Ori-hölkkä 2009

Oripää, Myllykylä, lauantia päivä ja plus 23 astetta lämmintä. 18. Ori-hölkkä oli muuttanut uusiin maisemiin Myllykylään ja matka oli myös samalla muuttunut 8 km:iin. Kilpailukeskuksena toimi Myllylähteen tupa joka tarkosi hienot puitteet kilpailulle.

Muutamaa minuuttia vaille kello 13 noin 60 numerolapulla varustautunutta juoksijaa siirtyy puiden ja rakennusten varjosta lähemmäksi Myllykylän koulun pihaan ripustettua maalivaatetta, joka samalla toimii myös lähtövaatteena. Aurinko porottaa taivaalta ja kärpäset surisevat. Maahan vedetyn valkoisen kalkkiviivan tuntumassa ei ole ruuhkaa vaikka lähtöhetkeen juuri kuulutettiin olevan aikaa vain puoli minuuttia. Itse siirryin muutaman muun rohkean kanssa aivan viivaan kiinni, kun kerrankin sellainen mahdollisuus suotiin.

Lähtölaukauksen jälkeen ei enää ujosteltu, sillä takaa rynnisti ohi sellainen joukko ja sellaisella vauhdilla juoksijoita, että olisi voinut kuvitella, että kyseessä on 1500 m kilpailu. Ensimmäinen satametriä olikin kuin isommassakin massalähdössä, ja kun lähtösuora oli vielä kapeahko alamäkeen ole mutkainen pihatien pätkä, niin kyynärpäät siinä meinasi kolista.

Alun hässäkän jälkeen tilanne alkoi seljetä ja pikaisen laskennan jälkeen edessäni oli kuusi juoksijaa, eli sija oli rintanumeroni mukaisesti 7. Kärki oli lähtenyt liikkeelle sellaisella vauhdilla, että siihen vauhtiin ei ollut mitään saumaa, mutta lähietäisyydellä olisi muutama jotka voisi olla tavoitettavissa. Ensimmäisen kilometrin aikana kärjen tilanne alkoi vakiintua. Oma juoksu ei tuntunut kovin kevyeltä, mutta kun GPS-mittari piippasi ensimmäisen kilometrin täyttyneen (hieman järjestäjien kilometritolpan jälkeen), niin aikaa oli kulunut 3:42, eli ihan tavoiteltua vauhtia mentäisiin.

Toisen kilometrin aikana aloin tavoittamaan lähintä selkää, eikä siinä kauan mennytkään kun ensimmäinen ohitus oli tehty. Pitkien suorien ansiosta kaikkiin muihinkin viiteen edelläni menijään oli näköyhteys. Kärkikaksikko meni vajaan 200 m:n päässä, mutta kolme muuta oli ihan tavoitettavissa. Yleensä olen lähtenyt aina varovaisesti liikkeelle ja vauhti ei ole kisan aikana kauheasti notkahtanut joten luotto oli siihen kova, että muutaman selän voisi vielä napata. Toinen kilometri taittui ajassa 3:37.

Pari kilometriä oli taivallettu hyväpohjaista hiekkatietä, mutta nyt tielle oli tullut isorakeisempaa hiekkaa ja se alkoi pyörimään jaloissa ja parempaa pitoa piti alkaa etsimään tien reunoista. Kolmannen kilometrin aikana toinen kilpailija oli tullut ohitettua ja sija oli vaihtunut viidenneksi. Kolmannen kilometrin aika oli jälleen 3:42.

Edessä jokusen kymmenen metrin päässä taivalsi kaksikko joista toisen tunnistin Virran Markuksi. Markun olin voittanut kevään Savihölkässä 40 sek:lla joten mahdollisuuksia hänen vauhtiinsa myös tänään voisi olla. Välimatka myös tähän kaksikkoon alkoi pikkuhiljaa supistumaan ja hieman ennen neljän kilometrin täyttymistä olinkin päässyt aivan heidän imuunsa. 4 km:ssä oli juottopaikka josta edellä juokseva kaksikko nappasikin mukin kouraansa, ja se rikkoi sen verran heidän juoksurytmiään, että pääsin ohittamaan heidät. Itse jatkoin juoksua kieli kitalaessa kiinni sillä ei tällaisilla pikamatkoilla juoda tarvitse. Neljänteen kilometriin meni aikaa 3:37.

Tie oli muuttunut jälleen parempipohjaisemmaksi eikä juoksu-uraa tarvinnut enään hakea tien reunasta. Sijoitukseni oli muuttunut yllättäen kolmanneksi. Taakseni en katsonut, mutta tossun ääni sieltä alkoi hiljetä, joten uskoin tehneeni hieman hajurakoa takanani vaanivaan kaksikkoon. Matka oli vasta hieman yli puolen ja mitä vain voi vielä tapahtua, mutta aloin jo miettimään, että pitäisikö alkaa varmistelemaan pyttypaikkaa, vai lähtisikö vielä rynnimään kakkossijan perään. Päätös oli helppo – tänne oli tultu tekemään kova harjoitus joten mitään löysäilyä ei hyväksytty. Päätin kuitenkin vielä tarkkailla tilannetta vähän aikaa ja jatkoin tasaista tahtia. Viides kilometri meni aikaan 3:39.

Kärki meni edelleen jossain reilun sadan metrin päässä, mutta kakkosmenijään ei ollut enään matkaa kovin montaa kymmentä metriä ja selkä läheni koko ajan. Kuuden kilometrin paikkeilla pääsin kakkossijan peesiin ja pysyttelin siinä muutaman kymmenen metriä jonka jälkeen lähdin ohittamaan. Tein vielä varmuuden vuoksi pienen nykäisyn jotta kaveri ei jäisi ihan kantapäille, mutta se oli turha temppu, sillä kaverin meno näytti olevan hiipuman päin. Sijoitus parani jälleen pykälällä. Kilometriaika painui aikaan 3:44.

Pitkä suora jatkui edelleen ja kärjen selkä näkyi jossain vajaan 100 m:n päässä. Vaikka välimatka sinne näytti ehkä hieman pienenevän, niin en nähnyt enää mitään järkeä lähteä kiristämään vahtia ja tavoittelemaan piikkipaikkaa. Oma menonikaan ei enää tuntunut kovin tuoreelta ja jos olisi alkanut kiristämään vauhtia, niin riski vatsalihaksen krampista nousisi ja sen jälkeen porukkaa lappaisi ohi molemmin puolin. Kärjen selkä kuitenkin läheni jatkuvasti. Seitsemäs kilometri meni aikaan 3:43.

Tiesin matkan olevan jokusen satametriä alimittainen joten matkaa ei ollut  enää paljon ja nyt saisi ottaa sitten koneesta kaikki irti, sillä loppumatka meni millaisessa vatsakrampissa tahansa. Kärkeä en ollut lähtenyt tietoisesti tavoittelemaan, mutta nyt se näytti olevan yllättävän lähellä. Ja yllättäen 400 m ennen maalia olin aivan kärkimiehen perässä. Reitti kääntyi jyrästi oikealle ja alamäkeen, ja tiesin, että tässä oli koitettava jos meinaisi koittaa. Koskaan en ole mitään voittanut, mutta nyt se voisi olla mahdollista. Pikkuisen tuskaa lisää kehiin, viimeiset kierrokset irti koneesta ja alamäessä kärkeen. 200 m ennen maalia vilkaisin vielä taakseni ja näin eroa tulleen kymmenisen metriä, tätä paikkaa ei enään luovutettaisi – eikä luovutettu.

Loppuaika 7.7 km:n reitilla 28.08. Keskisyke 168 ja maksimisyke 186 joten kyllä se viimeinen rutistuskin sieltä löytyi.

Ideapark-juoksu 2009

Taas on sellainen aika vuodesta, että ei viikkoa ilman kisastarttia. Tällä kertaa oli vuorossa sunnuntaina Lempäälässä järjestetty Ideapark-juoksu. Jätin ilmottautumisen suosiolla ko. päivän aamuun, sillä perjantain “epäurheilijamainen käytös” saatoi jättää koko osallistumisen väliin. Ep.urh. käytökeen syynä oli RiLe:n ja MaSa:n kanssa käyty Apulannan keikka ja siihen liittyvät lieveilmiöt. Perjantai tuli pidettyä lepopäivä ihan vapaaehtoisesti, mutta lauantaina lepopäivä oli pakon sanelema juttu, sillä “viinan kirot” irtautuivat ruumiista sellaisella voimalla, että viimehetken vetoharjoitukset jäivät tekemättä ja koko kisastartti oli vaarassa.

Sunnuntaiaamun testiverryttely kuitenkin antoi toivoa osallistumisesta, vaikkakin pakkipuoli tuntui olevan vielä vähän sekaisin. Viivaa kohden tuli kuitenkin lähdettyä, ja hyvä niin. Vatsa ei tuntunut ihan normaalilta vielä hetkeä ennen lähtöä ja kun vessojakaan ei matkan varrella ilmeisesti ollut, niin paperia piti varata mukaan riittävästi. Pahin takaisku tuli koettua ennen lähtöä, sillä “gepsi” ei inahtanutkaan kun yritin käynnistää sitä. Rakkine jäi auton takapenkille ja matkaan piti lähteä fiilispohjalta.

Klo 14 päästiin matkaan vaikka lähettäjän ase ei lauennutkaan – lähtölaukaus muuttui lähtökarjunnaksi. Lähtöviiva oli onneksi sen verran leveä, että sen tuntumaan mahtui lähes kaikki juoksijat eikä siis mitään ruuhkaa ollut näköpiirissä. Ensimmäisellä kilometrillä oli vähän outo tunne kun ei tiennyt yhtään sykkeistä tai nopeudesta. Mutta jos rinnalla juoksi itse maestro J Rouhiainen, niin ei vauhdin ainakaan liian hidasta pitäisi olla. Ensimmäisen km-tolpan kohdalla kysäisin aikaa vierellä juosseelta PunKu:n JuPe:lta ja 3:48 oli sitä mitä pitikin. Eli tavoitteena oli, että mennään vähän riskilläkin 3:50 vauhtia sen matkaan kuin jaksettaisiin, ja sen jälkeen sitten sen mitä päästäisiin. Toisenkin kilometrin kohdalla sain kysyttyä vielä ajan, muuta sitten mentiinkin väliaikapimennossa 10 km:iin asti.

Meno ei tuntunut alussa kovinkaan rennolta, mutta kilometrien taittuessa juoksu alkoi sujumaan ihan mukavasti. Väliaikapimennosta huolimatta tiesin meneväni ihan kohtalaisen hyvää vauhtia ja 5 km:n kohdalla joku huusi, että viisi juoksijaa on edellä.  Tämä vähän säväytti ja aloin jo epäilemään onko vauhti vähän liiankin kovaa – mutta annoin mennä kun rennolta tuntui. 7 km kohdalla taivalsin matkaa yksin, sillä perässä roikkujat olivat jääneet pikkuhiljaa jälkeen. Edessä n. 100 m päässä näkyi parin kilpailijan selät ja ne jopa lähenivät vähitellen.

10 km kohdalla sain ensimmäisen selän kiinni ja ohituksen yhteydessä kysäisin aikaa joka hänellä oli kympin kohdalla. Hänellä 38:05 ja minä jokusen sekunnin perässä siitä, eli aikataulussa vielä oltaisiin ja meno tuntui vielä suht rennolta. Ohitetulla oli naama veressä – nokka oli kuulemma alkanut vuotamaan, mutta hätää ei ollut. Sijoitukseni nousi viidenneksi.

Seuraavakin selkä alkoi lähenemään hyvää vauhtia ja ohitus tapahtui n. 12 km kohdilla – taas pykälä korkeammalla. Kaveri jäi roikkumaan peesiin joten sain kysyttyä aikaa 14 km kohdalla – tasan 54 min. Tämä muutaman kilometrin heikkatieosuus sisälsi muutaman ylämäenkin, mutta suurin hyydyttäjä oli vastatuuli.

Reitti siirtyi vanhan Turuntien varteen. Pitkä suora baanaa, varmaankin yli kaksi kilometriä. Peesaaja alkoi jäämään ja nelos sija varmistumaan. Edellä, varmaankin parin sadan metrin päässä näkyi seuraava selkä. Matkaa oli nelisen kilometriä maaliin joten urakka näytti liian kovalta vaikka pikkuhiljaa tunnuinkin saavaan sitä kiinni.

Matkaa maaliin oli noin 2,5 km kun käännyimme pois vanhalta Turuntieltä. Edellä mennyt selkä oli lähentynyt sen verran, että eroa oli varmaan enään n. 20 sek, joten kolmossija oli tullut ihan mahdolliseksi. 10 km juoksijat olivat tulleet mukaan kuvioihin, mutta kolmossijan mustasta selästä en irroittanut katsettani hetkeksikään. N. 1,5 km maaliin ja selkä sai kasvot, kun kaveri vilkaisi taakseen – lähenee. Reilun kilometri maaliin ja selälle vielä huudetaan “anna mennä – on ihan takana”.  Rinnalle, nykäisy ja karkuun – ai-että tuntui hyvältä. Vajaa kilsa maaliin ja tiesin, että enään ei tulla ohi, sillä juoksu tuntui vieläkin sen verran rennolta, että pieneen rypistykseen olisi vielä varaa jos tarve vaatisi. Loppusuoralla pystyin vielä vähän kiristämään ja ottamaan pari sekunttia pois ajasta. Maalissa uudella henk.koht. ennätysajalla 1:21:09. Pokali, leipä ja parit Crocsit kotiinviemisinä ei tuntunut ollenkaan hullummalta.

03052009019

Viikon harjoituskertymä:
Ma: ap. pyöräily 16 km, punttisali 1 h, ip. pyöräily 11 km, suunnistus 5 km/33 min
Ti: ap. juoksu 16.1 km, ip. juoksu 16.3 km
Ke: ap. pyöräily 16 km, ip. juoksu 16.2 km
To: ap. juoksu 16 km, ip. pyöräily 16 km
Pe: lepo
La: lepo
Su: juoksukisa 21.1 km / 1:21:09

Nolo ennätys juoksukauden päätteeksi

Mikäköhän siinä on, kun auton nokka on suunnattuna kohti Niinisaloa, niin aina silloin mielenkiintoisin mittari autossa on lämpömittari. Aina on olevinaan liian kylmä keli. Tähän asti jokainen Niinisalon reissu on ajoittunut Pirkan Hiihdon aikaan, mutta nyt edessä olisi Kankaanpään puolimaratoni. Plus kahden asteen lämpötila laittaa ainakin minut vähän miettimään mitä sitä laittaisi päällensä, vaikka edessä olisikin suht reipassykkeinen juoksumatka. Aurinkoista oli, mutta kohtalainen tuuli sai pukevaan pitkähihaisen juoksupaidan päälle vielä ohuen takin.

Neljä viikkoa aikaisemmin Kaupissa juoksemani maastopuolikas, ja siihen maaston suht kohtalaisen ajan tehneenä, sain vielä päähäni kokeilla syyskuntoni kestävyyttä Kankaanpäässä. Sitä kun on niin mainostettu tasaiseksi ja nopeaksi reitiksi, niin pitihän sitä lähteä kokeilemaan, kun Pirkan Hölkkäkin tuli jätettyä väliin. Ennätystä piti siis lähteä ainakin rikkomaan ja 1.23:lla tai jo 1.22:lla alkava aika vähän siinsi takaraivossa. Tosin syksylle ei ollut kertynyt kovinkaan runsaita km-viikkoja ja jalatkin olivat edelleen vähän jumin puolella. Mutta kokeilemaan piti lähteä.

Lähtöviivalla oli täysi repertuaari pukeutumistyylejä – täydestä talvijuoksuvarustuksesta shortseihin ja hihattomaan paitaan. Keveimmin pukeutuneet kyllä sitten kärkisijoilla näkyivatkin. Venäjän poika oli ilmeisesti tottunut Siperian koleuksiin, ja tummapintaisen kaverin keho luovutti vielä kesän aikana varautunutta lämpöä sen verran, että hellevarustuksessa uskalsivat lähteä liikkeelle. Jukkolan Helikin näytti viivalla olevan. Siihen tyttöön ei kyllä lämpö pääse varautumaan, sillä niin kapoisen oloinen menijä hän on, kun näin livenä oikein näkee. No suunnistukseen kapoisuudesta onkin apua jotta mahtuu metsässä joka oksan raosta pujahtamaan.

Ensimmäisessä lähdössä oli puolikkaan ja kympin juoksijat (maratoonarit lähti 15 min perään). Kärkipään asetelmat (siis ensimmäisten 10-15 juoksijan, joihin itsekin kuuluin) muodostuivat heti parin sadan metrin jälkeen. Kevytpukeinen ulkomaanparivaljakko karkasi heti omille teilleen, heidän perässään meni vähän isompi lössi ja sitten tuli minun ja Reiskan muodostama ryhmä. Taakseni en katsonut joten en tiedä kuinka lähellä seuraava porukka tuli.

Parin kilsan jälkeen totesin jo, että nyt mentävä 3:50 min/km vauhti ei tule kovin kauan kestämään, sillä juoksu ei ollut kovin rennon ja helpon oloista. Viisi ensimmäistä kilometriä meni vielä ihan tavoiteajassa, mutta siihen oli syynä reitin loiva alamäkivoittoisuus sekä myötätuuli. Vitosen jälkeen teimme U-käännöksen ja palasin tuloreittiämme takaisin. Ennen käännöstä laskin, että 8-9 puolikkaan juoksijaa on tullut vastaan ennen minua ja Reiskaa. Reiska oli paikkakuntalainen (myöhemmin kuultuna 50-sarjalainen) juoksijatähti jota “noin” joka toinen juoksija ja jokainen toimitsija kannusti – nimi jäi siis hyvin mieleen.

U-käännöksen jälkeen kohdattiinkin sitten karu todellisuus, eli kohtalaista vastatuulta ja nousuosuutta (jota tällä reitillä ei muistaakseni pitänyt olla juuri ollenkaan – ja paskat). Kilometrivauhti tippui yli 4 min/km eikä juoksukaan oikein maistunut. Olin etukäteen päättänyt, että jos puolimatkassa aika olisi paljon yli 42 min, niin leikki jäisi kesken. Ihan tarkkaa puolimatkan kohtaa juostessani en tiedostanut, mutta muutaman sekunnin päälle 42 min ensimmäinen kierros meni. Reitin varressa kuvaavalle Tuulille huusin, että menen vielä vähän matkaa, mutta tuskin tulen juosten maaliin asti. Tässä vaiheessa Reiskakin, joka oli koko ensimmäisen kierroksen peesaillut takanani, avasi sanaisen arkkunsa ja toivoi, että jatkaisin vielä vetojuhdan tehtäviä, sillä hänellä oli hyppysissään 50-sarjan kärkipaikka eikä haluaisi menettää sitä yksin vatatuuleen puskiessa – kahvitkin lupasi maalissa tarjota.

Keskeyttäminen siinä vaiheessa oli ihan hiuskarvan varassa, sillä meno ei maistunut yhtään ja pistämään vähän alkoi, mutta Reiskan veturiksi lupauduin muutamaksi kilometriksi jonka jälkeen olisi taas hyvä keskeyttämispaikka. Veturin homma ei sinänsä muuttanut matkan taittamisessa mitään, vauhti pysyi samana ja kaveri perässä, mutta nyt tuli juoksemiseen vähän mielenkiintoa lisää. Mihinkään hyvään aikaan ei itselläni ollut enään mitään mahdollisuuksia

Keskeytyspaikka tuli ja päätin vielä jatkaa ainakin vähän matkaa, sillä juuri silloin ei taas tuntunut niin kovin pahalta ja lisäksi taas menttin myötätuuleen ja alaspäin viettävää maantietä. Kääntöpaikan jälkeen näin, että Jukkola oli n. 1 – 1,5 min perässäni, mutta saanut minua kiinni siitä mitä ero oli edellisen kerran samassa kohdassa. Nyt tuli siis toinenkin tavoite matkalle… Heli oli pidettävä takana.

Noin kilometri kääntöpaikan jälkeen alkoi takana kuulunut teputus vähän hiljentyä. Eroa Reiskaan oli tullut pari metriä. Yritin vielä kannustaa 50:läisten kärkijuoksijaa pysymään peesissä, mutta eroa tuli metri metriltä lisää. Toinen vastatuuliosuus jäi Reiskalle yksin puskettavaksi, ja minulta taisi jäädä kahvit saamatta.

Edessä näkyi n. 100 m päässä hiipuva selkä jonka otin seuraavaksi tavoitteeksi. Ohitettavia puolikkaan juoksijoita ei vielä ole tullutkaan tällä reissulla vastaan joten kyllä sitä yksi pitää ainakin ohittaa. Nousuosuudella selkä läheni nopenevaa vauhtia eikä sen kiinniottamisessa loppujen lopuksi sitten ollutkaan mitään vaikeuksia. Rinnalle päästyäni tein varmuuden vuoksi vielä pienen nykäisyn jotta kaveri ei pääsisi peesiin, mutta turhaa sekin oli, sillä aika väsyneen oloinen hän oli.

Enään ei ollut kuin kolmisen kilometriä maaliin, mutta aikaakin oli kulunut sen verran, että 1:25:n alitus teki tiukkaa. Pakko oli pikkaisen vauhtia yrittää kiristää jotta ennätyksen tekeminen ei menisi liian tiukalle. Kilometri ennen maalia juoksu muuttui aika äänekkäksi, sillä suusta pakonomaisesti tuleva ähinä alkoi olemaan jatkuvaa. Vieläkin oli kiristettävä vauhtia, sillä se 1:25 näytti todellakin olevan työn ja tuskan takana, kun vielä GPS:kin näytti vielä 90 m liikaa (joka tarkoittaa ajassa n. 20 sek), niin kaikki voiman rippeet oli käytettävä. Viimeisillä parilla sadalla metrillä ähinän kovuus ja rytmi kasvoivat sitä mukaa kuin loppurypistyskin koveni. 1:25:n aika alittui 11 sek:lla joten täpärälle meni. Jukkola tuli maaliin minuutin minun perässäni joten tiukille meni sekin saavutus.

Ennätys parani 17 sek, mutta se ei ollut sitä mitä täältä lähdettiin hakemaan. Kaksi minuuttia pois, niin sitten olisi kelvannut. Harvoin sitä ennätysjuoksun jälkeen näin pettynyt on. En tiedä olenko käsittänyt väärin reitin tasaisuudesta kirjoitetut hehkutukset, mutta kyllä niitä mäkiä Kankaanpäähänkin on siunaantunut. Luulin, että reitti on melkein kuin vesivaaalla vaateroitu lentokenttä. Vai olikohan järjestäjät päätelleet reitin tasaisuuden sillä, että kun lähtö ja maali on samalla korkeudella, niin kyllä reitinkin on oltava silloin tasainen. Ei vaan… eihän siellä nyt mitään isoja nousuja ollut, mutta kun vastatuuleen puskee, niin silloin kyllä pienikin nousuvoittoisuus syö voimia. Hyvät järjestelyt oli, ja hernekeitto maistui hyvältä lenkin päätteeksi.

Suurin virhe itselläni oli, että laitoin ennen kisaa IcePower Hot:a takareisiin ja akillesjänteisiin. Aluksi se ei tuntunut missään, mutta 7-8 km:n jälkeen alkoi tuntumaan siltä, että akillesjänteet olisivat aivan jäässä. Se olikin yksi syy miksi meinasin keskeyttää. Juoksun jälkeen suihkussa IcePower:n aiheuttama kipu oli niin kova, etten pystynyt kunnolla olemaan suihkun alla, kun pohkeet meinasivat räjähtää. Oli varmaan huvittavan näköistä kun meikä yritti pestä itseään siten, ettei pohkisiin osuisi lämmintä vettä. Illallakin meni vielä lauantaisauna pilalle, kun kipu yltyi vielä niin kovaksi, että löylyissä ei pystynyt olemaan. Oli kyllä viimeinen kerta kun IcePower Hot -tuubi osuu minun kätteni.

Juoksukausi tuli päätettyä nyt sitten tähän. Viikko tai pari juoksutaukoa ja sitten aloitetaan treenaus taas uudestaan.

Pariin viikkoon ei ole tullutkaan blogia kirjoitettua, joten kirjoitetaan nyt sitten oikein urakalla ja käydään vielä lyhyesti läpi pari edellistä harjoitusviikkoa.

Vko 41, eli tästä edellinen viikko alkoi perinteisesti punttisalilla, sekä pyöräilyllä töistä kotiin. Loppuviikosta tein sitten viisi juoksulenkkiä joista kertyi kilometrjä n. 70. Eli pitkästä aikaa taas ihan suht hyvä määrä. Yritin pitää näillä lenkeillä pääosin vähän reippaampaa vauhtia, välillä lyhyitä vetoja tehden. Mukaan mahtui kyllä rauhallisempiakin kilometrejä.

Ko. viikon sunnuntaina minun piti mennä juokseman Pinsiön Hölkkä 7,5 km, vähän niinkuin valmistelevana harjoituksena Kankaanpään puolikasta silmälläpitäen. Se oli kuitenkin vähän epäonninen päivä, sillä ensinnäkin noin 10 km:n ajomatkan jälkeen huomasin, että minulta jäi GPS kotiin, ja lähdin sitä sitten kiireellä hakemaan jotta saisin juoksuvauhdin kisan aikana. Sitten kun vihdoin ja viimein pääsin paikanpäälle, niin totesin, että eihän täällä ketään ole. Juoksija Lehdessä oli paikaksi merkitty Pinsiön koulu Hämeenkyrö, joten ajattelin, että se onkin sitten eri kuin Pinsiön koulu Pinsiössä Ylöjärvellä. Lähdin siis ajelemaan kotiinpäin. Todellisuudessa olinkin ollut Metsäkylän koululla jota olen aina luullut Pinsiön kouluksi.

Tällä kuluvalla viikolla ei sitten olekkaan tullut paljon mitään tehtyä. Maanantaina taas tunti punttisalilla, sekä tunti jalkahierontaa jossa todettiin, että jumissa vielä ollaan. Sitten vielä illalla vielä kauden viimeisillä Tampereen Iltarasteilla Julkujärvellä. Keskiviikkona juoksin töistä kotiin, mutta muuten viikko onkin ollut lepoa puolimaratoniin asti.

Pitkästä aikaa puolikkaalla

Siitä on ehtinyt kulua jo melkein kolme ja puoli vuotta, kun viimeksi olen kiinnittänyt numerolaput rintaani puolimaratonin kunniaksi. Sunnuntaina kuitenkin tuli tuokin temppu taas tehtyä, sillä osallistuin Tampereen Kaupissa järjestettyyn maastopuolimaratoniin. Lopullinen osallistumispäätös tuli tehtyä vasta edellisenä päivän, joten kauhesti ei tullut kisaan valmistauduttua.

Järjestävänä seurana oli Varalan Maratonklubi, joten kisajärjestelyistä on ollut kokemusta. Mutta liekö sitten uusi paikka ja vähän erilainen kilpailuasetelma syynä siihen, että järjetelyt mielestäni vähän ontuivat. 15 min ennen maratonin ja puolikkan lähtöä lähtivät sauvakävelymaratoniin osallistujat matkaan. Onneksi heillä oli osittain eri lenkki (3/6 x 7 km) kuin meillä (5/10 x 4,2 km), sillä muuten olisi ollut reitillä vähän liikaa tungosta. Toinen onni oli, että osanottajia ei ollut sen enempää kuin nyt oli, sillä juoksureilillä oli muutama sellainen kohta jossa olisi voinut tulla ruuhkaa. Ainakin kun pari sataa metriä lähdöstä täytyi reitillä tehdä täysi U-käännös ja jos porukkaa olisi ollut satamäärin, niin kaaoshan siitä kohtaa olisi tullut kun kaikki olisi änkenyt kapeaan käännöskohtaan. Toinen ahdas paikka oli vähän ennen maalisuoran alkua, kun reitti meni jokusen kymmenen metriä vähän kivistä ja kapeaa polkua pitkin (yhdellä kierroksella tässä kohtaa itse jouduinkin juoksemaan melkein puskia pitkin kun samaan aikaan siitä meni iso ryhmä sauvakävelijöitä). Vielä yksi järjestelyjä hankaloittava tekijä oli kierrosten määrä ja niiden laskeminen. Kilpailijoita se touhu ei varmaan haitannut, mutta järjestäjillä oli varmaan niiden kanssa aika tekeminen, että kaikki tuli kirjattua.

Sää oli kyllä pitkästä aikaa upea kun juoksu starttasi klo 10:15. Lämpöä oli n. 10 astetta ja aurinko paistoi. Lähtöviivalla ei ollut kauheaa tunkua joten pääsin lähtemään aivan eturivistä. RiLe:n kanssa oltiin tehty lämmittelylenkki kisareitillä, joten edessä olevat ylä- ja alamäet olivat selvillä (ja niitähän riitti). Kisavauhti joutui vähän pohtimaan uudelleen kun selvisi reittiprofiili. Aluksi oli ajatuksena, että hyvä olisi jos alle 1:30:n pääsisi, eli vauhti olisi kesän maratonvauhtia, mutta reittiprofiili enteili hitaampaa vauhtia.

Ensimmäiseen U-käännökseen onneksi pääsin kärkipäässä joten ruuhkaa ei ollut (takana tulleessa pääjoukossa sitä taisi olla?). Ensimmäiset mäet nousivat kisafiiliksen auttamana huomaamatta ja vauhtikin tuntui ihan mukavalta. JuPe nappasi minut kiinni ensimmäisen kilometrin kohdilla ja ensimmäinen kierros menikin mukavasti kuulumisia vaihtaessa. Ensimmäinen kierrokseen meni aikaa n. 17:30. Tarkka aika jäi katsomatta, kun tuli niin keskityttyä juomapaikalta otettuun urheilujuomaan. GPS näytti, että matkaa oli kulunut vähän reilu 4 km, mutta ei kuitenkaan 4,2 km jonka se pitäisi olla, eli reitti vaikutti jo tässä vaiheessa alimittaiselta. Toinen kierroskin tuli mentyä yhdessä JuPe:n kanssa. Juttelu oli jo alkanut vähentyä, mutta onneksi reitillä riitti muuta tapahtumaan, sillä tällä kierroksella alkoi tulemaan selkä edellä vastaan jo ensimmäisiä sauvakävelijöitä ja joku juoksijakin.

Toisessa varvauksessa otin vettä, sillä edellisen kierroksen urheilujuoma oli sen verran väkevää, että se alkoi melkein tuntumaan mahassa. Vesikin oli tosi kylmää, eikä sekään tuntunut oikein hyvältä mahalle. Kolmaskin kierros eteni samassa seurassa tasatahtiin. Vielä ei mitään ongelmia ollut. Ylämäet vähän himmailtiin ja alamäet viiletettiin kauhealla loikalla. Nyt ohitettavia oli reitillä jo koko ajan, ja välillä ohittelu menikin aika pujotteluksi ja sauvojen väistelyksi.

Kolmannessa varvauksessa en enään uskaltanut ottaa juotavaa sillä kylmä vesikin alkoi vähän pistämään mahassa. Neljäskin kierros taittui JuPe:n kanssa samaan tahtiin, vaikka ylämäissä jäinkin välillä muutaman metrin, mutta alamäissä pääsin taas rinnalle. Hyytymisen tunnetta ei ollut, mutta ei myöskään kauheaa kiriä ollut tiedossa. Viimeiselle kierrokselle pääsin lähtemään vielä vähän ennen kovinta kilpakumppaniani, sillä jätin taas juoton väliin. Mutta viimeisellä kierroksella km:n kohdalla ylämäessä JuPe sitten spurttasi ja jätti minua hetkessä muutaman kymmenen metriä. Se oli sitten siinä se yhteismatka. Minulla ei ollut ylämäessä mitään toivoa tai haluakaan rytmin vaihdokselle, vaan jäin ihan suosiolla. Takalenkin nousuissa ero kastoi varmaankin n. 100 m, mutta sitten kun alamäet taas alkoivat, niin sain nipistettyä eroa jonkin verran kiinni. Pari kilsaa ennen maalia kuitenkin totesin, että ei se kaveri hyydy joten mitään kiinniottomahdollisuuksia ei ollut. Vieläkään ei hyydyttänyt, mutta jaloista ei vaan lähtenyt enempää liikettä irti.

Maalissa aikani oli 1:25:15, mutta kun katsoi GPS:n matkalukemaa 20.2 km, niin aika oli ihan ymmärrettävä. Reilustippa oli reitti alamittainen. Toinenkin kilpailija näytti mittaristaan samanlaisia lukemia. Vauhti oli siis sitä kuin pitikin (eli n. kesän maratonvauhtia), mutta reitti vaan oli vähän lyhyt. Tasapaksuksi voisi tätä suoritusta luonnehtia, sillä hyytymistä ei tapahtunut, mutta kiristääkkään ei pystynyt.

Tällä viikolla ei sitten juuri muuta ihmeellistä tapahtunutkaan. Lauantai ja perjantai olivat lepopäiviä. Torstaina tuli tehtyä reilu 15 km:n juoksulenkki jossa alkoi taas vähän polvikin vihoittelemaan.

Keskiviikkona oli tunnin jalkahieronta sekä illalla kauden viimeiset Nokirastit, jossa kävin “taas” hakemassa 4 km:n ykkössijan… ja vielä melko kehnolla suorituksella.

Tiistaina tein n. 13,5 km juoksulenkin joka sisälsi 3 x 1000 m vedon n. 3:50 min/km vauhdilla.

Maanantaina oli tunti salia ja illalla Iltarastit Pinsiössä, samalla kartalla kuin edellisenä päivän oli ollut kisat. Arvelin etukäteen, että iltarasteista tulisi sellainen itsetunnon kohotus suunnistus, sillä maasto oli tuttua ja varmaan samoja rastejakin olisi. Ja niinhän se sitten olikin. Yhtä rastia pummasin pari minuuttia, mutta muuten sai painella minkä jaloistaan pääsi. 4 rastia yhdeksästä oli samoja kuin edellisenäkin päivänä joten suunnistaakkaan ei nille paljon tarvinnut. Ilman sitä parin minuutin pummia olisin ollut 5 km reitillä kolmas, mutta nyt jäin viidenneksi.

Onko 100 km paljon?

Onko 100 km paljon? Jos on ajatellut kävellä parkkipaikalta kauppaan 50 m ja joutuukin kävelemään 500 m, niin 500 m tuntuu paljolta. Jos on ajatellut kävellä 500 m bussipysäkille ja joutuukin kävelemään 10 km kotiin, niin silloin 10 km on paljon. Jos on ajatellut ajavansa autolla 10 km töistä kotiin, mutta joutuukin ajamaan 50 km kiertotien vuoksi, niin silloin 50 km on paljon. Jos on aikonut juosta 100 km, mutta pääseekin vain 80 km, niin silloin 80 km on vähän. Kaikki on vain siitä kiinni millä asenteella on matkaan lähtenyt.

Edellisenä sunnuntaina orastava kurkkukipu äityi sitten kuitenkin pieneksi nuhaksi, joten alkuviikolle ei tullut urheilusuorituksia. Maanantaina olisi tullut muutenkin taukoa, sillä meillä oli iltarastitalkoovuoro Hervannassa. Tiistaina ja keskiviikkona olisi voinut jotain tehdäkin, mutta nyt ne meni ihan nuhasta toipumiseen. Keskiviikko tosin oli jo suht terve päivä, mutta jätin lenkin kuitenkin väliin. Torstaina oli taas jalkahieronta, joten se oli nyt syynä lepopäivälle. Perjantaina kävin kokeilemassa hölkkäämistä muutaman kilometrin verran jotta näkee uskaltaako lauantaina repäistä. Kaikki tuntui olevan ihan OK.

Alkukesästä asti on ollut sellainen ajatus mielessä, että kotoa pitäisi mökille päästä juosten. Suorilla matkaa olisi n. 90 km, mutta kun tekee pienen lisälenkin, niin satasen saisi täyteen. Tämä viikonloppu on ollut tähtäimessä ko. rypistykselle, mutta palautuminen kahden viikon takaisesta rogainingista on ollut arvoitus. Toinen vaihtoehto oli seuraava viikonloppu tai sitten matka olisi jäänyt loppuvuoteen. Tämä viikonloppu tuntui sopivan ihan hyvin kelien ja kunnonkin osalta.

Lauantaiaamusta kello herätti klo 6:00. Heräilyn ja pienen jaloittelun jälkeen heitin juoksurepun selkään ja aloitin matkan. Lähtiessä klo 6:48 lämpöä oli vain 7 astetta, yllä oli lämpökerraston ja KeKe:n paita ja alapäässä pitkät trikoot, hanskat olivat myös kädessä. Repussa 2 litran juomapussi (sis. sekoituksen vettä, maltoa ja vähän mehua), rusinoita, energiapatukoita, vähän makeaa sekä itsetehtyä geeliä (sis. vettä, maltoa, hunajaa ja suolaa). Niillä eväillä pitäisi n. 35 km:iin päästä jossa olisi ensimmäinen huoltopiste.

Kaksi ensimmäistä kilometriä oli pururataa, mutta sitten alkoi asfalttiosuus jota riitti aina 75 km:iin asti. Yritin kyllä juosta, aina kun mahdollista, asfaltin vierustaa, mutta aika vähiin ne osuudet jäivät. Lähdin liikkeelle sellaisella taktiikalla, että 25 min hölkätään 5:30 – 6:00 min/km vautia ja sitten 5 min kävellään reippaasti. Alkuosuus oli sen verran tasaista, että tuo vauhdinjako onnistui ihan hyvin, mutta Vesilahden jälkeen alkoi mäkiä tulla sen verran enemmän, että kävelyosuudet piti ajoittaa nousuosuuksille. Alussa käveltävät mäet olivat vähän jyrkempiä, mutta matkan edetessä jyrkkyyden ei tarvinnut olla kovin kummoinen kun laitoin kävelyksi, lopussa kävelin jo melkein kaikki pienet töpäreetkin.

Ensimmäinen puskakeikka tuli tehtyä jo Pirkkalassa Lentoasemantien pusikossa, mutta se jäikin sitten viimeiseksi isommaksi tyhjennykseksi (ihme kyllä). Matka jatkui Pirkkalantietä kohti Lempäälää. Muutama sadetippakin taivaalta tuli, mutta ei sen isompaa. Vähän ennen Lempäälän keskustaa alkoi kävelyosuuksilla jo tuntumaa polven etuosaan mikä ehkä jo enteili vähän tulevia ongelmia.

Lempäälän keskustan lämpömittari näytti 10 astetta plussaa ja kun aurinkokin paistoin, niin mikäs siinä oli hölkötellessä. Keskustan jälkeen käännyin Vesilahden tielle ja niillämain matkamittari näytti, että kolmannes matkasta olisi “jo” takana. Ensimmäinen huolto piti olla heti tämän risteyksen jälkeen, mutta aikataulusyistä se siirtyikin muutaman kilometrin eteenpäin (olin arvioinut alkumatkan liian pitkäksi).

38 km:n kohdalla ensimmäisessä huoltopisteessä Tuuli odottelin auton kanssa. Aikaa oli kulunut n. 3:45, joten 6:00 min/km tavoitevauhdissa oli pysytty. N. 15 min huoltotauolla söin vähän pastaa yms, sekä täydensin juomapussin ja muut eväät.

Eka_juotto
Eka huolto 38 km:ssä

Ennen huoltoa alkaneet polvikivut hävisivät vähäksi aikaa, mutta sykkeitä piti alkaa jo tarkkailemaan, sillä jossain nousuosuuksilla se saattoi lähennellä jo aerobista kynnystä. Matka jatkui Vesilahden läpi kohti Narvaa. Matkan teko alkoi tuntumaa jo jaloissa pienenä särkynä ja polvessa oli aika-ajoin kipua, mutta mitään ylitsepääsemättömiä murheita ei vielä ollut. Punkalaitumentien risteyksessä jouduin pysähtymään bussipysäkille puhkomaan ensimmäistä pikkuvarpaaseen tullutta rakkoa. Se ei onneksi äitynyt sen pahemmaksi vaivaksi.

50 km:n kohta tuli pian Punkalaitumentielle kääntymisen jälkeen. Sitä merkkipaalua ei kauheasti viitsinyt juhtia, vaikka enään oli vähemmän edessä- kuin takanpäin. Tämän matkan juhlat oli juhlittu ja loppu olisi pelkkää työtä. Kilometrit tuntuivat vähenevän hitaammassa tahdissa kuin jalkasäryt kasvoivat. Meidän usein autolla ajetun tien tulevia kohtia ja maisemia alkoi nyt muistella ja odottaa. Ensin tulisi Krääkkiö, sen jälkeen pitkä nousuosuus, sitten aukko jossa joskus nähtiin ilveksen ylittävän tietä, risteys Vammalaan, Halkivahan taajama.

Halkivahan taajamassa tuli täyteen 2/3 matkasta. Ja samalla alkoi ensimmäistä kertaa pohkeet kramppailemaan. Krampit tulivat aina heti kävelypätkän jälkeen, mutta pienen ajan jälkeen ne hävisivät, mutta ilmestyivät taas uudelleen kun siirtyi kävelystä juoksuun. Suolatankkaus oli tainnut jäädä matkan aikana vähän huonoksi, sillä juomassakaan sitä ei ollut. Onneksi toiselle huoltopisteelle ei ollut enään kuin n. 6 km matkaa, joten siellä pitäisi sitten syödä suolakurkkua ja juoda kivennäisvettä.

Huoltopaikan läheisyys antoi voimia jatkaa eteenpäin. 72 km:n kohdalla auto sitten taas odotteli ja tankkaus voisi alkaa. Pasta ei oikein enään maistunut, mutta suolakurkkua ja juomaa (muuta kuin juomapussissa ollutta) meni alas. Melko vähän tuli syötyä, sillä juurikaan mikään ei maistunut, mutta väkisin oli jotain naamaan tungettava, sillä 28 km olisi vielä edessä. Toinen rakko tuli puhkaistua samasta varpaasta kuin ensimmäinenkin. Sopivaa rakkolaastaria ei ollut matkassa, joten ilman oli mentävä. Paita ja lippis vaihtoon, juomapussin täydennys ja menoksi.

Lähtö oli vähän kankeeta, mutta mieliala oli taas korkealla, sillä nyt tuntui jo siltä, että maali häämöttäisi. Vesilahdentieltä käännyin Oriniementielle ja pian alkaisi kauan odotettu soratieosuus, sekä toivo siitä, että se olisi vähemmän tuskaista juosta kuin asfaltti.

Nyt alkoi sitten kilometrien laskeminen. 75 km (=3/4 matkasta) tuli täyteen, 78 km (=n. kaksiviikkoa sitten menty rogaining matka), 80 km. Oriniementie on pitkä ja suora avoin hiekkatie, kauas eteenpäin näki ja matka tuntui vähenevän hitaasti – mutta vähenipä kuitenkin. Kaunista elokuista päivää ei juurikaan jaksanut ihailla, vaikka viljapeltojen keskellä meninkin, hevoset laukkasi laitumella ja kärpäset pörräsi – 19 km mökille, se oli pääasia.

Oriniementie vaihtui Punkalaitumentieksi ja sitten hetipian käännyttiin taas hiekkatielle joka veisi kohti Vehkajärveä. Tuuli tuli pian tämän jälkeen pyörällä vastaan kirittämään loppumatkaa, ja sitä apua kyllä tarvittiinkin. Pian tämän jälkeen tuli täyteen tupla-maraton. 86 km:n kohdalla tuli risteys josta olisi mökille matkaa vajaa 3 km, mutta kun sata piti saada täyteen, niin suorilla ei mentykkään vaan käännyin lisälenkille Valontielle. Valoa tosin ei tunnelin päässä näkynyt sillä jalkasärkyjen lisäksi yleinen olokaan ei enään ollut kovin kaksinen. Tosin polvikipu oli jossain vaiheessa hävinnyt, eli jotain hyvääkin.

TuplaMaraton
Tupla-maraton täynnä

Valontie päättyi ja tulimme Nuutajärventielle – asfaltille. Reilu 2 km tuli tätä tietä paukutettua kun tuli Valajärventien risteys josta on matkaa mökille n. 4 km. Matkaa oli takana vasta 91 km, joten päätin juosta vielä 2,5 km eteenpäin ja kääntyä sitten takisin. Reilun km:n juoksin jonka jälkeen päätin jo kääntyä takaisin ja tehdä tarvittavan lisälenkin hiekkatiellä.

Loppukilometrit menivätkin sitten tosi tuskaisesti. Sadat metrit eivät tuntuneet vaihtuvan matkamittarissa ollenkaan ja olokin alkoi välillä olemaan sellainen, että pääseekö näitä viimeisiä kilometrejä ollenkaan. Jokaisella viimeisellä km:llä tuli käveltyä ainakin 100-200 m. Viimein kun mökki alkoi häämöttää, niin alkoi uskomaan, että kyllä se sata tulee täyteen. Viimeinen 300 m oli kuitenkin varmaan reissun vaikeimmat, sillä kipu ja kankeus oli niin mojovaa, että kilometriäkään ei olisi enään nillä jaloilla päässyt. Mittari stoppasi lukemaan 100.1 km ja aikaa oli lähdöstä kulunut n. 10 h 44 min.

Maalissa
Maalissa

Illalla ei juurikaan ruoka maistunut. Jotain piti väkisin syödä ja juoda, mutta vähiin se jäi. Nukkumaan mentiin 20:30, mutta ennen klo 1:ä en varmaan nukkunut yhtään. Nyt sunnuntaina on melko hakattu olo. Akillesjänteet ovat kipeät, vasen polvi otti nokkiinsa, hartiat on kipeät ja tuntuu, että kaulankin lihakset ovat kipeytyneet juomapussin letkun imemisestä.

Niin… kyllähän se 100 km oli aika paljon, mutta ei kuitenkaan liikaa. Jalat olivat kuitenkin ne jotka ensimmäisenä pettivät. Ehkä pidempäänkin olisi jaksanut, mutta jalat eivät olisi mennyt kyllä yhtään enempää eteenpäin. Alustan muuttaminen hiekkatieksi, vähän parempi valmistautuminen sekä parempi tankkaaminen matkan aikana auttaisi varmaan vähän asiaa. Heinäkuun 50 km lenkin jälkeen epäilin, että juoksuvauhtia pitää pudottaa lähemmäksi 6 min/km jotta jaksaa pidemmän matkan, mutta ei se ollutkaan niin. Kyllä tätä 5:20 – 5:40 min/km vauhtia jaksoi loppuun asti mennä, vaikkakin loppussa kävelymäärä kasvoikin. Nyt kun toipuisi tästä pikaisesti, niin voisi olla vielä toivoa lokakuun alun Pirkan hölkälle.

Paavo Nurmi maraton 2008 – tulos tai ulos

Sään haltija oli suonut lauantaille maratoonarien ihannekelin. Lämpöä oli 16 astetta, taivas oli pilvessä eikä tuultakaan ollut häiritsevästi. Edessä olisi 7. maratonini (joka on myös onnenlukuni) ja kolmas Paavo Nurmi maratonini (“3. kerta toden sanoo”). Numerot ja olosuhteet olivat siis ainakin kohdallaan lähteä ensimmäistä kertaa rikkomaan kolmen tunnin rajaa.

Loppu talvi, kevät ja alku kesä olivat menneet harjoittelun puolesta suunnitelmien mukaan. Paikat olivat pysyneet kunnossa, sairasteluja ei ole ollut ja testilenkkien ajatkin olivat olleet lupaavia. Ainoastaan parin viimeisen viikon lenkkiväsymys ja ihan viimepäivien takareisijomotus kalvoivat mieltä ja piti olon epävarmana. Peruskunto pitäisi olla kohdallaan ja vauhtikestävyyttäkin pitäisi olla, mutta olisiko juoksuväsymys hävinnyt, päivän kunto kohdallaan ja kestäisikö paikat… se tulisi selviämään muutaman seuraavan tunnin aikana.

Aamu meni vähän masennuksen puolelle, sillä takareisi ilmoitteli itsestään vähän väliä. Kisapaikalle tulo nosti kuitenkin tunnelmia, ja numerolapun kiinnitys rintaan ja chippi-sirun sitominen tossuun alkoi ruokkimaan menohaluja. Ennen starttia oli vielä hyvin aikaa makoilla Paavo Nurmen stadion katsomossa, käydä muutama kerta vessassa, viedä varusteet säilöön ja tehdä vähän veryttelyjä, mutta sitten olikin aika mennä tunkemaan itseään väkijoukon läpi kohti lähtövaatetta. Muutama minuutti ennen lähtöä jumpparit vetivät vielä lämmittelyohjelmaa, mutta itse en jaksanut siitä innostua. Katse oli tiukasti kohti ensimmäisen kilometrin alkumetrejä ja päässä takoi: “tasainen vauhti
loppuun asti – tulos tai ulos”. Kuului pilliin vihellys, sitten pamahti, kello piippasi käyntiin.
Chippi-matto alkoi ulvomaan kun juoksijat toisensa jälkeen ylittivät sen, matka oli alkanut.

Olin päässyt änkemään itseni lähelle eturiviä joten alkuhässäkkä helpotti lähes heti. Ketään ei ollut astunut kantapäille joten kengät olivat pysyneet jalassa. Juoksu tuntui kevyeltä ja yleisön kannustus siivitti menoa. 300 m jälkeen vilkaisin ensimmäistä kertaa GPS:n antamaa vauhtia, 3:50 min/km. Hidastin vauhtia ja yritin juosta rennommin. Vaikka kuinka yritin rauhoittaa ja rentouttaa juoksua, niin ensimmäinen kilometripiippaus tuli tasan 4 minuutin jälkeen. Reitin varrella olevaa kilometripylvästä en huomannut, joten en voinut olla varma pitikö mittarini paikkansa. Seuraavalla kilometrillä yritin entisestään rauhoittaa vauhtia ja nyt mittari alkoikin näyttämään tavoiteltua 4:10 min/km nopeutta. Toisen kilometrin piippaus tapahtui juuri samaan aikaan järjestäjien 2 km:n
paalun kohdalla.

Puolimaratoonareita lappasi ohi, mutta pikkuhiljaa ryhmät alkoivat muodostua. Heti 3 km:n juotolla testasin puoli mukillista järjestäjien urheilujuomaa, ja se tuntui olevan ihan sopivan oloista. Viisi ensimmäistä kilometriä meni leppoisan oloisesti tavoitevauhdissa. Tämän jälkeen saavuimme Ruissaloon ja edessä oli loivaa nousuvoittoista tietä. Vauhti tippui jonkin verran, mutta en antanut sen vaivata, sillä tarkoitukseni olikin vähän passailla nousuosuuksilla. 8 km juotolla otin ensimmäisen geelin. Ruissalon takakäännökselle tultaessa kilometriajat olivat tippuneet muutaman sekunnin tavoiteajasta, mutta lievä vastatuuli ja reitin nousuvoittoisuus vaikuttivat asiaan.

Ensimmäisen kympin jälkeen reitti kääntyi ja suuntana oli taas Turun keskusta. Nyt oli edessä myötätuuliosuus ja ylämäkiäkään ei ennen Ruissaloon tulevaa siltaa juurikaan olisi. Seuraavien kymmenen kilometrin vauhdit vaihtelivat 4:03 ja 4:10 välillä, joten matka taittui suunnitelmien mukaisesti, välillä joutui jopa vähän rauhoittamaan juoksua, ettei vauhti nousisi liikaa. Ensimmäinen lenkki ruissalossa sujui hienosti eikä ennen puolimatkaa ollut mitään ongelmia. Juoksu tuntui suht hyvältä vaikka pientä painoa alkoi jo tuntumaankin.

Ensimmäisellä puolikkaalla ei liiemmin ollut matkaseuraa, mutta kun ylitin puolivälin ajassa 1:27:51, niin väki harveni entisestään. Edessä näkyi vain parin maratonarin selkä ja niistä ensimmäisen ohitin heti puolivälin jälkeen olleen juoton kohdalla. Aikaisempien maratonien kokemuksesta minulla oli pieni pelko, että miten puolenvälin jälkeiset kilometrit henkisesti sujuisivat, sillä edessä olisi vielä saman verran uurastettavaa kuin oli takanakin. Mutta toisen puolikkaan ensimmäiset kilometrit menivät kuitenkin erittäin hyvin, ja jouduin jopa taas hieman rauhoittamaan vauhtia, ettei kilometriajat nousisi liian koviksi.

24 km:n kohdalla saavutin seuraavan selän ja vietin muutaman sadan metrin ajan peesissä. Kaverista ei kuitenkaan ollut juttuseuraa ja hänen vauhtinsakin oli hiipumaan päin, joten päätin jatkaa omaa vauhtiani. Turun satamassa, ensimmäistä kertaa elämässäni, minulle huudettiin sijoitkseni ja eroni kärkeen. Sija oli 15. ja kärki oli ainoastaan n. 6,5 minuutin päässä (taso ei siis ollut kauhean kova). Edessä olisi taas Ruissaloon johtava tie, sen ylämäet ja lievä vastatuuli. Rauhoitin vauhtia tarkoituksella ylämäkiin sillä matkaa olisi vielä edessä enemmän kuin riittävästi, joten voimia ei
saanut tuhlata liikaa. 27. kilometri oli reissun hitain ollen 4:23 min/km joten vauhti ei kuitenkaan tippunut tälläkään osuudella niin paljon kuin kuvittelin, ja seuraavat pari kilometriä taisivat olla jopa nopeampia kuin ensimmäisellä kierroksella. 30 km:n paikkeilla alkoi ensimmäistä kertaa tuntumaan kramppailua pohkeissa, joten loppumatkalla tulevat ongelmat olivat tiedossa. Seuraava edessä menevä selkä oli kuitenkin jo jonkin aikaa lähestynyt, joten muillakin tuntui olevan ongelmia. 31 km:n kohdalla kännyttiin jälleen kohti Turun keskustaa ja myötätuuli- sekä maastollisesti helpompi osuus alkaisi. Vähän käännöksen jälkeen saavutin edellä menneen selän ja
painelin heti ohi. Ohituksen jälkeen huomasin, että kaveri pidensi vähän askelta, mutta vain parin askeleen verran ja alkoi sitten kävelemään. Oma mieli koheni huimasti.

Huuma kuitenkin katosi pian, sillä pahenevien pohjekramppien lisäksi oli tullut myös takareiden krampit. Juoksu tuntui kuitenkin vielä juoksemiselta, vaikka kilometrit alkoivatkin jo todenteolla painamaan. Kilometriajat olivat nousseet 4:15 min/km kieppeille, mutta silti ennen satamaa oli ohittanut vielä kaksi hyytyvää maratoonaria. Taivaalta alkoi tulla pientä tihkusadetta ja se virkisti vähän menoa. Entisten vaivojen lisäksi alkoi nyt myös varpaat kramppailemaan ja jokainen askel alkoi jo sattumaan. Satama-alueella minulle taas huudeltiin moneen otteeseen sijoitusta 12 ja kannustus oli muutenkin hyvä. TV-kameramieskin zoomaili minua kohden, joten askelta oli pakko
parantaan. Tiedä sitten miltä kanavalta se tulee ulos. Ensimmäiset puolikkaan kävelijät alkoivat tulla selkä edellä vastaan.

Matkaa olisi maaliin enään viisi kilometriä. Keskivauhti oli pysynyt 4:10 min/km:ssä, mutta siltikään en ollut vielä varma kolmen tunnin alituksesta, sillä krampit nappailivat kiinni pohkeissa ja takareisissä lähes jatkuvasti. 38 km:n kohdalla tuli näkyviin vielä yksi maratoonarin selkä ja sekin lähestyi lupaavaa vauhtia, joten sain siitä vielä yhden lisätavoitteen loppumatkalleni. Tuo tavoite täyttyi jo puolen kilometrin jälkeen joten loppumatkalle piti saada uutta mietittävää. Puolimaratonin kävelleiden selkiä alkoi tulemaan solkenaan vastaan, mutta ne eivät jaksaneet innostaa. Kolmen tunnin alitus alkoi näyttämään jo ihan lupaavalta, mutta pahenevat krampit olisivat voineet vielä sen estää.

Loppukilometrit olivatkin sitten yhtä tuskaa, juoksu muuttui tönköksi ja pienikin liika ponnistus aiheutti pohkeissa tuskaa. 41 km:n kohdalla MaSa oli kannustamassa ja se antoi vielä vähän lisäpotkua. Myös Tuuli huusi Aurajoen toiseltapuolen ja nyt nousi minulta jo käsikin voiton merkiksi. Viimeinen sillanylitys ja pieni lenkki Aurajoen varressa ennen loppusuoran aukeamista. Tuulin, Salojen ja muun yleisön kannustamana yritin vielä kiristää vauhtia puujalkoihini ennen maaliviivan ylitystä. Vielä pienet tuuletukset ja sitten Chippi-matto piippasi lopetuksen merkiksi. Vielä varmuuden vuoksi muutama ylimääräinen juoksuaskel ja sitten saisi kävellä. Kello pysähtyi aikaan 2:57:11. Samalla hetkellä taivas aukesi vesisateelle ja kätki muutaman liikutuksen kyyneleen. Se on siinä.

Vähän statistiikkaa:
km -vauhti: 4:12
keskisyke: 162
max-syke: 172
rakkoja: 1
kokonaisvaltaisesti kipeitä jalkoja: 2
taukoa suklaalakkoon: 2 pv
iloisia henkilöitä: väh. 1
pirun iloisia henkilöitä: 1

Takametsän Travoltat

Maanantai meni vielä EP-suunnistuksen surkeiden reitinvalintojen ja tyhmien pummien ihmettelyssä ja voivottelussa. Nyt, viikko siitä asia on jo onneksi melkein unohtunut, mutta tilalle on tullut seuraavan suunnistuksen manaamiset.

Maanantaina annettiin siis vielä armoa, mutta tiistaina oli jo rankaisun vuoro. Kotipuolessa vajaa 13 km vauhtileikittelyä, sisältäen eripituisia ja -nopeuksisia vetoja yms. Väsynyttä oli vielä, mutta armoa ei annettu (eikä kyllä pyydettykkään).

Keskiviikkona oli jälleen Iltarastien vuoro. Ylöjärven Kilpijoen maastossa oli “rinnerastit” 🙂 teemalla olevat radat. Tälläkertaa otin vain 4.8 km:n radan, sillä siihenkin oli saatu ängettyä 15 rastia. Hirveetä rytöä ja pusikkoa koko rata. Tiedä sitten oliko syynä huonot reitinvalinnat, mutta Kilpijoki joutui boikottilistalle. Ei ollut minun makuuni, ainakin kun rastitkaan ei tuntunut löytyvän.

Torstaina rankaistiin toistamiseen huonoista suunnistuksista. Nyt oli töiden päälle taas pitkän lenkin vuoro, sillä viikonloppuna ei pitkää ehtisi tekemään. Mittari sippasi heti km:n jälkeen kun olin unohtanut ladata akut, joten ajasta, vauhdista ja sykkeistä ei ole tietoa. Matka on tiedossa ja se oli 27.3 km, aika jotain 2:11 – 2:14 välillä. Lopussa tuli mentyä vähän reippaampaakin vauhtia. Jotenkin tuntui mukavammalta juosta kun ei tarvinnut (tai voinut) koko aikaa tarkkailla sykkeitä vaan sai mennä fiiliksen mukaan. Kovin kevyeltä meno ei kuitenkaan tuntunut, mutta tulipahan viikon pitkä taas tehtyä.

Perjantai meni taas loikoillessa ja kerätessä voimia viikonlopun kisoja varten.

Lauantaina oli vuorossa Walkirastit Pälkäneellä Aivujärven kartalla. Reitti löytyy osoitteesta: http://www.elisanet.fi/rinteet/kartat/Aivujarvi_240508.jpg. Itse pääsin metsään heti ensimmäisten joukossa, joten matkaseuraa ei juurikaan ollut. Alku tuntui menevän hyvin ja rastit löytyivät yllättävänkin helposti. Aina kahdeksannelle rastille asti tuntui siltä, että nythän tämä suunnistus alkaa oikein luonnistamaan. Mutta kasilla tuli sitten ensimmäinen töppi. Rankan rinnenousun jälkeen juoksin metsätraktoriuraa vähän liian pitkälle suon reunaan. Suon reunassa kääntyessäni huomasin pienen jyrkänteen alla juottorastin. Sinne kirmasin päätäpahkaa ja leimaus. Kehtaako/uskaltaako kertoa, että sain rastilla pienen vinkin tarkastaa koodin. Ja väärä rastihan se oli. En tiedä olisinko itse huomannut virhettäni ajoissa, mutta pasmat meni ainakin sekaisin. Yritin siinä sitten hädissäni paikantaa pientä jyrkännettä ja itseäni kartalta. Jyrkkää ei löytynyt (jälkeenpäin karttaa tutkiessani jyrkkä oli sopivasti piilossa rastinumeron alla) joten tuurilla vaan vähän takaisinpäin uraa pitkin ja sieltä se oikea rastikin löytyi. 2,5 min siinä meni aikaa. Seuraavat kolme rastia meni taas mukavasti ja kasin töppi oli jo unohdettu. 12. rastikin näytti helpolta, mutta jostain syystä juoksu lähti tien ylityksen jälkeen kampeamaan liikaa oikealle ja tulin väärään kohtaa jyrkännettä. Siinä sitä sitten taas pyörittiin jokunen hetki ennenkuin tilanne alkoi selvitä ja rasti löytyä. Taas meni nelisen minuuttia möhliessä. Nyt alkoi jo harmittaa. Seuraava rasti löytyi taas mukavasti, mutta sitten tulikin päivän surullisin väli. En edes viitsi selostaa rastiväliä, sillä kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. 250 m:n välille voi tosiaan saada hukattua 9.5 min aikaa, vaikka tie on 50 m rastista. Hoh-hojaa… tässä vaiheessa alkoi harmitus siirtyä seuraavalle asteelle. Loppu meni taas jotenkuten mukavasti. 80% rasteista meni tosi hyvin, mutta tyytyväisyysaste kisasta ei ole kyllä samaa prosenttiluokkaa.

Sunnuntaina oli sitten vuorossa Virttaanharjun Maratonin yhteydessä juostu neljän hengen maratonviesti ( 4 x 10.5 km). Lauantain 1.5 tunnin mettäjuoksu ei ihan optimaalinen valmistautuminen tähän päivään ollut, mutta ei nyt ihan kuollut olokaan ollut. Minulle oli annettu viestin avausosuus joten aamulla oli pitänyt herätä ajoissa aamupalalle, jotta surullisenkuuluisa tyhjennyssessio tapahtuisi ajoissa, eikä puskareissua tarvisi suorittaa. Klo 11 kajahti lähtölaukaus Virttaan metsästysmajalla ja kymmenpäinen lauma säntäsi kangasmaaston poluille. Alkukiihdytyksen jälkeen pääsin vetämään letkaa ja juoksu tuntuikin heti yllättävän hyvältä. Ensimmäinen km meni aikaan 3:45. Taakseni en katsonut, mutta kannoilla tuntui olevan ainakin pari menijää. Toinen ja kolmas km oli ensimmäistä 6 sek hitaampi, mutta toisen km-tolpan jälkeen alkoi kuitenkin lähimmät kilpakumppanit jäädä muutaman kymmenen metriä. Seuraavat pari km meni edelleen samaa vauhtia vaikka pätkä oli lievästi nousuvoittoista. Nousut eivät olleet reitin pahin ongelma vaan alusta, joka oli paikoin melko pehmeä. 5 km jälkeen alkoi alamäkiosuus ja lähimmät kilpailijat olivat jääneet vielä vähän lisää. Tämä oli ensimmäinen kisa jossa olen ollut näin pitkään letkan vetäjänä. Vuonna 2002 johdin Savihölkää km:n ajan kun kaverit olivat laittaneet minut polttareissani kisailemaan. Siinä tuli otettua sellainen alkukiri, että muut jäi taakse, mutta kavereiden ensimmäinen “juotto” oli sen verran tiukka, että maine ja kunnia (ainakin kunnia) jäi aika lyhyeen. No joo. Vitosesta vajaaseen kasiin oli pääosin alamäkeä ja se meni ihan mukavasti km-vauhti n. 3:45. 8-9 km väli oli loivaa nousua ja siinä alkoi jo vähän painaa, vauhti tippui 3:55:een. Ihan takana ei ollut ketään joten ihan viimeisiä voimia ei tarvinnut vielä antaa, vaan ne sai säästää loppukiriin. Viimeinen puolitoista km olikin sitten taas paremminkin laskuvoittoista ja koska vatsalihaskramppikaan ei ollut vielä ilmoitellut itsestään, niin lopussa pystyi laittamaan kaikki voiman rippeet peliin. Ajassa 39:16 lähetin Markuksen kakkososuudelle. Kolmosella oli Ismo ja nelososuudella Jani. Takametsän Travoltat juhli komeaa voittoaa ajassa 2:42:04. Tosin joukkueita ei ollut kuin 3, mutta voitto mikä voitto.

Pyntsällä

Tämän viikon harjoitteluohjelma on ollut vähän väritön. Perusjutut on tullut tehtyä, mutta siihen se on sitten jäänytkin. Hajoituspäiväkirjassa tämän viikon kohdalla on kylläkin yksi harvinainen näky, sillä kahden peräkkäisen päivän kohdalla on pelkkää tyhjää. Perjantaina ja lauantaina en tehnyt yhtään mitään urheiluun liittyvää, paitsi asentelin Jukolan tulospalvelukoneita (joka voi siis sanoa liittyvän urheiluun)… niin ja katsoin minä urheiluruudunkin. Tuollaista kahden peräkkäisen päivän lepoa ei harjoituspäiväkirjasta löynyt edellisen kerran kuin tammikuun 3. – 4. päivinä.

Maanantaina salin lisäksi oli iltarastit Lamminpäässä. Polkuvoittoista menoa tutuissa maisemissa, niin ei sitä kovin paljon suunnistukseksi voinut sanoa. Muutama sellainen rasti oli mitä joutui vähän suunnistamaankin, muuten rastipaikan tiesi karttaa vilkaisemalla. Yhdellä rastilla tosin sekoilin vähän polkujen kanssa, ja siinä tuli parin minuutin haku, mutta muuten sai tykittää täysillä. Lähdin 7 km:n (7,4 km) radalle jotta saisi edes vähän pidemmän harjoituksen, kun tiesin etukäteen, että reitti on helppo ja nopea. Ratamestari oli kyllä nautiskellut rasteja pudotellessa, sillä tuntui siltä, että joka toinen oli harjun toisella puolella ja joka toinen toisella. Yhteisnousua tuli varmaan ihan hyvin. Karttaa en viitsinyt laittaa jakoon, kun siinä ei mitään ihmeellistä ole

Tiistaina hölköttelin töistä hiljaksiin kotiin. Meno maistui ihan OK, eikä kahden edellisen päivän reippaat suunnistukset painaneet.

Kesiviikkona piti tehdä viikon pitkä harjoitus, sillä sunnuntaina olisi Pyynikki-juoksu ja pitkä jäisi muuten tekemättä. Lähtövalmistelut ei oikein mennyt suunnitelmien mukaan, sillä ensin uusi geeli minkä ennen lähtöä söin oli niin pirun pahaa, että pelkäsin että mahakaan ei siittä mönjästä tykkää. Seuraavaksi lopetti “ämpärisoitin” yhteistyön pitkän, yhden kerran mittaiseksi venyneen työjaksonsa jälkeen. Piti siis kuunnella koko matka lintujen laulua ja autojen hurinaa Lapinlahden Lintujen sijasta. Tosin kotona yhteistyö taas soittimelle maistui pienen kiroilun jälkeen. Seuraava pieni haittatekijä matkalla oli pirunmoinen vastatuuli ensimmäisellä 19 km:llä, mutta sitten helpotti. Reitti oli taas sama kuin edelliselläkin viikolla, eli Arboretumin kautta Pyynikin näkötornille, sieltä Tahmelan ja Villilän kautta Nokian keskustaan ja sieltä Kalkun ja Ikurin kautta kotiin. Matkaa tuli se reilu 27 km. Muuten meni ihan OK, mutta vastatuuli tosiaan söi vähän paukkuja, mutta viimeinen 8 km meni aika lentäen kun pääsi myötätuuleen juoksemaan.

Torstaina menin töihin pyörällä, ja takaisin piti tulla autolla. Mutta kun alkoi näyttämään, että autokyytin tuleminen kestäisi, niin sotkin pyörällä takaisin kotiinkinpäin. Pyöräilyn jälkeen kävin vielä 12 km:n juoksulenkillä. Menin rentoa vauhtia sykkeistä välittämättä. Lopussa km:n veto kovaa.

Pe ja La lepoa.

Sunnuntaina oli vuorossa Pyynikkijuoksu. Aamu jo näytti, että päivän juoksukelistä tulisi hyvä. 15:a lämpöasteeseen mittari jaksoi kavuta puoleen päivään mennessä, oli puolipilvistä ja vähän tuulta. Oli siis selvä shortsi+T-paita -keli. Virallista osallistujamäärää en tässä vaiheessa tiedä, mutta kuuluttaja puhui reilusta 600 menijästä. Pelipaikalle tuli saavuttua noin tunti ennen lähtöä ja siinä oli hyvää aikaa hakea numerolappu ja käydä muutama kerta vessassa. Tuttujen kanssa vaihdettiin kuulumiset päivän kunnosta, vähän veryttelyä ja sitten viivalle. Reittiä oli jälleen muutettu sitten edelliskerran. Reittimuutos taitaa olla Pyynikkijuoksun tavaramerkki. Onkohan sitä koskaan juostu kahtena peräkkäisenä vuonna samaa reittiä pitkin – minä en ainakaan ole sellaista päässyt ko. tapahtumassa kokemaan. Alussa ei parantunut vauhtia himmailla, sillä n. km:n kohdalla olisi tämän vuoden ensimmäinen reittimuutos jossa noustaan jyrkästi tiukkaan kapeaan mutkaan ja siinä voi tulla helposti ahdasta. Mutka meni omalta osaltani hyvin joten sitten sai keskittyä vain omaan juoksemiseen. 2,5 km:n jälkeen tuli ensimmäinen tiukempi nousu, kun edessä oli Varalan mäki. Siihen asti vauhti oli ollut reilusti alle 4 min/km, mutta sitten piti vähän toppuutella. Tarkoitukseni oli, että alun jyrkissä mäissä syke ei nousisi yli anaerobisen kynnyksen, mutta se oli näemmä vain haavetta. Ylämäessä porukkaa lappasi jonkun verran ohi, mutta sain varvattua heidän heti mäen päällä tai seuraavassa jyrkässä alamäessä. Alamäen jälkeen reilussa 4 km:ssä oli seuraava jyrkkä nousu. Jälleen himmailin vähän vauhtia ja porukkaa alkoi kertyä kannoille – nyt ei sentään mennyt monikaan ohi. Nyt oltiinkin sitten reitin ehkä korkeimmalla kohdalla ja edessä oli reilu kilometri laskuvoittoista osuutta. Tämäkin osuus oli uutta edellisistä vuosista, sillä reitti kulki Pyynikin harjun pururataa pitkin. Juoksu tuntui vielä rennolta ja suht tuoreen oloiselta vaikka matkaa oli taivallettu jo yli puolenvälin. Seuraavaksi edessä olisi pieni nousu Pyynikin näkötornille jonka jälkeen olisi pitkä pätkä alamäkeä. Alamäessä kantaan tarrautui joku kanssakilpailija ja se tuntui pysyvän sitkeästi perässä. Rosendahlille lasketellessa alkoi jälleen ylävatsalihaksenkramppi pikkuisen ilmoitella itsestään, mutta ei alkanut vielä vaivaamaan liikaa. Rosendahlin jälkeisessä nousussa kantaan tarrautunut kilpakumppani alkoi siirtyä jo rinnalle, kun passasin taas vähän ylämäessä. Ylämäen jälkeen tuli heti lasku minigolfkentälle ja siinä sain pidennettyä sen verran askelta, että kaveri jäi kyydistä. Ratinan sillan kohdilla alkoi sitten kramppi jo tuntumaan sen verran, että viimeisen kilometrin kiriä ei uskaltanut aloittaa. Vauhtia ei tarvinnut kuitenkaan hidastaa ja Ratinan stadionin sisäänmeno alkoi jo näkymään. Viimeisellä parilla sadalla metrillä pystyi vielä puristamaan sen verran, että alle 38 min ajan sain rikottua. Oma kello näytti 37:52, virallisia tuloksia ei ole vielä julkaistu. Maalissa fiilikset olivat todella hyvät, sillä juoksu tuntui todella hyvältä ja rennolta, eikä missään vaiheessa matkaa ollut suurempia ongelmia (paitsi viimeisen kilometrin kramppi). Parin päivän lepo juoksun alle teki hyvää, sekä ylämäkien passailu auttoi varmaa siihen, että jalat toimivat hyvin eikä hyytymistä tapahtunut. Toivoa siis vielä on (jostain).

Karhunkierroksella

Nyt tulee sitten lupaamani tarina Karhunkierroksesta, joka tuli suoritettua viime viikonloppuna.

Kaikki lähti siitä, kun työtoverini Hannu oli viime kesänä patikoinut (taas kerran) kierroksen läpi. Hän sitten ehdotti, että mitäs jos kokeilisimme juosta kierroksen yhdessä päivässä. Mentäisiin rauhallista PK-vauhtia ja järjestettäisiin muutama huoltopaikka, jossa huilattaisiin ja tankattaisiin. Minä oli vaan, että tottahan toki, mikä ettei (just joo… ei tuu kyllä onnistumaan). Talvella Hannu otti sitten asian uudelleen tosissaan esiin, ja viime perjantaina sitten viisi hullua istui autossa nokka suunnattuna kohti Kuusamoa.

Mukana oli työkaverit Hannu ja Esa, Hannun sukulaispoika Sami ja minun vaimoni Tuuli. Saavuimme Samin hommaamalle mökille Kuusamoon illalla klo 19 aikoihin ja aloimme valmistautumaan seuraavan päivän koitokseen. Hannu kävi huoltokaksikon Mikan ja Kimmon kanssa kiertämässä seuraavan päivän huoltopaikat läpi, ja me muut asetuimme mökkiin.

Lauantaiaamuna heräsimme klo 3 ja aloimme keittämään puuroa ja valmistelemaan eväitä päivän koitosta varten. Itse ottaisin selkääni juoksurepun, johon laittaisin varasukat, vessapaperia sekä vähän evästä. Mökiltä lähdimme klo 5:n jälkeen ajelemaan kohti Hautajärven luontotupaa, jonne saavuimme klo 6 aikoihin. Kävin vielä pusikossa tyhjennyksellä ennen lähtöä. Sitten vaan lähtökuva ja kuskille moro. Edessä olisi 80 kilometriä taivallettavaa. 4 tunnin ja n.27 km päässä pitäisi olla ensimmäinen huoltopaikka.

Sää oli mukava, pari astetta pakkasta, poutaista ja tyyntä. Mikäs sen parempi juoksukeli. Alkuvauhti oli mukavan leppoista, juttu lensi ja sykkeitä vertailtiin. Itse en laittanut vielä GPS-sykemittariani päälle, sillä sen akut ei tulisi kestämään koko matkaa. Sovimme Tuulin kanssa, että hän pitää alkumatkan samanlaista mittariaan päällä, ja minä laitan vasta puolessavälissä, kun hän akkunsa (mittarista) alkaa loppumaan. Muutaman kerran kyllä laitoin mittarin vähäksi aikaa päälle katsoakseni sykkeitä, alle 120, eli rauhallista vauhtia edettiin.

Viihdyin aika paljon letkan hännillä, sillä vaikka muu porukka hölkkäsi eteenpäin, niin minä aina välillä kävelin juurakkoisemmat kohdat. Pelkäsin nimittäin polveni kestävyyttä, ja ajattelin, että kävely siirtäisi polvivaivoja eteenpäin. Koska letkan vauhti ei ollut paljon reipasta kävelyvauhtia kovempaa, niin en jäänyt siitä paljon jälkeen, vaikka kävelin useammin kuin muut.

Noin 15 kilometrin kohdalla pysähdyimme purolle täyttämään tyhjentyneitä vesipullojamme ja tyhjentämään täydentyneitä rakkoja. Itselläni oli mukana neljän pikkupullon juomavyö, ja täytin sen kaksi tyhjentynyttä pulloa. Siitä matka lähti taas uudelleen liikkeelle, maasto alkoi muuttumaan mäkisemmäksi ja huonokuluisemmaksi, ja kävelyosuudet pitenivät. Riippusiltojen luona näkyi ensimmäiset vaeltajat. He olivat vasta heräilleet ja tekivät aamutoimia. Muutama sana siinä vaihdettin ja pullot taas täytettin. Itse aloin jo vähän venyttelemään, sillä alkoi tuntua, että reidet alkavat menemään jumiin.

Loppumatka ensimmäiselle huoltopaikalle olikin vähän parempikulkuisempaa maastoa ja vahti tuntui vähän lisääntyvän. Vähän ennen huoltoa tein muutaman vähän reippaamman juoksupätkän, sillä tuntui, että reippaampi vauhti oli rennompaa juosta eikä jumittanut niin paikkoja. Ennen huoltoa alkoi jo vähän oikea polvenseutu oireilemaan (ja takana vasta vajaa 30 km).

Ensimmäiseen huoltoon (Oulangan kansallispuiston luontokeskus) tultiinkin aikataulussa, eli aikaa oli mennyt n. 4 tuntia. Matkaa takana oli 27 km. Huolossa vaihdoin sukat sekä lämpökerraston paidan. Menussa oli lihasoppaa, banaania, suolakurkkua, Batterya sekä rusinoita. Ennen lähtöä kävin vielä tyhjennyksellä. Noin puolen tunnin tauon jälkeen lähdimme taas jatkamaan matkaa.

Toisen osuuden alku oli hyväkulkuista polkua ja siinä vauhti pysyikin jälleen siinä 8 min/km. Oikea polvenseutu oli alkanut vihoittelemaan heti huollosta lähdettyä, mutta venyttely auttoi aina vähäksi aikaa. Etapin ensimmäinen 10 km oli siis aika mukavaa maastoa ja meno maistui, mutta sitten maasto alkoi taas kumpuilemaan, ja juuret ja kivet ilmestyivät polulle. Yksi takaisku eväiden puolella oli tapahtunut, sillä Tukholman maratonilta yli jääneet geelit oli otettu mukaan, ja ne olivat olleet Tukholmasta asti pikkupussissa, ja nyt kun niitä piti alkaa nauttimaan, niin kaikki geelit oli tyhjentyneet pussin pohjalle yhdeksi liisteriksi. Ei niitä sieltä viitsinyt alkaa nuolemaan, eli sitten oltiin ilman geelejä.

40 km:n kohdalla laitoin sitten GPS-sykemittarini päälle. Syke näytti 120 paikkeilla, eli kevyesti vielä mentiin. Tosin kävelykin oli lisääntynyt. Polvi oli vihoitellut taas enemmän jokusen kilometrin ajan.

Jussinkämpälle saavuimme n. 45 km:n kohdalla. Siellä pysähdyimme vähän pidemmäksi aikaa tyhjennykselle ja tankkaukselle. Nyt alkoi jo muiltakin kuulumaan kommentteja, että paikat eivät olleet enää ihan kunnossa (Tuuli tosin oli vielä ehjässä kunnossa). Venyttelimme paikkoja ja sitten taas jatkoimme matkaa. Tämän etapin aikataulu näytti vähän venyvän, joten soittelimme jossain vaiheessa huoltoon, että tulisimme myöhässä.

Maasto alkoi mennä tosi huonokulkuiseksi, välillä oli tosi jyrkkiä rappusia alaspäin (joista polvet eivät tykänneet ollenkaan) ja välillä joen rantakivikot olivat niin hankalia, että nelinkontin piti mennä. Itselläni alkoi jo toinenkin polvi kiukutella, eli tuskaa oli.

Kun pääsimme Pikkukarhunkierroksen lenkille, niin muuta porukkaa alkoi lappaamaan vastaan oikein kunnolla. Reitti oli hyväkulkuinen ja vauhti tuntui taas paranevan. Polvetkin tuntui tykkäävän enemmän, kun alusta muutui tasaisemmaksi ja askel vähän rennommaksi. Maisematkin muutuivat aika hulppeiksi ja jylhiksi, oli Jyrävän köngästä ja kaikkee.

Toinen huoltopiste oli Jyrävän könkäältä n. kilometri eteenpäin tien varressa. Saavuimem sinne n. 1,5 tuntia aikataulua myöhässä, mutta vielä ei pitänyt olla kiire pimeyden suhteen. Huollossa söimme kauravelliä sekä muita jo ensimmäisessä huollossa tutuksi tulleita eväitä. Tauko oli taas n. puoli tuntia. Sami päätti jättää matkanteon tähän, sillä hänen jalkaongelmansa paheni siihen pisteeseen, että enää ei ollut järkeä jatkaa matkaa. Muu nelikko lähti taas liikkeelle.

Matkan teko tuntui taas maistuva, kun oli saatu murua rinnan alle. Polvet kyllä kiukuttelivat, mutta ehkä ei niin paljon kuin ennen huoltoa. Polkukin oli suht hyväkuntoista. Muutaman kilometrin jälkeen eksyimme vähän reitiltä, ja tarvimme karttaa jotta löysimme takaisin polulle. Hakkuuaukolla oli hakattu myös reitin merkinnät pois (tai sitten me ei vaan huomattu niitä).

Hannu jättäytyi muusta porukasta, sillä hänen jalkavaivansa alkoivat myös pahenemaan. Meillä muilla oli myös vähän aikatauluongelmia, sillä Rukalle olisi vielä paljon hankalia kilometrejä, ja pimeän tuloon ei olisi enää montaakaan tuntia aikaa. Jatkoimme siis kolmistaan suht reipasta hölkkää eteenpäin. Aloimme pikkuhiljaa nousemaan kohti Konttaisen huippua. Siinä oli kyllä monta nousua ja laskua ennen kuin sinne pääsimme. Ensin kilometritolppien väli venähti 1,5 kilometrin mittaisiksi ja sitten ne loppuivat kokonaan. Matka tuntui tosi pitkältä Konttaiselle, sillä nyt oli polvivaivojen lisäksi tullut mukaan myös kramppailevat pohkeet ja takareidet. Onneksi ne ei kuitenkaan ihan kiinni krampanneet, oireilivat vain.

Konttaiselta oli kyllä hienot näköalat, mutta kauan ei niitä parantunut ihailla, sillä hämärä alkoi pian laskeutumaan ja edessä oli vielä Valtavaaran ja Rukan ylitykset. Lasku Konttaiselta huoltopisteelle ei ollut kovin pitkä, mutta tosi jyrkkä (onneksi? pääosin rappusia), ja tämä oli varaankin reissun tuskaisin osuus. Ei oikein tiennyt mitenpäin rappusia olisi pitänyt kulkea alaspäin.

Kolmas huolto suoritettiin nopeasti, vähän evästä mukaan ja suuhun, ja heti matkaan. Maaliin ei ollut matkaa kuin n. 6 km, mutta nyt alkoi jo hämärtämään.

Valtavaaralle nousu oli paikoin tosi jyrkkää ylämäkeä ja paikoin tosi kivikkoista ja lisäksi jyrkkää alamäkeä. Juoksemiseen ei ollut mitään mahdollisuuksia. Ensimmäinen kolme kilometriä oli tosi hidasta, mutta sitten kun pääsimme Valtavaaran huipulle, niin alusta parani taas. Kyltti näytti, että matkaa Rukalle olisi 3,5 km, aurinko oli jo laskenut, ei siis muuta kuin jalat alle ja matkaa jatkamaan. 1,5 km olikin taas hyvää alaspäin viettävää polkua ja se pätkä menikin hyvin. Sitten alkoi taas kivikkoiset alamäet, ja kun alkoi olemaan jo melko pimeää, niin varovaisesti täytyi mennä.

Kilometri ennen maalia olimme päässeet Valtavaaralta alas tielle. Mutta sitten edessä näytti olevan jyrkät rappuset jonne Karhunkierros vielä jatkui. Oli siis noustava vielä Rukalle. Portaiden yläpäässä hävisi sitten reittimerkinnät, sillä pimeys oli jo laskeutunut. Kartan tutkimisen heikossa lampun valossa ja Hannulle soiton jälkeen päätimme lähteä laskemaan yhtä laskettelurinnettä alas toivoen, että saapuisimme tielle. Tietä pitkin sitten päädyimme hyppyrimäelle, jonka alastulorinteen rappusia menimme alas. Pikkuhiljaa alkoi Hannulle selvitä missäpäin me harhailimme ja pienen ajan jälkeen, kun olimme tarponeet pimeää tietä eteenpäin, ilmaantui huoltoautomme valot tielle. Reissu oli päättynyt. Aikaa lähdöstä oli kulunut n. 15,5 tuntia ja GPS -mittari näytti 83 km. Oli se aika mahtava tunne.

Mahtava tunne ei sitten enää ollutkaan sunnuntaina kun piti istua autossa 10 tuntia. Paikkoja särki ja taukopaikoilla käveleminen tuotti tuskaa. Se oli kumma juttu, että ne paikat polvesta jotka olivat juoksun aikana kipeä, eivät enää olleetkaan, vaan kipu oli siirtynyt toiseen paikkaan (polvenseudulla kuitenkin).

Semmoinen pikainen Kuusamon reissu se oli. Minä, Tuuli ja Esa saatiin taivallettua koko matka. Hannulta jäi vain muutama viimeinen kilometri väliin ja Samikin meni upeat n.60 km.

Maisemia ei paljon ehtinyt nähdä, ainoastaan polun juurakkoa ja kiviä, sekä tossujen kantapäitä. Kivaa kyllä oli. Paikat tosin meni vähän huonoon kuntoon, ja ne pitäisi saada pian parannettua, sillä uudet koitokset on vielä syksyllä edessä.