Tällä erää viimeiseen lomaviikkoon herättiin Norjan Altassa. Sunnuntaiehtoona ajettiin vielä Haltin seikaulun jälkeen 250 km pohjoiseen ja yövyttiin pohjois-norjalaisella leirintäalueella. Kelit suosi telttamajoitusta eikä itikoitakaan ollut häiritsemässä.

Maanantaipäivä menikin sitten autossa istuessa, kun ajoimme ensin Altasta Hammerfestiin ja sitten samaa tietä takaisin Altaan ja sieltä sitten Kautakeinon kautta Enontekiön Hettaan. Ajoa kertyi tuolle päivälle reilu 500 km. Äänikirja eteni siis melkolailla. Minulle ei oikein auennut, että miksi Hammerfestissä käyntiä aina hehkutetaan, sillä ainakaan pikaisella katsomisella ei pitäjässä mitään erikoista nähtävää ollut. No joo, kyllähän reitti sinne tarjosi komeita maisemia, ainakin jos oli tullut suoraan Enontekijöstä Norjan puolelle. Mutta kyllä mielestäni Tromsan ja Altan välillä oli tosi paljon komeampia maisemia nähtävänä.

Hetan leirintäalueella sitten päästiinkin tutustumaan vähän paremmin paikalliseen räkkään. Paikallisille sääskimäärä ei varmaankaan ollut mitenkään poikkeuksellinen, mutta tällainen “etelän vetelä” laittoi kyllä mielellään hyttyverkon päähän, kun telttaa laittoi pystyyn. Etenkin mäkärät tuntuivat olevan erityisen kiinnostuneita turistin verestä. Hyttysiä ei liiemmin näkynyt.

Tiistaiaamusta pakattiin rinkat ja käytiin hakemassa Hetan Aitasta puomiin avain, jonka turvin pääsimme ajamaan autolla Pyhäkeron päivätuvan läheisyyteen. Näin ei tarvinnut mennä veneellä Ounasjärven ylitse. Tämä oli sekä kätevämpi että halvempi ratkaisu yhden yön vaelluksellemme.

Autolta vaelsimme ensin puolitoista kilometriä Pyhäkeron päivätuvalle ja siitä jatkoimme heti matkaamme Pyhäkeron huipun kautta Sioskuruun. Kartan mukaan matkaa reitillä oli 9,5 km ja kellon mukaan aikaa kului n.2,5 tuntia. Sioskurussa aterioimme ja pystytimme teltan, jonne jätimme myös muut yöpymisvarusteet. Sitten lähdimme ulkoiluttamaan kevennettyjä rinkkojamme kohti Hannukurua, jonne oli matkaa 13 km. Reitti oli hyväkulkuista ja olosuhteisiin nähden melko tasaistakin, joten kyseinen matka taittuikin melko rivakasti – kahteen ja puoleen tuntiin. Hannukurussa pidimme pienen paussin ja sitten teputimme saman 13 km takaisinpäin. Kelit suosi tätäkin vaellusta, sillä vettä ei tullut kuin muutama tippa ja itikatkin pysyivät loitolla aukealla paljakalla.

Takaisin Sioskuruun päästyämme suoritimme pikaisen pesun tunturipuron raikkaassa vedessä. Tämän jälkeen vuorossa oli ruokailua sekä jutustelua muiden autiotuvalla yöpyvien kanssa. Illalla tuuli oli tyyntynyt sen verran, että mäkärät alkoivat taas kiusaamaan ja piti turvautua hyttysverkkoon jotta paikoillaan viihtyi paremmin. Illalla myös sateli hieman, mutta se ei juuri leiriytymistä haitannut.

Sateisen yön jälkeen aamu oli taas poutainen joten kävely Sioskurusta Pyhäkeron huipun kautta taikaisin autolle sujui kuivin jaloin. Ihan mukava oli vaellella, vaikka miinuksena täytyykin pitää, että sama reitti jouduttiin menemään edestakaisin. Toisaalta kyllä ne maisemat vähän erilaiset ovat, kun niitä katseleen vähän toisesta suunnasta. Mutta saatiin ainakin tuntumaa mitä noiden rinkkojen raahaaminen todellisuudessa on, jos joskus tekisi vaikka vähän pidemmänkin vaelluksen.

Loppupäivä menikin sitten autossa istuessa, kun ajoimme melkein yhtä soittoa reilun 600 km Hyrynsalmelle. Siellä sitten yövyimme teltassa leirintäalueella. Ilta oli komean aurinkoinen ja lämmin, ja ennen kaikkea itikoita ei ollut yhtään.

Torstaiaamuna ajoimme Hyrynsalmelta Kuhmoon jossa kävimme suunnistamassa Kainuun rastiviikoilla kuntosarjassa. Keli oli tukalan helteinen ja 7,4 km:n reitti oli melko hikistä puurtamista. KRV:n onni oli, että osallistuimme KRV:lle ensimmäisen kerran vuonna 2007 jolloin maastot olivat Sotkamon upeissa kangasmetsissä. Noilla muistoilla sitä voi aina lähteä toivomaan, että muinakin vuosina ko. maastot olisivat mahdollisia. Tänä vuonna ei ainakaan kuntosuunnistajien kolmannen ja neljännen päivän radat sellaista olleet. Samanlaista perkeleen ryteikköä se oli, jota täältä Pirkanmaaltakin löytyy, paarmoja vaan oli enemmän.

Torstaina suunnistuksen jälkeen oli olo muuttunut vähän huonovointisemmaksi, mutta kun aamulla pysyi tolpillaan, niin perjantainakin piti metsään lähteä, kun näin pitkälle oli kerran ajettu. Matkan tosin vaihdoin vähän lyhyempään. Tällä kertaa suunnistuis ei oikein maistunut, eikä jalkakaan oikein suostunut nousemaan. Kävelyksi piti laittaa monesti tasaisellakin rastivälilä. Maaliin tulon jälkeen olo alkoi muuttumaan edelleen heikommaksi – päätä särki ja vatsaa kiersi. Näin ollen reilun 500 km kotimatka Ylöjärvelle ei ollut mitään herkkua. Onneksi Tuuli oli pirteässä ajokunnossa ja minä sain vääntelehtiä pelkääjän paikalla. Illalla kuumemittari näytti 38 astetta joten syy huonovointisuuteen ja heikkoon suunnistusintoon löytyi elohopeatikun lukemista. Loppuviikko meneekin sitten huilaillessa ja maanantain töihin paluuta odotellessa.