Tänä vuonna ei ainakaan kuntosuunnistajien kolmannen ja neljännen päivän radat sellaista olleet. Samanlaista perkeleen ryteikköä se oli, jota täältä Pirkanmaaltakin löytyy, paarmoja vaan oli enemmän.

Torstaina suunnistuksen jälkeen oli olo muuttunut vähän huonovointisemmaksi, mutta kun aamulla pysyi tolpillaan, niin perjantainakin piti metsään lähteä, kun näin pitkälle oli kerran ajettu. Matkan tosin vaihdoin vähän lyhyempään. Tällä kertaa suunnistuis ei oikein maistunut, eikä jalkakaan oikein suostunut nousemaan. Kävelyksi piti laittaa monesti tasaisellakin rastivälilä. Maaliin tulon jälkeen olo alkoi muuttumaan edelleen heikommaksi – päätä särki ja vatsaa kiersi. Näin ollen reilun 500 km kotimatka Ylöjärvelle ei ollut mitään herkkua. Onneksi Tuuli oli pirteässä ajokunnossa ja minä sain vääntelehtiä pelkääjän paikalla. Illalla kuumemittari näytti 38 astetta joten syy huonovointisuuteen ja heikkoon suunnistusintoon löytyi elohopeatikun lukemista. Loppuviikko meneekin sitten huilaillessa ja maanantain töihin paluuta odotellessa.

Birtavarresta E6-tieltä haarautui heikossa kunnossa oleva kestopäälysteinen tie kaakkoon. Muutaman kilometrin ajon jälkeen kartalla keltainen tie muuttui valkoiseksi ja samalla renkaiden alla asvaltti muuttui soratieksi. Kännykän kenttä heikkeni pykälä pykälältä ja muutaman kilometrin lisäajon jälkeen kenttää ei ollut enää ollenkaan. Hiekkatie oli myös alkanut nousemaan jyrkästi ja muuttui pian myös serpentiiniksi.

Korkeat rinteet polemmin puolin tietä saatteli autoa aina vain ylemmäs mutkittelevaa tietä pitkin, kunnes kymmenisen kilometrin ajon jälkeen nousu alkoi tasoittumaan. Nyt karttaan oli merkattuna punaisella katkoviivalla merkittyä tietä ja tie muuttuikin kyseisen karttamerkin osoittamaksi traktoritieksi. Tienviitta kertoi, että parkkipaikalle olisi matkaa 7 km ja Haltille 13.

Kärrypolku oli paikoin niin huonoa, että eteenpäin pääsy näytti jäävän siihen paikkaan, mutta aina pystyi kuitenkin kuopat ja kivet jotenkin kiertämään eikä pohjakaan karahtanut montaakaan kertaa kiveen. Kolmisen varttia ehti kulua siitä kun E6-tieltä oli päästy Guolasjavrren rantaan parkkipaikalle. Sekä kuskilla, että pelkääjän paikalla istuneella oli hiki kuin suuremmankin urakan tehneellä.

Olimme Haltin pohjoispuolella ja huipulle olisi matkaa n.6 km. Sää vaellukselle oli mitä parhain, sillä tuulta ei ollut nimeksikään, aurinko paistoi ja lämpöä oli kymmenen asteen tietämillä. Myöskään mitään uhkaavia sade- tms. pilviä ei ollut näkyvillä. Ainoa huono puoli oli, että meillä ei ollut mitään kunnon karttaa käytettävissä, ainoastaan 1:400000 tiekartta, jonka avulla otimme jonkinnäköisen kompassisuunnan Haltin huipulle. Kompassin lisäksi tukena ja turvana olivat GPS-laitteet, mutta koska tämä vaellus oli tullut suunnitelmiin vähän yllättäen, niin esivalmistelut vaellukseen oli vähän huonot ja esim. kordinaatteja GPS-laitteeseen ei oltu laitettu. Gepsi oli ainoastaan turvana siihen, että huonon kelin yllättäessä pääsisimme ainakin samaa reittiä takaisin.

Vaellus alkoi ensin kumpuilevassa sorapintaisessa maastossa, mutta pian reitti alkoi muuttumaan kivikkoiseksi ja loppuvaellus olikin pelkkää rakkaa ja kiveltä kivelle hyppelemistä. Ensimmäiselle kilometrille osui reitin jyrkin osuus ja paikoin kulku muuttui neliraajakapuamiseksi.

Alkumatkasta näimme vielä silloin tällöin punapäisiä keppejä tai kivikasoja joihin ylimpään kiveen oli maalattu punainen merkki. Mutta parin kilometrin vaelluksen jälkeen niitä ei enää näkynyt ja epäilimme joutuneen hieman sivuun maastoon merkatusta reitistä. Etenimme kuitenkin kompassisuunnalla ylöspäin. Näkyvyys oli hyvä ja iso järvi, jonka rannalta lähdimme näkyi hyvin takanamme.

Neljän kilometrin vaelluksen jälkeen eteemme avautui kivilaakso jonka keskellä poikittain oli korkea aita. Kaukana aidan takana näkyi muutama korkeampi huippu joista kauimman laella oli masto. Huonojen alkuvalmistelun vuoksi meillä ei ollut käsitystä mikä noista huipuista olisi Haltin korkein kohta ja mikä Haltin Suomen puoleinen korkein kohta.

Vaelsimme vielä puolisen kilometriä ja saavuimme aidalle, jonka olimme kauempaa havainneet. Olimme tehneet vähän aikaa aiemmin päätöksen, ettemme lähtisi arpomaan mikä edessä olevista olisi se oikea huippu jonne olisi voinut käydä nimensä kuittaamassa, joten päätimme kääntyä aidalta takaisinpäin. Yksi syy kääntymiselle oli myös se, että Haltin eteläpuolelta alkoi nousemaan tummaa pilveä joten seikkailun keskeyttäminen tuntui sillä hetkellä oikealta ratkaisulta.

Lähdimme siis takaisin tulosuuntaamme ja tekemään vaivalloista alaisinpäin kapuamista, joka osottatutuikin huomattavasti vaativammaksi urakaksi kuin ylöspäin kipuaminen. 8.8 km:n ja 2 tunnin 45 minuutin jälkeen olimme takaisin autolla ja hieman harmissamme, ettei huipulla tullut käytyä, sillä sää tuntui jatkuvan edelleen mainiona.

Lohdutimme itseämme epäonnistuneesta suorituksesta sillä, että ei Haltille nousua sovi häpäistä tekemällä sitä helpoimman kautta, Norjan puolelta päivävaelluksella, vaan se pitää tehdä kunnon vaelluksella lähtien Saanan juurelta Kilpisjärveltä.

Vielä olisi edessä yksi hikinen urakka ennen kuin tätä kokemus olisi kansissa. Vielä piti saada auto ehjänä alas. Ja ajan kanssa sekin urakka tuli hoidettua.

Juna oli pari kymmentä minuuttia myöhässä, kun se saapui juhannusaattoa edeltävänä aamuna Rovaniemen asemalle. Se ei juuri haitannut, sillä ensimmäinen kesälomapäivä alkoi juuri käynnistynyt ja vielä mukavassa säässä. Autokin saatiin ilman suurempia odotteluja pois junasta, joten ajomatka kohti Kilpisjärveä pääsi alkamaan.

Sinetässä, vähän Rovaniemen yläpuolella, pysähdyimme aamupalalle, mutta sen jälkeen seuraava pysähdys olikin vasta Levillä, jossa pysähdyimme syömään. Matka taittui maisemia katsellessa ja äänikirjaa kuunnellessa. Muoniosta pyörähdimme Ruotsin puolella, vain toteamassa ettei siellä ainakaan paremmassa kunnosa tiet olleet. Muoniossa vaihtui myös kuski ja reissun ensimmäinen jäätelö syötyä.

Kuski vaihtui uudelleen vähän Kaaresuvannon yläpyolella, kun pysähdyimme saksalaisten Lapin Sodan loppuvaiheiden tekemälle linnoitukselle. Saivaaran mökille Saanan kupeeseen saavuimme hyvissä ajoin iltapäivällä, ja auton purun jälkeen aikaa jäi vielä tutustua lähiympäristön nähtävyyksiin.

Juhannusaattoaamu oli aurinkoinen ja leveysasteeseen nähden lämmin. Tuuli kävi tekemässä juoksulenkin, mutta minä tyydyin säästelemään kipeätä polveani tuleviin haasteisiin ja pyöräilin ja kuvailin nähtävyyksiä Tuulin lenkin yhteydessä.

Juhannushiihdot oli määrä alkaa klo 17, mutta sinne pitä lähteä vaeltamaan retkeilykeskukselta jo tuntia aikaisemmin, sillä kisapaikka sijaitsi Saanajärven tuntumassa ja matkaa sinne kertyi nelisen kilometriä ja aikaa kului kolmisen varttia. Lumet olivat Saanan pohjoispuolellakin päässeet hupenemaan alkukesän aikana jo sen verran paljon, ettei hiihtoalue ollut järin suuri, ja hiihtomatkaa kertyikin vain alle 100 metriä. Meillä oli mukanamme omat monot, mutta sukset ja sauvat lainasimme järjestäjiltä. Perinteisen monoon laitettu luistelusuksi ei oikein istunut jämäkästi paikalleen, mutta se ei juurikaan menoa haitannut. Kaltevassa rinteessä hiihdetty pätkä oli omalta osaltani lähinnä tasatyönnön, luistelun, vaappumisen ja huojumisen sekoitusta ja aikaa kuluikin ko. pätkään pari-kolme sekunttia alle kaksikymmentä sekunttia. Huipputekijät painelivat saman matkan hieman alle kymmenen sekunnin. Suurin uroteko taisi kuitenkin olla, kun 88 v. pappa sivakoi matkan aikaan jotain, mutta se, että hän ylipäätään pääsi kisapaikalle oli jo melkoinen saavutus, sillä vaellus sinne ei ollut ihan helppo juttu.

Juhannuspäivänä oli vuorossa suunistuskisat. “Kisakeskus” oli onneksi aivan mökkimme tuntumassa ja sinne pääsi näppärästi kävellen. Varttia ennen yhteislähtöä lähdimme porukassa kävelemään kisakeskuksesta kohti lähtöpaikkaa. Osallistujia ei ollut kuin vähän toista kymmentä, joten ryhmän kokoaminen oli helppoa. Avaussanojen jälkeen päästiin lähtemään Salmivaaran maastoon.

Tämä oli ensimmäinen suunnistuskisa jossa tuli käytettyä perinteisiä pihtileimasimia. Kartta näytti lähinnä käyräkartalta, sillä käyrin lisäksi suunnistusalueelta ei löytynyt merkittynä kuin vähän paljakkaa ja pari kivikkoa ja suoaluetta. Hieman oli maasto erilaista kuin hämäläinen talousmetsä. Täällä ei ollut tiheköitä eikä ryteiköitä, mutta tunturikoivua, kivikoita ja korkeuseroja oli sitäkin enemmän. Jos osallistujat olivat vähissä, niin palkintoja olisi sitäkin enemmän. Palkintojenjakokierroksia piti tehdä kaikkien osallistujien osalta kaksi eikä sittenkään palkintopöytää saatu puhtaaksi.

Illalla kävimme vielä kapuamassa Saanan huipuille ja tutustumaan seuraavan päivän vuorijuoksun reittiin. Portaita ja kivikkoa näyttäisi olevan tarjolla.

Sunnuntaina oli sitten vuorossa odotettu ja pelätty Saanan vuorijuoksu. Matkaa nelisen kilometriä ja nousua 500 m. Juoksuun keli oli mitä parahin, sillä lämpöä oli reilu kymmenen astetta, pilvistä, ja huipulla tuulta oli vain pari metriä sekunnissa. Ensimmäinen kilometri oli suhteellisen loivaa nousua sisältäen vähän portaita, pitkospuuta kivikkomaastoa. Tämän jälkeen käännyttiin jyrkempään rinteeseen joka alkoi 747 portaalla. Tällä osuudella jalkoja alkoi jo sen verran kovasti hapottamaan, että paikoin piti vaihtaa kävelyyn. Portaiden jälkeen reitti jatkui kivikkoisella polulla joka paikoin nousu jyrkästikin. Viimeisellä polkuosuudella piti laittaa jo melko usein kävelyksi, sillä jalkojen hapotus oli sen verran voimakasta, että juoksusta ei tullut mitään. Loppuaikani 29:27 on varmaankin kohtalaista keskitasoa, sillä reittiennätys on 24:24. Tämän vuoden voittaja jäi tuosta ajasta vain 6 sekunttia.

Iltapäivällä kävimme vielä tekemässä kolmen tunnin vaelluksen Saanajärvelle.

Maanantaiaamuna lähdimme laivalla kohti kolmen valtakunnan rajapyykkiä. Laivamatka kesti puolisen tuntia. Maihin tultuamme vaelsimme kolmen kilometrin matkan hyväkulkuista ja tasaista reittiä pyykille. Rajapyykiltä lähdimme vaeltamaan Kalottireittiä pitkin, Mallan luonnonpuiston läpi, kohti Pikku-Mallan näköalapaikkaa, ja sieltä takaisin autolle. Matkaa laivalta takaisin autolle kertyi viitisentoista kilometriä ja aikaa kului kolmen ja puolen tunnin verran. Reitti oli pääosin hyväkulkuista, mutta paikoin oli etenemistä hidastavaa rakkaa ja kivikkoista polkua. Paljakalla kulkiessa oli upeat näkymät Kilpisjärvelle Iso-Mallan jäädessä polun toiselle puolelle. Kitsiputous oli jo hieman kuivumaan päin, sillä putoavat vesimassat eivät olleet sillä hetkellä kovinkaan suuret. Mallalampien kohdalla reitti muuttui tasaiseksi ja helppokulkuiseksi jonka jälkeen pääsi tekemään reilun kilometrin piston Pikku-Mallan laelle katselemaan maisemia. Loppumatka parkkipaikalle olikin alaspäin menoa pääosin tunturikoivikon seassa.

Säät suosivat koko Kilpisjärvellä olemisen ajan eikä ulkona ollessa vesisateet haitanneet kertaakaan. Itikkaakin oli vähemmän kuin kotipuolessa, ja lämpötilakin oli tällaiselle helteitä karttavalle juuri sopiva. Toivosttavasti seuraavina päivinä vietetty Norjan-reissukin olisi yhtä onnistunut.

Elettiin heinäkuun viimeisiä päiviä. Ulkona lämpötila lähenteli vieläkin hellerajan lukemia vaikka kello alkoi pikkuhiljaa lähentelemään jo puolen yön tunteja. Ilma on täysin tyyni, koivunoksakaan ei liikahda. Luonto on aivan hiljainen, lukuunottamatta kaakosta kuuluvaa jyminää joka on viimeisten kymmenien minuuttien aikana lähestynyt vääjäämättä.

Taivas alkaa pimenemään ja taivaanrannassa näkyvät nopeat välähdykset tihenevät. Jyrinä alkaa kovenemaan ja aika-ajoin kovempi pamaus jää ilmaan kaikumaan. Ilma on edelleen täysin tyyni, kuin odotellen jotain tulevaa näytelmää. Salamointi siirtyy lähemmäksi ja valoviirut lentelevät taivaalla ristiin rastiin. Hakkuuaukon takana salama lyö alas asti valaisten metsän reunan sekunnin ajaksi. Kestää jokunen sekuntti kunnes repivä ääni peittää muun jylinän alleen. Sitten tulee toinen samanlainen, kolmas, neljäs. Taivas välkehtii kuin uudenvuoden ilotulituksessa ja äänet ovat kuin kovemmassakin tykistökeskityksessä. Raivokas salamointi kestää jonkin aikaa, kunnes alkaa siirtymään pikku hiljaa ohitse.

Samalla puiden latvat alkavat hieman heilumaan ja ensimmäiset sadepisarat putoavat maahan. Tuuli alkaa voimistumaan ja sade alkaa ropisemaa kovemmin. Ei aikaakaan kun hakkuuaukon puut alkavat taipumaan tuulen voimasta ja pisarat hakkaavat ikkunaan. Vesisade muuttuu rakeiseksi ja huopakatto alkaa paukkumaan kuin kiviä heiteltäessä. Ennen kuin näkyvyys ulkona häviää kaatosateen ja rakeiden vuoksi täysin, alkaa hakkuuaukon yksi suuri koivu hieman kallistumaan. Kallistuminen jatkuu aina vaan ja pian aukon yksinäinen puu rojahtaa maahan nostaen monen neliömetrin juurakon ylös maasta. Muutaman minuutin maailma on täysin harmaa, ukkonen pauhaa, rakeet hakkaa ja tuuli ulvoo.

Raesade muuttuu tihkusateeksi ja hetken kuluttua loppuu kokonaan. Tuuli tyyntyy ja jyminä siirtyä etäämmäksi. Edelleen taivaalla salamoi, mutta ukkosrintaman tulosuunta alkaa jo kirkastumaan. Maassa on suuria vesilammikoita, raekasoja on siellä täällä. Oksia, lehtiä, käpyjä on lennellyt joka puolelle. Luonto on jälleen näyttänyt voimansa, ihminen ei voi muuta kuin katsoa ja ihailla.

Seison keittiössä suu pyöreänä ihmetyksestä, kädessäni Itellan lähettämä saapumisilmoituslappu. Poimein lapun postilaatikostani sunnuntaipäivänä, viikonloppureissun jälkeen. Lähettäjäkentässä lukee “Great Britain”. Mitäköhän Mahtava Britania on minulle lähettänyt. Pikaisen mietinnän jälkeen mieleeni ei muistunut yhtään tilausta jonka olisin tehnyt, en Suomesta, saati sitten UK:sta. Jokusia viikkoja sitten olin kyllä tilannut kyseisestä saarivaltiosta urheiluvarustusta, mutta sekin lähetys oli jo saapunut. Niin pahassa humalassakaan en ole ollut, että olisin tehnyt ns. kännitilauksia, joita sitten aamulla ei enää muista tehneensä – niinkin on kuulemma joillekin käynyt. Vastaanottajakentässäkin oli selvästi oikein nimeni ja osoitteeni. Se, että osoitetiedoissa ei ollut maan nimeä mainittuna, sai minut epäilemään, että lähetys olisi tullut Suomesta. Ei muuta siis kuin netti auki ja googlaamaan, että olisiko Great Britain -nimistä firmaa olemassa, mutta sellaisen googlaus oli ihan turhaa, sillä sellaista hakusanaa ei voinut keksiä, etteikö tulokseksi olisi tullut miljoonaa väärää hakutulosta. Oli siis tukahdutettava jännitys ja odotettava maanantaita, jotta pääsisi hakemaan lähetyksen.

Maanantaipäivän aikana asia pääsi jo unohtumaan, mutta pyöräillessäni töistä kotiinpäin, mieleeni muistui lähetys joka odotti minua postin hyllyssä. Mitäköhän se voisi olla… Jos se olisi kuitenkin Englannista, niin voisiko se liittyä edelliseen tilaukseeni. Olisinkohan minä tehnyt esimerkiksi miljoonannen tilauksen netin kautta ja olisin voittanut siitä hyvästä jonkin todella upean urheiluvempeleen. Vai olisiko joku todella kaukainen Englannin-sukulainen jättänyt minulle jonkun suuren perinnön, esim. jonkun linnan Skotlannin nummilta. Tai koska lähettäjänä on Great Britain, siis valtio, jonka hallitsijana on kuningatar Elisabet, niin olisiko itse kuningatar lähettänyt minulle tämän kirjatun lähetyksen – varmaankin kutsu paikallisiin linnanjuhliin.

Viime viikkoina on blogissani palstatilaa vienyt tarinointi polkupyöräilystä, joten jatketaan samaa valittua linjaa. Tällä kertaa aiheena turvallisuus.

Ensinnäkin en ymmärrä pyöräilijöitä jotka ajelevat näillä pimeillä keleillä ilman hejastinliiviä ja valoa. Ja niitä en ymmärrä alkuunkaan joilla valo on, mutta se ei ole päällä. Sitten on vielä polkijoita joita on valo ja se on jopa päällä, mutta lamppu on niin surkeen pieni, että sitä hädin tuskin kohdatessakaan huomaa. Ja nämä viimeksi mainituimmat taitavat olla se riskialttein ryhmä, sillä he varmaan kuvittelevat, että heidät nähdään liikenteessä, vaikka näin ei tapahdukkaan. Kaikista paras ratkaisu mielestäni on punainen vilkkuva led-valo, sen erottaa jo kaukaa eikä valo seoitu kaupungin muihin valoihin.

Toinen intohimoja herättävä aihe on pyörän ja auton kohtaaminen. Jos valon käyttäjiä oli kolmenlaisia, niin autoilijatkin voidaan jakaa kolmeen ryhmään. On autoilijoita jotka ottavat pyöräilijät huomioon. Sitten on sellaisia jotka eivät huomioi eikä välitä pyöräilijöistä. Ja sitten on vielä ryhmä jotka eivät vaan huomaa pyöräilijää. Jälleen tämä viimeksi mainittu ryhmä on pyöräilijän kannalta riskialttein. Välinpitämättömän autoilijan pyöräilijä huomaa jo kaukaa, sillä ne ei juuri hiljennä pyörä- tai suojatietä lähestyessä. “Pyöräsokea” kuski sen sijaan voi hienosti hiljentää ennen pyörätietä ja jopa pysähtyä sen eteen, mutta voi arvaamatta lähteä liikkeelle vaikka pyöräilijä olisikin tulossa. Sitä en osaa sanoa mikä ryhmä näistä on isoin, sillä todellisuudessa on vaikea sanoa mihin ryhmään autoilija kuului, sillä 2. ryhmän kuski voi ollakin 3. ryhmän kuski tai toisinpäin. Tai 1. ryhmän kuski on 3. ryhmän kuski.  Näitä kaikkia kolmea ryhmää on kyllä tullut eteen tässä viime päivinä. Pyöräilijän huomioivia kuskeja on kyllä ihan kiitettävästi. Väliinpitämätön (tai useampikin) tuli eteen suojatietä ylittäessäni. Hyppäsin ihan pyörän päältä pois kun näin autojonon tulevan suojatietä kohti. Lähdin sitten pikkuhiljaa yrittämään ylitystä, mutta yksikään ei pysähtynyt suojatien eteen, ei vaikka seisoin jo kokonaan suojatiellä. Autoilija joutui koukkaamaan jotta pääsi ohitseni, mutta pysähtyä se ei voinut. Kyllä minulla sen verran oli itsesuojeluvaistoa, että en suinpäin alle änge, sillä näin kyllä, että autoilija oli huomannut minut. Hauskimpia kohtaamisia on ne kun autoilija ei huomaa kuin vasta kohdalla. Lähestyin minulle etuajo-oikeutettua risteystä ja näin kun auto tulee kolmiota kohden sellaista vauhtia, että ei varmaan pysähdy suoja-/pyörätien eteen. Annan pyörän rullata pikkuhiljaa kohden risteystä ja ollen varma, että autoilija ei minua huomaa. Eturengas on puoliksi suojatiellä kun autoilija menee editseni parinkymmenen sentin päästä eturenkaasta ja huomaa minut vasta kohdalla. Ne on mainioita ilmeitä mitä kuskien naamalle tulee kun ne tajuavat, että oho. Harmi kun on näin pimeää ja välillä jää ilmeet näkemättä, mutta kesällä nuo ilmeet piristävät kummasti matkan tekoa. Toivottavasti edes pelästyvät kunnolla.

Laskin tässä yksi päivä, että työmatkallani töistä kotiinpäin on 33 sellaista risteystä joissa minulla on väistämisvelvollisuus. 15:a risteykseen ajan siten, että autoilijalla on kolmio, sitten on pari suojatietä ja yhdet valot. Näiden lisäksi on vielä lukematon määrä pihatien risteyksiä, pyörätielle risteäviä toisia pyörä- ja kävelyteitä. Sitten on pyörätiellä vielä muut pyöräilijät, rullaluistelijat, jalankulkijat, koiran kus… ulkoiluttajat, lapset, vanhukset, juoppot ja muuten vaan v-mäiset ihmiset. On siinä häppeninkiä kerrakseen 16 km:lle.

Mutta ei sillä, että tässä yksikään olisi ihan viaton pulmunen. Kyllä sitä on peiliin katsomista itsellänikin sekä pyöräily- että autoilutavoissa.

Viime viikkojen aikana polkupyörä on alkanut pitämään enenemissä määrin pahaehteisiä ääniä. Etenkin pienillä vaihteilla ajaminen tuottaa sellaisia ääniä, kuin joku kirjaimellisesti heittää kapuloita rattaisiin. Vaihteiden vaihtaminen taas kääntää naisten päät, sillä sellainen viheltävä ääni lähtee takavaihtajasta, että luulisi naisten perään viheltelyksi. Jotain piti siis tilanteelle tehdä. Työkavereiden vinkistä netistä löytyi saksalainen liike josta löytyi hyvä valikoima pyöränosia. Bike24:n sivuja tulikin perjantaina kuolattua, mutta finanssi-tilanne on nyt sellainen, että muutaman sadan euron varaosasarjan hankkiminen saa jäädä keväämmälle. Ei siis muuta kuin trasseli känsäiseen käteen ja työkalupakki toiseen ja pyörän kimppuun.

Ensimmäisenä kuitenkin piti tiskiharjalla putsata suurimmat kurat rungosta pois jotta sai varmistettua, että minkä värinen se pyörä olikaan ja oliko se edes oma – aikamoinen hiekkakasa siitä tulikin. Sitten pyörä katolleen ja selvittelemään mikä aiheuttaa moiset rutinat. Ensin tarkarengas pois. Takapakka ainakin pyöri moitteetta. Sitten takavaihtajan kimppuun. Molemmat ratas-zydeemit irti ja purkuun. Ruuvimeisselillä sai kaavittua liukupinnoilta ja urista pois melkoisen määrän mönjää irti. Vähän CRC:ä (tai jotain vastaavaa) perään ja rattaat paikalleen. Ne ainakin alkoivat pyörimään huomattavasti jouhevammin. Itse takavaihtajaan en uskaltanut koskea muuten kuin sille CRC:ä ruikkimalla.

Sitten oli vuorossa etupää. Ensin piti kuitenkin aukaista ketju. Siinä menikin sitten tovi ennenkuin löysin ketjun lukkokohdan, ja toinen tovi kuin keksein miten lukko aukeaa. Pieni crc -ruiskaisu auttoi tähänkin ja ketjun lukkoliitos aukesikin huomattavasti helpommin. Nyt saikin sitten otettua etuvaihtajan irt, ja samalla todettua, että polkimetkin pyöri, näin ilman vastusta, ihan moitteetta. Etuvaihtaja tuntui alkuun aika jäykältä, mutta rätin ja crc:n avulla sekin alkoi liikkumaan jouhevammin molempiin ääriasentoihinsa. Sitten vaan etuvaihtaja ja ketjut paikoillejaan, niin paketti oli taas kasassa. Vielä meni jonkin aikaa kun sai säädettyä etuvaihtajan kohdilleen niin, että vaihteet vaihtuivat sujuvasti, eikä ketjut lentäneet pois paikoiltaan vaihtamisen yhteydessä.

Seuraavana aamuna vähän jännitti, että toimiiko pyörässä enään mikään, mutta yllätykseksi vaihteet pelasivat hienosti ja kaikki rutinat olivat hävinneet. On se kumma kun huoltamalla saa pyörän kuntoon :). Olisi pitänyt vaan tehdä huolto viikkoa aikaisemmin, niin olisi mennyt viime sunnuntain pitkä pyörälenkki kevyemmin. Mutta eiköhän tällä taas pärjää vähän aikaa, eikä osia tarvitsekkaan alkaa vaihtelemaan. Sen verran huoltoa pitää vielä tehdä, että hieman täristävä uusi etuvanne pitäisi rihlata (tai jotain sinnepäin), eli säätää pinnat kuntoon. Toivottavasti en saa vannetta soikioksi kun lähde sitä räpeltämään, mutta pitää nyt ainakin kokeilla. Kyllä pyörän huoltaminen on hauskaa – kädet kyynärpäitä myöden mustina ja silmät täynnä hiekkaa.

Juoksurintamalla ei mitään uutta. Kolme pientä lenkkiä olen viikolla tehnyt, eikä akillestilanne ole lenkeistä juurikaan huonontunut, tosien ei parantunutkaan.

Talven ensimämiset lumet tuli sitten torstaiaamuna alas taivaalta. Omalla kohdallani se tarkoittaa sitä, että pyöräilyvermeet ja ajotapa pitää sopeuttaa liukkaisiin keleihin. Sopeuttaminen tapahtui kylläkin vaiheittain, sillä torstaina alla oli vielä kesärenkaat ja lukkopolkimet, mutta ajotapaa piti hieman rauhoittaa. Perjantaina olikin sitten tullut jo vähän enemmän lunta ja meno hidastui entisestään. Lukkopolkimista piti jo luopua sillä sen verran sohjoa oli tiellä, että jalka maassa piti mennä vähän väliä. Hieman tapahtumaakin mahtui työmatkalle, sillä aamulla meinasin ajaa kolarin toisen pyörän kanssa, kun vastaantulija kääntyi suoraan eteen, mutta onneksi kontakti oli pieni ja käsivarsi vaan osui vastaantulijan ohjaustankoon. Töistä pois pyöräillessä tuli sitten lennettyä pyörän kanssa kun etupyörä lähti alta asfaltinreunaan osuessa. Tänään vaihtuikin sitten nastarengas pyörän etupäähän joten taas on vähän turvallisempi polkea.

Onnea kaikkille iseille, ja erityisonnittelut perhe L:lle Alastarolle uuden tytön johdosta.

Jälleen on pari viikkoa vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta, mutta eipä tässä ole mitään ihmeellistä tapahtunutkaan. Yx pöllö tuli taas piipusta alas, kantoja on revitty maasta ja Musen konsertissa tuli Hesassa käytyä, siinäpä ne tärkeimmät . Juoksurintamalla on edelleen hiljaista. Ensi viikolla oli tarkoitus kokeilla vähän hölkkäystä, mutta edelleen pitää aloitusta lykätä, sillä akilesjänne ei tunnu vieläkään olevan täysin kunnossa. Kunnon ylläpitäminen on siis edelleen salikäyntien ja työmatkapyöräilyn varassa.

Tekemisen puutetta ei kuitenkaan ole. Nyt kun siirryttiin pimeiden iltojen talviaikaan, niin tarkoitus olisi ottaa viime talvena aloitettu 24-tonnin palapeli taas työnalle. Myös pienimuotoinen sisätilajärjestely olisi tässä lähiaikoina tarkoitus tehdä.