Cortina d’Ampezzo, tuo vuoden -56 ylväs Olympia-kaupunki, ottaa pilvisessä säässä vastaan piskuisen Volkswagen Polon matkalaisineen, jotka ovat kivunneet parin sadan metrin korkeudessa olevasta Bresciasta 1200 metrin korkeuteen, Dolomiittien sydämeen. Olympialaisten mäkihyppymäki tervehtii meitä aivan kylän porteilla, mutta kylän keskustan läpi ajamme pikaisesti, sillä Polo joutuu kapuamaan vielä kuuden kilometrin matkan ja lähes 300 m nousun kohti Pocolia, jossa majapaikkamme sijatsee.

Brescian eilinen lähes kolmenkymmenen asteen heinäkuun puolen välin helle on vaihtunut kotoiseen viiteentoista asteeseen ja sadettakin tuntuisi olevan ilmassa. Ennen ukkosen ja kaatosateen alkamista ehdimme kuitenkin käydä tutustumassa kylän keskustaan ja vuokraamaan seuraavaksi neljäksi päiväksi maastopyörät. Hotellimme sijainti alkoi hirvittämään ja päätimme yrittää vaihtaa majapaikkaamme lähemmäksi keskustaa ja sen korkeustasoa. Kovin sesonki ei ilmeisesti ollut vielä käynnissä, sillä ensimmäinen kysely toiseen hotelliin tuotti tulosta ja saimme uuden huoneen aivan keskustasta. Ensimmäinen yö tuli tosin yövyttyä alkuperäisissä suunnitelmissa olleessa hotellissa, mutta pienellä sakolla saimme peruttua loput yöt.

Sunnuntaille, ensimmäiselle pyöräilypäivälle, oli luvattu sateista säätä, mutta päätimme kuitenkin käydä lunastamassa vuokraamamme pyörät ja tutustua lähiseudun tiestöön. Ensin lähdimme ajelemaan kohti edellispäivän tulosuuntaamme, eli alamäkeen. Parin kymmenen kilometrin laskettelun jälkeen päätimme kääntyä samaa tietä takaisinpäin, sillä sään muuttumisesta ei ollut tietoa ja kun sama parikymmentäkilometriä piti polkea takaisin ylämäkeen, niin pidemmälle ei viitsinyt mennä. Keskustaan takaisin polkeminen tuntui sen verran köykäiseltä, että päätimme ottaa lisää vaikeusastetta. Lähdimme polkemaan kohti ensimmäistä hotelliamme kohti Pocolia. Pikkuhiljaa jatkoimme matkaamme eteenpäin, tie muuttui välillä sperpentiiniksi ja sadanmetrin korkeustolpat tulivat yksi toisensa jälkeen vastaan. N. 17 kilometrin kapuamisen jälkeen päädyimme Passo Falzaregoneen, reilun 2100 m korkeuteen.

Siellä huilasimme vähän aikaa. Puimme vähän lisää vaatteita päälle, sillä lämpö oli laskenut kymmeneen asteeseen ja alaspäin laskettelu tulisi olemaan vilpoista kyytiä. Paluumatkan ensimmäisen polkaisun jälkeen seuraava tarvitsi ottaa vasta kuuden kilometrin jälkeen. Vauhti nousi välillä lähes 60 km/h ja viisikymppiä tuli saavutettua helposti. Serpentiiniosuuksilla piti vähän jarrutella, että pysyi tiellä, mutta muuten annoimme vain mennä. Viimeisillä kilometreillä alkoi sitten viimein satamaan vettä. Lyhyissä pyöräilyhousuissa reidet alkoivat jäähtymään, etenkin, kun laskussa ei tarvinnut jalkoja käyttää laisinkaan. Suojalasit olisivat olleet myös kova sana, sillä vettä lensi renkaista sen verran paljon naamalle, että näkyväisyys oli melko heikko ja mutkatiellä viidenkympin vauhdissa se ei ollut hyvä juttu. Hotellille päästessä lämmin suihku teki terää. Päivän pyöräilymääräksi tuli n.76 km.

Toinen pyöräilypäivä suuntasi kohti Dobbiacoa. Aamuaurinko paistoi pilvettömältä taivaalta joten tiedossa oli komea pyöräilypäivä. Reitti Dobbiacoon kulki vanhaa rautatienpohjaa, samaa reittiä, jota talvisin hiihdetään Tour de Ski:llä. Ensimmäinen 14 km oli loivaa nousua, mutta sen jälkeen loput 16 km oli laskettelua kohti päämäärää. Reitin varrelle näkyi komeita vuoren huippuja sekä jokunen järvikin. Vaikka reitillä näkyikin yli 3000 m korkuisia huippuja ja maisemat ovat todella hulppeat, niin viimekesän pohjois-Norjan vuoret ja vuonot eivät häpeä näitä maisemia laisinkaan.

Paluumatka kulki alkuun tuloreittiä pitkin, mutta reilun kymmenen kilometrin paluumatkan jälkeen käännyimme kohti Misurinan järveä. Kavuttavaa jälleen riitti, sillä järvi sijaitsi n. 1700 m:ssä, eikä se ollut edes reitin korkein kohta. Paikoin nousuprosentti oli 12 ja maastopyörästä piti etsiä pienimpiä vaihteita. Nousu kuitenkin kannatti, sillä Misurinan maisemat olivat todella komeat. Reitin korkein kohta oli n. 7 km Cortinasta ja siinä kohtaa korkeutta oli n.1800 m. Eli kun viimeisellä 7 km:llä laskettiin 600 m, niin vauhti oli taas sen mukaista. Alhaalla pyörän levyjarrut kärysivät tulikuumina.

Pyöräilylenkin jälkeen kävimme tekemässä vielä puolentoistatunnin vaelluksen aivan keskustan kupeesta lähtevällä helppokulkuisella reitillä. Pyöräilykilometrejä päivälle kertyi 75 ja vaellusta muutama.

Kolmas pyöräilypäivä valkeni jälleen aurinkoisena. Edellisen päivän auringonpaiste näkyi etureisissä, jotka olivat helakanpunaiset. Virheestä piti ottaa opiksi ja aurinkorasvaa siveltiin tällä kertaa huomattavasti enemmän ja rasvapullo otettiin myös reppuun mukaan. Päivän reitiksi oli valittu huomattavasti loivapiirteisempi, niin ylä- kuin alamäissäkin. Lähdimme jälleen laskettelemaan kohti kaakkoa ja sitä myöden kohti Calalzoa. 40 kilometrin laskettelun jälkeen päädyimme Lago di Cadoren rannalle. Vaikka lasku oli loivaa, niin laskua reitille kertyi kuitenkin yli 600 m, eli noustavaa oli jälleen edessä.

Nousu kuitenkin sujui yllättävänkin kevyesti, ehkä hieman myötätuulenkin ansiosta. Takaisin Cortinaan päästyämme voimia oli vielä sen verran jäljellä, että päätimme polkea vielä Dobbiacoon päin. Kävimme kääntymässä Passo Cimabanchella, joka on Cortina-Dobbiaco -reitin korkein kohta. Kääntöpaikan jälkeen loppumatka olikin taas pelkkää alamäkeä ja vauhti nousi hiekkatiellä yli neljäänkymppiin. Päivän saldo oli 103 km.

Neljännelle pyöräilypäivälle ei tullutkaan sitten kilometrejä paljon, sillä pyöräilimme vain 20 km Lago di Landro:n läheisyyteen ja teimme siellä neljän tunnin vaelluksen Tre Cime:lle. Vaelluksen aikana nousimme n.1000 m matkan aurinkoisessa ja kuumassa säässä. Matkan aikana ei muuta porukkaa juurikaan näkynyt, mutta perille päästyämme totesimme, että huipun lähelle ilmeisesti pääsee autollakin, sillä paikka oli porukkaa täynnä. Huipulta löytyi ravintolakin, jossa lepuutimme vähän aikaa jalkojamme ennenkuin lähdimme vaeltamaan takaisin alas. Pyöräilyä ei siis päivälle kertynyt kuin 40 km, mutta tämän lisäksi tuli vaellusta n.12 km.

Seuraavana päivänä jätimmekin Cortinan leppoisan sään taaksemme ja laskeuduimme takaisin tuskaiseen helteeseen. Ensin pyörähdimme Venetsiassa toteamassa, että pienelle saarelle mahtuu kyllä paljon porukkaa. Sieltä jatkoimme matkaa kohti Bergamoa ja viimeistä hotelliyötämme ennen lentoa kotimaahan. Mr and Mrs Tuulin, niin kuin meitä hotelleissa kutsuttiin, Italian-matka on päättynyt.

Tänään tuli käytyä taasen Turkkuses. Täyty käydä morjestamassa Oravan Sakkea, kun hän kaksi kuukautta ja 1 päivä sitten pyysi niin tekemään. Ja täytyyhän sitä vanhaa miestä käydä tervehtimässä, kun tuskimpa siellä kukaan muukaan käy poikkeamassa. Hieman oli herra roffeessori myöhässä. Oli jotain ulkomaaneläviä vastaanotolla poikkeamassa, ja heidän kanssaa kuulemma kuluu tupakkaa aina vähän enemmän.

Hyvin oli kuulemma koipi edistynyt. Asiasta olisi voinut kyllä olla montaa mielä, mutta jätin kuitenkin sanomatta. Hänellä kuitenkin on hieman enemmän tuota kompetenssia arvioida tilanne, vaikka koipi olikin minun. Sen verran paksi oli kuulemma kinttu kuitenkin päässyt, että eksaktia paranemisaikaa ei pysty kukaan sanomaan.

Akillesjänteen paksuus johtuu vielä siihen tehdyistä pistoksista, mutta tässä vaiheessa sen kuulemma pitääkin olla paksummillaan ja tästä sen pitäisi alkaa palautumaan ennalleen. Myös tunnottomuus akilleksen kohdalla kuuluu asiaan ja sekin pitäisi jossain vaiheessa palautua entiselleen (pienellä varauksella). Aamuinen jäykistely (siis nilkan) ja kipuilu kuuluu vielä tässä vaiheessa toipumista myös normaaleihin oireisiin. Eli kaikki on niinkuin pitääkin. Hmmm…

Toisen kerran jouduin nielemään sanani, kun sain luvan alkaa jo kävelemään normaalisti. En sitten viitsinyt sanoa, että kyllä sitä tässä ollaan jo kuukauden verran köpötelty jo useamman kilometrinkin mittaisia pätkiä. Mutta ehkäpä hän tarkoitti pidempiä lenkkejä, sillä nyt voisi pian alkaa jo kokeilemaan muutamien juoksuaskeleidenkin ottamista. Kovin tarkkaa ennustetta “täydellisestä” kuntoutumisesta hän ei osannut sanoa, voipi mennä vielä vaikka pari kuukautta, ennen kuin kunnon juoksulenkin voi tehdä.

Nyt pitäisi sitten alkaa tekemään eksentristä venyttelyä aamuin-illoin. Tai joku tuonsuuntainen hieno sana se ainakin oli. Käytännössä se tarkoittaa armeijameinikiä eli kyykkyyn-ylös (varpaille). Parin viikon jälkeen samaa aletaan tekemään portaita hyväksi käyttäen, jotta venytyksestä saadaan  pidempi ja tehokkaampi. Kylmägeeli tuli myöskin ostoslistalle. Pyöräily kuulemma on myös hyvästä. Tulkitsin tuon siten, että viikonlopun Pirkan pyöräilyssä voi huoletta polkea 130 km. En kylläkään kysynyt onko 130 km hyväksi. Liikuntahan on aina hyväksi eikä sitä voi koskaan harrastaa liikaa… kai… vai?

Kolmas viikkokin tuli sitten kuitenkin pidettyä saikkua. Maanantain tikkien poiston jälkeen alkoi kävelyhajoitukset, tavoitteena nilkutuksesta eroon pääseminen. Nilkka oli kuitenkin edelleenkin niin turvoksissa ja päkiän käyttäminen kävelyssä tuotti kipuja kantapäänseudulle sen verran, ettei kunnon kävely vielä alkuviikosta tullut mitään. Viikonloppuna kävely alkoi ajoittain jo tuntumaan ihan normaalilta, eikä pieni kävelylenkkikään tuottanut ongelmia. Mutta välillä pitää keskittyä huolella kävelemiseen ettei tulisi nilkutettua.

Paino on vaan alkanut nousemaan huolestuttavast. Ei ole ahkera salilla käyntikään auttanut. Nyt pitää aloittaa totaalinen makeansyöntilakko. Se pitää ilmoitta näin julkisesti, jos se vaikka silloin pitäisi. Eli kesäloman alkuun asti (alkaa se nyt sitten koska tahansa) kaikki makeat leivonnaiset, karamellit, mehut yms. on pannassa. Poikkeamista raportoidaan näillä sivuilla ja jokainen sellainen päivä jona tulee tältä tieltä livettyä, pidentää lakkoa viikolla. Aamen.

Huomenna, tiistaina tulee kaksi viikkoa jalkaoperaatiosta. Sairauslomaa on ollut saman verran ja viikko olisi vielä jäljellä. Ensimmäinen viikko meni pääosin jalka pystyssä sohvalla makaillessa, kattoon syljeksiessä. Ipad:n akkua on tullut kulutettua huolella ja pasianssia on pelattu pari-kolme (tuhatta) kertaa. Sen puolesta on mennyt ihan hyvin, ettei kipulääkkeitä ole tarvinnut ottaa kertaakaan – siis itse leikkaupäivän jälkeen. Kepit heitin parin päivän jälkeen nurkkaan, kun jalka tuntui kestävän astumista koko jalalla ihan hyvin ja se oli lääkärinkin puolesta vielä sallittua.

Autolla ajaminenkin on sujunut ihan hyvin – kiitos automaattivaihteiston. Toisella viikolla kyllästyikin kotona makailuun ja aloin käydä kuntosalilla tekemässä vähän ylä- ja keskikroppaa. Tämä viikko pitäisi vielä ottaa suht hissukseen, mutta ensi viikolla onkin sitten jo lupa alkaa käymään uimassa ja vesijuoksemassa. Tylsää hommaahan se on, mutta kai sitä on pakko käydä vähän polskimassa. Neljännellä viikolla pääsee jo kokeilemaan kuntopyöräilyäkin.

Tänään kävin otattamassa tikit pois. Siistin näköinen leikkausjälki on. Nilkka on vielä melko turvoksissa, joten liikkuvuus ei ole vielä ihan paras mahdollinen. Päkiälle nousu pitäisi olla jo sallittua, mutta ei kantti oikein vielä kestä tehdä niin radikaalia liikettä. Kävelyyn pitää myös kiinittää huomiota, jotta saisi tämän nilkutustyylin pois. Juu, varovaisesti täytyy ottaa, jottei tulisi takapakkia toipumisessa.

Leikkauspöydälle sitä tuli nyt kuitenkin päädyttyä, vaikka talvella jo kuvittelikin, että akillesjänteeseen oli tullut ihmeparantuminen. Tällä toisella yrittämällä sitten mentiin eikä meinattu, sillä miettimisaikaa ei juurikaan ollut, mikäli halusi ottaa vapaana olleen peruutusajan. Jos ei olisi eilistä (3.4.) aikaa ottanut, niin seuraava vapaa aika olisi ollut vasta toukokuulla.

Tiistaina-aamuna oltiin hyvissä ajoin Turussa, sairaala NEO:n odotushuoneessa. Saapumisaika piti olla klo 8:30, mutta varttia vaille kahdeksan odotushuoneessa tuli jo kämmenet hikisinä istuttua. Ei vaiskaan, täytyy sanoa, ettei jännittänyt yhtään. Paremminkin oli odottava ja tyytyväinen olo kun tänne oli “päästy”. Kun vielä Oravakin näytti olevan paikalla, niin alko näyttämään siltä, että se puukko todellakin heiluisi tänään.

Itse leikkuupöydälle pääsy sitten vähän kestikin. Odottelun ohessa sain syötäväkseni ensimmäiset kipulääkkeet. Tohtori kävi jossain välissä piirtelemässä tussilla jalkaan leikkauskohdan, mutta se taisi olla lähes kello kymmenen, kun vasta kanyyli kädessä operaatiohuoneessa makailin. Kun kaikki piuhat oli kroppaan kytketty, niin anestesialääkäri saapui paikalle ja tökkäsi puudutuksen selkään. Siinä sitä sitten alettiin odottelemaan operaation alkua; mahallaan, jalat lämpiminä, kroppa täynnä kipulääkettä ja vähän rauhoittavaakin.

Hetken kuluttua kuului, kun herra Orava saapui paikalle ja alkoi juttelemaan rauhallisesti hoitajien kanssa. Itse tujottelin valvontalaitteen numeroita, jossa näkyi mm. syke ja verenpaineet. Rauhoittavat taisivat purra, sillä syke oli pääosin alle 50 ja verenpaineetkin olivat jossain vaiheessa 108/69. Mitään muita tuntemuksia ei leikkauksen aikana ollut kuin, että jalkaa vähän heiluteltiin.

Noin vartin päästä hoitaja kertoi, että haavaa kursitaan jo kiinni. Operaatio oli siis melko pikainen. Tämän jälkeen minua kärrättiin heräämöön odottelemaan kotiutusta. Aamupala tuli tarpeeseen, sillä edellisen kerran oli syönyt 14 tuntia aikaisemmin, joten nälkä oli sen mukainen. Siinä sivussa meni muutama tabu kipulääkettäkin. Olo oli mitä mainioin – tosin jalat ja persus olivat vielä ihan tunnottomia, joten ei kipuja vielä pitäisikään olla.

Puolen päivän aikoihin tohtori tuli tervehtimään ja kertomaan operaatiosta. Paljoakaan en selostuksesta ymmärtänyt, mutta se seikka tuli selväksi, että jänne oli päässyt jo sen verran huonoon kuntoon, että olisi voinut mennä poikki jonkin loikan yhteydessä. Fascia cruris (akillesjännettä ympäröivän säären peitinkalvo) oli paksu ja kyhmyinen, se halkaistiin ja suikale takaa poistettiin. Jänteen pinnan paratenon oli hankaantunut pois. Mitään suurempia repeämiä ei ollut. Arpikudosta ja kiinnikkeitä myös poistettiin.

Kello yhteen asti kaikki meni mukavasti: iPadillä leikkimistä ja musiikkia kuuntelua. Kahden aikaa oli tarkoitus päästä jalkeille ja kotiutua. Sitten alkoi yhtäkkiä tulemaan vähän huonompi olo ja se tuntui vaan pahenevan. Vinkkasin hoitajan paikalle ja hän lähti hakemaan pahoinvointilääkettä. Ennen lääkkeen tuloa oli kuitenkin mennyt vintti pimeäksi ja hoitaja joutui tökkimään minua hereille. Sinnä sitten jouduttiin laittamaan, jo kerran poistettu kanyyli, takaisin ja tippapullo kiinni.

Pari-kolme tuntia siinä sitten taas huilailtiin ja odoteltiin, että olo paranisi. Välillä oli ihan ok, mutta välillä taas oltiin ihan hissuksiin kattoon tujotellen. Neljän jälkeen tuli fysioterapeutti opastamaan kuinka keppejä käytetään ja muutaman asekeleen köpöttelylenkkikin siitä tuli tehtyä ennen kuin huono olo taas iski ja minut passitettiin takaisin sänkyyn. Kolmatta lajia pahoinvointilääkettä laitettiin suoneen ja huilailu jatkui.

Parin kymmenen minuutin lepäilyn jälkeen tehtiin toinen kävely-yritys. Se onnistuikin jo paremmin ja pääsinkin pukuhuoneeseen asti vaatteita vaihtamaan. Olo oli nyt ihan ok, ja pääsin lähtemään kotiin päin. Sain hoitajalta vielä muutaman kipulääkkeen varmuuden vuoksi matkaan, vaikkei mitään kipuja vielä ollutkaan ilmaantunut (pientä jomotusta lukuunottamatta). Suurin kirpaisu tulikin sitten kassalla, kun lasku lyötiin kouraan. Siihen tosin ei auttaisi edes grammanen Burana, jonka hoitaja oli antanut mukaan.

Automatka kotiin meni mukavasti takapenkillä istuskellen. Huono olo ei tullut takaisin. Kipujakaan ei ole tähän hetkeen mennessä vielä yhtään ollut, vaikka en olekkaan yhtään lääkettä ottanut. Ja toivottavasti pilleripurkkiin ei tarvitsisikaan turvautua.

Ensimmäinen viikko tässä nyt pitäisi makoilla ja köpötellä kepeillä. Sitten pitäsi alkaa pikkuisen jo kävelemään ja kahden viikon jälkeen, kun tikit on saatu pois, pitäisi alkaa kävelemään ja liikuttelemaan nilkkaa normaalisti. Kolmen viikon jälkeen leikkauksesta olisi uinti ja vesiharjoittelu mahdollista. Neljän viikon päästä kuntopyöräilyä. Pidempiä (2-3 km) kävelyjä kuuden viikon jälkeen ja hölkkää 8 viikon jälkeen. Ennen juoksentelun aloittamista pitäisi käydä Oravalla kontrollista tarkastuttamassa, että kovemman treenauksen voi taas aloittaa.

Hieman pitkältä ajalta tuo kahdeksan viikon toimettomuus kuulostaa, mutta löydösten perusteella leikkaus oli välttämätön. Olisi pitänyt vaan mennä operaatioon vaan heti alkutalvesta, niin kuin ensin oli suunnitelmissakin. Mutta mistä näistä koskaan tietää. Jukola jää tältä vuodelta väliin, mutta uskoisin, että kesälomalla pääsee jo suunnistustakin kokeilemaan… ainakin toivottavasti.

Tämäkin pariskunta siirty vihdoin ja viimein teknisessä varustelussa askeleen eteenpäin, kun talouteen tuli hommattua DVD-soittimen tilalle Blu-ray -soitin. Ison mustan laatikon tilalle tuli vähän pienempi, mutta yhtä musta laatikko. Scart-piuhan sai vaihtaa HDMI-kaapeliin ja ethernet-kaapelillekin löytyi paikkansa uudessa vempaimessa. Koko torstai aamupäivä siinä menikin, kun Sonyn S480-mallia tuli metsästettyä pitkin poikin Pirkanmaata. Verkkokauppa.comista laite oli loppu, niin kuin oli myös Hifi Studiosta. Sony Centerissäkään ei ollut jäljellä kuin esittelylaite, mutta näyteyksilö oli kaupan, joten rahat vaihtoivat omistajaa. Testivoittajan tittelillä tuntuu olevan jotakin arvoa – ainakin menekki kasvaa.

Melko etevä laite, pitää myöntää. Illalla kuluikin jokunen tunti kyseisen laitteen ääressä. Tosin yhtään elokuvaa ei sillä tullut vielä katsottua. Aika ei myöskään kulunut sen asentamiseen, sillä härveli oli heti toimintakunnossa, kun vain kytki HDMI-kaaplin TV:n ja laitteen välille, kytki LAN-kaapelin (tämä tosin ei ole välttämätöntä elokuvien katselussa) kiinni ja laittoi töpselin seinään. Heti ensimmäisellä käynnistyksellä laite löysi, nykyajan koneiden tyylin mukaisesti, uuden ohjelmistoversion netistä ja päivitti sen, mutta sitten päästiinkin asiaan.

Tiesin kyllä etukäteen, että laitteessa olisi jotain mukavia lisätoimintoja, mutta niiden kirjo kyllä yllätti. Web-selaimella pääsi surffailemaan netissä, Ylen Areenalle oli oma ohjelmansa, niin kuin myös YouTube:lle. Muita nettipalveluita löytyy myös esim. EuroSport:n sekä UrhoTV:n lähetykset. Listalla oli myös jokusia muitakin palveluja, mutta erityisesti Muzu.tv -palvelun parissa vietin pidemmän ajan. Sieltä näytti löytyvän jokunen kymmenen tuhatta musiikkivideota, joten valinnan varaa oli vähän liiaksikin. Aluksi tekstin kirjoittaminen kaukosäätimen näppäimillä tuntui hankalalta ja hitaalta, mutta sitten älysin hakea iPad:iin aplarin, joka emuloi laitteen kaukosäädintä – jopa alkoi tekstinkin tuottaminen sujumaan helpommin. Kaikkia toimintoja ei ole tullut vielä edes kokeiltua. Esim. kuvien katselu USB-tikulta on vielä vallan kokeilematta.

Puolen yön aikoihin kun en enää jaksanut Bon Jovi:n musiikkivideoita katsella ja suljin laitetta, niin tuli samanlainen tunne kuin joskus kännykän kanssa leikkimisen jälkeen. Eli kännykkähän on tehty puheluiden soittamista varten, mutta se sisältää paljon kaikkea muutakin härpäkettä. Samalta tuntui tuon Blu-ray -soitinkokeilun jälkeen, että kai sillä voi elokuviakin katsoa – tosin sitä ei tullut vielä kokeiltua. Toivottavasti sekin ominaisuus toimii laitteessa.

Juu, terve menoa vaan vanha vuosi, eipä paljon haikailla perään. Se oli “täyttä paskaa”, jos käyttää Steve Jobs suosimaa sanontaa. No jos Jobsin sanonta ei yleensä ihan tarkoittanut sitä, mitä sillä voisi ymmärtää, joten ei tuo vuosikaan nyt ihan täysin paska nyt ollutkaan. Voisi ehkä sanoa, että vuosi oli ainakin erilainen kuin useammat aikaisemmat – ainakin noin harrastusmielessä. Vuoteen mahtui uusia kokemuksia ja koettelemuksia.

Alkuvuosi 2011 lähti mukavasti käyntiin. Talvi oli erittäin lumirikas ja hiihtokilometrejä pääsikin keräämään heti vuoden alusta asti. Tammi- ja helmikuulle hiihtoa kertyikin ihan mukavat määrät. Pirkanhiihtoon osuin kerrankin oikein lentokeli ja hyvin pohien kanssa tulikin tehtyä oma ennätys, kun perinteisen tyylin täydellä matkallä aikaa kului vajaat 6 tuntia.  Pirkan jälkeen hiihtoa ei enää sitten tullut paljon, ja koko talven hiihtomäärä jäi vaivaiseen puoleentoista tuhanteen kilometriin.

Lumisen talven vuoksi päätin kokeilla juoksurintamalla jotakin uutta. Aloin tekemään juoksutreenejä salilla juoksumatolla. Alkujärkytyksen jälkeen mattojuoksukin alkoi maistumaan ihan mukavalta, enkä tehnytkään yhtään kunnon lenkkiä ulkona koko talven aikana. Mattojuoksukilometrejä kertyi n. 650 km. Huhtikuun alussa siirryin ulkojuoksukauteen. Kevään aikana tuli juostua muutama lyhyempi kilpailu sekä puolimaraton HCR:ssä. Kunto tuntui olevan ihan kohdallaan, sillä esim. Pyynikkijuoksun kuntosarjan 10 km:llä tuli 1-sija, ja HCR:ssä lähdinkin yrittämään 80 minuutin rikkomista, mutta vatsaongelmat ja -krampit estivät tavoitteen toteutumisen.

Keväällä suunnistuskerrat jäivät harmmittavan vähäisiksi. Ainoastaan FinnSpringissä tuli käytyä kisailemassa ja sielläkin tulos oli melko kehno. Iltarastejakaan en ehtinyt käymään kuin muutaman kerran. Jukolassa tuli kuitenkin juostua kolmososuus lamppu päässä, ja mielestäni ihan mukavin tuloksinkin. Tosin Jukola on aina Jukola.

Jukolan jälkeen alkoikin sitten ongelmat. Polvijänne oli ollut jo jonkin aikaa kipeänä, ja akillesjänteet olivat alkaneet taas vaivaamaan enemmän. Yritin vähän toppuutella juoksemista ja säästellä paikkojani kesän “urheilulomaviikoille”. Juhannuksena olimmekin Saanalla “hiihtämässä”, suunnistamassa ja vuorijuoksemassa. Sielä suuntasimme Norjan puolelle, jossa kävimme suunnistamassa neljänä peräkkäisenä päivänä. Näiden lisäksi vaellusta ja Kainuun rastiviikolla muutama suunnistus. Tälläreilun kahden viikon lomalla ei tullut tehtyä yhtään maantiejuoksulenkkiä.

Pohjoisen reissun jälkeen tulimme kotiin, jossa kokeilin muutamaan otteeseen jalkojen kestävyyttä juoksulenkeillä, mutta huonoa se oli. Kävinkin ottamassa polveen kortisonipiikin. Polvi kyllä parani, mutta olin ottanut samalla kertaa piikit myös akillesjänteisiin ja ehkä liian kova treenijakso siihen päälle aiheutti sen, että vasen akillesjänne ärtyi tosi pahaksi. Vähän aikaa pystyin sitä huiluuttamaan, mutta en tarpeeksi, ennen kuin lähdimme toiselle lomamatkallemme, Skotlantiin.

Skotlannissa tulikin sitten viikon sisään kuusi suunnistuskilpailua. Akillesjänne ei tykännyt yhtään hyvää, mutta onneksi toinen lomaviikko olikin pelkkää turistina kiertelyä ristiin rastiin Skotlantia. Lopullinen niitti akillekselle oli viikko Skotlannin lomareissun jälkeen käyty 24H:n rogainingkisa Raseborgissa. Siellä jänne tuli niin huonoon kuntoon, ettei sillä päässyt juoksemaan kunnolla koko syksynä. Aina välillä kävin kokeilemassa jänteen kestoa ja jossain vaiheessa se tuntuikin jo paremmalta, mutta kipuilu ei tuntunut kuitenkaan loppuvan. Loppusyksystä hermostuin vaivaani sen verran, että varasin ajan Sakari Oravelle, joka suositteli jänteen puhdistusleikkausta.

Leikkausaika oli joulukuun puolessa välissä. Noin kuukausi ennen leikkausta alkoin kokeilemaan, parin kuukauden lähes totaalisen juoksutauon jälkeen, vielä akilleksen kestävyyttä. Kun kipuja ei enää alkanutkaan ilmaantumaan, niin aloin pidentämään ja lisäämään juoksulenkkejä. Viikkoa ennen leikkausta siirsin operaation aikaa tammikuun lopulle, koska jänne ei vaivannut enää ollenkaan. Joulukuussa pääsin keräämään jo ihan mukavan määrän juoksukilometrejä ja syksyn jalkaongelmat tuntuvat olevan takanapäin. Joulukuussa tulikin vuoden toiseksi parhaat kuukausikilometrimäärät juoksussa.

Syksyn jalkavaivojen vuoksi alkoin käymään vähän tiiviimmin punttisalilla. Alkuvuodesta kävin kolme kertaa viikossa tekemässä tunnin salitreenin, mutta syksyllä alkoin käymään siellä joka arkiaamu ja tein aina hieman vajaan tunnin treenin. Tämän lisäksi työmatkapyöräily muuttui lähes jokapäiväiseksi iloksi. Pyöräilyt jäivät muuten paljon vähemmälle kuin edellisenä vuonna, jolloin kävin usein tekemässä maantiepyörällä vähän pitempiä lenkkejä – nyt ne jäivät lähes täysin väliin.

Nyt alkutalvi on ollut melko lämmin, eikä parin edellisen vuoden tapaista lumimäärää ole saatu. Itseasiassa lunta ei ole ollut, yhtä lyhyttä jaksoa lukuunottamatta, laisinkaan. Hiihtämään ei ole siis ollut mitään asiaa. Jonkinlaisia hiihtokelejä viikon verran jo oli, mutta perinteisenlatuja ei juurikaan ole ollut tarjolla, joten suksia en ole vaivautunut vielä ottamaan esille. Eikä sääennusteet kovin hyvää lupaa lähipäivillekkään.

Vuoden aikana tuli siis kierrettyä uusia hienoja suunnistusmaastoja – lähinnä ulkomailla. Se oli ehdottomasti vuoden parasta antia. Myös keväällä mukavaan juoksukuntoon pääsy oli positiivista, mutta loppuvuoden jalkaongelmat tukahduttavat helposti nuo muistot. Toivottavasti vuosi 2012 olisi ehjempi, ja pääsisi juoksemaan ja suunnistamaan vähän paremmin. Ensimmäinen päivä ainakin on ollut ihan lupauksia herättävä, sillä uudenvuodenpäivän juoksulenkille kertyi mittaa 22 km. Urheilullista uuttavuotta itse kullekin!

Nyt on sitten käyty Oravallakin näyttämässä kipeää koipea. Pikaisen kliiniset tutkimuksen perusteella tuomio oli selvä: akillesjänteen pitkäaikaisen kroonisen tulehdustilan vuoksi jänteeseen on muodostunut kyhmyjä, joiden vuoksi jänne ei pääse liikumaa kunnolla ja aiheuttaa näin kipua ja narinaa (ei sitä varmaan ihan noilla sanoilla minulle kerrottu, mutta noin minä sen ymmärsin).  Korjaavan toimenpiteenä on  akillesjänteen puhdistusleikkauksen. Pitkä lepo voisi myös auttaa, mutta välttämättä ei. Toisaalta eipä leikkauskaan aina varmista, että vamma korjaantuu. Jos lääkärinä olisi ollut joku muu kuin Sakari Orava, harkitsisin erittäin paljon tarkemmin leikkaukseen menoa, sillä vastaanotolla tehtyjen tukimusten perusteella annettu leikkausesitys tuntui tulevan melko vähäisellä tutkimisellä. Mutta kyseiseen lääkäriin on sen verran kova luotto, että kyllä sinne pitää varmaankin mennä – ellei mitään ihmeparantumista nyt seuraavien viikkojen aikana tule.

Yhtä ihmeparantamiskeinoa kyllä kokeilin loppuviikosta, sillä kävin ottamassa akupunktiota pohkeeseen ja tulineulan akillesjänteen seutuville. Eli sellaisella 400 asteisella volframineulalla törkättiin akillesjäneteen viereen useamman kerran. Tämän pitäisi olla kiinalainen versio kortisonipiikille. Nyt jänteen ympärillä on sitten kymmenkunta pistemäistä palovammaa. Välitöntä apua ei tuntunut neuloista olevan, sillä lauantaina pystyin kolme kilometriä juoksemaan ja sitten piti laittaa taas kävelyksi. Eli leikkausaikka tässä sitten odotellaan. Toivottavasti pääsisi marraskuun aikana.

Oho, onko kulunut jo kolme viikkoa edellisestä kirjoituksesta. No, eipä tässä ole mitään kyllä tapahtunutkaan. Kolmena edellisenä lauantaina olen tehnyt neljän kilometrin lenkin, ja siinä on kaikki juoksut tältä ajalta. Seurauksena on ollut aina kolme seuraavaa päivää nariseva ja kipeä akillesjänne. Salilla käynti ja työmatkapyörily on sentään jatkunut vanhaan tapaan, joten ei sentään ihan aloillaan ole tarvinnut olla.

Tutkimuksia on sen verran tehty, että kunnallisessa terveyskeskuksessa kävin jännettä näyttämässä, ja röntgen- sekä ultraäänikuvat siitä otettiin. Mitään repeämää ei löytynyt. Vasemmasta jänteestä ja sen ympäriltä löytyi tulehdusta ja kiinnityskohdasta löytyi paksuuntumaa. Eli ei mitään mullistavaa uutta tietoa. Ensi viikolla laitetaan sitten kovat piippuun ja lähdetään Turkuun Sakari “Beckhamin parantaja” Oravan pakeille kysymään hänenkin mielipidettä asiaan. Sen verran epätoivoinen asian suhteen olen ollut, että varsin ajan jopa perinteisen Kiinalaisen lääketieteen edustajallekin. Torstaina menen kokeilemaan olisiko tulineulasta apua.