Onko 100 km paljon? Jos on ajatellut kävellä parkkipaikalta kauppaan 50 m ja joutuukin kävelemään 500 m, niin 500 m tuntuu paljolta. Jos on ajatellut kävellä 500 m bussipysäkille ja joutuukin kävelemään 10 km kotiin, niin silloin 10 km on paljon. Jos on ajatellut ajavansa autolla 10 km töistä kotiin, mutta joutuukin ajamaan 50 km kiertotien vuoksi, niin silloin 50 km on paljon. Jos on aikonut juosta 100 km, mutta pääseekin vain 80 km, niin silloin 80 km on vähän. Kaikki on vain siitä kiinni millä asenteella on matkaan lähtenyt.

Edellisenä sunnuntaina orastava kurkkukipu äityi sitten kuitenkin pieneksi nuhaksi, joten alkuviikolle ei tullut urheilusuorituksia. Maanantaina olisi tullut muutenkin taukoa, sillä meillä oli iltarastitalkoovuoro Hervannassa. Tiistaina ja keskiviikkona olisi voinut jotain tehdäkin, mutta nyt ne meni ihan nuhasta toipumiseen. Keskiviikko tosin oli jo suht terve päivä, mutta jätin lenkin kuitenkin väliin. Torstaina oli taas jalkahieronta, joten se oli nyt syynä lepopäivälle. Perjantaina kävin kokeilemassa hölkkäämistä muutaman kilometrin verran jotta näkee uskaltaako lauantaina repäistä. Kaikki tuntui olevan ihan OK.

Alkukesästä asti on ollut sellainen ajatus mielessä, että kotoa pitäisi mökille päästä juosten. Suorilla matkaa olisi n. 90 km, mutta kun tekee pienen lisälenkin, niin satasen saisi täyteen. Tämä viikonloppu on ollut tähtäimessä ko. rypistykselle, mutta palautuminen kahden viikon takaisesta rogainingista on ollut arvoitus. Toinen vaihtoehto oli seuraava viikonloppu tai sitten matka olisi jäänyt loppuvuoteen. Tämä viikonloppu tuntui sopivan ihan hyvin kelien ja kunnonkin osalta.

Lauantaiaamusta kello herätti klo 6:00. Heräilyn ja pienen jaloittelun jälkeen heitin juoksurepun selkään ja aloitin matkan. Lähtiessä klo 6:48 lämpöä oli vain 7 astetta, yllä oli lämpökerraston ja KeKe:n paita ja alapäässä pitkät trikoot, hanskat olivat myös kädessä. Repussa 2 litran juomapussi (sis. sekoituksen vettä, maltoa ja vähän mehua), rusinoita, energiapatukoita, vähän makeaa sekä itsetehtyä geeliä (sis. vettä, maltoa, hunajaa ja suolaa). Niillä eväillä pitäisi n. 35 km:iin päästä jossa olisi ensimmäinen huoltopiste.

Kaksi ensimmäistä kilometriä oli pururataa, mutta sitten alkoi asfalttiosuus jota riitti aina 75 km:iin asti. Yritin kyllä juosta, aina kun mahdollista, asfaltin vierustaa, mutta aika vähiin ne osuudet jäivät. Lähdin liikkeelle sellaisella taktiikalla, että 25 min hölkätään 5:30 – 6:00 min/km vautia ja sitten 5 min kävellään reippaasti. Alkuosuus oli sen verran tasaista, että tuo vauhdinjako onnistui ihan hyvin, mutta Vesilahden jälkeen alkoi mäkiä tulla sen verran enemmän, että kävelyosuudet piti ajoittaa nousuosuuksille. Alussa käveltävät mäet olivat vähän jyrkempiä, mutta matkan edetessä jyrkkyyden ei tarvinnut olla kovin kummoinen kun laitoin kävelyksi, lopussa kävelin jo melkein kaikki pienet töpäreetkin.

Ensimmäinen puskakeikka tuli tehtyä jo Pirkkalassa Lentoasemantien pusikossa, mutta se jäikin sitten viimeiseksi isommaksi tyhjennykseksi (ihme kyllä). Matka jatkui Pirkkalantietä kohti Lempäälää. Muutama sadetippakin taivaalta tuli, mutta ei sen isompaa. Vähän ennen Lempäälän keskustaa alkoi kävelyosuuksilla jo tuntumaa polven etuosaan mikä ehkä jo enteili vähän tulevia ongelmia.

Lempäälän keskustan lämpömittari näytti 10 astetta plussaa ja kun aurinkokin paistoin, niin mikäs siinä oli hölkötellessä. Keskustan jälkeen käännyin Vesilahden tielle ja niillämain matkamittari näytti, että kolmannes matkasta olisi “jo” takana. Ensimmäinen huolto piti olla heti tämän risteyksen jälkeen, mutta aikataulusyistä se siirtyikin muutaman kilometrin eteenpäin (olin arvioinut alkumatkan liian pitkäksi).

38 km:n kohdalla ensimmäisessä huoltopisteessä Tuuli odottelin auton kanssa. Aikaa oli kulunut n. 3:45, joten 6:00 min/km tavoitevauhdissa oli pysytty. N. 15 min huoltotauolla söin vähän pastaa yms, sekä täydensin juomapussin ja muut eväät.

Eka huolto 38 km:ssä

Ennen huoltoa alkaneet polvikivut hävisivät vähäksi aikaa, mutta sykkeitä piti alkaa jo tarkkailemaan, sillä jossain nousuosuuksilla se saattoi lähennellä jo aerobista kynnystä. Matka jatkui Vesilahden läpi kohti Narvaa. Matkan teko alkoi tuntumaa jo jaloissa pienenä särkynä ja polvessa oli aika-ajoin kipua, mutta mitään ylitsepääsemättömiä murheita ei vielä ollut. Punkalaitumentien risteyksessä jouduin pysähtymään bussipysäkille puhkomaan ensimmäistä pikkuvarpaaseen tullutta rakkoa. Se ei onneksi äitynyt sen pahemmaksi vaivaksi.

50 km:n kohta tuli pian Punkalaitumentielle kääntymisen jälkeen. Sitä merkkipaalua ei kauheasti viitsinyt juhtia, vaikka enään oli vähemmän edessä- kuin takanpäin. Tämän matkan juhlat oli juhlittu ja loppu olisi pelkkää työtä. Kilometrit tuntuivat vähenevän hitaammassa tahdissa kuin jalkasäryt kasvoivat. Meidän usein autolla ajetun tien tulevia kohtia ja maisemia alkoi nyt muistella ja odottaa. Ensin tulisi Krääkkiö, sen jälkeen pitkä nousuosuus, sitten aukko jossa joskus nähtiin ilveksen ylittävän tietä, risteys Vammalaan, Halkivahan taajama.

Halkivahan taajamassa tuli täyteen 2/3 matkasta. Ja samalla alkoi ensimmäistä kertaa pohkeet kramppailemaan. Krampit tulivat aina heti kävelypätkän jälkeen, mutta pienen ajan jälkeen ne hävisivät, mutta ilmestyivät taas uudelleen kun siirtyi kävelystä juoksuun. Suolatankkaus oli tainnut jäädä matkan aikana vähän huonoksi, sillä juomassakaan sitä ei ollut. Onneksi toiselle huoltopisteelle ei ollut enään kuin n. 6 km matkaa, joten siellä pitäisi sitten syödä suolakurkkua ja juoda kivennäisvettä.

Huoltopaikan läheisyys antoi voimia jatkaa eteenpäin. 72 km:n kohdalla auto sitten taas odotteli ja tankkaus voisi alkaa. Pasta ei oikein enään maistunut, mutta suolakurkkua ja juomaa (muuta kuin juomapussissa ollutta) meni alas. Melko vähän tuli syötyä, sillä juurikaan mikään ei maistunut, mutta väkisin oli jotain naamaan tungettava, sillä 28 km olisi vielä edessä. Toinen rakko tuli puhkaistua samasta varpaasta kuin ensimmäinenkin. Sopivaa rakkolaastaria ei ollut matkassa, joten ilman oli mentävä. Paita ja lippis vaihtoon, juomapussin täydennys ja menoksi.

Lähtö oli vähän kankeeta, mutta mieliala oli taas korkealla, sillä nyt tuntui jo siltä, että maali häämöttäisi. Vesilahdentieltä käännyin Oriniementielle ja pian alkaisi kauan odotettu soratieosuus, sekä toivo siitä, että se olisi vähemmän tuskaista juosta kuin asfaltti.

Nyt alkoi sitten kilometrien laskeminen. 75 km (=3/4 matkasta) tuli täyteen, 78 km (=n. kaksiviikkoa sitten menty rogaining matka), 80 km. Oriniementie on pitkä ja suora avoin hiekkatie, kauas eteenpäin näki ja matka tuntui vähenevän hitaasti – mutta vähenipä kuitenkin. Kaunista elokuista päivää ei juurikaan jaksanut ihailla, vaikka viljapeltojen keskellä meninkin, hevoset laukkasi laitumella ja kärpäset pörräsi – 19 km mökille, se oli pääasia.

Oriniementie vaihtui Punkalaitumentieksi ja sitten hetipian käännyttiin taas hiekkatielle joka veisi kohti Vehkajärveä. Tuuli tuli pian tämän jälkeen pyörällä vastaan kirittämään loppumatkaa, ja sitä apua kyllä tarvittiinkin. Pian tämän jälkeen tuli täyteen tupla-maraton. 86 km:n kohdalla tuli risteys josta olisi mökille matkaa vajaa 3 km, mutta kun sata piti saada täyteen, niin suorilla ei mentykkään vaan käännyin lisälenkille Valontielle. Valoa tosin ei tunnelin päässä näkynyt sillä jalkasärkyjen lisäksi yleinen olokaan ei enään ollut kovin kaksinen. Tosin polvikipu oli jossain vaiheessa hävinnyt, eli jotain hyvääkin.

Tupla-maraton täynnä

Valontie päättyi ja tulimme Nuutajärventielle – asfaltille. Reilu 2 km tuli tätä tietä paukutettua kun tuli Valajärventien risteys josta on matkaa mökille n. 4 km. Matkaa oli takana vasta 91 km, joten päätin juosta vielä 2,5 km eteenpäin ja kääntyä sitten takisin. Reilun km:n juoksin jonka jälkeen päätin jo kääntyä takaisin ja tehdä tarvittavan lisälenkin hiekkatiellä.

Loppukilometrit menivätkin sitten tosi tuskaisesti. Sadat metrit eivät tuntuneet vaihtuvan matkamittarissa ollenkaan ja olokin alkoi välillä olemaan sellainen, että pääseekö näitä viimeisiä kilometrejä ollenkaan. Jokaisella viimeisellä km:llä tuli käveltyä ainakin 100-200 m. Viimein kun mökki alkoi häämöttää, niin alkoi uskomaan, että kyllä se sata tulee täyteen. Viimeinen 300 m oli kuitenkin varmaan reissun vaikeimmat, sillä kipu ja kankeus oli niin mojovaa, että kilometriäkään ei olisi enään nillä jaloilla päässyt. Mittari stoppasi lukemaan 100.1 km ja aikaa oli lähdöstä kulunut n. 10 h 44 min.

Maalissa

Illalla ei juurikaan ruoka maistunut. Jotain piti väkisin syödä ja juoda, mutta vähiin se jäi. Nukkumaan mentiin 20:30, mutta ennen klo 1:ä en varmaan nukkunut yhtään. Nyt sunnuntaina on melko hakattu olo. Akillesjänteet ovat kipeät, vasen polvi otti nokkiinsa, hartiat on kipeät ja tuntuu, että kaulankin lihakset ovat kipeytyneet juomapussin letkun imemisestä.

Niin… kyllähän se 100 km oli aika paljon, mutta ei kuitenkaan liikaa. Jalat olivat kuitenkin ne jotka ensimmäisenä pettivät. Ehkä pidempäänkin olisi jaksanut, mutta jalat eivät olisi mennyt kyllä yhtään enempää eteenpäin. Alustan muuttaminen hiekkatieksi, vähän parempi valmistautuminen sekä parempi tankkaaminen matkan aikana auttaisi varmaan vähän asiaa. Heinäkuun 50 km lenkin jälkeen epäilin, että juoksuvauhtia pitää pudottaa lähemmäksi 6 min/km jotta jaksaa pidemmän matkan, mutta ei se ollutkaan niin. Kyllä tätä 5:20 – 5:40 min/km vauhtia jaksoi loppuun asti mennä, vaikkakin loppussa kävelymäärä kasvoikin. Nyt kun toipuisi tästä pikaisesti, niin voisi olla vielä toivoa lokakuun alun Pirkan hölkälle.