Alkuviikko meni vielä viikonlopun hyvän suorituksen fiilistelyssä. Vaikka pohkeet ja etureidet olivat monta päivää todella kipeät, ja pienenkin istumisen jälkeen liikkeelle lähtö näytti varmaankin paremminkin siltä kuin olisi myöhästynyt juuri ratkaisevalla hetkellä vessakeikalta, niin henkinen olotila oli upea. Alkuviikosta olisi kannattanut tulla pyytää talkoisiin, nimeä asuntovelan takaukseen tai elimenluovutukseen, sillä kaikkiin olisi tullut varmaan myöntävä vastaus. Näin loppuviikosta tunnelmat on jo sen verran tasaantunut, että enään ei kannata kysyllä kuin talkoisiin.

Vähän tyhjä olo tässä nyt on, kun takana on onnitunut suoritus ja seuraavaa tavoitetta ei ole vielä asetettu. Palkitsemismässäilykin on vähän jäänyt päälle ja tossut ovat saaneet olla melko rauhassa. Toivottavasti juoksumotivaatiokin pian taas herää, vaikka uskonkin, että lähiviikot menee enemmänkin suunnistuksen parissa.

Tässä on ehtinyt jo vähän miettimään ja ihmettelemään, että mikä moisen suorituksen oikein mahdollisti. Suurin asia on varmaankin ollut, että jalat ovat olleet juoksukunnossa yhtämittaisesti yli 7 kk, eli treeneihin ei ole tullut tuona aikana taukoja. Marraskuun alussahan jalat olivat vielä siinä kunnossa, että tein pelkkiä kävelylenkkejä joiden aikana hölkkäilin muutama sata metriä kerrallaan.

Syyt sitten siihen, että miksi jalat ovat nyt pysyneet kunnossa, niin voi olla montakin. Yleensä jalkavaivani ovat alkaneet keväällä, kun määrät ja tehot ovat kasvaneet. Tänä keväänä kuulostelin erityisen tarkasti kiputiloja ja pidin rohkeasti tarvittaessa taukoa. Onneksi mitään isompaa ei ilmennyt. Uskon myös, että työpaikkapyöräilyn vähiin jättäminen piti jalat paremmassa kunnossa. Keväällä tehty kuntotesti suositteli tiputtamaan PK -lenkkien vauhtia ja se vähensi myös jalkojen kuormitusta pitkillä lenkeillä. Aloin myös pitämään viikossa yhden totaalisen lepopäivän treenirasituksesta, eli juoksu, suunnistus ja punttisali jäivät ainakin yhdeltä päivältä väliin (tosin usein kylläkin pyöräilin tuolloin töihin ja takaisin… rauhallisesti). Ruokavalio muuttui edellisiin vuosiin sen verran, että söin töissä lämpimän ruuan ja siirsin leipä/jugurtti -aterian illalle. Salilla aloin myös tekemään enemmän polven seutua tukevien lihasten vahvistavia liikkeitä.

Oliko millään, yhdellä vai useammalla näistä asioista vaikutusta tulokseen jää arvailujen varaan, mutta samaa rataa hajoittelun pitäisi jatkua, jos vaikka saisi joskus vielä muutaman sekunnin nipistettyä ennätyksestä pois. Vaikka 3 h tulikin nyt alitettua, niin kyllä bloggailu varmaankin vielä jatkuu (vaikka joskus mainitsinkin, että 3 h:n alitukseen asti tulee kirjoiteltua), joten raporttia on tulossa ainakin vielä Fin5:lta, Tunturisuunnistuksesta ja rogainingista (mikäli tapahtumiin ylipäätään päästään).

Mahtui viikkoon sentään vähän liikuntaakin. Kävin neljänä päivänä töissä pyörällä, ja siitä kertyi n. 32 km/pv. Keskiviikkona tuli myös käytyä pitkästä aikaa ulkoiluttamassa kompassia metsän puolella. Noki-rastit on jäänyt tänä kesänä vähän paitsioon, mutta nyt tuli taas Koukkujärven maastossa harhailtua. Vähän oli taas hakemista tuo suunnistus, mutta pois päästiin. Juoksu oli tosi väsynyttä ja jalatkin olivat vielä kipeät.

Loppuviikosta alkoi jo sen verran juoksu polttelemaan, että lauantaina oli tossut ihan pakko laittaa jalkaan ja lähteä kevyelle lenkille. N. 12 km jaksoin jolkotella ja voivotella vielä kipeitä jalkojani. Vasen etureisi ja oikea takareisi olivat alusta asti vähän arat, mutta 7 km:n kohdalla meni pohkeet ihan jumiin ja olivat loppumatkan kipeät. Muuten juoksu tuntui jo ihan mukavalta.

Sunnuntaina oli Alastarolla PunKu:n järjestämät Kesälaitumen rastit. Ilma oli suunnistukselle juuri sopiva, 16 astetta lämmintä ja puolipilvistä. Sarjalleni oli tiedossa 6 km reitti ja 12 rastia. Alku meni perinteiseen tapaan, eli pummasin ykköstä sen verran reippaasti, että kompassi meinasi jäädä koivunoksaan roikkumaan. 4 – 5 min ylimääräinen haku siinä tuli, mutta matka kuitenkin jatkui. Hyviä selityksiä tuolle haulle kyllä löytyy, mutta jätetään ne nyt väliin. Kotimatkalla aloin miettimään, että kuinkahan iso prosentti minun kaikista pummiminuuteistani on tullut ykkösrastille mennessä – se on kyllä varmaan aika iso. Loppumatka ei sitten sujunutkaan perinteiseen tapaan, vaan meni yllättävän hyvin. Suht varovasti otin, joten mitään isompaa ei sitten tullutkaan sohlattua (aina nyt jotain pientä). Sijoituskaan ei ollut viimeinen. Eli olen ihan suht tyytyväinen suoritukseeni, ja järjestelytkin toimivat mainiosti (olikohan maksettu kommentti 😉 ). Vessapaperiakin oli riittävästi ja kilpailunjohtaja huolehti siitä ihan henk. koht.

Ykkösrastin pummausreitti.

Illalla tuli käytyä vielä tekemässä kevyt kympin verryttelylenkki.