Se on nyt kymmenes perättäinen maaliskuun ensimmäinen sunnuntaiaamu kun kello pärähtää soimaan puoli neljän aikoihin. Maaliin kun vielä suksimalla selviäisi, niin järjestäjät ovat luvanneet kymmenestä kerrasta hopeoidun mitallin kouraan. Arvometallin toivossa könyän alakertaan tarkastamaan aamun säätilaa. Vajaat 11 astetta pakkasta mittari näyttää, mutta jos vanhat merkit paikkansa pitää, niin jokusella asteella se vielä kiristyy ennenkuin tykki Niinisalossa kajahtaa. Lunta ei yön aikana ihme ja kumma ollut tullut – sen riesan se on useana edellisenä vuonna ihan kiusaksi tehnyt.
Aamupuurolla kello oli vielä sen verran sekaisin, että tuli turhaan hoputettua Tuulia, sillä aikaa lähtemiseen oli vielä vajaan tunnin verran. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta kun olisin ollut tunnin liian aikaisin valmiina lähtöön. Äkkiä se aika kuitenkin vierähti kun kamppeita pakkasi ja pöntöllä kökötti.
Asteella oli pakkanen ehtinyt kiristyä kun suuntasimme auton kohti Teivon ravirataa ja siellä odottavaa bussikyytiä. Tämä on nyt toinen vuosi kun käytämme ekologista vaihtoehtoa ja rahtaamme itsemme lähtöpaikalle yhteisellä bussikuljetuksella. Säästyypähän parin sadan kilometrin bensat sekä joku onnekas sukulainen aamuherätykseltä. Bussimatka sujuu ripeästi kun itse nuokkuu ja kuuntelee samalla naapuripenkkien veteraanien juttuja. Tuuli vähän valittelee mahaansa, mutta se laitettiin kisajännityksen piikkiin. Itse kylläkin tutustuin bussin WC -kalustoon.
Pelipaikalle päästyä oli vuorossa perinteiset rituaalit. Vessakierros, “viimeinen voitelu” ja viimetingassa lähtöalueelle saapuminen ovat perinteitä joista ei voi poiketa. Tällä kertaa tuli vielä lisäksi pieni arpominen, että millä varustuksella matkaa lähtisi, sillä pakkasta oli viidentoista asteen verran. Päädyin osittain kevennettyyn varustukseen vaikka alkumatkasta tulisikin kylmää kyytiä.
Lähtöalueelle siis jälleen viime minuuteilla, mutta ei kuitenkaan niin myöhään, etteikö olisi perinteisiä puheita kuullut. Jälleen muistutettiin hyvän fyysisen kunnon tuomista eduista, sekä käskettiin pitää huolta itsestä ja toisista. Tosin ulkomaaksi käskettiin pitämään vaan huolta itsestään. Voisikohan sen tulkita niin, että ulkomaalaisten ei tarvitse pitää huolta suomalaisista, mutta suomalaisten kylläkin kannattaa katsoa vähän ulkolaisten perään.
Tykki taas potkaisi hiihtäjät liikkeelle, ainakin heti sitten kun oli saanut keräiltyä vehkeensä ja tasattua sykkeensä paukauksen aiheuttaman säikähdyksen jälkeen. Heti ensi potkuista havaitsi, että tänään ei oikein luista. Tasatyöntö ei luisuttanut suksea niin pitkälle kuin viereisen ladun menijällä. Olikohan “viimeinen voitelu” ollut sittenkin vähän turhan runsas.
Sen verran on kymmenen vuoden aikana viisastunut (tai laiskistunut), että alkuhöntyily jäi aika vähiin. En lähtenyt siihen iänikuiseen ladunvaihtorumbaan jota useat harrastavat parin ensimmäisen kilometrin aikana – jos tarvetta on, niin kyllä sen kaverin ohi ehtii pääseemään vähän myöhemminkin, eikä tule ainakaan rikottua välineitään. Muutama sen verran innokkaan oloinen ohittelija pyyhälsi ohi, että piti laittaa oikein numero muistiin, että kuinkas äkkiä he maaliin oikein ehtivät, kun tuollaisella hönkällä alussa jo painelee.
Alussa kyyti oli tosiaan vilpoisen oloista ja jossain paikoin jopa kylmää. Ensimmäisellä juotolla Kuninkaanlähteellä parta oli jo sen verran jäässä, että sitä ei enään sulattanut muu kuin lämpimän mehun aikaansaama höyry. Jämille asti kone oli vähän kohmeessa ja vaikka valitsemani letkat eivät kovin kauhaa kyytiä pitäneetkään, niin silti oli koko ajan kuin jojon päässä. Jämin jälkeen sitten dieseli alkoi vähän lämpeämään ja meno alkoi piristymään (tai ainakin se siltä tuntui, vauhti tuskin kiristyi).
Jämin jälkeen kävi selväksi, että ensimmäinen tavoite, päästä lentokentälle ennen puoli-Pirkan lähtöä, ei ollut enään saavutettavissa. Vähän ennen Vatulan juottoa, kun kolmannes oli takana, alkoi näyttämään, että toinenkin tavoite, kuuden ja puolen tunnin aika, alkaisi karata käsistä.
Vatulan ja lentokentän välissä alkoi porukka jo harvenemaan ja letkat lyhenemään. Välillä sai hiihdellä pitkiä pätkiä niin ettei ketään näkynyt edessä eikä (varmaankaan) takanakaan. Mutta mikäs siinä oli hiihdellessä, kun aikatavoitteita ei enään ollut, hyvässä kunnossa olevat ladut alla ja muutenkin tuntui jaksavan ihan hyvin.
Kentokenttä tuli saavutettua ajassa n. 3:12, eli puoli-Pirkkalaiset olivat ehtineet lähteä jo hyvän aikaa sitten. Matkaa oli kulunut 44 km, eli kuuden ja puolen tunnin alitus ei oikein ollut enään mahdollista, sillä jälkimmäinen puolikas on ollut aina toista kymmentä minuuttia hitaampi kuin ensimmäinen. Ladut olivat pysyneet hyvässä kunnossa puolikkaan menijöidenkin jälkeenkin eikä ruuhkiakaan ainakaan heti ilmennyt. Kyröskoskelle sai lasketella aika hiljaisen liikenteen vallitessa laduilla. Ulkoministerillemme oli joku pystyttänyt kannatuskyltin ladun varteen – Rinteen pojan mahdolliset kannatusjoukot olivat kyllästyneet odottelemaan ja lähteneet kotiin.
Sitten olikin edessä aina pelätty kävelyosuus. Ei pelätty sen vuoksi, että se olisi erityisen rankka, pitkä tai jotain sellaista, ei, vaan sen vuoksi, että siinä jäätyvät aina sormet aivat totaalisesti. Ja niin jäätyi nytkin. Voi sitä tuskaa kun km:n kävelyn jälkeen suksia laittaa takaisin jalkaa ja alkaa lykkimään taas sauvoilla. Ensin on jäässä, sitten lähtee tunto, mutta melkein pahinta on se kun veri alkaa taas kierämään sormissa ja tunto palautuu – tuntuu kuin sormet räjähtäisivät siihen paikkaan. Muutaman kilometrin aikana ehtii miettimään montako sormea pitää amputoida ja jääkö nenän kaivamis sormi jäljelle, mutta asia yleensä unohtuu siinä vaiheessa kun aletaan kipuamaan kohti Lintuharjun huoltopistettä kohden.
Yleensä ennen Rokkakoskea alkaa jo tekemään huonoa, kangistumaan yms. väsymisen merkkejä, mutta nyt näitä merkkejä ei ilmaannu. Se tarkoittaa sitä, että liian hiljaa on tultu, ja kyllä kello ja sykemittarikin sen todistivat. Tahtia oli kiristettävä sillä aika 6:45:kin alkoi näyttämään mahdottomalta saavuttaa. Ja kun sykkeetkin pyöri siinä 140 kieppeillä, niin varaakin pitäisi olla.
Rokkakosken jälkeiset nousut suoriutuivat yllättävän kivuttomasti. Vähän ennen Pentinmaan juottoa tuli selkä edellä vastaan toinen niistä alkukilometrien muistiinlaitetuista ohittelijoista. Eipä ollut enään kauhea hönky eteenpäin. Itselläni sen sijaan tuntui kulkevan vielä hyvin ja suksikin tuntui luistavan alkumatkaa paremmin. Viimeisellä juotolla Julkujärvelläkään ei tuntunut vielä ollenkaan pahalta joten ei muuta kuin täysi höyry päällä loppuun asti. Toinen muistiin pantu numero tuli eteen vähän Julkujärven jälkeen, ja näistä saavutuksista mieli vähän kirkastui, vaikka aika näyttäisikin painuvat paljon päälle 6½ tunnin. Loppuvitosella tuli vielä ohiteltua muutama oman sarjan menijäkin, mutta loppusuoralle sai lasketella yksikseen eikä loppukiriä tarvinnut ottaa.
Järjestäjätkin pitivät lupauksensa ja ojensivat minulle kymmenennen läpihiihdetyn Pirkan kunniaksi hopeoidun mitallin – kyllä nyt kelpaa. Aika ei tosin ollut kovin kehuttava 6:41:30. Ja kun voimiakin jäi, niin jätin auton Tuulin hoidettavaksi ja hiihdin rangaistukeksi vielä Lamminpäästä kotiin ylimääräisen 4 km. Sitten kyllä kelpasi sauna, ruoka ja miesten 50 km MM-hiihdon loppuratkaisun katsominen – vaikka norjalainen sen voittikin.
Ja niinkuin tässä kohtaa kuuluu aina sanoa – ensi vuonna uudestaan.