Viikko 41/2023 (9.-15.10.2023)

Syyskauden pääkisaksi oli määritelty Amsterdamin marathon. Edeelisvuosien muutaman vaisumman marathonajan jälkeen oli taas tarkoitus lähteä tosissaan rikkomaan kolmen tunnin “haamurajaa”, joka on viime vuosina ollut aina tavoitteena. Tällä kertaa odotukset olivat korkeammalla, koska kesän ja alkusykysyn puolimarathonien ajat lupailivat ihan hyvää. Paikat olivat myös pysyneet melko hyvässä kunnossa, joten treenaamista oli päässyt jatkamaan ilman isompia taukoja.

Tulosodotuksia puolestaan heikensi vaiva, joka tuli kaksi viikkoa ennen starttia oikean patellajänteen alakiinnityskohtaan. Sain onneksi kuitenkin vaivaan kortisonipiikin puolitoista viikkoa ennen kisaa ja kipu rauhoittuikin tosi hyvin, vaikkei täysin hävinnytkään. Myös ennustettu heikohko sää aiheutti jännitystä, että kuinka heikko se starttihetkellä sitten lopulta onkaan. Kymmenen päivän ennustetta tulikin seurattua melko tiiviisti ja toiveena oli että alun ennusteen 11 asteen lämpö ja sadekuurot muuttuisivat päivien mittaan parempaan suuntaan.

Polvivaivan vuoksi kaksi viimeistä viikkoa tuli otettua treenien osalta erittäin kevyesti. Ehkä hyväkin niin. Kisaviikon maanantaina tuli poljettua sisäpyörää 80 minuuttia. Tiistaina kävin töissä pyörällä ja illalla tein kotisalitreenin. Keskiviikkona kävin uimassa pari kilsaa. Torstaina tein viikon ensimmäisen pienen juoksulenkin, jossa herättelin taas vähän kroppaa juoksuun. Vitosen verran juoksin ja vauhtina noin kolmen tunnin marathonvauhti. Lauantaina tuli myös iltapäivällä heräteltyä paikkoja kuuden kilsan rauhallisella lenkillä Amsterdamin kaduilla.

Kisapäivän aamuna kello herätti normaalin arkiaamun aikaan 5:30. Koska kisastartti olisi klo 9.00 ja hotellin aikaistettukin aamiainen alkoi vasta 6:30, niin aamupalaksi piti syödä kaupasta haalittuja eväitä. Minun mahani kun vaatii sen kolmen tunnin sulattelun ennen kisasuoritusta. Onneksi edellisenä iltana olimme käyneet kisajärjestäjän pasta partyssä syömässä itsemme ähkyyn, joten tankkauspuoli piti kyllä olla kunnossa, vaikka nesteen nauttiminen olikin jäänyt normaalia vähemmälle. Edellisenä päivänä olimme myös hakeneet jo kisanumeron, joten sen noutamiseen ei tarvinnut varata aamusta aikaa.

Yöllä oli tullut kunnolla vettä, mutta aamulla puoli kahdeksan aikaan kun kävelimme metropysäkille, niin enää vain ripotteli vähäsen. Ennuste päivälle oli kuitenkin edelleen se, että sadekuuroja olisi tiedossa. Lämpöä oli myös viimeisinä päivinä ennusteessa ollut 7 astetta, tuuli sen sijaan ei onneksi ollut niin kova kuin edellisinä päivinä. Metro oli vielä suht väljän oloinen, mutta päätepysäkiltä eteenpäin alkoi väkeä kertymään eri suunnista ja suuntana kaikilla oli kohti olympiastadionia.

Saavuimme kisapaikalle hyvissä ajoin, joten aikaa oli vähän pyöriä ja imeä itseensä kisatunnelmaa. Sää tuntui myös melko mukavalta. Kolmisen varttia ennen starttia riisuin itseni kisa-asuun, joka tällä kertaa oli ihan normi “lyhyt”-versio + irtohihat ja puffa. Juuri kun oli tarkoitus viedä reppu tavarasäilytykseen, alkoi vähän satelemaan vettä ja sitten saman tien enemmän ja sitten sade muuttuikin raesateeksi. Onneksi väentungoksessakin löysimme paikan katoksen alta, joten kamppeet pysyivät kuivina. Sateen rauhoituttua puin vielä kertakäyttösadetakin päälleni ja lähdin viemään tavaroita säilytykseen.

Alkuverkkaa en ollut ehtinyt tehdä yhtään, mutta yritin vähän hölkätä sen muutaman sadan metrin verran, mitä stadionille ja lähtöviivan tuntumaan oli matkaa. Aikaa starttiin oli vielä vartin verran ja totesin, että ykkösellä pitäisi vielä käydä. Ja kun en nähnyt pystypaikkaa lähtöalueella, niin oli pakko hölkätä ihmisten vastavirtaan ulos stadionilta ja etsiä tyhjennyspaikka ja sitten taas takaisin lähtösuoralle läpi ihmismassojen. Kun pääsin asettumaan lähtösuoralle suurin piirtein siihen kohtaan, jossa tavoiteajaltaan alle kolmen tunnin juoksijoiden piti olla, niin aikaa paukkuun oli vielä vähän alle kahdeksan minuuttia.

Siinä sitä sitten tuli seiskoskeltua tuhansien muiden juoksijoiden kanssa kuin sillit suolassa odottaen että kello tuli 9. Aika rauhallista tahtia minuutit tuntuivat kuluvan. Muusiikki raikasi, selostaja kailotti ja yleisö hurrasi. Pikku hiljaa alkoi ympäriltäni ihmiset heittelemään juomapulloja, sadetakkejaan yms. lämmittelyvaatetta radan sivuun ja pian myös itsekin riisuin kertakäyttösadettakini pois. Samalla huomasin, että olin jättänyt juoksuhanskani Tuulin taskuun vaatteita vaihtaessani, mutta sitä ei nyt parantunut surra, vaan toivoa ettei näpit jäätyisi.

Starttipaukun jälkeen ei omalta osaltani heti tapahtunut mitään. Kesti vielä toista minuuttia ennen kuin pääsin ylittämään lähtöviivan, mutta sitten pääsikin heti juoksemaan väljästi. Pari kymmentä metriä ennen lähtöviivaa oli nimittäin tehty järkevä sikaani, jossa väki pakkautui ennen lähtöviivaa ja pääsi sen jälkeen juoksemaan vapaammin. Ensimmäisen kilometrin pääsikin juoksemaan suht väljästi, mutta pian lähtöryhmä B:n juoksijat yhtyivät reitille ja muutenkin väki alkoi pakkautumaan ja alkoi sitten alkoikin olemaan ahtaampaa.

Väkeä oli reitin varrella paljon ja maisema, vaikka kaupungin kaduilla juostiinkin, olivat ihan näkemisen arvoisia, mutta päähuomio meni alkukilometreillä vain siihen, ettei hyppäisi kenenkään kantapäille tai ei itse kiilaisi kenenkään eteen, sillä seurauksella että tämä astuisi kantapäille ja tossu irtoisi tai kaatuisi.

Ensimmäinen 5 kilometriä meni aikaan 0:20:43, eli keskivauhti oli ihan spekseissä 4:09 min/km. Kymmenen kilometrin tolpalle tultaessa meno oli jatkunut entisellään. Ruuhkaa oli, vesilammikoita sai välillä väistellä, mutta sää suosi. Puffan oli saanut riisua päästä jo alkumetreillä ja irtohihojakin olin rullannut vähän alemmaksi. Kympin aika oli 0:41:26, eli tasaista 4:09 min/km keskivauhtia oli matka edennyt.

Noin 11 kilometrin kohdalla pääsin ohittamaan kolmen tunnin jäniksen – joka oli vetänyt reipasta ylivauhtia. Tämän jälkeen juokseminen muuttui väljemmäksi, sillä jänisten perään kerääntyy yleensäkin isompaa ryhmää ja sellaisista pitää päästä äkkiä ohi. 13 kilometrin kohdalla pääsimme pois kaupungin kaduilta ja lähdimme juoksemaan Amstel-joen reunustaa kohti etelää. Tässä kohtaa meno väljeni entisestään, mutta ei vieläkään tarvinnut yksin juosta. 15 km:n kohdalla kello näytti aikaa 1:01:54, eli vauhti oli jopa vähän parantunut alkuun nähden. Syynä tähän oli varmaankin väljempi juoksureitti ja varmaankin oli myös myötätuultakin.

Amstelin vartta kohti etelää juoksimme kuutisen kilometriä. Jossain välissä vastarannalla näkyi kisan kärkiryhmä – aika monta kilsaa oltiin jo tässä vaiheessa mustia miehiä perässä. Joella oli myös kaikennäköistä toimintaa. Oli soutajia ja orkesterilautta ja muutakin metkuilua. Sää oli edelleen hyvä, ei ollut ongelmia ja meno maistui, piti vaan muistaa nauttia vielä kun pystyi. Joki ylitettiin vähän ennen 20 kilometrin väliaikapaikkaa, ja siinä kohdassa olikin reitin siihen asti kovin ylämäki, tosien ei sekään mikään paha ollut. Välittömästi kahdenkympin jälkeen alkoi vähän ripottelemaan vettä. Melko nopeasti sitä alkoi tulla enemmänkin ja tuuli voimistui melkoisesti ja tietenkin vastatuuleksi. Puolimatkan aika oli 1:26:55, eli keskivauhti 4:07 min/km, joka oli jopa tavoiteaikaani nopeampi, mielessä pyöri vaan, että toivottavasti hieman ylikova alkuvauhti ei kostautuisi.

Suuntana oli siis takaisin kaupunkiin päin, ja Amstelin varrelta käännyimme pois 26 kilometrin kohdalla. Isompaa sadekuuroa ei onneksi tullut, vaan sade jatkui kuurottaisena ja lakkasi ennen kaupunkia kokonaan. Myöskään tuulen vaikutusta juoksuun en juurikaan huomannut. Välillä pääsi peesailemaan ja muutenkin tuulen suunta kääntyi sivuun. Vauhti oli pysynyt edelleen hyvänä, sillä 25 kilometrin kohdalla aikani oli 1:43:04, eli keskari oli pysynyt puolimatkaan nähden samana. Nyt tosin alkoi jo pakaroiden seudulla tuntumman jäykkyyttä, mutta kilometriaikoihin se ei vielä näyttänyt vaikuttavan.

Kaupungin puolelle päästyä alkoi reitin varrella olemaan taas enemmän kannustusta. Välillä huuto otti jopa korviin ja mökä tuntui olevan paikoin ihan jatkuvaa. Mukavaa oli kuulla usein myös oma nimen huuto, silla numerolapussa oleva nimi näkyi hyvin yleisölle ja lyhyt nimi oli varmaan helppo huutuu (Tumii). Saihan huudoista tsemppiä ja sitä alettiin pikku hiljaa tarvitsemaankin. 30 kilometrin kohdalla aika oli vieläkin yllättävän hyvä 2:03:56, keskivauhti .4:08 min/km. Tuolla vauhdilla mentäisiin hyvin uuteen ennätykseen ja vähän olisi vielä varanttiakin.

Kilometrin taittuessa alkoi jäykkyys ja kivut pahenemaan ja olemaan sitä luokkaa, että vauhti väkisinkin rauhottui. Etenkin viimeisellä kympillä joutui ihan tosissaan tsemppaamaan itseään, ettei antaisi kivulle valtaa ja luovuttaisi tai edes rauhottaisi menoa. Mentävä oli niin kauan vain kuin pystyssä pysyisi. Melko usein sai itselleen toitottaa, että “se on vaan kipua, ei sen kummempaa”. Vaikka kipu on tietenkin aina merkki jostain huonosta, niin tämä kipu oli kuitenkin sellaista, että tiesi sen olevan vaaratonta ja sen tuottamat vauriot tultaisiin kärsimään jokusen seuraavan päivän aikana. 35 kilometrin keskari 4:09 min/km oli edelleen yllätys, ettei vauhti ollut hiipunut sen enempää. Vieläkin oltiin siis enkkavauhdissa.

Viimeisellä seitsämällä kilometrillä tuli jo vähän laskeskeltua, että kuinka hitaita kilometrejä viimeiset saisivat olla, jotta vielä pääsisi tavoitteeseen, eli alle kolmeen tuntiin. Sen verran huono oli jo luottamus jalkojen kuntoon, että tuollaista piti laskea. Siinä vaiheessa kun yli viiden minuutin kilsat veisivät tavoitteeseen, niin aloin jo uskomaan siihen. Tosin esimerkiksi paha takareisikramppi voisi lopettaa juoksun kokonaan heti siihen paikkaan. Tosin oireita sellaisesta ei ollut ollut, eikä muitakaan krampin oireita missään. Vatsakin oli toiminut, eikä syödyt geelit tai juodut urheilujuomat olleet tökkineen tai alkaneet pistämään. Vessahädästäkään ei ollut tietoakaan missään vaiheessa. Yllättävää oli myös, että viimeisin polvivaivakaan ei ilmoitellut itsestään yhtään. Adrenaliinitasot taisivat olla melko korkealla. Ainoa ongelma oli vain jumalaton kipu jaloissa jota oli jatkunut, onneksi vain, jokusen kilometrin ajan.

40 kilometriä, periaatteessa loppusuoran tuntua kun kaupungin kadut oltiin aidattu molemmin puolin. Niiden välissä joukoittain juoksijoita ja aitojen ulkopuolella massoittain kannattajia. Näin ilmeisesti oli äänistä päätellen. Itse keskityin katsomaan jälleen pääasiassa vain katuun, että mihin astuisi ja mutkissa olemaan tarkkana ettei, vähän liukkaanoloinen, tossu lipsahtaisi vesilammikossa tai ratikkakiskolla. Se olisi tässä vaiheessa melko kohtalokasta, sillä silloin olisi varmasti joku kramppi päällä ja siitä eteenpäin pääseminen jopa mahdotonta. 2,2 kilsaa ennen maalia oli melko selvää ettei ennätykseen ollut mahdollisuuksia, sillä aikaa siihen oli vain 8:20, joka tarkoittaisi 3:45 min/km vauhtia. Periaatteessa tuo olisi ollut madollista, mutta käytännössä näillä jaloilla tässä kohtaa, ei.

Kun olympiastadionin portti alkoi lähestymään alkoi mökä taas kasvamaan. Stadionille päästyä mökä vaan kasvoi entisestään ja kuulutukset pauhasivat. Ennätyksestä jääminen ei haitannut tässä vaiheessa tippaakaan, vaan nyt piti vain nauttia kymmenin muiden loppusuoralla olevien juoksijoiden kanssa tunnelmasta ja maaliin pääsystä. Maalivaatteen päällä oleva kello näytti 2:57:46 (bruttoaika), mutta kun nettoaika lasketaan lähtöviivan ylityksen jälkeisestä ajasta, niin virallinen aikani oli 2:56:25.

Bruttoajan perusteella sijoitukseni koko marathonilla oli 825.(/16068) ja kaikista 12049 miehestä 787. Nettoajan perusteella olin ikäsarjassani (M50) 26., eurooppalaisita viiskymppisistä 23., pohjoismaalaisista 3. ja ykkönen suomalaisista viiskymppisistä. Täytyy sitä jollain perusteella olla ykkönen. Ei onneksi tarvinnut mennä kaupunki- tai katukohtaiseen tarkkailuun.

Maaliviivan ylityksen jälkeen hämmästelin myös oloani. Ei ollut ollenkaan heikko olo, eikä edes meinannut päässä pimentyä. Ilmeisesti jalkojen kunto esti ottamasta ihan kaikkea irti itsestä ja tämän vuoksi olokaan ei ollut ihan kuoleman väsynyt. Pikkuhiljaa pääsin etenemään kohti stadionin uloskäyntiä, jota ennen jaettiin vielä osallistumismitalli sekä muoviviitta, jolla sai pidettyä vähän lämpöä niskassa. Tässä kohtaa alkoi myös nousemaan vähän tunteetkin pintaan, sen verran koville kroppa oli tainnut kuitenkin joutua. Stadionin ulkopuolella sai sitten banaanin ja vähän juotavaa. Aika vähiin tarjoamiset jäivät järjestäjän osalta – no, kisapaita oli sentään saatu jo edellisenä päivänä. Varusteiden noutoon ei onneksi tarvinnut jonottaa, ja muutenkin liikkuminen oli vielä väljää, tosin kuin kuulemma myöhemmin kun kaikki paikat olivat ihmisiä täynnä, eikä eteenpäin päässyt kuin matelemalla. Onneksi tuli siis päästyä maaliin ensimmäisen tuhannen juoksijan joukossa.

Kun olin saanut vähän kuivaa vaatetta yläpäähäni lähdin vaeltamaan kankein jaloin kohti metropysäkkiä, josta olisi vain kymmenen minuutin matka hotellihuoneeseen. Kävi kuitenkin ilmi, että kyseinen pysäkki oli suljettu lähtevältä liikenteeltä, koska puolimarathonille tulijat, jotka lähtisivät matkaan vajaan parin tunnin päästä, olivat täyttäneet koko aseman. Onneksi muutamalla muullakin oli sama ongelma kuin minulla, ja lähdin seuraamaan yhtä ranskalais(?)pariskuntaa. Reilun puolen kilometrin siirtymään tulikin kaksi kilometriä lisää. Se ei ollut mikään mieltä ylentävä lisämatka jäykillä jaloilla, nälkäisenä ja sadekuurojen siivittämänä. Lopulta kuitenkin hotellihuoneeseen tuli päästyä ja sen jälkeen saunaan. Ensi vuonna sitten varmaankin jonnekin muualle juoksemaan.