Jos torstaina Prisma-rasteilla oli porukkaa, kuin Prisman kassajonoissa, niin viikonloppuna Risu:n (Riihimäen Suunnistajat) rasteilla oli risuja, kuin, kuin, kuin… kuin Riihimäen metsissä. Vaikka lupailinkin kisa-organisaatioon kuuluvalle AnMä:lle, että en blogissani ihan lyttää kilpailumaastoja, niin vähän pitää kyllä kommentoida. Tällaisena matalahkon maratonasekeleen omaavana ja vielä hieman akilesjännevaivaisena menijänä pitää sanoa, että ei ihan optimaalinen maasto meikäläiselle ollut. Paras harjoittelupaikka tuollaiseen risukkoon olisi juosta matalassa, puoleen sääreen ulottuvassa, rantavedessä. Kunnon polvennostojuoksua olisi vaadittu.

Muuten kyllä puitteet olivat kaksipäiväisillä Uudenmaan Rastipäivillä komeat. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta nostaen ilman lämpötilan 25 asteeseen, järjestelyt pelasi ja metsästä pääsi suht ehjänä pois. Vessoja oli riittävästi ja pesupaikalla lämmintä vettä.

Ensimmäiselle päivälle oli siunaantunut 4.5 km:n reitti 10:llä rastilla varustettuna. Heti K-pisteeltä päästiin, lähes kirjaimellisesti, nenätysten maaston ihanuuteen. Heti alusta pitäen reitiltä löytyi pystyvihreää, märkää, ylösalaskäyrää ja hakkuuta. Oikeastaan koko kartta olisi pitänyt olla merkattu pystyvihreällä, mutta yhdensuuntainen risukko taisi olla vakio koko maastolle, ainoastaan jos risua on maastossa jokasuuntaan, niin sitten se merkataan karttaankin. Yllättävän hyvin kuitenkin ensimmäisen päivän reissusta selvittiin. Mitään todella isoa kämmiä ei tullut, tarkasti ja rauhallisesti oli tarkoituskin mennä, mutta tälläkertaa se jopa onnistuikin melko hyvin. Pientä hakua tietenkin jokusilla rasteilla tuli, mutta totaalisessa hukassa ei kertaakaan tullut oltua.

Toisana kisapäivänä matka piteni vähän vajaaseen 9 km:iin ja rasteja oli 14 kipaletta. Sää ei ollut muuttunut edellisestä päivästä miksikään, vaan helteessä ja auringon porotuksessa pääsi taas hakkuujätettä ylittelemään. Tälläkin kertaa oli tarkoitus ottaa rauhallisesti ja karttaa mahdollisimman paljon lukien, toisaalta kovaan vauhtiin ei ollut edes mahdollisuutta tai paremminkin uskallusta. Tälläkin kertaa alku lähti sujumaan ihan mukavasti. Pitkilläkin väleillä ajatus pysyi sen verran koossa, että kartalla tuli pysyttyä hyvin. Vasta 10:llä rastilla tuli ensimmäinen kunnon haku ja siihen menikin sitten ylimääräistä aikaa 6-7 minuuttia. Onneksi ei tarvinnut yksin hakea, sillä toinen saman sarjan menijä oli seurana – taisi ote vähän herpaantua kun rintarinnan juostiin monta rastiväliä. Loppu sujui taas sitten taas ihan mukavasti, ja ilman tuota yhtä tyrimistä koko viikonloppu olisi mennyt suht putkeen. Palkintoja ei sentään päästy pokkaamaan. Tuuli oli kyllä lähellä päästä palkinnoille, sillä viikonlopun kokonaissijoitus oli 2., mutta tälläkertaa vain paras palkittiin. Onneksi palkintoa ei tullut, sillä se olisi jäänyt noutamatta, kun kotona vasta saatiin tietää sijoitus. Eipä ole tuollaisiin sijoituksiin totuttu, joten tuloskin jäi taululta tarkistamatta.

Rastipäiviä mainostettiin, että on aivan tulevan Jukolan-viestin maastojen tuntumassa. Täytyy kyllä toivoa sydämmestään, että maastopohja vaihtuu vähän kulkukelpoisempaan suuntaan.